Part 34

Vaikka ranskalaiset häviävätkin Malplaquet'n taistelun, niin he kuitenkin olivat ylpeitä siitä päivästä, ja voittajat olivat puolestaan mieleltään masentuneita; ja vihollisemme kokosi suuremman armeijan kuin milloinkaan ennen ja teki tavattomia valmistuksia uutta taistelua varten. Marski Berwick oli ranskalaisten apuna sinä vuonna; me saimme kuulla, että marski Villars poti vielä haavaansa, mutta että hän halusi panna herttuamme koetukselle ja vakuutti taistelevansa kanssamme vaunuistaan. Nuori Castlewood riensi takaisin Brysselistä heti, kun hän sai kuulla taistelun olevan tulossa. Chevalier St. Georgen tulo ilmoitettiin toukokuun vaiheilla. "Tämä on kuninkaan kolmas taistelu ja samoin minunkin", kertaili Frank mielissään. Frank oli palannut kiihkeämpänä Jaakon puoluelaisena kuin milloinkaan ennen, ja Esmond epäili, että jotkut sievät brysseliläiset salaliittolaiset olivat valaneet nuorukaiseen sekaisen innostuksen. Hän myönsikin saaneensa sanoman kuningattarelta, Beatrixin kummilta, joka oli antanut Frankin sisarelle oman nimensä vuotta ennen Frankin ja tämän hallitsijan syntymistä.

Niin suuresti kuin marski Villarsia haluttikin taistella, niin ei herra herttua näyttänyt suovan hänelle sitä iloa. Viime vuonna oli hänen ylhäisyytensä ollut kaikessa whigien ja hannoverilaisten puolella; mutta kun herttua Englannissa käydessään havaitsi isänmaansa kylmenneen hänelle ja kansan saaneen korkeakirkollisen lojaalisuuden puuskan, hän palasikin armeijansa luo hannoverilaisille kylmenneenä, keisarillisiin nähden varovaisena ja erittäin säyseänä ja kohteliaana Chevalier de St. Georgea kohtaan. Varmaa on, että sanansaattajia ja kirjeitä yhtämittaa kulki hänen ylhäisyytensä ja tämän toisessa leirissä olevan urhean sukulaisen, Berwickin herttuan välillä. Kenenkään mieltymyksenilmaukset eivät olleet otollisempia kuin hänen ylhäisyytensä, eikä kukaan lausunut jalommin kunnioitustaan tahi kiintymystään. Hän vakuutti Monsieur de Torcylle, niin kertoi mr. St. John kirjoittajalle, mielellään antavansa paloitella ruumiinsa maanpaossa olevan kuningattaren ja tämän perheen puolesta, ja enemmänkin, luulenpa hänen sinä vuonna luovuttaneen osinkona kaikkein arvokkaimman osan itseään -- rahansa, -- jotka hän lähetti kuninkaallisille maanpakolaisille. Mr. Tunstal, joka oli prinssin palveluksessa, kävi pari kolme kertaa leirissämme. Ranskalaiset olivat leiriytyneet Arlieu'hon Arrasin seuduille. Eräs pieni joki, jota muistaakseni nimitettiin Canihe'ksi (minä kirjoitan tätä kaukana kirjoista ja Euroopasta ja siinä ainoassa kartassa, joka kirjoittajalla on näistä nuoruutensa tienoista ei ole tätä pikku virtaa), erotti meidän etujoukkomme vihollisesta. Näiden kahden armeijan vahdit puhelivat keskenään joen poikki, mikäli kykenivät toisiaan ymmärtämään; ja jos eivät he ymmärtäneet toisiaan, he virnistelivät ja ojensivat konjakkipullonsa tai tupakkakukkaronsa toisilleen. Kun eversti Esmond eräänä ihanana kesäkuun päivänä ratsasteli erään upseerin kanssa, joka tarkasteli ulkovarustuksia (eversti Esmond ratsasteli saadakseen raitista ilmaa, sillä hän oli liian heikko sotapalvelukseen), he saapuivat tälle joelle; siellä oli juuri joukko englantilaisia ja skotlantilaisia koolla pakinoimassa toisella puolella olevan säyseän vihollisen kanssa.

Esmondia huvitti erittäinkin erään pitkän miehen puhe, miehen, jolla oli kiharat, punaiset viikset ja siniset silmät ja joka oli kaksitoista tuumaa pitempi tummia pikku toverejaan ranskalaisten puolella. Kun eversti häneltä kysyi, hän teki kunniaa ja sanoi kuuluvansa "Royal Cravat'eihin".

Kun hän äänsi sanat "Royal Cravat", Esmond tiesi heti, että se mies oli alussa käytellyt kieltään Liffeyn eikä Loiren rantamilla; ja sotilasparka, -- hän oli ehkä karkulainen -- ei halunnutkaan syventyä ranskalaiseen keskusteluun, sillä hän pelkäsi onnettoman irlantilaisen ääntämisensä paljastuvan. Hän näki parhaaksi tehdä vain muutamia ranskalaisia huomautuksia, jotka hän luuli hyvin osaavansa, ja hänen salaamisyrityksensä olivat sanomattoman huvittavia. Mr. Esmond vihelteli "Lillibulleroa", mikä sai irlantilaisen silmät kiilumaan; sitten hän heitti tälle taalarin rahan, jolloin poikaparka virkahti: "Jumala siu--, tuota, Dieu benisse votre honor" [Jumala siunatkoon Teidän Ylhäisyyttänne]; jos hän olisi ollut meidän puolellamme, olisi se auttamattomasti vienyt hänet sotatuomarin käsiin.

Tämän pakinan kestäessä ilmestyi ranskalaisten puolelle jokea pienen matkan päähän meistä kolme ratsastavaa upseeria ja sitten he pysähtyivät aivan kuin katsoakseen meitä, ja yksi heistä poistui toisten luota ja ratsasti aivan lähelle meitä, jotka olimme virran toisella puolella.

"Katsokaa, katsokaa", virkkoi kuninkaallinen kovin kiihtyneenä, "pas lui, se on hän, mutta ei hän tuolla, l'autre", ja hän osoitti kauempana olevaa upseeria, joka ratsasti pähkinänruskealla hevosella; aurinko kimalteli tämän panssarilla, johon oli kiinnitetty leveä sininen nauha.

"Viekää mr. Hamiltonin alamaisin tervehdys mylord Marlborough'lle -- herra herttualle", sanoi herra englanninkielellä; ja huomattuaan, että ei seura ollut vihamielistä, hän lisäsi hymyillen: "Tuolla, herrat, on eräs teidän ystävänne; hän käskee minun sanomaan, että hän tapasi muutamia teistä syyskuun 11 päivänä viime vuonna."

Tämän herran puhuessa ratsastivat nuo kaksi muuta upseeriakin meihin päin ja tulivat hekin aivan lähelle. Me tiesimme heti kuka toinen oli. Se oli kuningas, silloin kaksikymmentäkaksi vuotias, pitkä ja hoikka, silmät ruskeat ja syvät, ja niiden ilme pysyi surullisena, vaikka hänen huulensa hymyilivätkin. Me paljastimme päämme ja teimme hänelle kunniaa. Kukaan mies ei olisi voinut nähdä häntä ensi kertaa tuntematta liikutusta, tuota niin suuren maineen ja kovanonnen nuorta perillistä. Mr. Esmondista prinssi oli suuresti nuoren Castlewoodin kaltainen, hän kun oli samanikäinen ja samanlainen vartaloltaan. Chevalier de St. George vastasi tervehdykseemme ja katsoi meihin tutkivasti. Tyhjäntoimittajatkin hurrasivat meidän puolellamme. Mutta pitkä irlantilainen soturi juoksi prinssin jalustimen ääreen ja polvistui ja suuteli tämän saapasta ja ulisi ja näytti latelevan satoja onnentoivotuksia ja siunauksia. Prinssi käski adjutanttinsa antaa miehelle rahaa; ja kun seurue oli meille kunniaa tehden ratsastanut pois, niin irlantilainen sylki siunaukseksi kultarahaa, jonka oli saanut ja hoiperteli pois pannen rahan kukkaroonsa ja pyöritellen porkkananvärisiä viiksiään.

Upseeri, jonka seurassa Esmond oli, tuo samainen pikku kapteeni Handysiden rykmentistä, mr. Sterne, joka oli neuvonut menemään puutarhaan Lillessä kun Esmond ja lordi Mohun järjestivät asiansa, oli myös irlantilainen ja urhoollisin pikku mies, joka koskaan on miekkaa kantanut. "Tulimmainen", virkkoi Roger Sterne, "tuo pitkä mies puhui niin kauniisti ranskaa, etten olisi tiennyt häntä ulkomaalaiseksi, jollei hän olisi alkanut mölytä, sillä vain irlantilaisvasikka voi sellaisen melun nostaa." Ja Roger teki toisenkin yhtä karkean huomautuksen, jossa oli järkeä ja mielettömyyttä sekaisin. "Jos tuo nuori herra", hän virkkoi, "vain tulisi ja ratsastaisi meidän leiriimme eikä Villarsin, ja heittäisi hattunsa ilmaan ja sanoisi: 'Tässä olen minä, kuningas, kuka seuraa minua?' Niin, Herra armahda, Esmond, koko armeija nousisi ja veisi hänet takaisin Englantiin ja antaisi Villarsille selkään ja valloittaisi Pariisin mennessään."

Pian tiedettiin koko leirissämme uutinen prinssin vierailusta, ja miehiämme meni suurin joukoin joelle toivoen saavansa nähdä hänet. Majuri Hamilton, jonka kanssa olimme puhuneet, lähetti erään torvensoittajan mukana muutamia hopearahoja upseereillemme. Mr. Esmondkin sai yhden näistä; ja se mitali sekä palkka, jommoisen prinsseiltä useimmiten saa, olivat ainoat korvaukset, mitkä Esmond on saanut kuninkaalliselta henkilöltä, jota hän ei yrittänytkään kauan tämän jälkeen palvella.

Esmond poistui armeijasta melkein heti tämän jälkeen ja seurasi kenraaliaan kotiin, sillä häntä oli neuvottu matkustamaan hyvän sään aikana ja kehoitettu pysymään kokonaan poissa sodasta. Mutta hän sai kuulla armeijasta Frank Castlewoodin tehneen itsensä kaikkein huomatuimmaksi niistä lukuisista, jotka tulvivat tapaamaan Chevalier de St. Georgea: herra varakreivi oli ratsastanut avopäin tuon pienen virran poikki prinssin luo, astunut ratsultaan ja polvistunut prinssin eteen uskollisuutensa merkiksi. Muutamat sanoivat prinssin lyöneen hänet ritariksikin, mutta lordi epäsi sen, vaikka hän myönsikin muun osan jutusta todeksi, ja virkkoi: "Olin ennen ollut korpraali Johnin" -- siksi hän nimitti herttuata -- "suosiota vailla, mutta nyt herttua varoitti minua tekemästä sellaisia hullutuksia ja hymyili minulle lempeästi aina sen jälkeen."

"-- Ja hän oli niin hyvä minulle", kirjoitti Frank, "että tahdoin sanoa hyvän sanan Harry-pojankin puolesta; mutta kun mainitsin nimesi, näytti herttua synkältä kuin ukkospilvi ja vastasi, ettei hän ollut koskaan kuullutkaan nimeäsi."

II luku.

MENEN KOTIIN JA KOSKETAN VANHAA KIELTÄ.

Poistuttuaan Monsista ja armeijasta, mr. Esmond sai odotellessaan postilaivaa Ostendessa nuorelta serkultaan Castlewoodilta Brysselistä kirjeen, joka sisälsi eräitä tietoja, jotka Frank pyysi Esmondin viemään Lontooseen ja jotka huolestuttivat tätä suuresti.

Tuo nuori syntipukki, joka oli yhdenkolmattavuotias, oli nainut mademoiselle de Wertheimin, kreivi de Wertheimin, keisarin kamariherran ja Alankomaiden kuvernöörin virkamiehen tyttären. Jälkikirjoituksena nuoriherra kirjoitti: "Clotilda on _minusta_ vanhempi, ja se voidaan lukea hänelle viaksi; mutta minä olen siksi vanha hylky, ettei iän ero: haittaa, ja minä olen päättänyt tehdä parannuksen. Meidät vihki P. Gudulen kirkossa isä Holt. Clotilda on koko sydämestään oikean asian puolella, ja jokainen huutaa täällä _Vif-le-Roy_ [Eläköön kuningas!] ja varmaan siihen äitikin yhtyy ja Trix myös. Ilmoita nämä uutiset heille hellävaroen; ja kerro mr. Finchille, asiamiehelleni, että hänen tulee kiristää ihmisiltä heidän vuokransa tahi lähettää minulle ainakin _maksut_. Clotilda laulaa ja soittaa spinettiä _nätisti_. Hän on vaalea kaunotar. Jos tulee poika niin sinä tulet kummiksi. Minä luovun armeijasta, sillä minä olen saanut _kylliksi tappelusta_ ja mylord herttua antaa minulle _suosituksensa_. Minä vietän talven täällä ja viivyn ainakin niin kauan kun Clo joutuu lapsivuoteeseen. Minä sanon häntä Clo-muijaksi, mutta sitä ei saa toiset. Hän on etevin nainen Brysselissä -- osaa maalata, soittaa, runoilla ja on tavaton keittäjä ja jälkiruokain laittaja. Minä asuin kreivin luona ja siten tulin hänet tuntemaan. Hänen veljiään, kreivejä, on neljä. Yksi on apotti -- ja kolme palvelee prinssin armeijassa. Heillä on vireillä oikeusasia äärettömän perinnön saannista, mutta nyt ovat he _köyhiintyneitä_. Ilmoita tämä äidille, joka kuuntelee mitä vain _sinulta_. Kirjoita ja käske Finchin kirjoittaa _kiiruusti_. Hostel de l'Aigle Noire, Bruxelles, Flanders."

Niin oli Frank siis nainut roomalaiskatolisen naisen ja he odottivat perillistä; tällaiset tiedot täytyi mr. Esmondin viedä emännälleen Lontooseen. Se oli vaikea lähettilästoimi, ja eversti tunsikin suurta levottomuutta pääkaupunkia lähetessään.

Hän saapui majataloonsa myöhään ja lähetti heti Kensingtoniin sanansaattajan ilmoittamaan, että hän on tullut ja käy heitä tervehtimässä seuraavana aamuna. Sanansaattaja toi uutisia, että hovi oli Windsorissa ja että ihana Beatrix oli kotoa poissa täyttämässä velvollisuuksiansa hovissa. Vain Esmondin emäntä oli jäänyt taloonsa Kensingtoniin; hän näyttäytyi hovissa vain kerran vuodessa. Beatrix oli täydelleen tuon pikku talon emäntä ja valtias, sillä hän kutsui vieraat ja suosi osaltaan kaikkia mahdollisia kaupungin huveja ja iloja; mutta hänen äitinsä kulki omaa tietään, korutonta ja yksinäistä, vaikka hän tahtoikin olla tuon nuoren ladyn suojelija ja vanhempi sisar.

Heti kun Esmond oli pukeutunut (ja hän oli ollut jalkeilla paljon ennen kaupunkilaisia), hän tilasi vaunut mennäkseen Kensingtoniin ja saapui sinne niin varhain, että hän kohtasi hyvän emäntänsä aamurukouksista palaamassa. Tällä oli rukouskirja kädessä, sillä hän ei koskaan, niinkuin muut, antanut palvelijan sitä kantaa; siitä Esmond helposti voi päättää, missä hän oli ollut. Esmond käski ajajan pysäyttää, ja hän hypähti maahan, kun lady katsoi häneen päin. Ladyllä oli päässään leskenmyssynsä kuten tavallisesti ja hän kalpeni nähdessään Esmondin. Esmondin voimat aivankuin palautuivat, kun hän tunsi tuon lempeän pienen käden lähellä sydäntään. He saapuivat pian hänen armonsa talon ovelle ja astuivat huoneisiin.

Lady tarttui surullisesti hymyillen Esmondin käteen ja suuteli sitä.

"Miten sairas sinä oletkaan ollut! Niin kovin heikolta sinä näytät, rakas Henry!" sanoi hän.

Eversti olikin totta kyllä kuin haamu, sanotaan vain, etteivät haamut näytä oikein onnellisilta. Sellaiseksi tunsi Esmond itsensä aina kun hän poissaoltuaan palasi ladyn luo, niin, tosiaankin aina kun hän katsahti hänen suloisiin lempeisiin kasvoihinsa.

"Olen palannut, jotta omaiseni hoitaisivat minua", vastasi Esmond. "Jos ei Frank olisi minua haavoittumiseni jälkeen hoitanut, olisin ehkä mennyttä miestä."

"Frank-parka, tuo hyvä Frank", virkkoi hänen äitinsä. "Tahdottehan aina olla hänelle ystävällinen, mylord", jatkoi hän. "Tuo lapsiparka ei koskaan tiennyt tekevänsä teille vääryyttä."

"Mylord!" huudahti eversti Esmond. "Mitä tarkoitatte, hyvä lady?"

"Minä en ole mikään lady", vastasi tämä; "olen Rachel Esmond, Francis Esmondin leski, mylord. Minä en kärsi tuota arvonimeä. Kunpa emme koskaan olisi ottaneet sitä häneltä, jonka se nyt on. Mutta me teimme kaiken, mikä oli vallassamme, Henry, -- me teimme kaiken, mikä oli vallassamme; ja mylord ja minä -- tarkoitan --"

"Kuka kertoi teille tämän, armahin lady?" kysäisi eversti.

"Ettekö saanut kirjettä, jonka teille kirjoitin. Kirjoitin teille Monsiin heti, kun olin tuon asian kuullut", vastasi lady Esmond.

"Kuka sen kertoi?" kysyi eversti Esmond taas; ja sitten kertoi hänen emäntänsä hänelle, että leskivarakreivitär oli lähettänyt hakemaan häntä kuolinvuoteelleen ja testamenttinaan kertonut hänelle tämän synkän salaisuuden. "Leskivarakreivitär menetteli kovin ilkeästi", virkkoi lady Esmond, "kun salasi sen minulta, vaikka tiesi sen niin kauan." 'Rachel-serkku', virkkoi tämä, -- ja Esmondin emäntä ei kertoessaan voinut olla hymyilemättä, -- 'Rachel-serkku', huudahti leskivarakreivitär, 'olen lähettänyt sinua hakemaan, kun tohtorit vakuuttavat, että tämä punatauti voi lopettaa minut minä päivänä tahansa, ja minun täytyy saada pois tunnoltani se suuri taakka, joka sitä on painanut. Sinä olet aina ollut avuton olento ja suureen kunniaan kokonaan sopimaton ja siksi ei se, mitä minulla on sanottavana, pahoita sinua suuresti. Sinun tulee tietää, Rachel-serkku, että olen testamentannut taloni, hopeani, huonekaluni, kolmetuhatta puntaa rahaa ja timanttini, jotka kunnioitettu vainaja, pyhimys ja hallitsijani, kuningas Jaakko minulle lahjoitti, herra varakreivi Castlewoodille.' "Minunko Frankilleni?" kysyi lady Castlewood. "Minä olin toivonut --"

"Varakreivi Castlewoodille, kultaseni; hän on varakreivi Castlewood ja Shandonin parooni Esmond, Irlannin kuningaskunnassa sekä Esmondin jaarli ja markiisi kuningas Jaakko II:n valtakirjan nojalla, joka on annettu puolisolleni, markiisivainajalle -- sillä minä olen markiisitar Esmond Jumalan ja ihmisten edessä."

"Ja ettekö ole jättänyt Harry-poloiselle mitään, hyvä markiisitar?" kysyi lady Castlewood (hän on myöhemmin kertonut minulle koko tapauksen rauhalliseen, ylevään tapaansa -- mikä hänellä oli viehättävämpi kuin kenelläkään naisella -- ja minä kerron sen tässä kokonaisuudessaan jotta tulee sekin tehtyä). "Ja ettekö ole jättänyt Harry poloiselle mitään?" tiedusti hyvä ladyni ("sillä tiedäthän, Henry", virkkoi tämä suloisesti hymyillen, "minä olen aina säälinyt Esauta -- ja minä olen melkein hänen puolellaan -- vaikka isä kovin koettikin vahvistaa minua toiseen suuntaan").

"Harry-poloiselle!" virkkoi vanha lady. "Sinä haluat siis että jättäisin jotain Harry-poloiselle -- hi-hi! -- ojennapa minulle rohtoni, serkku. No niin, kultaseni, koska haluat: Harry-poloisen saavan omaisuutta, niin tiedä siis, että vuodesta 1691, viikkoa jälkeen Boynen taistelun, jossa Oranian prinssi sai voiton kuninkaallisesta hallitsijastaan ja isästään -- rikos, josta hän nyt saa kärsiä liekeissä -- (hushts-hushts!) on Henry Esmond ollut Esmondin markiisi ja Castlewoodin jaarli Britanniassa ja Shandonin parooni ja varakreivi Castlewood Irlannissa sekä vapaaherra; ja hänen vanhinta poikaansa tullaan nöyrimmästi nimittämään Castlewoodin jaarliksi -- hi-hi! Mitä ajattelet siitä, kultaseni?"

"Armollinen taivas! Miten kauan olette tämän tietänyt?" huudahti toinen lady (ajatellen varmaankin, että vanha markiisitar oli alkanut hourailla).

"Minun mieheni oli ennen kääntymistään kurja hylky", jatkoi kuoleva katumuksentekijä. "Alankomaissa ollessaan hän vietteli erään kankurin tyttären ja pahensi rikostaan naimalla tämän. Ja sitten hän palasi tähän maahan ja nai minut -- tyttö-raukan -- niin juuri, viattoman nuoren tyttö-raukan", ("vaikka, kuten tiedät Harry, hän oli yli neljänkymmenen mennessään naimisiin; ja mitä hänen viattomuuteensa tulee --") -- "No niin", jatkoi kuoleva, "en tiennyt mitään mylordin pahuudesta kolmeen vuoteen avioliittomme jälkeen; ja pienen poikaparkamme hautauksen jälkeen annoin vihkiä meidät uudestaan, kultaseni -- isä Holt vihki minut uudestaan Castlewoodin kappelissa heti, kun sain kuulla tuon naisen kuolleen. Kun minä sitten olin kovin heikkona sairaana erään toisen surullisen pettymyksen johdosta, tuo pappi tuli ilmoittamaan minulle, että mylordilla oli ollut poika ennen avioliittoamme ja että lapsi oli Englannissa hoidettavana; ja minä annoin luvan tuoda tuon mukulan kotiimme, ja kylläpä se olikin omituinen pikkuinen surumielinen lapsi, kun se tuotiin."

"Me aioimme tehdä hänestä katolisen papin, ja siihen häntä kasvatettiinkin, kunnes sinä, ilkeä nainen, johdit hänet harhaan. Ja minulla oli taas toiveita antaa perillinen lordilleni, kun kuninkaan asiat kutsuivat hänet luotani pois ja hän kuoli taistellen uljaasti Boynen vesien luona.

"Minä ajattelin, että jollei toivoni perillisestä täyttyisi, -- minulla ei ollut mitään syytä rakastaa miestäsi, kultaseni, sillä hän oli hyljännyt minut mitä häpeällisimmällä tavalla -- niin tulee kyllä sopiva aika, jolloin voi julistaa kutojan pienen pojan oikeaksi perilliseksi. Mutta minut kuljetettiin vankilaan, jossa miehesi oli niin ystävällinen minulle -- hän kehoitti kaikkia ystäviään toimimaan vapauteni hyväksi ja käytti koko vaikutusvaltansa puolestani -- että minä lepyin, kun vielä rippi-isänikin neuvoi minua pysymään vaiteliaana ja selitti, että kuninkaan asialle oli eduksi, että perheemme arvonimi jäi sinun miehellesi, varakreivivainajalle, se kun sai hänet aina uskollisena ajamaan kuninkaan asiaa. Ja se onkin totta, sillä vuotta ennen miehesi kuolemaa, kun hän aikoi ottaa paikan Oranian prinssin hallituksessa, mr. Holt meni hänen luokseen ja kertoi hänelle millä kannalla asiat olivat sekä kehoitti häntä kokoamaan suuren summan rahaa hänen majesteetilleen ja kiinnitti hänet oikean asian puolelle niin täydellisesti, että olimme varmoja hänen tuestaan, jos koska tahansa ajateltaisiin viisaaksi hyökätä vallananastajan kimppuun. Sitten tuli hänen äkillinen kuolemansa ja me aioimme paljastaa totuuden. Mutta katsottiin kuninkaan asialle parhaaksi, että arvonimi vielä jäisi nuoremmalle sukuhaaralle; eikä olekaan minkäänlaista uhria, jota ei Castlewood tekisi sen asian puolesta, kultaseni.

"Eversti Esmond puolestaan tiesi jo kyllä totuuden. Ja sitten, Harry", virkkoi emäntäni, "hän kertoi minulle sen, mitä oli tapahtunut rakkaan lordini kuolinvuoteella. Hän ei halua tuota arvonimeä, vaikka se hänelle kuuluu. Mutta omaatuntoani rauhoittaa, kun sinä tiedät totuuden, kultaseni. Onhan sinun poikasi laillinen varakreivi Castlewood, niin kauan kuin ei hänen serkkunsa vaadi häneltä arvoaan."

Tällainen oli leskivarakreivittären tunnustus. Lady Castlewood kertoi tuomiorovasti Atterburynkin tienneen sen -- ja sen Esmond hyvin tietääkin; tuomiorovasti oli se pappi, jonka lordivainaja oli noudattanut kuolinvuoteelleen, -- ja kun lady Castlewood heti olisi kirjoittanut pojalleen ja selittänyt tälle totuuden, tuomiorovasti neuvoi häntä ensin kirjoittamaan eversti Esmondille -- asia tuli alistaa Esmondin ratkaistavaksi ja siihen ratkaisuun oli koko perheen tyytyminen.

"Ja epäileekö rakas ladyni mikä se on?" kysäisi eversti.

"Perheemme päämiehestä se riippuu, sinusta, Harry."

"Se ratkaistiin kaksitoista vuotta sitten rakkaan lordini vuoteen ääressä", virkkoi eversti Esmond. "Lasten ei tule tietää mitään tästä. Frankin ja hänen perillistensä tulee kantaa meidän nimeämme. Se onkin hänen oikeudenmukaisesti. Minulla ei ole mitään todistusta isäni ja äitini avioliitosta, mutta lordi-parka kertoi kuolinvuoteellaan minulle, että isä Holt oli tuonut sellaisen todistuksen Castlewoodiin. Minä en halunnut sitä hakea ulkomailla ollessani. Menin katsomaan poloisen äitini hautaa hänen luostariinsa. Mitäpä se enää hänelle merkitsee? Pelkän minun vakuutukseni perustuksella ei mikään tuomioistuin maan päällä riistäisi herra varakreiviltä hänen arvoaan minun hyväkseni. Minä olen perheen päämies, rakas lady; mutta Frank olkoon yhä varakreivi Castlewood. Ja mieluimmin kuin ahdistelen häntä, rupean vaikka munkiksi tahi katoan Amerikkaan."

Kun hän näin puhui armaalle emännälleen, jonka puolesta hän mielellään olisi antanut elämänsäkin ja milloin tahansa uhrannut kaikkensa, lankesi tuo hellä olento polvilleen hänen eteensä ylivoimaisen rakkauden ja kiitollisuuden valtaamana; Esmond heltyi kokonaan, ja hänen sydämensä paisui ylpeydestä ja kiitollisuudesta, kun hän ajatteli, että Jumala oli antanut hänelle voimaa osoittaa rakkauttaan ladyä kohtaan ja todistaa sen jollain pienellä uhrilla. Ihanin voima, mikä ihmiselle on annettu, on totisesti se, että hän voi antaa jotain tahi tehdä onnelliseksi ne, joita rakastaa. Ja voisiko mitään rikkautta ja arvonimeä tahi kunnianhimon ja turhamaisuuden täyttymistä verrata siihen iloon, jota hän tunsi kyetessään osoittamaan hiukan ystävällisyyttä parhaimmille ja armaimmille ystävilleen?

"Rakas pyhimys", virkkoi hän, "te puhtahin olento, jolla on ollut niin paljon kärsimyksiä ja joka olette siunannut yksinäistä orpopoloista sellaisella rakkauden aarteella! Minun tulisi polvistua eikä teidän, minun tulee olla kiitollinen siitä, että voin tehdä teidät onnellisiksi. Onko minun elämälläni muuta tarkoitusta? Kiitetty olkoon Jumala siitä, että voin teitä palvella! Luuletteko koko maailmassa olevan mitään iloa, jota voisi verratakaan siihen?"

"Anna minun olla", sanoi lady haltioissaan Esmondille, joka aikoi nostaa hänet maasta. "Anna minun polvistua -- ja -- ja -- jumaloida sinua."