Part 32

Ruokasalin pöydät olivat katetut suurta kestitystä varten ja ladyt olivat juhlapuvuissa -- Chelsean varakreivitär oli kaikkein upeimmassa vieraspuvussaan, varakreivitär Castlewood oli poistanut mustan pukunsa, ja hän näytti ihastuttavan kauniilta ja onnelliselta, ja hovineiti oli puettu sillä loistolla, mikä hänet luontaisesti erotti muista, ja hänen kauniilla povellaan oli tuo ranskalaisen upseerin tähti, minkä Frank oli lähettänyt kotiin Ramillies'n taistelun jälkeen.

"Näet, että vietämme juhlaa", sanoi hän, katsahtaen tyytyväisesti tähteen; "ja olemme siis ripustaneet kunniamerkkimme rinnoillemme. Eikö äiti näytä lumoavalta? Minä olen hänet pukenut." Esmondin hyvä emäntä, joka punasteli, kun Esmond häneen katsoi, näytti sekä vartalonsa että hipiänsä puolesta kauniine hiuksineen ja komeine muodinmukaisine pukuineen kaksikymmenvuotiaalta tytöltä.

Pöydällä oli hieno miekka, jossa oli punainen samettinen huotra ja kaunis siselöity hopeakahva, jossa miekan kannikkeena riippui sininen koristenauha. "Mikä tämä on?" kysäisi kapteeni ja meni katsomaan tuota kaunista esinettä.

Miss Beatrix saapui sen ääreen. "Polvistu", virkkoi hän, "tällä lyömme me sinut ritariksemme", -- ja hän heilutti miekkaa Esmondin pään päällä. "Chelsean varakreivitär lady on antanut tämän miekan ja minä annoin nauhan ja äiti on neulonut siihen tuon ripsun."

"Aseta miekka hänen vyölleen, Beatrix", sanoi hänen äitinsä. "Sinä olet meidän ritarimme, Harry, -- meidän uskollinen ritarimme. Äiti kiittää sinua ja rukoilee puolestasi, koska olet puolustanut hänen poikaansa, rakas, rakas ystäväni." Hän ei kyennyt jatkamaan; ja leskivarakreivitärkin oli liikutettu, sillä joukko itsepintaisia kyyneleitä teki surullisia uurteita noille ryppyisille vanhoille ruusuille, joita Esmondin oli juuri suotu suudella.

"Me saimme kirjeen Frank-kullalta", sanoi lady Castlewood, "sillävälin kun sinä olit katsomassa hyvää ystävääsi kapteeni Steeleä Hamptonissa, kolme päivää sitten. Frank kertoi meille kaikki mitä sinä olet tehnyt ja miten jalosti olit asettunut hänen ja tuon -- tuon roiston väliin."

"Ja tänä päivänä otan minä sinut lapsekseni", sanoi leskivarakreivitär, "ja sinun vuoksesi, poikani Esmond, toivon, että olisin rikkaampi", lisäsi hän tehden liikkeen kädellään; ja kun Esmond kuuliaisena polvistui ladyn eteen, loi lady silmänsä kattoon (jossa oli kullatussa kynttiläkruunussa kaksitoista vahakynttilää, sillä odotettiin paljon vieraita) ja rukoili siltä taholta siunausta vast'ikään otetulle pojalleen.

"Rakas Frank", sanoi toinen varakreivitär, "miten paljon hän pitää sota-alasta! Hän tutkii nyt linnoitusasioita kovin uutterasti. Kunpa hän olisi täällä! Ensi vuonna vietämme hänen täysi-ikäiseksi tuloaan Castlewoodissa."

"Jos vain sotaretki sen sallii", virkkoi mr. Esmond. "Minä en milloinkaan pelkää, kun hän on sinun seurassasi", sanoi Frankin äiti. "Olen varma, että Henry-poika aina pitää hänen puoltaan."

"Mutta ennen ensi vuotta tulee rauha, me tiedämme sen varmasti", huudahti hovineiti. "Lordi Marlborough saa eron ja tuolta hirveältä herttuattarelta riistetään paikka. Hänen majesteettinsa ei enää halua puhua hänelle. Näitkö hänet Bushyssa, Harry? Hän on raivoissaan ja hän harhailee puistossa kuin naarasleijona ja repii ihmisiltä silmät päästä."

"Ja prinsessa Anna lähettää hakemaan erästä", sanoi Chelsean lady ottaen esiin mitalinsa ja suudellen sitä.

"Näitkö kuninkaan Oudenardessa, Harry?" kysyi hänen emäntänsä. Hän oli jyrkkä Jaakon puoluelainen ja hänen olisi ollut yhtä mahdotonta kieltää kuninkaansa kuin kieltää Jumalansa.

"Minä näin ainoastaan Hannoverin nuoren prinssin", vastasi Harry. "Chevalier de St. George --"

"Kuningas, sir, kuningas", virkkoivat molemmat rouvat ja neiti Beatrix; ja Beatrix taputti kauniita käsiään ja huusi "Vive le Roy!" [Eläköön kuningas!]

Samalla kuului jyrisevää koputusta, joka melkein oli kaataa talon ovet. Kello oli kolme ja vieraat saapuivat; ja hetken kuluttua ilmoitti palvelija kapteeni Steelen ja hänen rouvansa.

Kapteeni ja mrs. Steele, jotka olivat ensimmäiset saapujat, olivat ajaneet Kensingtoniin maatilukseltaan Hampton Wickissä olevasta Majasta. "Emme tulleet Bloomsbury Squarelta olevasta talostamme", antoi mrs. Steele rouvien tietää. Harry oli juuri samana aamuna ratsastanut Hamptonista ja jättänyt tuon pariskunnan sotatilaan. Sillä huoneesta, jossa hän nukkui, hän saattoi illoin ja aamuin kuulla sen kotiripityksen, jota mrs. Steele antoi Dick-paralle.

Illalla ei se suuresti surettanut rikollista; Dick oli humalassa, ja kun hän oli siinä tilassa, eivät mitkään nuhteet voineet, häiritä hänen hyvää tuultaan; mr. Esmond kuuli hänen mairittelevan ja puhuvan pehmeään tapaan jommoiseen punssi ja punaviini aiheuttavat, rakastetulle Prue-rouvalleen, kehoittaen tätä muistamaan että _viedeisessä huodeessa oli kuopaddava ufsheeri,_ joka saattoi kuulla kaiken. Siitä huolimatta jatkoi Prue-rouva meluamistaan, nimittäen Dickiä humalaiseksi hylyksi, ja sen keskeytti vasta kapteenin kuorsaaminen.

Aamulla onneton uhri heräsi päänkivistykseen ja tajuntaan ja yöllinen vuoropuhelu uudistettiin. "Miksi tuot kotiisi kapteeneja päivälliselle, kun ei talossa ole ainuttakaan guineaa? Miten kykenen tarjoamaan päivällisiä, kun et jätä minulle kolikkoakaan? Miten voin mennä kummittelemaan Kensingtoniin keltaisessa satiinipuvussani koko tuon hienon seuran eteen? Minulla ei ole mitään sopivaa ylleni pantavaa, ei minulla koskaan ole", ja niin jatkui kinailu. Kun keskustelu alkoi käydä liian arkaluontoiseksi keskeytti mr. Esmond niistämällä nenäänsä niin kovaa kuin suinkin voi, ja se merkkitoitotus palautti rauhan. Mutta Dick oli herttainen, vaikka hänen vaimonsa olikin epämiellyttävä, ja Dickin ilahuttamishalusta johtui, että Castlewoodin ladyt, jotka eivät olleet pieniä tekijöitä hienossa maailmassa, kutsuivat luokseen mrs. Steelen.

Kapteenin ja hänen rouvansa ohella tuli lukuisasti huomattavia vieraita, ja Chelsean lady oli lähettänyt lakeijansa ja livreiansa avustamaan Kensingtonin vaatimatonta palveluskuntaa. Vieraiden joukossa oli kenraaliluutnantti Webb, Harryn hyvä päämies, jonka leskivarakreivitär otti huostaansa ja joka loisti sametissa ja kultanauhoissa. Ja siellä oli Harryn uusi tuttava, kunnianarvoisa herra Henry St. John, kenraalin sukulainen, joka oli ihastunut lady Castlewoodiin vielä enemmän kuin tämän tyttäreen. Siellä oli kuningaskuntamme suurimpia aatelismiehiä, skotlantilainen herttua Hamilton, jolle juuri oli annettu Brandonin herttuan arvo Englannissa. Siellä oli myös kaksi muuta jalosukuista lordia torypuolueesta, lordi Ashburnham ja eräs toinen, jonka olen unohtanut. Ja naisista puhuakseni siellä oli hänen ylhäisyytensä Ormondin herttuatar ja hänen tyttärensä lady Mary ja lady Betty, joista edellinen oli miss Beatrixin virkatoveri kuningattaren hovinaisena.

"Kylläpä on suuri toryseurue!" kuiskasi kapteeni Steele Esmondille, kun ennen päivällistä olimme kokoontuneet saliin. Tosiaankin oli koko seura Steeleä lukuunottamatta sitä puoluetta.

Mr. St. John osoitti erikoista kohteliaisuutta mrs. Steelelle ja lumosi tämän niin, että rouva sanoi toivovansa, että Steelekin olisi torypuoluelainen.

"Tai ettekö haluaisi, että minä olisin whig?" kysyi mr. St. John. "Kyllä te, rouva, voitte kääntää miehen miksi tahansa?"

"Jos mr. St. John joskus tulee Bloomsbury Square'iin, niin kyllä opetan teille sen, mitä tiedän", sanoi mrs. Steele luoden kaunoiset silmänsä maahan. "Tunnetteko te Bloomsbury Squarea?"

"Tunnenko Mallia? Tunnenko Oopperaa? Bloomsburyhan on itse muodin keskus", virkkoi mr. St. John. "Se on _rus in urbe_ [maaseutukaupungissa]. Siellä on puistoja, jotka ulottuvat Hampsteadiin asti, ja joka puolella palatseja -- Southampton House ja Montague House."

"Ja siellä te ilkimykset taistelette kaksintaisteluja!" huudahti mrs. Steele.

"Joiden aiheena ovat naiset", virkkoi hänen huvittajansa. "Onko Dick hyvä miekankäyttäjä, rouva? Miten ihastuttava Tatler onkaan! Me kaikki tunsimme teidän kuvanne 49:ssä numerossa, ja siitä saakka kuin sen luin, olen kuollakseni halunnut tutustua teihin. 'Suotakoon Aspasialle ensimmäinen sija rakkauden sulosarjassa.' Eikö siinä luvussa ollut niin? 'Tässä hienosti sivistyneessä naisessa on rakkaus pysyvä ilmiö, vaikka se ei koskaan ole tarkoituksellista. Mutta vaikka hänen olemuksessaan on paljon enemmän lempeätä pyyntöä kuin käskemistä, merkitsee hänen näkemisensä heti luopumista huonosta käytöksestä ja häntä rakastaminen on jaloa kasvatusta.'"

"Ah, tosiaankin!" sanoi mrs. Steele, joka ei näyttänyt ymmärtävän sanaakaan siitä, mitä tuo herra sanoi.

"Kukapa saattaisi jäädä jalostamattomaksi sellaisen rakastajattaren alaisena?" jatkoi mr. St. John yhä ritarillisena kumartaen.

"Rakastajattaren! Hyvänen aika, sir", huudahti kapteenin rouva. "Jos tarkoitatte minua, sir, niin tietäkää, että olen kapteenin vaimo."

"Kyllä me sen kaikki tiedämme", vastasi mr. St. John, pysytellen yhä kovin vakavana; ja Steele keskeytti heidät sanoen: "Minä en kirjoittanut sitä lehteä mrs. Steelestä -- vaikka hän totisesti ansaitsee kaikki ne kohteliaisuudet, joita kykenen hänelle osoittamaan -- vaan lady Elizabeth Hastingsista."

"Ja minä kun olen aina luullut, että se oli mr. Congreven kirjoittama", huudahti mr. St. John, osoittaen, että hän tiesi enemmän tuosta aineesta kuin hän tahtoi mr. Steelelle näyttää sekä senkin, kuka oli se aihe, jota mr. Bickerstaffe edusti.

"Tom Boxer sanoi kyllä niin _Observator_ lehdessään Mutta Tomin oraakkeli erehtyy usein", huudahti Steele.

"Mr. Boxer ja mieheni olivat kerran ystäviä ja kun kapteeni oli kuumesairaana ei kukaan olisi voinut olla ystävällisempi kuin mr. Boxer, joka tapasi tulla hänen vuoteensa ääreen joka päivä, ja hän se toikin tohtori Arbuthnot'in, joka paransi mieheni", kuiskasi mrs. Steele.

"Niinkö, rouva! Miten perin mielenkiintoista", virkkoi mr. St. John.

"Mutta kun kapteenin viimeinen näytelmä ilmestyi, ei mr. Boxer kiinnittänyt siihen mitään huomiota -- tiedättehän, että hän on mr. Congreven miehiä eikä anna koskaan sanaakaan toiselle puolueelle -- ja se suututti kovin miestäni."

"Vai on mr. Boxer mr. Congreven miehiä!" virkkoi mr. St. John.

"Mr. Congrevella on vallan tarpeeksi omintakeista neroa", virkkoi mr. Steele. "Kukaan ei ole koskaan kuullut minun kadehtivan häneltä tai keltään muultakaan heidän osaansa."

"Olen kuullut, että mr. Addison on yhtä kuuluisa älyniekkana kuin runoilijanakin", sanoi mr. St. John. "Onko se totta, että teidän _Tatler_-lehdessänne, mr. Steele, on hänenkin käsialaansa?"

"Käsittelipä hän ylevää tai leikillistä ainetta, niin ei kukaan voi hänelle vetää vertoja", huomautti Steele.

"Pötyä, Dick, tuo sinun Addisonisi!" sanoi hänen vaimonsa -- "semmoinen herra, joka on niin kopea ja pitää nyt nokkaansa niin pystyssä. Toivon, että arvoisa lady ajattelee kuten minäkin. Minä en voi kärsiä noita kovin vaaleita miehiä, joilla on valkoiset silmäripset -- tumma mies on minun makuuni." (Kaikki pöydän ääressä olevat tummat miehet osoittivat suosiotaan ja kumarsivat mrs. Steelelle tämän kohteliaisuuden johdosta). "Ja mitä tähän mr. Addisonian tulee", jatkoi lady, "niin hän tulee toisinaan päivälliselle kapteenin luo, mutta ei sano halaistua sanaakaan minulle. Ja sitten he menevät yläkertaan, humalaisina molemmat, juomaan teetä. Kyllä minä muistan mr. Addisonin, kun hänellä oli vain yksi takki, ja siinäkin oli paikka kyynärpäässä."

"Niinkö tosiaankin -- paikka kyynärpäässä? Se on mielenkiintoista", sanoi mr. St John. "On suloista kuulla toisesta kirjailijasta toisen kirjailijan suloiselta vaimolta."

"Niin, kyllä minä voisin kertoa teille miten paljon hyvänsä niistä", jatkoi liukaskielinen rouva. "Mutta mitä luulette kapteenin nyt keksineen? -- Pienen kyssäselkäisen olennon -- pienen peukaloispahaisen, jota hän sanoo runoilijaksi -- pienen paavilaiskakaran."

"Sh, täällä huoneessa on niitä kaksi", kuiskasi hänen toverinsa.

"Niin, minä kutsun häntä paavilaiseksi, koska hänen nimensä on 'Pope'", virkkoi lady. "Minä vain lasken leikkiä siten. Ja tämä pieni kääpiöolento on kirjoittanut paimenrunoelman -- semmoisista paimenpojista ja -- tytöistä, tiedättehän."

"Paimenella tulee olla jotain käyrää", huomautti emäntäni nauraen toiselta puolelta pöytää; siihen tokaisi mrs. Steele: "Minä en tiedä, mutta kapteeni toi kotiimme tämän kumman pikku olion, kun olin lapsivuoteessa saatuani ensimmäisen poikani, ja oli ihan jumalan onni, ettei hän ollut tullut ennen. Ja Dick piti suurta melua hänen _nerollisuudestaan,_ ja piti alinomaa suurta hälinää kaikennäköisestä hölynpölystä."

"Mistä _Tatler_-julkaisusta pidätte enin, mrs. Steele?" kysäisi mr. St. John.

"Minä en ole lukenutkaan muuta kuin yhden, ja se on kaikki paljasta roskaa, sir", vastasi rouva. "Se on sellaista pötyä Bickerstaffista ja Distaffista ja Quarterstaffista. Mutta kapteenihan jatkaa yhä burgundilaisen nauttimista -- minä tiedän, että hän humaltuu ennenkuin lopettaa -- kapteeni Steele!"

"Juon silmäisi maljan, kultaseni", vastasi kapteeni joka näytti pitävän vaimoaan ihastuttavana ja ottavan täydestä kaikki ne satiiriset kohteliaisuudet, joita mr. St. John hänen vaimolleen lateli.

Koko tämän ajan oli hovineiti ponnistellut saadakseen mr. Esmondin puhumaan ja epäilemättä hän piti tätä ikävänä otuksena. Sillä jostakin erehdyksestä johtui, että juuri kun Esmond aikoi kiiruhtaa tyhjäksi jääneeseen paikkaan, hän joutui kauaksi Beatrixin istuimesta; Beatrix istui lordi Hamiltonin ja lordi Ashburnhamin välissä ja kohautti hurmaavia valkeita olkapäitään ja loi serkkuunsa katseen aivankuin sanoakseen: "Sääli minua". Herttua ja hänen nuori vierustoverinsa joutuivat pian hyvin vilkkaaseen yksityiseen keskusteluun. Miss Beatrix ei voinut olla käyttämättä silmiensä viehätysvoimaa paremmin kuin aurinko voi estyä paistamasta ja polttamasta niitä, joihin se paistaa. Ensimmäisen ruokalajin tarjoilun päätyttyä tuntui päivällinen Esmondista pitkäveteiseltä; liemen tarjoilun alettua luuli hän heidän olleen jo tuntikausia pöydän ääressä; ja kun käytiin käsiksi jälkiruokiin ja hyytelöihin, ajatteli hän, etteivät ne koskaan loppuisi.

Viimein nousivat naiset, ja Beatrix loi viehättävän katseen herttuaansa, kun he vetäytyivät pois. Uusi pullo ja laseja tuotiin ja juotiin maljoja. Mr. St. John pyysi hänen ylhäisyyttään Hamiltonin herttuaa ja toisia juomaan hänen ylhäisyytensä Brandonin herttuan terveydeksi. Toinen lordi esitti kenraali Webbin maljan "ja saakoon hän aseman, jonka maailman urhoollisin upseeri ansaitsee". Mr. Webb kiitti vieraita, onnitteli adjutanttiaan ja taisteli taas uudestaan kuuluisan taistelunsa.

"Il est fatiguant", kuiskasi mr. St. John, "avec sa trompete de Wynendael." [Hän väsyttää Vynendaelin-toitotuksellaan.]

Kapteeni Steele, joka ei ollut meidän puolellamme, ehdotti lojaalisesti Marlborough'n herttuan, aikamme suurimman sotapäällikön maljan.

"Juon suurimman sotapäällikön maljan koko sydämelläni", sanoi mr. Webb; "sitä hänen ominaisuuttaan vastaan ei ole mitään muistuttamista. Minä tyhjennän maljan sotapäällikölle enkä herttualle, mr. Steele." Ja jäykkä vanha herra tyhjensi lasinsa; tähän vastasi Dick siten, että täytti ja tyhjensi kaksi viinilasia, toisen sotapäällikön ja toisen herttuan kunniaksi.

Ja nyt hänen ylhäisyytensä Hamiltonin herttua nousi silmät säteilevinä (olimme kaikki juoneet melko vapaasti) ja ehdotti maljan rakastettavalle, verrattomalle miss Beatrix Esmondille. Joimme sen kaikki eläköönhuudoin ja kovin innostuneina, erittäinkin lordi Ashburnham.

"Ikävää, että jo ennestään on olemassa Hamiltonin herttuatar"; kuiskasi St. John, joka joi enemmän viiniä ja oli kuitenkin tasaisempi kuin useimmat muut; ja me menimme vierashuoneeseen, jossa naiset olivat teen ääressä. Meidän täytyi jättää Dick-parka yksin ruokapöydän ääreen, jossa hän tavoitteli säkeitä "Sotaretkestä", missä suurin runoilija oli ikuistanut maailman suurimman sotapäällikön. Ja Harry Esmond löysi hänet puolentunnin kuluttua vielä kehittyneemmässä humaluuden tilassa itkemässä Tom Boxerin petollisuutta.

Harry-paralle oli vierashuone aivan pimeä huolimatta upeasta valaistuksesta. Beatrix tuskin puhutteli häntä. Kun herttua poistui, alkoi hän viehätellä lähinnä ylhäisintä ja kiehtoi nuorta lordi Ashburnhamia kaikella silmiensä tulella ja älynsä viehätyskeinoilla. Suurin osa seuraa asettui korttien ääreen; ja mr. St. John, haukoteltua vasten naamaa mrs. Steelelle, jota hän ei enää halunnut viehättää ja keskusteltuaan loistavimpaan, vilkkaimpaan tapaansa lady Castlewoodin kanssa, jonka hän julisti kauniiksi sekä paljon korkeamman kauneuden omaajaksi kuin tämän tyttären, heitti jäähyväiset ja poistui. Jäljelle jääneet vieraat seurasivat nopeasti häntä, viimeiseksi lordi Ashburnham, joka lähetti tulisia katseita hymyilevään nuoreen viettelijättäreen, joka oli loihtinut lumoihinsa muitakin sydämiä.

Mr. Esmond piti läheisenä sukulaisena epäilemättä sopivana viipyä muita kauemmin talossa; hän viipyi vielä kun vaunut olivat vierineet pois -- kun hänen tätinsä leski varakreivittären kantotuoli ja soihdunkantaja olivat hälvenneet pimeyteen Chelsea'hen päin ja kun kaupunkilaiset, jotka olivat tulleet ihmettelemään tavatonta kantotuolien, vaunujen, lakeijain ja soihdunkantajani paljoutta, olivat menneet vuoteisiinsa. Onneton miesparka viipyi vielä hiukan aikaa nähdäkseen, soisiko tyttö hänelle hymyn tai lohduttavan jäähyväissanan. Mutta Beatrixin aamuinen innostus oli joko kokonaan häipynyt tai häntä huvitti olla toisenlaisella tuulella. Hän alkoi laskea leikkiä lady Bettyn huolimattomasta pukeutumisesta ja matki sivistymätöntä mrs. Steeleä; ja sitten hän pani pienen kätensä suulleen ja haukotteli, sytytti vahakynttilän ja kohautti olkapäitään ja teki mr. Esmondille viehkeän kumarruksen poistuen huoneesta.

"Päivä alkoi niin hyvin, Henry, että olisin toivonut sen loppuvan paremmin", se oli ainoa lohdutus, minkä Esmond-paran lempeä emäntä kykeni hänelle antamaan; ja kun Esmond käveli pimeässä yksinään kotiin, tunsi hän sydämessään katkeraa tuskaa ja ajatteli mikein kapinoiden sitä uhria, minkä hän oli tehnyt. "Beatrix ottaisi minut", ajatteli hän, "jos minulla vain olisi arvo, jonka voisin hänelle antaa. Kun en vain olisi antanut tuota lupausta hänen isälleen, saisin arvoni ja rakastettuni myöskin."

Luulenpa, että miehen turhamaisuus on väkevämpi kuin mikään muu intohimo hänessä, sillä nytkin punastun, kun muistan noiden kaukaisten päivien nöyryytyksiä, joiden muisto yhä kirveltää, vaikka tyhjiin rauenneen lemmen hehku on häipynyt jo useita vuosikymmeniä sitten. Kun kirjoittajan jälkeläiset tulevat lukemaan tätä hänen muistokokoelmaansa, niin ovatkohan he kokeneet elämässään samanlaisen häviön ja häpeän? Lienevätkö he koskaan polvistuneet naisen eteen, naisen, joka on kuunnellut heitä ja leikkinyt heidän kanssaan ja nauranut heille -- naisen, joka viitaten heille mairitellen ja hyväillen, myöntymys säteillen silmistään, on puijannut heidät polvilleen ja kääntänyt heille selkänsä ja poistunut. Kaikki tämä häpeä täytyi mr. Esmondin kestää. Ja hän alistui ja kapinoi, mutta palasi taas pian ryömien saadakseen lisää samanlaista.

Tämän juhlan jälkeen vierivät nuoren lordi Ashburnhamin vaunut yhtämittaa Kensington Square'iin ja sieltä pois; hänen äitinsä tuli vierailulle Esmondin emännän luokse. Ja saattoi olla varma siitä, että tapasi tuon nuoren herran joka viikko uudessa puvussa sekä kaiken sen loiston koristamana, minkä hänen räätälinsä tai korukauppiaansa kykeni hänelle hankkimaan, jokaisessa kaupungin tilaisuudessa, missä vain hovineitimme oli. Lordi oli uupumattoman kohtelias mr. Esmondille -- pyysi häntä päivälliselle ja tarjosi hänelle ratsuhevosia ja antoi hänelle tuhansia outoja osoituksia kunnioituksestaan ja hyvänsuopaisuudestaan. Sitten, eräänä iltana kahvilassa, jonne lordi tuli aika lailla höpertyneenä ja kiihtyneenä juomisesta, hän syöksähti mr. Esmondin luokse ja huudahti: "Onnitelkaa minua, paras everstini; olen miehistä onnellisin."

"Miehistä onnellisin ei kaipaa parhaan everstin onnitteluja", virkkoi Esmond. "Mikä on tämän autuaallisen onnen aihe?"

"Ettekö ole kuullut?" kysyi lordi. "Ettekö tiedä? Minä luulin, että siellä kerrotaan teille kaikki: Jumalainen Beatrix on luvannut tulla omakseni."

"Mitä!" huudahti mr. Esmond, joka oli viettänyt onnellisen hetken Beatrixin seurassa juuri sinä aamuna -- oli kirjoittanut hänelle säkeitä, joita hän oli laulanut klaverin ääressä.

"Niin", sanoi lordi, "minä odotin häntä tänään. Minä näin teidän kävelevän Knightsbridge'iin päin, kun ajoin sinne vaunuissani. Hän näytti niin ihanalta ja puhui niin lempeästi, että en voinut olla polvistumatta ja -- ja -- minä olen totisesti maailman onnellisin mies. Olen kovin nuori, mutta hän vakuuttaa, että minä vanhenen. Ja tiedättehän, että tulen täysi-ikäiseksi neljän kuukauden kuluttua, ja iän ero meidän välillämme on kovin pieni. Olen _niin_ onnellinen. Tahtoisin tarjota vierailleni jotain. Ottakaamme pullo -- tai vaikkapa tusina -- ja juokaamme Englannin suloisimman naisen malja."

Esmond jätti nuoren lordin tyhjentelemään maljoja ja harhaili Kensingtoniin kysymään, oliko uutinen totta. Se oli liiankin totta: hänen emäntänsä surullinen, säälivä ulkomuoto ilmaisi hänelle kaikki. Ja sitten kertoi lady mitä yksityiskohtia hän siitä tiesi ja miten nuori lordi oli esittänyt kosintansa puoli tuntia Esmondin poistumisen jälkeen sinä aamuna ja juuri siinä huoneessa, missä vielä oli klaverilla laulu, jonka Esmond oli kirjoittanut ja jonka he olivat yhdessä laulaneet.

III KIRJA.

KUVAA MR. ESMONDIN VIIMEISET VAIHEET ENGLANNISSA.

I luku.

TAISTELUNI JA VAIVANI PÄÄTTYVÄT.

Kuumeinen halu voittaa jonkun verran mainetta, halu, mikä Esmondia oli kannustanut, häipyi nyt, kun hän jo oli saavuttanut osan siitä, mitä oli toivonut ja kun hänen kunnianhimonsa suuri vaikutin oli poissa. Hänen halunsa soturin kunniaan johtui toivosta, että se koroittaisi häntä Beatrixin silmissä. Aateluuden ja rikkauden jälkeen se oli ainoa arvolaji, jota Beatrix piti arvossa. Se oli panos, minkä saattoi helpoimmin sekä voittaa että hävitä. Sillä lakimiehen ura on kovin pitkä peli ja vaatii koko elämän harjoittamiseensa, ja kirjailijana tai hengenmiehenä huomatuksi tuleminen ei olisi vähääkään auttanut poloisen herran pyrkimyksiä. Hänellä ei siis ollut muuta osaa ehdolla kuin punatakin osa, ja niinpä hän näytteli sitä. Ja tästä todellakin johtui hänen nopea edistyksensä, hän kun pani itsensä vaaralle alttiiksi enemmän kuin useimmat miehet ja uskalsi enemmän voittaakseen enemmän. Onko hän ainoa mies, joka on asettanut elämänsä panosta vastaan, joka ehkä ei ole voittamisen arvoinen? Toinen uskaltaa elämänsä (ja toisinaan myös kunniansa) rahapinkkaa tai metriä sinistä ritarinauhaa vastaan tai istuinta vastaan parlamentissa; ja toiset taas tekevät sen nauttien ja kiihtyen itse urheilusta -- kuten tekee metsästäjäjoukko, josta kukin koettaa huutaa ja nelistää kovemmin kuin toiset likaisen ketun hännässä, ketun, joka on oleva etummaisen onnellisen voittajan palkinto.

Kun eversti Esmond sai kuulla tämän uutisen Beatrixin kihlauksesta, alistui hän kohtaloonsa ja päätti luopua miekastaan, joka ei nyt enää voisi voittaa hänelle mitään, mistä hän välitti; ja tällaisella synkällä mielellä hän päätti erota rykmentistään. Tämä ihastutti suuresti kapteenia, joka oli häntä lähinnä arvossa ja joka sattui olemaan varakas nuori herra; hän maksoi ihastuneena mr. Esmondille tuhannen guineaa Esmondin majurin arvosta Webbin rykmentissä ja sai kuulan päähänsä seuraavassa taistelussa. Esmond ei varmaankaan olisi ollut pahoillaan, jos hän olisi joutunut saamaan saman kohtalon. Hän oli nyt enemmän Ritari Murhemuoto kuin hän oli milloinkaan ennen ollut. Hänen surullisuutensa teki hänet varmaankin aivan inhoittavaksi hänen leiriystävilleen, jotka yleensä pitävät iloisesta veikosta ja pilkkaavat synkkää soturia, joka aina vain huokailee kotona olevan Dulcinean vuoksi.