Part 30

Liittolaisvallat eivät olleet sillä aikaa paljon edistyneet, vaikka sotatoimia Lillen edustalla oli johdettu urhoollisesti, ja kun me palasimme Marlborough'n herttuan leiriin, niin sanottiin, ettei piiritystä milloinkaan voitu saattaa tyydyttävään tulokseen ja että Savoijin prinssin oli pakko luopua siitä. Lordi Marlborough ilmoitti peittelemättä tämän mielipahakseen. Ne, jotka häntä epäilivät, ja mr. Esmond myöntää itse kuuluneensa niihin, vihjasivat siihen, että herttualla oli omat syynsä siihen, ettei Lilleä saanut valloittaa ja että hän oli saanut siitä palkkion Ranskan kuninkaalta. Jos asia oli niin -- ja niin minä uskon -- niin kenraali Webbillä oli nyt huomattava tilaisuus tyydyttää vihaansa ylipäällikköä kohtaan -- tilaisuus tehdä tyhjäksi se häpeällinen ahneus, joka oli kuuluisan herttuan huonoimpia ja huomattavimpia ominaisuuksia, ja samalla osoittaa omaa täydellistä taitoaan sotapäällikkönä. Ja kun harkitsen, että herttualle todella tarjottiin muutamia miljoonia kruunuja, jos Lillen piirityksestä luovuttaisiin, että keisarillinen armeija sen edustalla oli ilman ruoka- ja ampumatarpeita ja sen olisi täytynyt siirtyä pois, ellei se olisi saanut muonavarastoja, että retkikunnan saapuminen, jonka tarkoituksena oli avustaa piiritystä, oli tarkalleen ranskalaisten tiedossa, ja että se sotavoima, joka suojasi sen saapumista, oli häpeällisen kykenemätön vastarintaan ja ainakin kuusi kertaa heikompi kreivi de la Mothen armeijaa, joka oli lähetetty sieppaamaan apuretkikuntaa, ja kun on varmaa, että Berwickin herttua, de la Mothen ylipäällikkö, oli keskeytymättömässä kirjevaihdossa setänsä, englantilaisen ylipäällikön kanssa -- niin uskon totisesti, että lordi Marlborough'n tarkoituksena oli ehkäistä muonavarojen, joita Savoijin prinssi välttämättömästi tarvitsi, koskaan saapumasta hänen korkeutensa luo ja että herttuan tarkoituksena oli uhrata se pieni armeija, jonka piti suojata tätä retkikuntaa, ja kavaltaa se, niinkuin hän oli kavaltanut Tollemachen Brestin luona -- niinkuin hän oli pettänyt kaikki ystävät, mitä hänellä oli ollut -- edistääkseen omia ahneita ja kunnianhimoisia suunnitelmiaan. Ellei sitä ihmeellistä voittoa olisi ollut, voittoa, jonka Esmondin kenraali saavutti kuusi tai seitsemän kertaa omaa joukkoaan suuremmasta armeijasta, olisi Lillen piiritys ollut jätettävä; ja tulee muistaa, että urhoollista pientä armeijaamme johti kenraali, jota Marlborough vihasi, ja että tämä tunsi raivoa voittajaa kohtaan ja koetti myöhemmin mitä häikäilemättömimmällä ja häpeämättömimmällä vääryydellä riistää häneltä hänen voittonsa ansion.

XV luku.

KENRAALI WEBB VOITTAA WYNENDAELIN TAISTELUN.

Lillen sekä piirittäjät että piiritetyt suorittivat muutamia loistavimpia urotöitä mitkä koskaan ovat mitään sotaa kaunistaneet. Ranskalaisten puolella -- jotka olivat tavattoman urhoollisia, vei marski Boufflers'in taito ja urhoollisuus melkein voiton Savoijin prinssin samoista ominaisuuksista -- voidaan mainita herrojen de Luxembourgin ja Tournefortin rohkea teko; nämä herrat toivat ratsuja rakuunajoukon avulla kaupunkiin ruutia, josta piiritetyillä oli kova puute; jokainen sotamies toi selässään pussin, jossa oli neljäkymmentä naulaa ruutia. Tämän vaarallisen tavaran kuljetukseen he olivat vallanneet meidän ratsujamme; he joutuivat heitä vastaan lähetetyn jalkaväen tuleen, ja vaikka puolet miehistä räjähti ilmaan heidän ratsastaessaan tällä vaarallisella asialla, pääsi osa miehistöstä kuitenkin kaupunkiin mukanaan avustus, jota varusväki siellä niin kipeästi kaipasi. Eräs ranskalainen upseeri, monsieur du Bois teki myös yhtä rohkean teon ja se onnistin täydellisesti. Herttuan suuri armeija oli asettunut Helchiniin ja oli piirittäjiä suojaamassa, mutta kun M. de Vendômen täytyi saada tietoja kaupungissa vallitsevasta tilanteessa, teki kapteeni du Bois kuuluisan urotyönsä -- hän ei ainoastaan kulkenut piiritysketjujen lävitse vaan ui vielä sen jälkeen seitsemän vallihaudan ja ojan yli ja tuli takaisin samaa tietä uiden kirjeet suussaan.

Näissä kirjeissä Monsieur de Boufflers ilmoitti, että hän voi vielä pitää puoliaan lokakuuhun asti, ja että jos yksi liittolaisvaltain apuretkikunnista vain voitaisiin kaapata, täytyisi näiden luopua koko piirityksestä.

Sellaista apuretkikuntaa, kuin jo on mainittu, valmisteltiin par'aikaa Ostendessa, ja se oli lähdössä piiritykseen; ja syyskuun 27 p:nä me -- ja samoin ranskalaiset -- saimme kuulla, että se oli tulossa. Siihen kuului 700 kuormavaunua, jotka sisälsivät kaikenlaisia muona- ja ampumavaroja ja niitä seurasi Ostendesta 2,000 jalkamiestä ja 300 ratsusotilasta. Samaan aikaan M. de la Mothe poistui Bryggestä mukanaan kolmekymmentäviisi pataljoonaa jalkaväkeä ja yli kuudenkymmenen eskadroonan ratsusotilaita sekä neljäkymmentä tykkiä, katkaistakseen tien apuretkikunnalta.

Sillä välin kenraalimajuri Webb oli luonut itselleen Turout'ssa asevoiman, johon kuului kaksikymmentä pataljoonaa jalkaväkeä ja kolme eskadroonaa rakuunoita, ja sieltä hän lähti suojaamaan apuretkikuntaa ja ahdistamaan de la Mothea; ja hänen taitavan johtonsa alaisina saavuimme Turout'n suurelle tasangolle ja Wynendaelin pienen linnan ja metsän edustalle, jonka taitse apuretkikunta marssi.

Niin pian kuin edelle päässeet miehemme saivat vihollisen näkyviinsä, ne pysäytettiin paikkaan, missä metsä oli heidän takanaan, ja muu osa sotavoimiamme koottiin paikalle mahdollisimman pian; pieni ratsuvoimamme tuotiin etualalle tasangon aukeamalle "huvittamaan vihollista", kuten kenraalimme sanoi. Kun M. de la Mothe saapui, tapasi hän meidät asettuneina kahteen taisteluriviin metsän eteen, ja hän muodosti oman armeijansa taistelukuntoon meitä vastapäätä kahdeksaan riviin, joista neljässä etummaisessa oli jalkaväkeä; rakuunat ja ratsuväki taustalla.

Ranskalaiset alkoivat taistelun kuten tavallista, kuulasateella, jota kesti kolme tuntia. Sen jälkeen he tekivät hyökkäyksensä edeten kahdeksassa rivissä, joista neljässä oli jalkaväkeä ja neljässä ratsuväkeä, metsään, johon me, liittolaisvaltain väki, olimme asettuneet. Heidän jalkaväkensä käyttäytyi kehnosti; heidät määrättiin tekemään pajunettihyökkäys, mutta sen sijaan he alkoivat tulen ja hajaantuivat ja pakenivat melkein meidän ensimmäisestä vastahyökkäyksestämme. Heidän ratsuväkensä käyttäytyi paremmin. Jo sen avulla, joka voima olikin kolme tai neljä kertaa niin suuri kuin meidän koko voimamme, olisi Monsieur de la Mothe voinut voittaa; mutta vain kaksi meidän pataljoonaamme joutui hiukan epäjärjestykseen, ja nämä järjestyivät pian uudestaan, eivätkä ranskalaisen ratsuväen uudistetut hyökkäykset kyenneet siirtämään joukkojamme tuumaakaan asemastaan metsässä, johon kenraalimme oli sen sijoittanut.

Hyökättyään kaksi tuntia ranskalaiset perääntyivät illansuussa kokonaan muserrettuina. Vihollinen oli yhä kolme kertaa meitä vahvempi koko sen mieshukan jälkeenkin, jonka me olimme sille aiheuttaneet, eikä siis voitu olettaa, että meidän päällikkömme kykenisi ahdistamaan M. de la Mothea, tai tekemään juuri muuta kuin pitämään puoliaan metsän laidassa, josta ranskalainen turhaan oli yrittänyt työntää meitä pois. De la Mothe vetäytyi neljänkymmenen tykkinsä taa. Siellä hänen ratsuväkensä suojasi niitä paremmin kuin se oli kyennyt meitä vahingoittamaan, ja sillä välin apuretkikunta, joka merkitsi enemmän kuin koko meidän pieni sotavoimamme ja jonka turvallisuuden takeeksi me olisimme uhranneet viimeisen miehemme, marssi ohi täysin vahingoittumattomana sotatoimiemme kestäessä ja saapui iloisesti piirittävien leiriin Lillen edustalle.

Kenraalimajuri Cadogan, herttuan ylimajoitusmestari, ja hänen ja Webbin välillä ei ollut liiaksi rakkautta -- seurasi retkikuntaa ja yhtyi Webbiin muutaman sadan ratsusotilaan kanssa juuri kuin taistelu oli lopussa ja vihollinen täydessä perääntymistilassa. Hän tarjoutui avuliaana kylläkin hyökkäämään hevosineen ranskalaisten kimppuun näiden perääntyessä. Mutta hänen väkensä oli liian pieni kyetäkseen aiheuttamaan mitään vahinkoa ranskalaisille, ja mr. Webb, joka johti taistelua Cadogania vanhempana upseerina, ajatteli, että oli tarpeeksi jo siinä, että pysyttiin asemissa huolimatta vihollisesta, joka vieläkin olisi kyennyt meidät musertamaan, jos olisimme ryhtyneet sen kanssa tekemisiin avonaisella paikalla, ja siinä, että oli toimitettu turvallinen kulkuväylä apuretkikunnalle. Ratsumiehet, jotka Cadogan oli tuonut, eivät siis käyttäneet miekkaansa, vaan lannistivat ainoastaan uljaalla ulkonäöllään kaiken halun, mitä ranskalaisilla saattoi olla hyökkäyksensä uudistamiseen. Ja kun ei mitään hyökkäystä tullut, vetäytyi kenraali Cadogan pois ratsuosastonsa kanssa, koska hän oli matkalla päämajaan ja nuo kaksi kenraalia hyvästelivät toisiansa jäykästi.

"Hän ehtii Roncq'iin hyvään aikaan nuollakseen herra herttuan ruokakupit illallisen jälkeen", virkkoi mr. Webb.

Meidän miehemme lepäsivät Wynendaelin metsissä sen yön ja kenraalimme söi illallisensa siellä olevassa pienessä linnassa.

"Jos minä olisin Cadogan, niin saisin päärin arvon tämänpäiväisestä työstäni", sanoi kenraali Webb, "ja sinä Harry saisit rykmentin. Sinut on mainittu viimeisessä kahdessa taistelussa; ensimmäisessä olit vähällä kuolla. Minä mainitsen sinut pikasanomassani hänen ylhäisyydelleen ylipäällikölle ja suosittelen sinua Dick Harwood-paran tyhjäksijääneeseen majurin paikkaan. Olisiko sinulla mitenkään antaa sata guineaa Cardonnelille? Pudota ne hänen käteensä huomenna, kun menet päämajaan minun tiedonantoani viemään."

Tässä tiedonannossaan kenraalimajuri ystävällisesti mainitsi kapteeni Esmondin nimen erikoisen suosiollisesti. Ja seuraavana päivänä Esmond vei pikasanoman päämajaan, eikä hän suinkaan ollut vähän ihastunut, kun sai palatessaan tuoda hänen ylhäisyytensä sihteeriltä kirjeen, joka oli osoitettu kenraaliluutnantti Webbille. Hollantilainen upseeri, jonka oli lähettänyt kreivi Nassau Woudenbourg, kenttämarsalkka Auverquerque'in poika, toi myös onnittelukirjeen päällikölleen, joka oli kovin urhoollisesti ja taidokkaasti avustanut mr. Webbia toisena päällikkönä tuossa taistelussa.

Esmond antoi pikasanomansa kumartaen syvään, kasvot hymyillen, ja puhutteli mr. Webbia kenraaliluutnantiksi antaessaan hänelle sen. Herrat hänen ympärillään -- kenraali ratsasti seurueineen Meniniin johtavaa tietä kun Esmond hänet kohtasi -- hurrasivat ja hän kiitti heitä ja aukaisi pikasanoman kasvot hieman kiihtyneinä, uteliaina.

Hän heitti kirjeen raivostuneena maahan saapastaan vasten luettuaan sen. "Se ei ole edes kirjoitettu hänen käsialallaan. Lue se, Esmond." Ja Esmond luki sen: --

"Hyvä herra, -- mr. Cadogan on juuri saapunut, ja hän on tutustuttanut minut siihen menestykselliseen sotatoimintaan, jonka eilen illalla suorititte Wynendaelin luona sitä sotajoukkoa vastaan, jota johti M. de la Mothe; menestys on pääasiallisesti laskettava Teidän hyvän käytöksenne ja päättäväisyytenne ansioksi. Voitte olla vakuutettu, että teen Teille oikeutta kotona ja että iloitsen, kun voin joka tilaisuudessa antaa tunnustukseni palvelukselle, jonka Te olette tehnyt suojellessanne tämän apuretkikunnan saapumista. -- Teidän j.n.e. M."

"Kaksi tuon kirotun Cardonnelin kirjoittamaa riviä, ei sen enempää, siitä, että on valloittanut Lillen -- siitä, että on kukistanut viisi kertaa meitä suuremman joukon -- sellaisesta taistelusta, että se on yhtä loistava kuin parhain niistä, mitä hän koskaan on taistellut", sanoi mr. Webb-parka. "Kenraaliluutnantti! Se ei ole hänen ansiotaan. Minä olin vanhin kenraalimajuri. Perhana, uskonpa totisesti, että hän olisi ollut iloisempi, jos olisin hävinnyt."

Hollantilaiselle upseerille lähetetty kirje oli ranskankielinen ja se oli pitempi ja kohteliaampi kuin mr. Webbin kirje.

"Ja tämä on se mies", virkkoi Webb, "joka hukkuu kultaan, mies, jolla on yllinkyllin meidän hankkimiamme arvonimiä ja kunniamerkkejä ja joka nureksii kun hänen täytyy suoda ainoakaan kiitoksen rivi asetoverilleen! Eikö hän vielä ole saanut kyllikseen? Emmekö me taistele, jotta hän saisi kieritellä kullassa? No niin, no niin, odottakaapa _Gazettea,_ herrat. Kuningatar ja isänmaa tekevät meille oikeutta, kun hänen ylhäisyytensä sen meiltä kieltää." Urhoollisen soturin silmissä oli raivon kyyneleitä, kun hän puhui, ja hän pyyhkäisi ne hansikkaallaan kasvoiltaan. Hän puisti nyrkkiään ilmassa. "Jumaliste!" sanoi hän, "tiedänpä, mitä minä ottaisin mieluummin kuin päärin arvon!"

"No mitä se olisi, sir?" kysäisi joku.

"Minä ottaisin mieluummin neljännestunnin Jack Churchillin seurassa sievällä vihreällä tasangolla ja vain miekkaparin paitojemme välille --"

"Sir!" keskeytti joku.

"Sanokaa hänelle se! Tiedän, että aiotte juuri sitä. Tiedän että kaikki ne jutut, jotka kaikkien yliupseerien suusta livahtavat, toimitetaan hänen tietoonsa. En sano, ettei hän olisi urhoollinen. Tulimmainen vie, hän on ihan tarpeeksi urhoollinen; mutta me varromme _Gazettea,_ herrat. Eläköön kuningatar! Kuningatar tekee meille oikeutta."

Emme saaneet _Gazettea_ ennenkuin kuukauden perästä, jolloin kenraalillani ja hänen upseereillaan oli kunnia syödä päivällistä prinssi Eugenen seurassa Lillessä -- hänen korkeutensa suvaitsi sanoa, että me olimme tuoneet ruokavarat ja että meidän siis tuli ottaa osaa kemuihin. Ne olivat suuret kemut. Marlborough'n herttua istui hänen korkeutensa oikealla puolella ja hänen vasemmalla puolellaan marski de Boufflers, joka niin urhoollisesti oli puolustanut tuota kaupunkia. Kummankin armeijan ylimmät upseerit olivat saapuvilla. Ja voin vakuuttaa, että Esmondin kenraali oli suurenmoinen sinä päivänä. Hänen kookas, jalo olemuksensa ja miehekäs kauneutensa tekivät hänet joka paikassa huomatuksi. Hän kantoi ensimmäistä kertaa Jalomielisyyden ritarimerkkiä, jonka Preussin kuningas oli lähettänyt hänelle hänen voittonsa johdosta. Hänen korkeutensa Savoijin prinssi ehdotti maljan Wynendaelin voittajalle. Herttua joi sen hieman väkinäisesti hymyillen. Adjutantit olivat saapuvilla; ja Henry Esmond ja hänen rakas nuori lordinsa olivat yhdessä, niinkuin he koettivat aina olla kun velvollisuudet sen sallivat. He istuivat sitä pöytää vastapäätä, jonka ääressä kenraalit olivat, ja voivat nähdä kaiken mitä tapahtui varsin hyvin. Frank nauroi herttuan synkkää naamaa: Wynendaelin asia ja ylipäällikön käytös Webbiä kohtaan oli ollut koko armeijan keskustelun aiheena. Kun Savoijin prinssi puhui ja ehdotti maljan: "Le vainqueur de Wynendael, son armée et sa victoire", ja lisäsi, "qui nous font diner à Lille aujourd'huy" [Vynendaelin voittaja, hänen armeijansa ja voittonsa, joiden ansiota on, että saamme tänään syödä päivällistä Lillessä], kajahti äänekäs hurraa läpi salin; sillä mr. Webbin urhoollisuus, jalomielisyys ja vieläpä hänen luonteensa heikkoudetkin tekivät hänet armeijassa rakastetuksi.

"Kuin Hektor sorja, kuin Paris uljas!" kuiskasi Frank Castlewood. "Venus, vanhahko Venus-rouva, ei voisi kieltää häneltä omenaa. Seisaallesi, Henry! Katso, me juomme Wynendaelin armeijan maljan. Ramillies ei ole mitään sen rinnalla. Hurraa, hurraa!"

Juri tällä hetkellä, sitten kun kenraalimme oli vastannut, joku toi saliin kappaleen englantilaista _Gazette_-lehteä ja kuljetti sitä kädestä käteen ympäri pöytää. Upseerit olivat varsin halukkaita sitä lukemaan; äidit ja sisaret kotona ovat varmaankin tunteneet sydäntään kouristavan lukiessaan sitä. Tuskin ilmestyi kuuden vuoden aikana ainoatakaan _Gazetten_ numeroa, joka ei olisi kertonut jostain sankarikuolemasta tai loistavasta urotyöstä.

"Tässä se on: Wynendaelin taistelu, -- tässä on teistä, kenraali", sanoi Frank, siepaten käteensä tuon pienen, tahraisen lehden, jonka lukemisesta soturit niin paljon pitävät, ja Frank hypähti meidän penkkimme yli ja meni sinne missä istui kenraali Webb, joka tunsi hänet ja oli monta monituista kertaa nähnyt pöytänsä ääressä hänen hymyilevät, sievät kasvonsa, joista piti jokainen, joka ne näki. Kenraalit suurine peruukkeineen tekivät hänelle tietä. Frank ojensi lehden kenraali Dolman jäykän takin yli vastapäätä istuvalle kenraalillemme.

Hän palasi hypellen ja punastellen tekoaan. "Ajattelin, että hän pitäisi siitä, Henry", kuiskasi nuorukainen. "Eikö minustakin ollut hauskaa lukea nimeni Ramillies'n jälkeen _London Gazetessa_. -- Varakreivi Castlewood, joka palvelee vapaaehtoisena, -- mutta varjele, mitä tuolla tapahtuu?"

Mr. Webb, joka luki _Gazettea,_ näytti kovin omituiselta. Hän heitti lehden pöydälle ja syöksähti seisaalleen ja alkoi puhua: "Suvaitsisiko teidän ylhäisyytenne?"

Silloin hypähti hänen ylhäisyytensä Marlborough'n herttua myös seisaalleen. "Parahin kenraali Webb, jokin erehdys on tapahtunut."

"Teidän ylhäisyytenne olisi parasta oikaista se", virkkoi mr. Webb, ojentaen lehteä; mutta hän oli liian kaukana hänen ylhäisyydestään prinssiherttuasta, joka sitäpaitsi istui korkeammalla kuin kenraali (hän istui Savoijin prinssin, Hannoverin vaaliruhtinaan ja Preussin ja Tanskan lähettilästen kanssa kunniakatoksen alla) eikä Webb voinut ulottua häneen asti, vaikka hän olikin pitkä.

"Odottakaapa", virkkoi hän hymähtäen, aivan kuin olisi saanut uuden ajatuksen; ja sitten hän veti miekkansa esiin ja pisti lehden sen kärkeen ja sanoi erittäin kohteliaasti: "Suotakoon minun ojentaa se teidän ylhäisyydellenne."

Herttua näytti kovin synkältä. "Ottakaa se", sanoi hän ylitallimestarilleen, joka palveli hänen takanaan.

Kenraaliluutnantti kumarsi kovin syvään ja meni lopettamaan lasiaan. _Gazette,_ jossa Cardonnel, herttuan kirjuri, selosti Wrynendaelin voittoa, mainitsi Webbin nimen, mutta antoi kaiken kiitoksen taistelusta herttuan suosikille, Cadoganille.

Tämä kenraali Webbin omituinen käytös sai aikaan paljon puhetta, hän kun oli melkein vetäissyt miekkansa ylipäällikköä vastaan, mutta kun kenraalin vihan ensi puuska oli mennyt, hän hallitsi sitä täydellisesti ulkonaisesti ja hänen käytöksensä suututti sen jälkeen hänen mielihyväkseen vielä enemmän ylipäällikköä kuin mitä hän olisi voinut aiheuttaa millään julkisella vihanosoituksella.

Palattuaan leiriinsä ja neuvoteltuaan pääneuvonantajansa, mr. Esmondin kanssa, joka nautti päällikkönsä täydellistä luottamusta ja jota hän kohteli ystävänään ja melkeinpä poikanaan, mr. Webb kirjoitti kirjeen hänen ylhäisyydelleen ylipäällikölle; tässä kirjeessä hän sanoi: --

"Teidän ylhäisyydellänne täytyy olla tieto siitä, että _London Gazetten_ kirjoitus, jossa teidän ylhäisyytenne sihteeri, mr. Cardonnel, on maininnut kenraalimajuri Cadoganin upseerina, joka johti äskeistä Wynendaelin taistelua, ehdottomasti aiheutti kaikkea muuta kuin mielihyvää päällikölle, joka johti tuota taistelua.

"Teidän ylhäisyytenne täytyy tietää, ettei mr. Cadogan edes ollut läsnä tuossa taistelussa, vaikka hän saapuikin ratsueskadroonan kanssa sen päättyessä ja alistui ylemmän upseerin käskettäväksi. Ja koska tuloksena Wynendaelin taistelusta, missä kenraaliluutnantti Webbillä oli onni olla päällikkönä, oli Lillen valloitus, Brysselin pelastus, jonka vihollinen jo oli saartanut, suurten kaupunkien Ghentin ja Brüggen takaisin voittaminen, mitkä kaupungit vihollinen (kaupungin muurien sisällä tehdyn kavalluksen avulla) oli saanut edellisenä vuonna valtaansa, ei mr. Webb voi luovuttaa sellaisen menestyksen ja palveluksen kunniaa mr. Cadoganille eikä kenellekään muullekaan henkilölle.

"Heti kun tämän vuoden sotatoimet ovat lopussa, on kenraaliluutnantti Webb pyytävä lupaa poistua armeijasta ottaakseen uudelleen paikkansa parlamentissa; hän huomauttaa hänen ylhäisyydelleen ylipäällikölle, että hän sieltä tulee vetoamaan asiassaan alahuoneeseen, isänmaahan ja hänen majesteettiinsa kuningattareen."

Innokkaasti haluten oikaista tuon _Gazetten_ väärän tiedonannon, jonka oli kirjoittanut hänen ylhäisyytensä kirjuri, mr. Cardonnel, mr. Webb, joka ei voinut tavoittaa hänen ylhäisyyttään ylipäällikköä, koska heidän välillään istui herroja, asetti lehden, joka sisälsi tuon väärän tiedonannon, miekkansa kärkeen, niin että se nopeammin saapuisi hänen ylhäisyytensä Marlborough'n herttuan käsiin, joka epäilemättä halusi tehdä jokaiselle armeijansa upseerille oikeutta.

"Mr. Webb tietää velvollisuutensa liian hyvin voidakseen ajatella ylemmän upseerin käskyjen vastustamista tai miekkansa käyttöä sodassa muita kuin hänen majesteettinsa vihollisia vastaan. Hän anoo nöyrimmästi lupaa saada palata Englantiin kohta kun sotatoimet sen sallivat ja saada viedä mukanaan Englantiin rykmentistään kapteeni Esmond, joka toimi hänen adjutanttinaan ja oli saapuvilla koko tuon taistelun ajan ja merkitsi kellonsa avulla ajan, jolloin mr. Cadogan saapui taistelun tauotessa."

Ylipäällikkö ei voinut muuta kuin antaa myöntymyksensä ja hänen täytyi myös pitää hyvänään Webbin kirje, vaikka se oli sepitetty mitä loukkaavimpaan muotoon. Puolet armeijaa uskoi, että Ghentin ja Brüggen kaupungit oli kavallettu viholliselle, ja se olikin muutamille meidän armeijassamme päivänselvää. Ylipäällikkö ei olisi vapauttanut Lilleä, jos hän olisi kyennyt toisin menettelemään ja hän ei olisi taistellut sinä vuonna, ellei Savoijin prinssi olisi häntä siihen pakottanut. Kun taistelu kerran alkoi, taisteli lordi Marlborough oman maineensa puolesta siten, ettei kukaan maailmassa koskaan ole taistellut paremmin, eikä mikään mainen lahja voinut estää häntä löylyttämästä vihollista.

[Isoisämme viha lordi Marlborough'ta kohtaan ilmenee läpi kaiken näiden hänen taisteluselostustensa. Hänellä oli aina se vakaumus, että herttua oli suurin petturi ja soturi, josta historia on koskaan kertonut, ja hän väitti, että tämä otti lahjuksia joka puolelta sodan kuluessa. Herra markiisilla (voimme tässä häntä sanoa siksi, vaikkei hän koskaan käyttänyt muuta arvonimeä kuin eversti Esmond) oli tapana kertoa useita juttuja, joita hän ei ole liittänyt näihin muistiinpanoihinsa. Ne hän sai tietää jesuiittaystävältään, joka ei aina ollut asioista täysin selvillä ja joka vakuutti, että Marlborough odotti kahden miljoonan kruunun lahjusta ennen Ramillies'n taistelua.]

[Ja meille lapsille tapasi isoisämme kertoa, että kun hänet esitettiin herttualle, oli tämä kääntänyt selkänsä isoisälleni ja sanonut herttuattarelle, joka sen kertoi Chelsean leskivarakreivittärelle, joka taas myöhemmin kertoi sen eversti Esmondille: -- "Tom Esmondin äpärä on ollut vastaanotossani; hänellä on isähylkynsä hännystelijäilme", -- arvostelu, jota ei isoisäni koskaan antanut anteeksi. Hän oli yhtä uskollinen vastenmielisyydessään kuin kiintymyksessäänkin, ja erittäin suopea Webbiä kohtaan, jonka puolta hän piti tuota kuuluisampaa päällikköä vastaan. Meillä on kenraali Webbin muotokuva nyt Castlewoodissa, Virginiassa.]

Mutta alemmat päälliköt ryhtyivät asiaa pohtimaan; ja puolet armeijasta olisi voinut joutua keskenään käsikähmään, ellei riitaa olisi lopetettu. Kenraali Cadogan lähetti kenraali Webbille viittauksen, että hän oli valmis, jos Webb sitä halusi, kohtaamaan tämän. Tämä oli kutsu, jommoisen hyvä vanha päällikkömme oli aina liiankin valmis hyväksymään, ja vain suurilla ponnistuksilla saimme me kenraalin vastaamaan, ettei hänellä ollut mitään riitaa mr. Cadoganin kanssa, joka oli käyttäytynyt varsin urhoollisesti, vaan ainoastaan niiden päämajassa olevien henkilöjen kanssa, jotka olivat valehdelleet häntä vastaan. Mr. Cardonnel tarjosi korvausta kenraali Webbille. Mr. Webb vastasi, että hänellä oli keppi mr. Cardonnelin ojentamiseksi ja että ainoa hyvitys, mitä hän tältä pyysi, oli sellainen, jota hän todennäköisesti ei saisi -- nimittäin totuus. Meidän Webbin esikuntaan kuuluvat upseerimme ja ne, jotka kuuluivat kenraalimme lähimpään seurueeseen, olivat valmiita antamaan iskuja; ja tästä aiheutui se ainoa kaksintaistelu, johon mr. Esmond päämiehenä koskaan on ottanut osaa, ja se johtui kostonhimoisesta halusta pyyhkiä pois eräs vanha loukkaus.