Part 31

Mylord Mohun, jolla oli komennettavana osasto lordi Macclesfieldin ratsuväkirykmentistä, kuului herttuan väkeen tällä sotaretkellä. Hän oli tähän mennessä joutunut mitä huonoimpaan maineeseen, hän oli kärsinyt erään toisenkin tuhoisan kaksintaistelun Espanjassa; hän oli nainut ja hyljännyt vaimonsa; hän oli uhkapeluri, hylkiö ja irstailija. Hän liittyi armeijaan juuri ennen Oudenarden taistelua; ja kuten Esmond pelkäsi, alkoi Frank Castlewood, heti kun hän kuuli tämän saapumisesta, etsiä tätä surmatakseen hänet. Haava, jonka varakreivi sai Oudenarden luona, esti heitä kohtaamasta toisiaan. Mutta haava oli jo melkein parantunut ja Esmond vapisi joka päivä pelätessään, että jokin sattuma veisi nuorukaisen ja tämän tunnetun murhamiehen yhteen. He kohtasivat toisensa Handysiden rykmentin ruokapöydässä Lillessä; päällikkönä toimiva upseeri ei tiennyt mitään näiden kahden aatelismiehen välillä vallitsevasta riidasta.

Esmond ei ollut nähnyt Mohunin ilkeitä, kauniita kasvoja yhdeksään vuoteen, ei sen jälkeen kuin he olivat kohdanneet tuona surman yönä Leicester Fieldissä. Hänen kasvonsa olivat nyt rikoksen ja intohimon halventamat; niissä oli sen miehen huolestunut katse, jonka omallatunnolla on kolme kuolemaa ja kukapa tietää miten monta peitettyä häpeätä ja himoa ja rikosta. Mohun teki liioittelevan syvän kumarruksen ja vetäytyi pois, kun isäntämme esitteli vieraat toisilleen. Frank Castlewood ei ollut häntä tuntenut sitä ennen, niin muuttunut oli mies. Mohun tunsi pojan varsin hyvin.

Oli omituista katsella noita kahta -- erittäinkin nuorukaista, jonka kasvot kävivät punaisiksi, kun hän kuuli toisen vihatun nimen; Frank virkkoi huonolla ranskankielellään ja urhealla poikamaisella äänellään: "Minä olen jo kauan halunnut tavata lordi Mohunia." Toinen vain kumarsi ja vetäytyi pois hänen luotaan. Tehdäksemme hänelle oikeutta on meidän mainittava, ettei hän halunnut mitään riitaa nuorukaisen kanssa.

Esmond asettui heidän väliinsä pöydässä. "Hitto soi", sanoi Frank, "miksi menet toisen paikalle, henkilön, joka on sinua ylempi arvossa? Mylord Mohunin tulee olla minun jälestäni. Minä tahdon istua lordi Mohunin vieressä."

Esmond kuiskasi lordi Mohunille, että Frank oli haavoittunut sääreen Oudenardessa, ja hän kehoitti Mohunia pysymään vaiteliaana. Ja vaiteliaana tämä pysyikin jonkun aikaa, välittämättä niistä monenmoisista ilkkumisista, joita nuori Castlewood häneen kohdisti, ennenkuin useiden maljojen jälkeen, jolloin lordi Mohun alkoi humaltua.

"Ettekö poistuisi, mylord?" kysäisi mr. Esmond häneltä ja rukoili häntä poistumaan pöydästä.

"En jumaliste", vastasi lordi Mohun. "Minä en poistu kenenkään miehen tähden." Hän oli nyt jo kokonaan viinin kiihoittama.

Keskustelu kääntyi eilispäivän asioihin. Webb oli tarjoutunut taistelemaan ylipäällikön kanssa; Webbiä oli loukattu; Webb oli armeijamme urhoollisin, kaunein, turhamaisin mies. Lordi Mohun ei tietänyt, että Esmond oli Webbin adjutantti. Hän alkoi kertoa jotain juttuja kenraaliamme vastaan, joita juttuja Esmondin toisella puolella istuva nuori Castlewood vastusti.

"Tällaista minä en voi pitemmälti suvaita", virkkoi lordi Mohun.

"Enkä minäkään, mylord", virkkoi Esmond, hypähtäen seisomaan. "Juttu, jonka lordi Mohun on kertonut kenraali Webbistä on valetta, herrat, -- valetta, toistan sen"; ja kumartaen syvään lordi Mohunille, virkkamatta sanaakaan lisää, Esmond nousi ja poistui huoneesta. Tämmöinen oli varsin yleistä sen ajan soturien keskuudessa. Talon takana oli puutarha ja koko seura lähti heti sinne; ja kaksi minuuttia sen jälkeen kuin Esmond oli lausunut sanansa, olivat noiden kahden herran takit poissa ja heidän taisteluehtonsa sovitut. Jos kapteeni Esmond olisi lähettänyt Mohunin pois maailmasta, niinkuin hän olisi voinut tehdä, olisi eräs roisto saanut rangaistuksensa ja hänen muut roistontyönsä olisivat estyneet. Mutta mikä on ihminen rankaisemaan toista ihmistä? Vakuutan kunniani kautta, että ainoa ajatukseni oli estää lordi Mohunia tekemästä pahaa Frankille; ja tämän kaksintaistelun tuloksena oli, että lordi muutaman iskun jälkeen meni kotiin saatuaan haavan, joka esti häntä liikuttamasta oikeata käsivarttaan kolmeen kuukauteen.

"Oi Henry, miksi et tappanut tuota roistoa?" kysyi nuori Castlewood. "Minä en voi kävellä ilman kainalosauvaa, mutta olisin voinut kohdata hänet ratsain miekka ja pistooli kädessä." Mutta Henry Esmond sanoi: "Parempi on, ettei ole kenenkään henkeä omallatunnollaan, ei edes tuon roistonkaan." Ja koska tämä asia, joka ei ollut kestänyt kolmea minuuttiakaan, oli lopussa, menivät herrat takaisin viininsä ääreen ja lordi Mohun asuntoonsa, jossa hänet yllätti kuume. Tauti olisi estänyt paljon pahaa, jos se olisi ollut tappava. Ja pian tämän kaksintaistelun jälkeen Henry Esmond ja hänen kenraalinsa poistuivat leiristä mennäkseen Lontooseen. Sinne oli jonkinlainen maine kulkenut kapteenin edeltä, sillä Chelsean lady Castlewood otti hänet vastaan kuin voittajasankarin. Hän piti suuret päivälliset mr. Webbille; näillä päivällisillä oli kenraalin tuoli koristettu laakeriseppeleillä ja lady esitti Esmondin maljan puheessa, johon hyvä kenraalini suvaitsi suosiollisesti antaa hartaimman todistuksensa. Ja lady hommasi vähintäinkin neljäkymmentä vaunullista väkeä hurraamaan kenraalillemme, kun tämä tuli alahuoneesta sinä päivänä, jolloin hän oli saanut parlamentin kiitokset toiminnastaan. Kansa hurrasi ja ylisti häntä yhtä paljon kuin hienostokin: oli ylevätä nähdä hänen heiluttavan hattuaan ja kumartelevan ja asettavan kätensä Jalomielisyyden ritarimerkille, minkä hän oli saanut. Hän esitteli mr. Esmondin mr. St. Johnille ja kunnianarvoisalle herra Robert Harleylle, kun hän tuli alahuoneesta heidän välissään. Hän suvaitsi tehdä monenmoisia imartelevia huomautuksia mr. Esmondin käytöksestä näiden kolmen sotaretken aikana.

Mr. St. John (jolla oli miellyttävämpi käytös kuin kellään miehellä mitä koskaan olen nähnyt, lukuunottamatta kuitenkaan verratonta nuorta Frank Castlewoodia) sanoi jo ennen kuulleensa mr. Esmondista kapteeni Steeleltä, sekä myös siitä, että tämä oli auttanut mr. Addisonia hänen kuuluisan runoelmansa "Sotaretken" kirjoittamisessa.

"Tämä runoelma on aivan yhtä suuri saavutus kuin itse Blenheimin voitto", virkkoi mr. Harley, joka oli kuuluisa kirja-arvostelija ja -suosija; ja niin se kyllä saattaa olla, vaikka minä puolestani olen sitä mieltä, että siinä on kaksikymmentä kaunista säettä, mutta kaikki muu keskinkertaista, ja että mr. Addisonin hymni on tuhannen muun samankaltaisen runoelman arvoinen.

Koko kaupunki oli vihoissaan herttuan kohtuuttomasta käytöksestä kenraali Webbiä kohtaan ja osoitti suosiotaan sille julkiselle kiitokselle, minkä alahuone antoi kenraalille hänen voittonsa johdosta Wynendaelin luona. On varmaa, että Tillen valloitus oli seurauksena tuosta onnellisesta saavutuksesta, ja samalla myös nöyryytettiin Ranskan vanhaa kuningasta, jonka sanottiin kärsineen enemmän tämän suuren kaupungin menetyksestä kuin mistään edellisistä voitoista, joita meidän joukkomme olivat heistä saaneet. Ja luulen, ettei vähäisenä syynä mr. Webbin voitonriemuun ollut se ajatus, että Marlborough'n oli täytynyt pettyä erään suuren lahjuksen suhteen, jonka Ranskan kuningas oli hänelle luvannut, jos piirityksestä luovuttaisiin. Herttuan vihamiehet mainitsivat sen rahasummankin, mikä oli hänelle tarjottu. Ja kelpo mr. Webb nauroi makeasti, kun hän ajatteli, että oli löylyttänyt, ei ainoastaan ranskalaisia mutta itse Marlborough'takin sekä siepannut eräältä apuretkikunnalta kolme miljoonaa Ranskan kruunua, jotka olivat matkalla ylipäällikön täyttymättömiin taskuihin. Kun kenraali Webbin rouva meni kuningattaren vastaanottohuoneeseen, parveilivat kaikki torypuolueen naiset hänen ympärilleen onnittelemaan ja muodostivat hänelle suuremman saattueen kuin itse Marlborough'n herttuattarella oli. Kenraalille pitivät juhlia kaikki torypuolueen johtomiehet, jotka kehuivat häntä herttuan veroiseksi sotataidossa. Ja he käyttivät varmaankin tuota kelvollista soturia vain välikappaleenaan, kun hän luuli, että he antoivat tunnustuksensa hänen ansioilleen päällikkönä. Kun kenraalin adjutantti ja suosikkiupseeri mr. Esmond saapui ottamaan osaa päällikkönsä maineeseen ja esitettiin hänen majesteetilleen, koroitettiin hänet everstiluutnantin arvoon kiitollisen päällikkönsä pyynnöstä.

Voimme olla varmat siitä, että oli eräs perhe, jossa kaikki se menestys, mikä tuli Esmondin osaksi, aiheutti niin vilpitöntä ylpeyttä ja iloa, että hän omasta puolestaan oli kiitollinen, kun voi tehdä heidät niin onnellisiksi. Näille hyville ystäville tuntuivat Blenheim ja Oudenarde olevan vain sodan pikkuseikkoja ja Wynendael sen kruunaava voitto. Esmondin emäntä ei koskaan väsynyt kuuntelemaan selostuksia tuosta taistelusta, ja luulen kenraali Webbin rouvan tulleen mustasukkaiseksi hänelle, sillä kenraali oli aina vain Kensingtonissa ja puhui tuosta viehättävästä asiasta. Ja mitä hänen adjutanttiinsa tulee, niin vaikka Esmondin luonnollista turhamaisuutta epäilemättä ilahdutti se vähäinen maineenosuus, minkä hänen hyvä onnensa oli hänelle voittanut, oli sillä merkitystä hänelle ennen kaikkea siksi (hän voi niin sanoa nyt, kun hän jo kauan sitten on tuon tunteen voittanut) että se miellytti hänen emäntäänsä, ja varsinkin siksi, että Beatrix antoi sille arvoa.

Ja koskaan taas ei vanha nainen koko Englannissa ole ollut ihastuneempi eikä suosiollisempi kuin Chelsean vanha leskivarakreivitär. Esmond asui ladyn talossa, jossa palvelijat oli neuvottu pitämään häntä isäntänään. Hän kehoitti Esmondia pitämään huveja, joiden kustannukset lady otti suorittaakseen ja hän oli ihastuksissaan, kun Esmondin vieraat poistuivat puolihumalaisina vaunuihinsa. Ladyn täytyi saada Esmondin muotokuva maalatuksi ja niinpä hänet maalasikin mr. Jervis; Esmondilla oli muotokuvassa punainen takkinsa ja hän hymyili pommille, joka räjähti muotokuvan kulmassa. Lady vakuutti, ettei hän koskaan kuolisi rauhallisena, ellei Esmond tekisi loistavaa naimiskauppaa, ja hän toi yhtämittaa Chelsea'hen nuoria ladyjä, joilla oli sievät kasvot ja sievät omaisuudet, jotta eversti saisi valita. Esmond hymyili ajatellessaan, miten ajat olivat muuttuneet samalla kuin hän itsekin, sekä lapsuuden aikaansa isänsä eläessä, jolloin hän oli seisonut vapisevana paashina ladyn vaununastimella. Ainoa virhe, jonka lady hänessä havaitsi oli, että hän oli raittiimpi kuin Esmondin sopi olla eikä kannatuttanut itseään vuoteeseen kamaripalvelijallaan eikä menettänyt sydäntään millekään kaunottarelle, olipa tämä St Jamesista tai Covent Gardenista.

Mitä merkitsee uskollisuus rakkaudessa ja mistä se johtuu? Se on eräs mielentila, johon miehet joutuvat, ja riippuu miehestä enemmän kuin naisesta. Me rakastamme rakastuneena olemista, se on totuus. Ellemme olisi kohdanneet Hannaa, olisimme kohdanneet Katrin ja ihailleet häntä. Me tiedämme, etteivät meidän rakastettumme ole sen parempia kuin useat muutkaan naiset, eivätkä kauniimpiakaan, eivätkä viisaampia eivätkä nerokkaampia. Näiden syiden vuoksi emme rakasta naista, emmekä tietääkseni minkään erikoisen avun tai sulon vuoksi. Voisimmekin aivan yhtä hyvin vaatia, että nainen olisi maailman pisin nainen, kuten Shropshiren jättiläisnainen [siten ei _nainen rakasta:_ eversti E. on myöntänyt olleensa hullaantunut vielä _useihin muihinkin naisiin_. -- R.], kuin että hän olisi minkään muun avun esikuva ennenkuin aloimme häntä rakastaa. Esmondin rakastetulla oli tuhansia virheitä lumojensa ohella. Esmond tunsi nuo molemmat puolet hänessä erinomaisen hyvin! Hän oli itsevaltainen, hän oli kevytmielinen, hän oli pikainen, hän oli petollinen, hän ei tuntenut kunnioitusta mitään kohtaan; hän oli kaikessa kauneudessaankin, äitinsä vastakohta, tämä kun oli mitä helläluonteisin ja epäitsekkäin nainen. Niin, aivan ensi hetkestä, silloin kun Esmond näki Beatrixin Walcoten rappusilla, hän tunsi rakastavansa Beatrixia. Parempia naisia saattoi olla: hän halusi omistaa tämän. Hän ei välittänyt kenestäkään muusta. Siksikö, että Beatrix oli ylevän kaunis? Vaikka hän olikin kaunis, oli Esmond kuullut ihmisten monta monituista kertaa sanovan heidän ollessaan saapuvilla, että Beatrixin äiti näytti yhtä nuorelta ja oli noista kahdesta kauniimpi. Miksi värisi Beatrixin ääni Esmondin korvissa niin kummasti? Hän ei osannut laulaa läheskään niin hyvin kuin Nicolini tai mrs. Tofts -- ei, hänhän lauloi epäpuhtaasti -- ja kuitenkin kuunteli Esmond mieluummin häntä kuin Pyhää Ceciliaa. Hänellä ei ollut sen raikkaampi hipiä kuin mrs. Steelellä (Dickin vaimolla, jonka tämä nyt oli voittanut itselleen ja joka hallitsi Dick-parkaa kovin peloittavalla valtikalla) ja kuitenkin huikaisi hänen muotonsa Esmondin; Esmond saattoi sulkea silmänsä ja kuitenkin huikaisi hänet hänen mielessään väikkyvä kuva. Beatrix oli puheessaan loistava ja vilkas, mutta hän ei sentään ollut niin verrattoman nerokas kuin hänen äitinsä, joka hyvällä tuulella ollessaan keskusteli tavattoman henkevästi; ja kuitenkin oli Esmondin suurin ilo saada kuunnella Beatrixia ja olla hänen seurassaan. Päivät kuluivat näiden naisten seurassa niin että Esmond tuskin tiesi miten. Esmond ilmoitti heille avomielisesti kaikki sydänsalaisuutensa, ja sitä ei hän koskaan voinut tehdä missään muussa seurassa, missä häntä tavallisesti pidettiinkin ärtyisenä tai kopeana tai hiljaisena. Tämä seura [ja niin oli hänenkin seuransa heille monta monituista kertaa suloisempaa, sillä missäpä olisi ollut hänen vertaistaan? -- R.] oli hänelle ihastuttavampi kuin suurimpienkaan älyniekkojen seura. Suokoon taivas hänelle anteeksi ne valheet, jotka hän lateli Chelsean leski varakreivittärelle saadakseen tekosyyn Kensingtoniin menemistä varten, kaikki ne tykistökonttoriin olevat asiat mitkä hän keksi, ne matkat, jotka hän teki muka haastatellakseen kenraaliaan, ne hovit ja valtiomiesten vastaanotot, joissa hän _ei_ käynyt ja joista hän kertoi, -- kellä oli ollut uusi puku sunnuntaina St. Jamesissa tai kuningattaren syntymäpäivänä, miten monta vaunua täytti kadun mr. Harleyn vastaanotossa, miten monta pulloa hänellä toissa yönä oli ollut kunnia tyhjentää mr. St. Johnin seurassa "Kaakaopuussa" tai mr. Walpolen ja mr. Steelen kera "Sukkanauhassa".

Mistress Beatrix Esmond oli ollut monta monituista kertaa tekemäisillään loistavan naimiskaupan, niin sanoivat hovijuorut; mutta Esmond puolestaan ei koskaan halunnut uskoa juttuja, joita puhuttiin häntä vastaan, ja Esmond palasi, oltuaan kolme vuotta poissa hänen luotaan, vaikka ei kenties juuri yhtä hurjasti rakastuneena kuin hän oli ollut, niin kuitenkin kaihoten vain yksin häntä -- yhä toivoen, polvistuen, sydän kädessään tarjona nuorelle ladylle. Olimme nyt päässeet vuoteen 1709. Beatrix oli lähes kaksikymmentäkaksi vuotias, ja hän oli ollut kolme vuotta hovissa eikä hänellä vielä ollut miestä.

"Se ei johdu siitä, ettei häntä olisi kosittu", virkkoi lady Castlewood, joka näki kuten tavallisesti Esmondin sisimmät ajatukset tarkkanäköisyydellä, minkä rakkaus antaa. "Mutta hän ei halua tehdä huonoa naimiskauppaa, Henry; hän ei halua naida niinkuin hänen minä tahtoisin naivan; sille henkilölle, jota minä mielelläni sanoisin pojakseni -- ja Henry Esmond tietää, kuka se on -- teen parhaan palveluksen sillä, etten aja hänen asiaansa. Beatrix on niin itsepäinen, että hän varmaan vastustaisi sitä, mihin minä häntä kehoittaisin. Mies, joka hänet nai, ei ole onnellinen hänen kanssaan, ellei hän ole joku suuruus, joka voi koroittaa hänet mahtavaan asemaan. Beatrix pitää enemmän ihailusta kuin rakkaudesta, ja kaikkea muuta mieluisampaa on hänestä käskeminen. Miksi puhuu äiti näin lapsestaan? Sinäkin olet minun poikani, Henry. Sinun tulee tietää totuus sisarestasi. Luulin, että voisit parantua intohimostasi", lisäsi lady lempeästi. "Tiedäthän, että toiset ihmiset voivat parantua tuosta hullutuksesta. Mutta näen, että sinä olet yhä yhtä hurmaantunut kuin ennenkin. Kun luimme sinun nimesi _Gazettesta,_ rukoilin sinun puolestasi, poikaparkani. Poikaparka tosiaankin! Sinähän alat käydä vakavaksi vanhaksi herraksi ja minä olen jo vanha vaimo. Beatrix pitää kyllä paljon sinun kuuluisuudestasi ja hän pitää myös sinusta itsestäsi. Hän sanoo, että sinussa on neroa ja tulta ja että olet hyvin kasvatettu ja luonnollisempi kuin hovin hienot herrat. Mutta tämä ei riitä. Hän haluaa itselleen ylipäällikön eikä mitään everstiä. Jos joku herttua kosisi häntä, hylkäisi hän jaarlin, jolle jo oli lupautunut. Tämän olen sinulle jo ennenkin sanonut. En ymmärrä miksi tyttöparkani on niin maallinen mieleltään."

"Niin", virkkoi Esmond, "mies ei voi enempää kuin antaa parhaimpansa ja kaikkensa. Sen minä hänelle tarjoan. Vakuutan, että välitin siitä vähäisestä kunniasta, minkä olen voittanut, vain siksi, että luulin sen miellyttävän Beatrixia. Mitäpä minä välittäisin everstin tai kenraalin arvosta? Onko tosiaankaan sillä, mitkä meidän tyhmät arvomme nykyään ovat, mitään merkitystä muutamain vuosikymmenien kuluttua? Minä vain halusin saada hieman mainetta, jotta hän käyttäisi sitä koristeena hatussaan, jos minulla olisi jotain parempaa, niin koristaisin hänet sillä. Jos hän haluaisi elämäni, antaisin sen hänelle. Jos hän menee naimisiin jonkun toisen kanssa, niin Jumala suojelkoon sitä miestä, sanon minä. Minä en kerskaile enkä valita. Uskollisuuteni saattaa olla vain hullutusta, mutta niin vain ajattelen. En voi sitä auttaa. Minä rakastan häntä. Te olette tuhat kertaa parempi, -- olette lempein, ihanin, armain naisista. Minä näen kyllä, armas lady, kaikki Beatrixin virheet yhtä hyvin kuin tekin. Mutta hän on kohtaloni. Häntä en voi välttää. En kuole, jollen häntä saa. Luulenpa, etten olisi yhtään sen onnellisempi, jos hänet itselleni voittaisinkin. Que voulez-vous? sanoisi Chelsean lady. Je t'aime." [Joka tapauksessa rakastan häntä.]

"Minä toivon, että hän ottaisi sinut", sanoi Harryn lempeä emäntä ojentaen hänelle kätensä. Esmond suuteli kaunista kättä (se oli sievin kuopikas pikku kätönen maailmassa, ja lady Castlewood näytti ainakin kymmentä vuotta nuoremmalta, vaikka hän oli jo melkein neljänkymmenen vuoden vanha). Esmond suuteli kaunista kättä eikä hellittänyt siitä kun he jatkoivat puhettaan.

"Niin", sanoi hän, "kallistaako hän minulle korvaansa? Hän tietää mitä sanomista minulla on. Olinpa kaukana tai lähellä, hän tietää, että olen hänen orjansa. Saattaa olla, että olen myynyt itseni ilmaiseksi. No niin, se on ainakin hinta, jonka itse haluan. Joko en ole minkään arvoinen tai olen kaiken arvoinen."

"Minusta sinä olet sellainen aarre", suvaitsi Esmondin emäntä sanoa, "että naisen, jolla on sinun rakkautesi, ei tulisi vaihtaa sitä kuningaskuntaankaan. Minä olen maalla kasvatettu nainen enkä voi muuta sanoa kuin että kaupunkilainen kunnianhimo näyttää minusta kehnolta. Minä en ole koskaan tuntenut pelonsekaista kunnioitusta herttuattaren arvoa enkä hepeniä kohtaan tai pelännyt", hän lisäsi viekkaasti nauraen, "mitään muuta kuin hänen luonnettaan. Minulle puhutaan hovinaisista, jotka riutuvat siksi, että kuningatar katsoo heihin kylmästi, ja suurista aatelismiehistä, jotka antaisivat toisen raajoistaan saadakseen pitää sukkanauhan ritarimerkkiä toisessa. Tämä maailmanmielisyys, jota minä en voi käsittää, on synnynnäistä Beatrixissa, joka jo ensimmäisenä hovipalveluspäivänään oli täydellinen hovinainen. Olemme aivan kuin sisaria ja jotenkin on hän vanhempi sisar. Hän vakuuttaa minulle, että minulla on matala käsitys. Naurahdan siihen ja sanon, että hän ihailee kuusivaljakkoa. Minä en voi järkeillä hänestä hänen kunnianhimoaan. Se on hänelle luontaista samoinkuin minulle on hiljaisen elämän rakkaus ja välinpitämättömyys arvoa ja rikkaatta kohtaan. Mitä ne merkitsevät, Harry, ja miten kauan ne kestävät? Meidän kotimme ei ole täällä." Hän hymyili puhuessaan ja näytti enkeliltä, joka oli vain vierailulla maan päällä. "Meidän kotimme on siellä, missä oikeamieliset ovat ja minne eivät meidän syntimme ja surumme seuraa meitä." Isäni tapasi moittia minua ja sanoa, että olin liian toivehikas taivaan suhteen. Mutta minä en voi luonteelleni mitään ja käyn itsepintaiseksi samalla kuin käyn vanhaksi vaimoksi; ja koska minä rakastan lapsiani niin suuresti, niin varmaan rakastaa Isämme meitä tuhansia, tuhansia kertoja suuremmalla rakkaudella. Kyllä me varmaan kohtaamme toisemme siellä ja olemme onnellisia. Niin, sinä -- ja minun lapseni ja rakas lordini. Tiedätkö Harry, hänen kuolemansa jälkeen minusta on aina tuntunut kuin olisin taas voittanut hänen rakkautensa ja kuin ei meitä enää mikään erottaisi. Kenties hän on täällä nyt, Harry -- minä luulen, että hän on. Olen varma, että hän on saanut anteeksi -- mr. Atterburykin antoi hänelle synninpäästön ja hän kuoli anteeksi antavana. Oi miten jalo sydän hänellä oli! Miten hän oli jalomielinen! Minä olin vain viisitoistavuotias ja lapsi, kun hän nai minut. Miten hyvä hän oli alentuessaan ottamaan minut. Hän oli aina hyvä köyhille ja nöyrille. Lady vaikeni, mutta sitten kohosi hänen kasveilleen pian omituinen ilme, aivan kuin hänen silmänsä katsoisivat taivaaseen ja näkisivät siellä mylordin, ja hän hymyili naurahtaen vienosti. "Minä iloitsen, kun näen teidät, sir", sanoi hän; "kun te tulette, tuntuu kuin ette milloinkaan olisikaan poissa." Hänen sanansa saattaa kyllä jäljentää ja muistaa, mutta miten voi kuvailla hänen suloisen äänensä vivahteita, suloisempia kuin musiikki!

Nuori lordi ei tullut kotiin sotaretken päätyttyä ja kirjoitti, että sotilasvelvollisuudet pidättivät häntä Brysselissä. Mutta minä uskon, että hän oli kiintynyt piirittämään erästä ladyä, joka kuului madame de Soissonsin, Savoijin prinssin äidin, seurueeseen. Mr. Esmond ei tietenkään ajatellut sopivaksi selostaa lady Castlewoodille nuoren syntipukin puuhia; hän ei myöskään ollut maininnut sanaakaan lordi Mohunin kanssa tapahtuneesta asiasta, koska hän tiesi miten katkerasti hänen emäntänsä vihasi tuon miehen nimeä. Frank ei kuluttanut paljoa aikaa eikä rahaa kynään ja musteeseen, ja kun Harry saapui kotiin päällikkönsä kanssa, kirjoitti Frank äidilleen vain kaksi riviä, ilmoittaen, että haava hänen sääressään oli jo melkein parantunut ja että hänen jo ennen mainitsemansa velvollisuus piti häntä Brysselissä ja että Harry-serkku kertoi kaikki uutiset.

Mutta koska mylord tiesi, miten lady Castlewood aina ihastui, kun hän sai kirjeen tuon kuuluisan joulukuun 29 päivän johdosta, hän kirjoitti tälle Brysselistä pitkän ja sisältörikkaan kirjeen, ja siinä hän varmaankin kuvaili Mohunin kanssa tapahtunutta kaksintaistelua; sillä kun mr. Esmond eräänä päivänä uuden vuoden ollessa alulla tuli tervehtimään emäntäänsä, tulivat hänen ihmeekseen sekä lady että hänen tyttärensä häntä suutelemaan ja heidän jälkeensä myös Chelsean leskivarakreivitär, sillä kantoi tuolin kuljettaja juuri oli tuonut ladyn kylästään peltojen poikki Kensingtoniin. Kun siis nuo kaksi Castlewoodin ladyä olivat näin Esmondia kunnioittaneet, astui leskiä varakreivitär kovin juhlallisena esiin kuningas Jaakon aikaisen suuren, korkean hiuslaitteen somistamana, jota hän ei milloinkaan jättänyt, ja sanoi: "Harry-serkku, koko meidän perheemme on kokoontunut, ja me kiitämme teitä, serkku, jalosta käytöksestänne perheemme päämiestä kohtaan." Ja viitaten rusoittavaan poskeensa hän antoi Esmondin tietää, että tätä odotti ihana nautinto saada suudella sitä. Kun hän oli suudellut yhtä poskea, käänsi lady hänelle toisen. "Harry-serkku", sanoivat molemmat nuoremmista naisista yhteen ääneen, "me kiitämme sinua jalosta käytöksestäsi"; ja Harry alkoi käsittää, että juorut Lillessä tapahtuneesta kaksintaistelusta olivat tulleet näiden hänen sukulaistensa korviin. Hän oli onnellinen, kun he kaikki näin tervehtivät häntä perheensä jäsenenä.