Part 36

"Maailmanmielisyyteni! Niin, sievä rouvaseni, luuletteko minun olevan lastenkamarissa, missä mörköjä pelätään? Maailmanmielisyyteni, niinkö; ja mitä pahaa, rouva, on siinä, että haluan elää mukavasti? Kun sinä olet poissa, rakkahin olento, tai kun minä olen sinuun väsynyt ja olen juossut pois, niin minne menen? Menenkö lasten ylihoitajattareksi paavinuskoiselle kälylleni ja vien lapsia raittiiseen ilmaan ja kuritan niitä ja panen ne nukkumaan, kun ne ovat pahoja? Rupeanko Castlewoodin ylimmäiseksi palvelijattareksi joutuakseni Tom Tusherin kanssa naimisiin? _Merci_ [Kiitoksia] Minä olen ollut ihan tarpeeksi kauan Frankin nöyrin palvelija. Miksi en ole mies? Minulla on kymmenen kertaa niin paljon järkeä kuin Frankilla, ja jos minä olisin saanut kantaa -- no, no, ei teidän armonne tarvitse peljätä -- jos minä olisin saanut kantaa miekkaa ja pitää peruukkia tämän vaipan ja vaateparren asemasta, minkä luonto on minulle määrännyt (vaikka se on kylläkin sievä, -- serkku Esmond, sinä menet huomenna pörssiin ja hankit ihan samanlaista nauhaa kuin nämä ruusukkeet, kuuletko sir?) niin minä olisin tehnyt nimemme huomatuksi. Myöskin Murhemuoto tässä olisi tehnyt nimestämme jotain, jos hän olisi sitä edustanut. Lordi Murhemuoto olisi ollut erinomainen. Niin, sinulla on siro käytös ja sinusta olisi tullut kovin täsmällinen ja juhlallinen puhuja." Ja nyt alkoi Beatrix matkia Esmondin käyttäytymistä ja puhetapaa tälle itselleen niin hassunkurisesta että hänen emäntänsä purskahti nauruun ja Esmond huomasi itsekin, että tuossa leikillisen ilkeässä jäljittelyssä oli jotain yhdenlaisuutta.

"Niin", virkkoi Beatrix, "minä juhlallisesti vakuutan, myönnän ja tunnustan, että tarvitsen hyvän miehen. Mitäpä pahaa siinä olisi? Minun kasvoni ovat omaisuuteni. Kuka haluaa? -- ostakaa, ostakaa, ostakaa! Minä en osaa tehdä työtä enkä kehrätä, mutta minä osaan pelata kahtakymmentäkolmea korttipeliä. Minä osaan tanssia kaikkein uusimmat tanssit ja metsästää peuraa ja luulenpa osaavan ampua lennosta. Minä osaan puhua yhtä ilkeästi kuin joku muukin minun ikäiseni nainen ja minä tunnen tarpeeksi monta juttua huvittaakseni oikullista puolisoa ainakin tuhat yksi yötä. Minulla on hyvä maku pukeutumiseen, timantteihin, uhkapeliin ja vanhaan porsliiniin nähden. Minä pidän sokeriluumuista, marines-pitsistä (se, jota minulle toit, serkku, on oikein somaa), oopperasta ja kaikesta, mikä on hyödytöntä ja kallista. Minulla on marakatti ja pieni murjaanipoika -- Pompey, sir, mene ja tarjoa suklaata eversti Murhemuodolle -- ja papukaija ja pyykoira ja minun täytyy saada mies. Kuuletko, Cupido?"

"Juu, missis!" virkkoi Pompey, pieni virnistelevä neekeri, jonka lordi Peterborow oli Beatrixille antanut ja jolla oli paratiisilintu turbaanissaan ja kaulus, jossa oli hänen emäntänsä nimi.

"Juu, missis!" virkkoi Beatrix lasta matkien. "Ja jos ei mies tule, täytyy Pompeyn mennä hakemaan."

Ja virnistelevä. Pompey poistui suklaatarjottimineen, ja miss Beatrix juoksi äitinsä luo ja lopetti vallattoman jaarituksensa tavalliseen tapaansa suudelmalla. Ei ollut ihme, että hänen hellä tuomarinsa antoi hänelle anteeksi sellaisen hyvityksen saatuaan.

Kun Esmond palasi kotiin, oli hänen terveytensä yhä heikko; hän vuokrasi, huoneiston lähellä emäntänsä taloa Kensingtonista. Hän kykeni ottamaan vastaan muutamia vieraita -- vieläpä sellaisia, joista hän enin piti. Mr. Addison ja mr. Steele kunnioittivat häntä molemmat vierailullaan ja tyhjensivät lukemattomia laseja hyvää punaviiniä hänen asunnossaan, sillä välin kuin heidän isäntänsä haavansa tähden sai tyytyä terveysjuomaan ja velliin. Nämä herrat olivat whigeja ja Marlborough'n herttuan suuria ihailijoita, joten Esmond oli kokonaan toista puoluetta. Mutta heidän erilaiset valtiolliset katsantokantansa eivät estäneet herroja soveltumasta yhteen muissa asioissa, ja eräänä iltana kun Esmondin hyvä vanha suojelija, kenraaliluutnantti Webb astui keppeineen ja kainalosauvoineen everstin asuntoon (joka oli kauniilla paikalla Knightsbridgen varrella Lontoon ja Kensingtonin välissä vastapäätä puutarhoja) he myönsivät, että kenraaliluutnantti oli jalo ja urhoollinen soturi ja että häntä oli kohdeltu väärin Wynendaelin asiassa. Mutta kyllä kenraali nyt piti puolensa puheessa; ja jos mr. Addisonilla vain olisi ollut halua kirjoittaa Wynendaelin taistelusta runo, olisi hänellä nyt ollut tilaisuus kuulla selostus siitä satoja kertoja.

Koska mr. Esmondin nyt täytyi alistua hiljaisuuteen, hän lohduttautui kirjallisuudella ja sepitti näytelmän, josta minulla nyt on kuiskaajan jäljennös sinetöitynä ja nimi lapulla varustettuna pähkinäpuisen kirjoituspöytäni laatikossa; nimilipussa on kirjoitus: "Uskollinen narri, näytelmä, jonka hänen majesteettinsa palvelijat esittivät" Se oli kovin sentimentaalinen kappale, ja mr. Steele, jolla oli enemmän kuin mr. Addisonilla taipumusta sentimentaalisuuteen, ihaili näytelmää, kun taas Addison melkein ivaili sitä, vaikka hän myönsikin sen siellä täällä sisältävän muutamia kauniita kohtia. Addison julkaisi siihen aikaani oman _Cato-näytelmänsä_ ja sen loisto sammutti kokonaan Esmondin arvottoman kynttilän; Esmondin nimeä ei koskaan pantukaan näytelmäkappaleeseen, joka julkaistiin aivan kuin jonkun huomattavan henkilön tekeleenä. Vain yhdeksän kappaletta meni kaupaksi, vaikka suuri kriitikko mr. Dennis sitä kehuikin ja sanoi sen olevan kovin ansiokkaan teoksen; ja eversti Esmond poltatti eräänä päivänä raivoissaan koko painoksen palvelijallaan Jack Lockwoodilla.

Koko tämä näytelmä ivasi purevasti erästä nuorta naista. Kappaleen juoni oli aivan uusi. Siinä esiintyi nuori nainen, jolla oli kovin paljon kosijoita ja joka valitsi nenäkkään hupsun päärin, näytelmän sankarin asemesta, (mutta mr. Wilks, Uskollinen narri, esitti mielestäni huonosti sankaria) joka yhä jäi hänen ihailijakseen. Viidennessä näytöksessä Teraminta huomaa Eugenion (Usk. narrin) ansiot ja alkaa liian myöhään rakastaa häntä. Eugenio näet ilmoittaa antaneensa kätensä ja maatiluksensa Rosarialle, maalaisimmelle, joka on kaikkien hyveiden kaunistama. Mutta täytyy myöntää, että yleisö haukotteli koko näytelmän ajan ja että se kolmantena iltana hävisi kokonaan, niin että jäljelle jäi vain kuutisen henkilöä sen suruja seuraamaan. Esmond ja nuo kaksi ladyä tulivat ensi-iltaan ja Beatrix nukahti; hänen äitinsä taas, joka ei ollut käynyt teatterissa kuningas Jaakko II:n ajan jälkeen, piti näytelmää, joskaan ei juuri loistavana, kovin kehuttavana moraalinsa puolesta.

Mr. Esmond siis kirjoitteli ja hän kyhäsikin kokoon joutilaisuudessaan aika paljon sekä runomittaista että suorasanaista. Kun hän oli tyytymätön Beatrixin käytökseen, sepusteli hän satiireja mielensä kevennykseksi. Kun häntä kiusasi naisten uskottomuus, laati hän runosikermän, missä hän ylenkatseellisesti kohteli koko naissukupuolta. Ollessaan eräänä päivänä tällaisella päällä hän teki pienen pilan, johon (vaitiolon lupauksella) hän sai ystävänsä Dick Steelen itseään auttamaan. Hän laati lehtisen ja antoi Steelen latojan painaa sen ihan Steelen lehden malliin sekä asetti emäntänsä aamiaispöytään seuraavan sepustuksen:

"SPECTATOR.

"N:o 341. Tiistaina, huhtikuun 1 pnä 1712.

_Mutato nomine de te Fabula narratur_. -- Horatius. _Sa itse arvaa oppi tarun tään_. -- Creech.

"Jocasta tunnetaan oppineena naisena ja muodinmäärääjänä ja hän on hovimme ja maamme rakastettavimpia olentoja. Hän on kotona kahtena aamuna viikossa ja kaikki nerot ja muutamat Lontoon kaunottarista parveilevat hänen vastaanottoihinsa. Kun hän matkustaa Tunbridgeen tai Bathiin ratsastaa ihailijaseurue hänen kanssaan koko matkan. Ja Lontoon kavaljeerien ohella on hänellä ihailijajoukko noissa virkistyspaikoissakin, sillä Sussexin ja Somersetin hienosto saapuu hänen teekutsuihinsa toivoen, että hän nyökkäisi heille istuimeltaan. Niinpä on siis Jocastan tuttavapiiri kovin suuri. Erään hyvän kynänkäyttäjän toimena onkin hänen vastaanottokirjansa hoito; vahva palvelija on palkattu kantamaan sitä: ja pitäisi olla vieläkin terävämpi muisti kuin on Jocastalla, jotta pysyisi selvillä kaikkien hänen rakkaitten ystäviensä nimistä.

"Joko Epsom lähteellä tahi Tunbridgessä (sillä tästä tärkeästä asiasta ei Jocasta ole varma) hänen armonsa tutustui ilokseen erääseen nuoreen herraan, jonka keskustelu oli niin hupaista ja käytös niin rakastettavaa että Jocasta kutsui tämän miellyttävän nuoren keikarin vierailulle luokseen, jos tämä joskus tulisi Lontooseen. Siellä oli Jocastan talo Spring Gardenissa oleva hänelle avoinna. Vaikka tuo herra oli viehättävä ja epäilemättä sievännäköinen, niin on Jocastalla kuitenkin niin suuri rykmentti samanlaisia alati ympärillään, ettei ole mikään ihme, jos hänen huomionsa tulee tasattua heidän keskensä. Ja täytyy siis myöntää, vaikka tämä herra teki melkoisen vaikutuksen häneen ja liikutti hänen sydäntään vähintäinkin kaksikymmentäkolme minuuttia, että Jocasta oli unohtanut hänen nimensä. Hän oli tumma ja saattaa olla kahdeksankolmatta vuotias. Hänen pukunsa on koruton, vaikkakin kallisarvoinen. Hänellä on otsassa vasemman silmän yläpuolella luomi, sininen nauha kepissä ja miekassa eikä hän peitä tukkaansa peruukilla.

"Jocasta tunsi itsensä kovin imarrelluksi, kun hän näki ihailijansa (sillä hän ei voi hetkeäkään epäillä, että eivät kaikki, jotka hänet näkevät, ihailisi häntä) penkissä vastapäätä itseään St. Jamesin kirkossa viime sunnuntaina. Ja se, miten hän näytti nukahtavan saarnan aikana -- vaikka hän todennäköisesti pitkien silmäripsensä takaa heitti kunnioittavan kaihoavia katseita Jocastaa kohti suuresti liikutti ja huvitti Jocastaa. Kirkosta tullessa raivasi herra tien hänen kantotuolinsa luo ja teki komean kumarruksen, kun Jocasta istui siihen. Jocasta näki herran jälkeenpäin hovissa, missä tämä osoitti mitä hienostuneinta käytöstä, mutta kukaan Jocastan tutuista ei tiennyt tämän nimeä. Seuraavana iltana herra oli teatterissa, missä lady sivuaitiossa istuen näki hänet.

"Koko näytelmän ajan vaivasi lady aivojaan muistaakseen herran nimen, joten hän ei kuullut sanaakaan kappaleesta; ja kun lady ilokseen vielä kerran kohtasi tämän teatterin eteisessä, kiiruhti hän herran luo ja kehoitti tätä muistamaan, että hänellä oli vastaanotto kaksi kertaa viikossa ja että hän halusi nähdä tämän Spring Gardenissa.

"Herra saapui tiistaina kallisarvoisessa puvussa, joka todisti sekä räätälin että kantajan erinomaista aistia; ja vaikka meitä oli kokonainen liuta viehättävän Jocastan ympärillä, henkilöitä, jotka kuvittelivat tuntevansa joka naaman kaupungissa, ei yksikään, kun Jocasta kiihkeästi uteli, voinut ilmoittaa herran nimeä; Jocasta sinkautteii tiedustelujaan oikeaan ja vasempaan, kun herra astui huoneeseen kumartaen niin että se olisi kaunistanut herttuata.

"Jocasta otti vastaan tervehdyksen niiaten ja hymyillen niin kuin vain tuo lady taitaa. Hän niiasi kaihoavana aivankuin sanoakseen: 'Viimeinkin olette tullut. Teitä minä olen ikävöinyt.' Ja sitten hän viimeistelee uhrinsa surmaavalla katseella, joka sanoo: 'Oi, Philander! Silmät on minulla vain sinua varten.' Camilla osaa ehkä yhtä kauniisti niiata ja Thalestris voi ehkä näyttää melkein yhtä viehättävältä; mutta tuo katse ja niiaus yhdessä kuuluvat kaikista Englannin kaunottarista vain yksin Jocastalle.

"Tervetuloa Lontooseen, sir", virkkoi hän. "Teistä huomaa hyvin, että tulette maalta." Hän olisi sanonut Epsomista tai Tunbridgestä, jos hän olisi tarkalleen muistanut kummassa paikassa hän oli kohdannut tuon vieraan, mutta ah, hänhän oli unohtanut.

"Herra kertoi olleensa kaupungissa vain kolme päivää ja yhtenä syynä hänen tuloonsa oli ollut halu osoittaa kunnioitustaan Jocastalle.

"Jocasta sanoi, että terveysvesi ei ollut tehnyt häneen sanottavampaa vaikutusta.

"Terveysvedet ovat sairaita varten", selitti herra, "ja nuoret ja kauniit menevät vain saadakseen veden loistamaan. Ja kun pappi luki saarnaa sunnuntaina", lisäsi hän, "ajattelin minä, että teidän armonne on kuin enkeli, joka saapuu lammikolle"; hyväksymisen mutinalla tervehdittiin tätä huomautusta. Manilio, joka on nerokas silloin kun ei hän ole korttien ääressä, oli niin kiihtynyt, että hän toisti tuon lauseen.

"Jocasta oli enkeli, joka saapui lammikolle, mutta kumpaan Bethesdaan? Jocasta joutui yhä enemmän ja enemmän ymmälle ja näytti kuten tavallisesti viattomammalta ja yksinkertaisemmalta mitä viekkaammat hänen tarkoituksensa olivat.

"Me keskustelimme", virkkoi hän, "eri nimien kirjoitustavasta teidän tullessanne. On niin paljon mutkikkaita nimiä."

"Sellainen lumoojatar kuin teidän armonne tuntee kaikkien salaisuuksien avaimen", virkkoi herra.

"Miten te tavaatte nimenne?" kysäisi Jocasta, tullen viimein asiaan; sillä tämä pirteä keskustelu oli kestänyt paljon kauemmin kuin tässä osoitetaan; sitä oli jatkunut ainakin kolmen teekupin juontiajan.

"'Oh, madame', virkkoi herra, 'minä kirjoitan nimeni v:llä.' Ja herra laski kuppinsa pöydälle ja teki taas komean kumarruksen ja poistui huoneesta.

"Jocasta ei tämän pettymyksen jälkeen ja muukalaisen hävittyä ole saanut rahtuakaan unta. Kun hänelle koituu jotain mieliharmia, sairastuu hän aina varmasti ja joutuu huonolle tuulelle; ja me, hänen palvelijansa kärsimme, kuten on tavallista, niin kauan kuin kuningattaremme pysyy vihaisena. Voitteko Te, mr. Spectator, joka tiedätte kaiken, auttaa meitä selittämään hänelle tämän arvoituksen ja antamaan meille mielenrauhan? Me olemme nähneet Jocastan luettelossa mr. Bertyn, mr. Smithin, mr. Piken ja mr. Tylerin -- jotka saattavat olla mr. Bertie, mr. Smyth, mr. Pyke ja mr. Tiler yhtähyvin. Jocasta on sanonut irti vastaanottokirjansa hoitajan, miespoloisen, jolla on paljon lapsia. Lukekaa tämä arvoitus, hyvä mr. Shortiace, iloksi ihailijallenne --

Oidipokselle."

"Kahvila 'Vaskitorvi', Whitehall.

"Mr. Spectator!

"Minä olen kovin vähän perehtynyt tähän kaupunkiin, vaikka olenkin saanut yliopistosivistystä ja vaikka olen kuluttanut muutamia vuosia palvellen isänmaatani ulkomailla, missä minun nimeni tunnetaan paremmin kuin kahviloissa ja St. Jamesissa.

"Kaksi vuotta sitten setäni kuoli ja jätti minulle sievoisen maatiluksen Kentin kreivikunnassa; ja kun viime kesänä suruaikani jälkeen olin Tunbridge Wellsissa -- ja totuushan täytyy ilmaista -- etsiskellen nuorta neitoa, joka sopisi jakamaan suuren kelttiläisen taloni yksinäisyyttä kanssani ja olisi ystävällinen alustalaisilleni (joille nainen voi tehdä paljon enemmän hyvää kuin hyväntahtoisinkaan mies), minua viehätti suuresti eräs nuori nainen Lontoosta; häntä ihailivat kaikki Tunbridgessa. Kaikki tuntevat Saccharissan kauneuden, ja luulenpa, mr. Spectator, ettei kukaan sen paremmin kuin hän itse.

"Muistikirjani ilmoittaa minulle, että tanssin illatsuissa hänen kanssaan kokonaista kaksikymmentä seitsemän kertaa. Minä soitatin hänelle kahdesti viuluja. Minä pääsin monta kertaa hänen asuntoonsa ja hän otti minut vastaan erikoisen huomaavaisesti, ja hetken aikaa olin minä täydelleen hänen orjansa. Vasta sitten, kun tein huomioita terveyslähteelle kokoontuneen seurueen puheista ja kun olin läheltä tutkinut erästä, jolle kerran ajattelin tehdä pyhimmän kysymyksen, minkä mies voi naiselle tehdä, tulin huomanneeksi miten sopimaton hän oli maalaisherran vaimoksi; tämä ihana olento oli vain sydämetön, kevytmielinen kiemailija; hän leikki lemmellä, johon ei koskaan ajatellutkaan vastata, ja hän olikin kykenemätön sitä tekemään. Sellaiset naiset haluavat ihailua, rakkaus ei heitä liikuta. Minä en voi ajatella kurjempaa olentoa kuin tämä lady on oleva kun hän tulee vanhaksi ja hänen kauneutensa katoaa ja hänen ihailijansa ovat hänet jättäneet ja kun ei hänellä ole ystäviä eikä uskontoa lohtunaan.

"Kun liikeasiat veivät minut Lontooseen, menin viime sunnuntaina St. Jamesin kirkkoon ja siellä, minua vastapäätä, istui kaunottareni Tunbridgen terveyslähteiltä Hänen käytöksensä oli koko jumalanpalveluksen ajan niin kiusallista, väsyttävää ja mieletöntä -- hän leikki viuhkallaan ja tirkisteli silmillään minua niin sopimattomasti, että minun oli pakko sulkea silmäni saadakseni hänet uskomaan, etten minä häntä nähnyt; ja aina kun minä aukaisin silmäni, minä näin hänen silmänsä (ne ovat kovin kirkkaat) yhä minuun kiintyneinä. Minä tapasin hänet myöhemmin hovissa ja teatterissa: siellä hän ei saanut rauhaa ennenkuin raivasi tien väkijoukon lävitse ja puhutteli minua ja kutsui minut vastaanottoonsa, joita hän pitää talossaan lähellä Ch-r-ng Cr-ssia.

"Koska olin luvannut käydä hänen luonaan, pidin tietysti sanani ja tapasin tuon nuoren lesken kuuden korttipöydän keskeltä ihailijajoukon ympäröimänä. Tein kauneimman kumarrukseni ja menin hänen luokseen; omituisen kysyvästä ilmeestä hänen kasvoillaan huomasin, vaikka lady koetti peittää hämminkiään, että hän oli unohtanut nimeni.

"Hänen puheensa, vaikka se olikin viekasta, sai minut vakuutetuksi siitä, että olin arvannut oikein. Hän käänsi keskustelun mitä naurettavimmin nimien kirjoittamistapaan; ja minä vastasin hänelle kaikkein naurettavimmilla ja inhoittavimmilla kohteliaisuuksilla, mitä osasin hänelle ladella. Yksi, jossa vertasin häntä lammikolle saapuvaan enkeliin, taisi mennä vähän liian pitkälle; en olisi sitä käyttänytkään, mutta sain siihen aiheen toisesta viime sunnuntain tekstistä, jonka me molemmat kuulimme, ja täytyihän minun hänelle vastata.

"Sitten hän teki kysymyksen, jonka tiesin itseäni odottavan, ja tiedusteli miten kirjoitan nimeni. "Rouva", vastasin minä pyörähtäen korollani, "minä kirjoitan sen y:llä." Sitten poistuin hänen luotaan, ihmetellen kaupunkilaisten kevytmielisyyttä, he kun niin helposti unohtavat ja tulevat ystäviksi, ja päätin hakea toisaalta toveria uskolliselle lukijallenne,

Cymon Wyldoats'ille."

"Te, mr. Spectator, tunnette oikean nimeni, missä ei ensinkään ole y-kirjainta. Mutta jos lady, jota olen nimittänyt Saccharissaksi, ihmettelee, miksi en enää saavu hänen teekutsuihinsa, niin ilmoitan hänelle tässä kunnioittaen syyn."

Ylläoleva on vertaus, jonka kirjoittaja nyt selittää. Jocasta ei ollut kukaan muu kuin miss Esmond, hänen majesteettinsa hovinainen. Hän oli kertonut mr. Esmondille tämän pienen jutun siitä, miten hän oli jossain tavannut erään herran ja unohtanut tämän nimen; silloin herra, jolla ei ollut sellaisia pahoja tarkoituksia kuin "Cymonilla" ylläolevassa jutussa, antoi juuri samanlaisen vastauksen kuin ylläoleva; ja me olimme kaikki huvitettuja ajatellessamme, miten vähän pikkuinen miss Jocasta-Beatrix oli hyötynyt juonestaan ja varovaisuudestaan.

"Cymon" taas oli tarkoitettu edustamaan teidän ja Beatrixin nöyrintä palvelijaa, tämän selityksen ja koko sepustuksen kirjoittajaa, jonka sepustuksen me olimme painaneet _Spectatorin_ paperille mr. Steelen painossa aivan samalla tavalla kuin nuo kuuluisat lehtiset painettiin; oikean lehden asemesta pantiin sitten tämä lehti aamiaispöydälle. Mss. Jocasta, joka oli kovin henkevä, ei voinut elää, ellei hän saanut _Spectatoria_. teensä yhteydessä; tämän valhe_Spectatorin_ tarkoituksena oli vakuuttaa tuolle nuorelle naiselle, että hän itse oli kiemailija ja että "Cymon" oli kunniantuntoinen ja päättävä mies, joka näki kaikki hänen virheensä ja oli päättänyt iäksi katkaista kahleensa.

Sillä vaikka ihan tarpeeksi jo on sanottu tästä rakkausasiasta, -- ainakin tarpeeksi osoittamaan kirjoittajan jälkeläisille miten yksinkertainen rakastunut narri heidän vanha isoisänsä oli, hän, joka haluaisi heidän pitävän itseään kovin viisaana vanhana herrana -- niin ei kuitenkaan vielä ole kerrottu läheskään kaikkea, mikä koskee tätä asiaa; jos Esmond olisi lehdessään suonut sille niin paljon tilaa kuin se otti hänen ajastaan, niin hän väsyttäisi vallan näännyksiin sukulaisensa, ja hänellä olisi semmoinen hullutusten, tyhmyyksien, ilojen ja tuskain päiväkirja, jommoista ei kukaan edes vähänkin turhamainen mies halua jättää jälkeensä.

Sillä jos Beatrix hänelle nauroi tai rohkaisi häntä, jos hymyili tai oli kylmä ja soi hymynsä toiselle (vaikka Beatrix oli maailmanlapsi ja kunnianhimoinen ja kova ja huoleton, jommoiseksi hovielämä sekä sadat ihailijat, jotka tulivat hänen luokseen ja jättivät hänet, näyttivät hänet muuttavan), niin ei Esmond kuitenkaan milloinkaan, vaikka hän olisi kuinka koettanut, voinut saada Beatrixia mielestään. Esmond ajatteli häntä, aina, sekä kotona että kotoa poissa ollessaan. Jos Esmond näki nimensä _Gazettessa_ tai sai sodassa vältetyksi tykin kuulan tahi jonkun suuremman vaaran, kuten hänelle usein tapahtui, hän ajatteli heti kun oli voittanut kunniaa tai välttänyt vaaran: "Mitä Beatrix siitä sanoo? Tuottaako tämä arvonimi tahi hengenvaara hänelle sellaista liikutusta taikka tuskaa, että hän tuntee suurempaa kiintymystä minuun?" Esmond ei voinut olla tuntematta tätä uskollista intohimoa sen enempää kuin hän voi estää silmiään näkemästä -- kumpikin tuntui olevan hänelle luonteenomaista; ja vaikka Esmond tunsi hänen kaikki virheensä yhtä hyvin kuin hänen pahimmat solvaajansa, ja ymmärsi mikä tyhmyys avioliitto olisi sellaisen naisen kanssa, se liitto ei koskaan olisi voinut tuottaa hänelle viikkoa pitempää onnea, niin siitä huolimatta tällä Kirkellä oli lumousvoima, josta ei harhautunut miespoloisemme voinut vapautua, ja Esmond olikin paljon pitemmän aikaa kuin Odysseus (toinen keski-ikäinen upseeri, joka oli paljon matkustellut ja ollut sodassa vieraalla maalla) tämän lumoojattaren taikojen lumoama ja sokaisema. Poistuako hänen luotaan? Esmond ei voinut poistua hänen luotaan -- kuten "Cymon" kertomuksessamme teki petolliselle ystävälleen -- sen enempää kuin hän voi menettää eilisen tajunsa. Beatrixin oli vain ojennettava kätensä ja Esmond oli palaava miten kaukaa tahansa; jos Beatrix vain olisi sanonut hyljänneensä jonkun ihailijoistaan, olisi tuo hurmaantunut poloinen varmasti alkanut juosta hänen äitinsä talossa toivoen pääsevänsä hänen kosijainsa luetteloon, vaikka miespoloinen tiesikin, että hänet seuraavalla viikolla voitiin hyljätä. Jos Esmond hulluttelussaan olikin Odysseuksen kaltainen, niin oli myös Beatrix Penelopen kaltainen siinä, että hänellä oli kosijajoukko ja että hän päivä päivältä ja yö yöltä purki sen lumon kankaan ja kiemailun verkon, joilla hän kiehtoi ja huvitti heitä.