Part 35

Kaikki asiat, joita Esmond ajoi, ratkaistiin tietenkin empimättä hänen edukseen sellaisen puolueellisen tuomarin edessä, jommoinen Esmondin rakas emäntä myönsi olevansa; niinpä saattoikin hän vaikeuksitta ilmoittaa ladylle tuotavakseen annetut uutiset hänen poikansa avioliitosta ulkomaalaisen naisen kanssa, siitä huolimatta että tämä nainen oli katolilainen. Lady Castlewoodia ei milloinkaan saatu ajattelemaan niin huonoa siitä uskonnosta kuin muutamat muut englantilaiset siitä ajattelivat; hän oli sitä mieltä, että meidän kirkkomme eittämättömästi oli lähtenyt roomalaiskatolisesta kirkosta ja että roomalaiskatolinen kirkko oli yksi päärungoista, johon auttamattomasti oli paljon erehdyksiä ympätty (hän oli naiseksi tavattoman perehtynyt tämänlaiseen väittelyyn, sillä tyttönä ollessaan hän oli toiminut isänsä tuomiorovastivainajan kirjurina ja kirjoittanut useita tuomiorovastin saarnoja tämän sanelun jälkeen). Ja jos Frank oli nähnyt parhaaksi naida naisen, joka kuului etelä-eurooppalaiseen uskontoon -- lady nimitti siten roomalaiskatolista oppia, -- niin se ei häntä mitenkään estänyt ottamasta tätä miniäkseen; niinpä hän kirjoitti uudelle tyttärelleen kovin soman ja liikuttavan kirjeen (niin ajatteli Esmond, joka tutustui sen sisältöön ennen lähettämistä), jossa ainoa, mikä vivahti moitteeseen, oli lempeä vastalause siitä, ettei hänen poikansa ollut kirjoittanut hänelle itselleen ja pyytänyt rakastavan äidin siunausta aikomaansa askeleeseen. "Castlewood tietää varsin hyvin", hän kirjoitti pojalleen, "ettei hän ole milloinkaan kieltänyt tältä mitään, minkä antaminen on ollut hänen vallassaan; mitenkä hän siis vastustaisi avioliittoa, joka, kuten lady uskoi, oli luova tämän onnen ja pitävä tämän poissa hullutuksista, jotka olivat häntä kovin huolestuttaneet." Ja lady kehoitti poikaansa pian tulemaan Englantiin ja asettumaan asumaan omalle sukutilalleen Castlewoodiin ("se on hänen sukutilansa", virkkoi lady eversti Esmondille, "mutta hänen talonsa se on vain niin kauan kuin sinun pitkämielisyyttäsi kestää") ja ottamaan huostaansa ladyn tilit tiluksienhoidosta lordin kymmenvuotisen alaikäisyyden aikana. Huolellisuudella ja säästäväisyydellä oli lady saanut tilan asiat paremmalle kannalle kuin ne koskaan olivat olleet parlamentin sotien jälkeen, ja mylord oli nyt sievoisten pikku tulojen herra; nyt eivät velat niitä nielleet, niinkuin hänen isänsä aikana, jolloin kaikki oli häviön partaalla. "Pelastaessani poikani omaisuutta", virkkoi lady, "luulen menettäneeni suuren osan vaikutusvaltaani häneen." Ja niin olikin; hänen armonsa tytär valitteli äidin tekevän kaiken Frankin, eikä mitään hänen hyväkseen; myöskin Frank itse oli tyytymätön siihen vaatimattomuuteen ja yksinkertaisuuteen, jossa lady Walcotessa eli; siellä Frank oli kasvatettu enemmän köyhän papinpojan lailla kuin aatelismiehen, jonka tuli maailmassa herättää huomiota. Varmaankin juuri tämä erehdys hänen varhaisessa kasvatuksessaan teki hänet niin huvin haluiseksi sitten kun hän saattoi menetellä mielensä mukaan; hän ei ole ensimmäinen nuorukainen, jonka naisten liian hellä huolenpito on pilannut. Mikään kehitys ei ole lapsille, olivatpa ne suuria tai pieniä, hyödyllisempää kuin heitä joka arvossa tahi ominaisuuksissa etevämpien seura; sellaisessa seurassa heistä katoaa kokonaan tuo pöyhkeilevä luulo omasta tärkeydestään, luulo, minkä kodin helmassa oleskelevat ihmiset tavallisesti saavat.

Kun tuhlari lähettää luettelon veloistaan ystävilleen, niin ei hän milloinkaan ilmoita kaikkea; vaan varmastikin tuo lurjus salaa jonkun tavattoman huikean laskun, jota hän ei uskalla tunnustaa. Samoin oli myös Frank-poloisellakin kovin raskas uutinen ilmoitettavana äidilleen, uutinen, jota hän ei uskaltanut esittää ensimmäisessä tunnustuksessaan. Esmondilla oli erinäisiä aavistuksia, kun hän sai Frankin kirjeen ja kuuli, kenen käsiin poika oli langennut, mutta nämä aavistukset hän joka tapauksessa salasi, sillä hän ei halunnut vaivata emäntäänsä huolilla, mitkä saattoivat olla aiheettomia.

Mutta ensimmäinen Brysselistä tuleva posti Frankin saatua äitinsä kirjeen toi yhteisen selostuksen häneltä ja hänen vaimoltaan, joka ei kirjoittanut virheettömämmin kuin hänen nuori huimapää puolisonsakaan; kirje uhkui kiitollisuutta, rakkautta ja kuuliaisuutta leskivarakreivitärtä kohtaan, joksi lady-parkaa nyt nimitettiin. Tämän kirjeen ohella (se luettiin perheneuvottelussa, johon ottivat osaa varakreivitär, neiti Beatrix ja näiden muistiinpanojen kirjoittaja; hovineiti sanoi ja nuo toiset pitivät kirjettä mauttomana) tuli eversti Esmondille yksityinen kirje Frank-poloiselta; tämä kirje antoi uuden surullisen tehtävän everstille sopivan tilaisuuden tullen; hänen tuli ilmoittaa, että Frank oli nähnyt soveliaaksi "mr. Holtin kehoituksesta ja Clotildansa vaikutuksesta ja Taivaan pyhimysten siunaamana (kuten lordi juhlallisesti sanoi), muuttaa uskontoa päästäkseen sen kirkon helmaan, jonka helmaan hänen hallitsijansa, useat hänen perheensä jäsenistä ja suurin osa sivistynyttä maailmaa kuului." Ja lordi lisäsi jälkikirjoituksenkin, jonka innoittavan hengen Esmond hyvin tunsi, sillä siinä oli aivan väärentämätön jesuiittakoulun leima ja se poikkesi niin kokonaan Frank-poloisen tavallisesta ajatus- ja kirjoitustavasta; siinä hän muistutti Esmondia siitä, että tämäkin syntymästään kuului siihen kirkkoon sekä lupasi rukoilla pyhimyksiä (tosiaankin arvaamaton etu!) äitinsä ja sisarensa kääntymisen puolesta.

Vaikka Esmond olisi halunnutkin säilyttää tämän salaisuuden, niin ei hän voinut; sillä parin päivän perästä siitä kuin hän oli saanut tämän kirjeen, oli _Post-Boyssa_ sekä muissa julkaisuissa Brysselistä kirjoitus, jossa ilmoitettiin, että "nuori irlantilainen lordi, varakreivi C-stlew-d, joka juuri on tullut täysi-ikäiseksi ja joka viimeisissä taisteluissa on palvellut kovin ansiokkaasti hänen ylhäisyytensä Marlboroughn herttuan adjutanttina, on kääntynyt roomalaiskatoliseen uskoon Brysselissä ja kulkenut juhlakulkueessa avojaloin, vahakynttilä kädessään." Surullisen kuuluisan mr. Holtin, joka viimeisen hallitsijan aikana oli toiminut Jaakon puoluelaisten asiamiehenä ja jonka kuningas Wilhelm useita kertoja oli armahtanut, sanottiin _Post-Boyssa_ aiheuttaneen tämän kääntymyksen.

Lady Castlewood oli näistä uutisista yhtä masentunut kuin Beatrix oli niistä vihainen. "Niinpä ei Castlewood siis enää ole meidän kotimme, äiti", virkkoi hän. "Frankin vierasmaalainen vaimo tuo sinne rippi-isänsä ja päivällispöydässä tarjotaan sammakoita ja kaikki Tusherin ja isoisäni saarnat ovat veljeltäni menneet hukkaan. Useinhan vakuutinkin, että tapat hänet katekismuksella ja että hän muuttuu pahaksi heti, kun hän vapautuu äidin ohjausnuorista. Niin, äiti, sinä et halunnut uskoa, että tuo nuori syntipukki vain kujeili kanssasi ja ettei tuo kelmi, Tusher, ollut sopiva hänen ohjaajakseen. Oh, nuo papit, minä vihaan niitä kaikkia!" virkkoi neiti Beatrix lyöden kätensä yhteen. "Samoja he ovat, jos he pukeutuvat solkikenkiin ja messukasukkoihin tahi ovat parrakkaita ja avojalkaisia. Eräskin hirveä irlantilaishylky ei milloinkaan sunnuntaisin pysy hovista poissa ja lavertelee siellä minulle kohteliaisuuksiaan, inhoittava mies; ja jos haluat tietää mitä papit ovat, tulee sinun nähdä hänen käytöksensä ja kuulla hänen arvostelevan omaa kutsumustaan. Kaikki he ovat yhtä maata, olivatpa piispoja tai Buddhan pappeja tai intialaisia fakiireja. He pyrkivät hallitsemaan ja peloittavat meitä tulevaisella valtakunnalla; ja julkisuudessa he kantavat hurskasta naamaa ja odottavat, että me polvistuisimme ja pyytäisimme heidän siunaustaan; ja he punovat juonia ja kietovat pauloihinsa ja panettelevat ja juoruavat pahemmin kuin paatunein hovimies tai ilkein eukko. Minä kuulin tämän mr. Swiftin eräänä päivänä ivailevan hänen ylhäisyytensä Marlboroughn herttuan rohkeutta. Mokomakin Dublinin tolvana! hän uskaltaa sanoa sellaista hänen ylhäisyydestään siksi, ettei tämä ole suosiossa. Ja irlantilainen soittaa suutaan toivoen, että hänen majesteettinsa saisi sen kuulla sekä hyvitelläkseen ja imarrellakseen mrs. Mashamia. Sanotaan Hannoverin vaaliruhtinaalla olevan tusina rakastajattaria hovissaan Herrenhausenissa; ja jos hänestä tulee meidän kuninkaamme, niin vakuutan, että piispat ja mr. Swift, joka myös pyrkii siihen virkaan, mielistelevät ja imartelevat heitä. Voi noita pappeja synkkine naamoineen! Minä olen kyllästynyt heidän kirjainten seulomiseensa ja kaapujensa kahinaan. Minä haluaisin päästä maahan, missä niitä ei olisi, tahi kääntyä kveekariksi ja siten päästä heistä. Sen minä tekisin, mutta heidän vaatepartensa ei ole pukeva ja minun vartaloni on vallan liian kaunis peitettäväksi. Eikö totta, serkku?" Ja hän vilkaisi ensin itseensä ja sitten kuvastimeen, joka vilpittömästi julisti hänelle, että ei kauniimpia kasvoja eikä vartaloa oltu milloinkaan nähty.

"Minä tein tuon hyökkäyksen pappeja vastaan", sanoi Beatrix jälkeenpäin, "haihduttaakseni armaan äiti-raukan huolia Frankin suhteen. Frank on yhtä turhamainen kuin tyttö, serkku. Sanotaan tyttöjä turhamaisiksi! Mitä _me_ olemme teidän rinnallanne? Oli helppo huomata, että ensimmäinen nainen tai ensimmäinen messupuku tekisi Frankista narrin -- pidän katolisia pappeja ja naisia yhtä vaarallisina hänelle. Me punomme aina salaliittoja; me emme ole vastuunalaisia niistä valheista, joita latelemme; aina me imartelemme tai mielistelemme tai uhkaamme; ja aina saamme aikaan pahaa, eversti Esmond -- ota sanani varteen, sillä minä tunnen maailmaa, sir, ja minun on luotava oma tieni siinä. Minä näen aivan selvästi, miten Frankin avioliitto oikein järjestettiin. Kreivi, meidän appemme, on aina kahviloissa ja kotoa poissa. Kreivitär, äitimme, on aina keittiössä päivällisvalmistuksia johtamassa. Sisaremme kreivitär on spinettinsä ääressä. Kun mylord tulee ilmoittamaan sotaan lähdöstään, ihana Clotilda purskahtaa itkuun ja pyörtyy, kas näin; lordi ottaa hänet syliinsä -- ei serkku, pysy vain kauniisti paikallasi -- hän itkee lordin olkaa vasten ja lordi sanoo: 'Oi jumalainen, ihailtu, armas Clotildani, onko sinun ikävä minusta erota?' 'Oi, oma Francisconi', virkkoi tämä, 'oi minun lordini.' Ja samassa äiti ja joukko nuorempia veljiä, joilla on viikset ja pitkät miekat, tulee keittiöstä, jossa he ovat syöneet leipää ja sipulia. Ota sanani varteen, kaikki tuon naisen sukulaiset ovat Castlewoodissa kolme kuukautta hänen saapumisensa jälkeen -- vanha kreivi ja kreivitär ja nuoret kreivit ja kaikki pikku kreivittäret, hänen sisarensa. Kreivit! joka ainut noista hylyistä kehuu olevansa kreivi. Guiscard, joka surmasi mr. Harveyn, sanoi olevansa kreivi; minä luulen, että hän oli parturi. Kaikki ranskalaiset ovat joko partureita -- tyhmyyksiä, älä väitä vastaan -- tanssimestareita tai katolisia pappeja." Siten liverteli Beatrix loppumattomiin.

"Kuka on _sinua_ opettanut tanssimaan, Beatrix-serkku?" kysäisi eversti.

Beatrix lauloi menuetin säveltä, teki syvän niiauksen ja suoristautui sitten ojentaen eteenpäin maailman sievintä pikku jalkaa. Hänen äitinsä saapui Beatrixin ollessa tässä asennossa; mylady oli ollut rukouskammiossaan, sillä häneen oli vaikuttanut Frank-poloisen kääntymys kovin raskaasti. Tuo huimapää tyttö juoksi äitinsä luo, kietoi käsivartensa tämän vyötärölle, suuteli häntä ja koetti saada tämän tanssimaan, sanoen: "Älä ole hupsu, sinä hyvä pikku äiti, äläkä itke sitä, että Frank on kääntynyt katolilaiseksi. Mikä näky hän onkaan ollut valkoinen lakana ympärillään ja kynttilä, kädessään kävellessään juhlakulkueessa avojaloin." Ja Beatrix potkaisi jaloistaan pienet kenkänsä -- mitä ihmeellisimmät pikku kengät, joissa oli ihmeelliset korkeat punaiset korot -- Esmondin katse osui toiseen, kun se putosi aivan hänen viereensä -- ja otti mitä hullunkurisimman ilmeen ja marssi edestakaisin huoneessa pitäen Esmondin keppiä vahakynttilänä. Vaikka lady Castlewood olikin surun vallassa, ei hän saattanut olla nauramatta ja Esmond puolestaan katseli tyttöä ihailulla, jota tämän ihanan olennon näkeminen hänessä aina herätti: hän ei ollut koskaan nähnyt ketään naista niin ylvästä, säihkyvää ja kaunista.

Marssinsa lopetettuaan Beatrix ojensi jalkansa kenkää varten. Ja eversti kumartui sitä auttamaan. "Jos sinä rupeat paaviksi, niin minä käännyn katolilaiseksi", virkkoi hän; ja Hänen Pyhyytensä antoi hänelle luvan suudella pientä sukan peittämää jalkaa, ennenkuin hän pani siihen kengän.

Äiti alkoi liikutella jalkojaan tämän toimenpiteen, kestäessä, ja Beatrix, jonka kirkkailta silmiltä ei voinut mitään salata, huomasi tuon pienen kärsimättömyyden merkin. Hän juoksi syleilemään äitiään ja huudahti kuten tavallisesti: "Oi, sinä hupsu pikku äiti! Sinun jalkasi ovat ihan yhtä sievät kuin minunkin", sanoi hän. "Niin ne ovat, serkku, vaikka hän peittää ne; mutta suutarimme kyllä voi ilmoittaa sinulle, että hän tekee meille molemmille samalla lestillä."

"Sinä olet minua pitempi, armaani", sanoi hänen äitinsä ja hänen suloiset kasvonsa kävivät kauttaaltaan punaisiksi, -- "ja -- ja kättäsi, kultaseni, serkkusi haluaa, eikä jalkaasi"; lady sanoi tämän hermostuneesti nauraen; siinä naurussa oli enemmän kyyneliä kuin iloa ja lady painoi päänsä tyttärensä siroa olkaa vasten niin, että se kokonaan peittyi. He muodostivat yhdessä kovin kauniin kuvan ja näyttivät sisarusparilta -- tuo suloinen, yksinkertainen kypsyneempi nainen näytti nuoremmalta kuin hän oli ja hänen tyttärensä, joskaan hän ei näyttänyt tätä vanhemmalta, näytti jotenkin sentään käskevän sävynsä ja lumoavan käytöksensä puolesta -- ne tekivät hänet muita naisia huomatummaksi -- äitiään arvokkaammalta ja tämän suojelijalta.

"Mutta voi!" huudahti emäntäni, toipuen tästä kohtauksesta ja saaden tavallisen surullisen ilmeensä: "on häpeä, että me nauramme ja iloitsemme päivänä, jolloin meidän tulisi polvistua ja rukoilla anteeksi."

"Miksi meidän tulisi rukoilla anteeksiantamusta?" kysäisi nenäkäs miss Beatrix -- "vain siksikö, että Frank on saanut päähänsä paastota perjantaisin ja palvella pyhäin kuvia? Tiedäthän, äiti, että jos olisit syntynyt katolilaisena, niin olisit myös pysynyt katolilaisena kuolinpäivääsi asti. Se on kuninkaan ja muutamain kaikkein parhaimpain uskonto. Minä puolestani en tunne pienintäkään kaunaa sitä kohtaan, ja minun mielestäni ei kuningatar Elisabeth ollut hituistakaan parempi kuningatar Mariaa."

"Ole vaiti, Beatrix, älä leiki pyhillä asioilla ja muista ketkä ovat vanhempasi!" huudahti lady. Beatrix järjesteli nauharuusukkeitaan ja oikoi laskoksiaan ja teki monenmoisia harmittavan herttaisia liikkeitä peilin ääressä. Se tyttö ei ainakaan ollut ulkokultainen. Häntä ei koskaan siihen aikaan voitu saada ajattelemaan muuta kuin maailmaa ja omaa kauneuttaan; hänellä ei tuntunut olevan enemmän hartaudentuntoa kuin muutamilla ihmisillä on musikaalisuutta, he kun eivät kykene erottamaan laulua toisesta. Esmond huomasi tämän vian hänessä samoin kuin hän huomasi paljon muitakin. Beatrix Esmondista tulisi huono vaimo, hän ajatteli, jokaiselle, joka on ruhtinasta alempi arvoltaan. Hän oli syntynyt loistamaan suurissa juhlissa ja koristamaan palatseja ja käskemään kaikkialla -- johtamaani valtiollisia juonitteluja tai koristamaan kuningattaren saattuetta. Mutta köyhän miehen lasten sukkien parsiminen kodikkaan pöydän ääressä ei ollut sopivaista työtä hänelle tai ainakin se oli sellaista, jota yrittämään hän ei olisi vaivautunut. Hän oli ruhtinatar, vaikka hänellä tuskin oli penninkään omaisuutta; ja eräs hänen alamaisistaan -- totisesti arvottomin ja rakastunein hylky, joka koskaan on ryöminyt naisen edessä -- oli tämä onneton herra, joka kahlehti järkensä, arvostelukykynsä, vapautensa, kätensä ja jalkansa ja alistui hänen valtaansa.

Ja kukapa ei tietäisi miten armottomasti naiset sortavat, kun he saavat hallita? Ja kukapa ei tietäisi miten hyödytöntä neuvominen on? Voisin antaa hyviä neuvoja jälkeläisilleni, mutta tiedän, että he kulkevat omaa tietään välittämättä isoisänsä opetuksista. Mies saa oman kokemuksensa naisista eikä välitä kenenkään puheista; eikä se nuori mies, joka niistä välittää, tosiaankaan ole penninkään arvoinen; Minähän se rakastan tuota naista eikä vanha isoäitini, joka minua neuvoo; minähän olen arvioinut sen, jonka haluan omistaa, ja minä tiedän, minkä hinnan haluan siitä maksaa. Teille se saattaa olla arvoton, mutta minulle se on koko elämä. Jos Esmondilla olisi ollut Suuren Mogulin kruunu ja kaikki hänen timanttinsa tai kaikki Marlboroughn herttuan rahat tai kaikki Vigon luona uponnut kulta, hän olisi antanut ne kaikki tästä naisesta. Pitäkää vain häntä narrina: narri on hallitsijakin, joka antaa puolet vallastaan pienestä kyyhkysen munan kokoisesta kristallista, jota sanotaan timantiksi; samoin rikas aatelismies, joka menee vaaraan ja kuolemaan ja kuluttaa puolet elämästään ja kaiken rahansa, juonitellessaan sinistä ritarinauhaa; samoin on hollantilainen kauppias, jonka on tiedetty maksaneen kymmenentuhatta kruunua yhdestä tulppaanista. Kaikilla meillä on joku erikoinen palkkio, jota pidämme arvossa ja jonka vuoksi jokainen elinvoimainen mies uskaltaisi elämänsä. Joku saattaa pyrkiä suureen kuuluisuuteen oppineisuudellaan; toinen haluaa olla muodinmäärääjä ja kaupungin ihailema; toinen taas haluaa suorittaa suuren taideteoksen tai kaunokirjallisen luomistyön ja kulkea kuolemattomuuteen sitä tietä; toisella taas on eräänä elämänsä ikäkautena pyrkimyksenä ja tarkoitusperänä nainen.

Esmond voi muistaa useita keskusteluja, joita hänellä oli lähimpien ystäviensä kanssa ollessaan tämän intohimon lumoissa; nämä kiusasivat tavallisesti Ritari Murhemuotoamme hänen kiintymyksensä johdosta Beatrixiin, sillä hän ei yrittänytkään salata tätä tunnetta. Ja hän käytti tavallisesti seuraavanlaatuisia vastauksia ystäviensä ivailuun. "Olkoon, että olen narri", virkkoi hän; "ja en ole teitä parempi, mutta ette tekään ole minua parempia. Teilläkin on omat tyhmyytenne, joiden hyväksi uurastatte, suokaa siis minun pitää omani. Mitä imarteluja kumarrut sinä, mr. St. John, kuiskaamaan erään kuningattaren suosikin korvaan? Mitä uuvuttavia öitä ei maailman laiskin mies kestäisi ja hylkäisi pulloaan ja parhaita toverejaan, hylkäisi Lais'in helmaa, jossa hän mielellään haukottelisi, valmistaakseen puheen, joka on pelkkää valhetta ja jossa imarrellaan kolmeasataa tyhmää maalaisherraa Alahuoneessa ja yritetään saada humalaiset hurraamaan 'Lokakuun kerhossa'. Kuinka useita päiviä saatatkaan viettää tärisevissä vaunuissasi (mr. Esmond ratsasti usein, erittäinkin myöhempinä aikoina, tuon ministerin kanssa Windsoriin) kuinka monia tunteja saatatkaan seisoa luuvaloisilla jaloillasi -- sinä, maailman ylpein mies, joka et ole kumartunut Jumalan eteen sen jälkeen kuin olit poika ja siinä asennossa kuiskailet, imarrellen, melkeinpä ihaillenkin tyhmälle naiselle, joka usein on sekapäinen liian paljosta lihan syömisestä ja juomisesta, silloin kun herra ministeri saapuu hänen vastaanottoonsa. Jos minun pyyteeni on turhamaista, niin on myös sinun yhtäläistä sitä." Silloin alkaa ministeri niin ylitsevuotavaisen kaunopuheliaisuuden tulvan, että ei tämä kynä kykene enää sitä jäljentämään; hän puolustelee kunnianhimoista suunnitelmaansa ja osoittaa sen suuren hyödyn, minkä hän tekee, isänmaalleen päästyään sen tunnustetuksi päämieheksi. Hän tukee mielipidettään muutamilla sopivilla kreikkalaisilta ja roomalaisilta auktoriteeteilta lainatuilla lauselmilla (senlaatuista oppia hän melkein kerskaillen käytti) ja rehentelee ylimielisesti niillä keinoilla ja halpamaisuuksilla, joilla hän saa narrit itseään seuraamaan, lahjoo tai vaientaa vastustajat, käännyttää epäilijät ja saa vihamiehet kunnioituksesta pelästymään.

"Minä olen Diogenes", virkkoi Esmond naurahtaen, "joka pääsee ajelulle Aleksanterin vaunuissa. Minulla ei ole laisinkaan halua voittaa Dareiosta eikä kesyttää Bukefalosta. Minä en halua sitä, mitä te haluatte: suurta nimeä tai korkeata asemaa -- niiden saaminen ei tuottaisi minulle minkäänlaista iloa. Minua ei pidätä niitä tavoittelemasta hyve vaan maku; ja minä tiedän että se, mitä minä haluan, on yhtä turhamaista kuin sekin, mitä saadaksenne te ponnistelette. Älkää moittiko minua turhamaiseksi, jos sallitte sen itsellenne; naurakaamme mieluummin niille ja itsellemme ja toisillemme."

"Jos lumoojasi pysyy taipumattomana", virkkoi St. John, "niin hän saattaa pitää sinua kaksikymmentä vuotta itseään piirittämässä ja antautuu sitten, kun tulet seitsenkymmenvuotiaaksi ja hän itse kelpaisi isoäidiksi. Minä en väitä, ettei naisen pyydysteleminen olisi yhtä miellyttävää huvia kuin muunlaatuinenkin metsästys", lisäsi hän, "mutta minä olen puolestani huomannut, ettei se otus juokse tarpeeksi pitkälle. Ne antautuvat liian helposti -- sen vian olen minä niissä havainnut."

"Se riista, jota sinä pyydystelet, on tottunut joutumaan kiinni ja kaatumaan", virkkoi mr. Esmond.

"Mutta Dulcinea del Toboso lienee sentään verraton?" ilkamoi toinen. "No niin, kelpo Harry, hyökkäile sinä vain tuulimyllyjä vastaan, kenties et ole muita hullumpi", lisäsi St. John huokaisten.

III luku.

ERÄS LUKU "SPECTATORISTA".

Kärsineekö kukaan nuori herra jälkeläisistäni lemmentuskaa lukiessaan näitä vanhan isoisänsä muistiinpanoja? Sille löytyy eräs nöyryyttävä parannuskeino, mutta se on helppo ja sopii juuri tuolle taudille, -- tulee koettaa _paikan muutosta_. Esmond poistui rakastettunsa luota ja parantui useita kertoja; hän palasi uudestaan Beatrixin luo ja sai taas heti tuon kuumeen. Esmond vakuutti itselleen, että hän voisi poistua tämän luota ja unohtaa tämän ainiaaksi -- ja siten hän kykeni hyvin vaimentamaan tuon kiihkon ja kaihon, joka häntä kalvoi hänen ollessaan Beatrixin luona; mutta heti kun hän palasi, alkoi hänen tuskansa taas uudestaan. Hän oli tosiaankin naurettava ja säälittävä olento, sillä sääliäkään ei riittänyt enää muilta kuin hänen armaalta emännältään, lady Castlewoodilta, jonka hellään huostaan hän uskoi kaikki surulliset salaisuutensa ja joka ei koskaan väsynyt häntä kuulemaan eikä puhumaan hänen hyväkseen.

Toisinaan luuli Esmond itsellään olevan toivoa. Sitten häntä alkoi epätoivo kalvaa rakastettunsa hulluttelun tai liehittelyn johdosta. Oli päiviä, jolloin he olivat kuin veli ja sisar tai parhaimmat ystävät -- Beatrix oli yksinkertainen, hellä ja viehättävä ja Esmond oli sanomattoman onnellinen hänen ystävällisyydestään. Mutta yht'äkkiä muuttui taas kaikki. Joko oli Esmond liian tunkeileva ja vihjasi rakkauteensa, jolloin Beatrix heti torjui hänet ja loukkasi hänen turhamaisuuttaan; tai oli Esmond mustasukkainen, syystä kyllä, jollekin uudelle ihailijalle tai jollekin rikkaalle vasta kaupunkiin saapuneelle herralle, jolle tämä parantumaton kiemailija asetteli pyydyksiään. Kun Esmond pani vastalauseensa virkkoi pieni kapinoitsija: "Kuka sinä olet? Minä kuljen omaa tietäni, hyvä herra, ja se tie vie aviomiehen luo; sillä tiellä minä en kaipaa _sinua_. Minä olen parempia varten, eversti, parempia varten -- kuuletko sen? Saattaisit kelvata, jos sinulla olisi maatilus ja jos olisit nuorempi. Mitä, sanot olevasi minua vain kahdeksan vuotta vanhempi! pyh! Sinä olet sata vuotta vanhempi. Sinä olet kovin, kovin vanha Murhemuoto, ja minä tekisin sinut onnettomaksi; se olisikin ainoa lohdutus, mikä minulla olisi, jos menisin kanssasi naimisiin. Mutta sinulle ei jää tarpeeksi rahaa pitää kissaakaan siistinä, kun olet maksanut miespalvelijasi ja taloudenhoitajasi laskut. Luuletko sinä, että minä haluan asua vuokrahuoneistossa ja kääntää nuorasta lampaanpaistia sillä välin kuin teidän armonne hoitaa lasta? Lorua! Miksi et saanut päästäsi pois tuota hulluutta sodassa ollessasi? Olet palannut surullisempana ja synkempänä kuin milloinkaan. Sinä ja äiti sovitte hyvin yhteen. Voisitte näytellä Darbya ja Joania ja pelata knorria elämänne loppuun saakka."

"Sinä sentään myönnät maailmanmielisyytesi, Trix-poloinen", virkkoi hänen äitinsä.