Part 29

"Minun pitää kertoa sinulle, että kapteeni Thomas, tahi myöhemmin herra varakreivi, ei koskaan ollut vailla selityksiä ja saattoi liehitellä itsensä naisen tai velkojan suosioon sulavasti ja samalla niin yksinkertaisen sävyisenä, että moni hänen velkojansa on antanut pettää itsensä. Hänen juttunsa tulivat tavallisesti sitä uskottavammiksi mitä pitemmälle kertoja edistyi. Hän liitti todistuksen todistukseen ihmeellisellä nokkeluudella ja johdonmukaisuudella. Tarvittiin, lukuunottamatta sinun olemassaoloasi, kovin pitkää tuttavuutta isäsi kanssa, jos mieli tietää milloin lordi val -- puhui totta tahi ei.

"Hän kertoi minulle katkeran katumuksen vallassa ollessaan sairaana -- sillä kuolemanpelko pani hänet aina katumaan -- ja naurun remahduksin, ollessaan terve, sillä lordilla oli kovin suuri huumorin lahja, miten hän oli puolessa tunnissa ja ennenkuin pullo oli vielä pohjaan juotu, täydelleen saanut petkutetuksi Pastoureau-paran. Hän myönsi myös vietelleensä äitisi, sitä hän ei voinut auttaa. Hän oli valmis mitä vuolaimmin vuodattamaan kyyneleitä, ja hän vuodatti niitä loppumattomasti sulattaakseen herkkäuskoisen kuulijansa. Hän itki äitisi kohtaloa vielä enemmän kuin Pastoureau, joka hänkin itki sydämensä pohjasta, miesparka, kuten lordi minulle kertoi. Hän vannoi kunniansa kautta, että hän oli kaksi kertaa lähettänyt rahaa Brysseliin, ja mainitsi sen kauppiaan nimen, jonka luona kirje odotti Gertrude-parkaa. Lordi ei edes tiennyt oliko Gertrudella lasta vai ei eikä sitäkään elikö hän vai oliko kuollut. Mutta hän sai helposti tietää nämä asiat kelpo Pastoureaulta. Kun lordi sai kuulla, että äitisi oli luostarissa, ilmoitti hän, että hän aikoi itsekin lopettaa päivänsä sellaisessa, jos hän jäisi eloon vaimonsa jälkeen, jota hän vihasi ja jonka tämän ilkeä isä oli pakottanut hänet naimaan. Ja kun hänelle kerrottiin, että Gertruden poika eli ja oli Lontoossa, 'niin minä säpsähdin', virkkoi lordi. 'Minun vaimoni oli juuri silloin, hitto soi, joutumaisillaan lapsivuoteeseen, ja minä ajattelin, että jos tuo vanha visukinttu, minun appiukkoni, alkaisi kitsastella, niin olisi tässä hyvä tilaisuus säikytellä häntä'.

"Hän ilmaisi syvimmän kiitollisuutensa Pastoureaun perheelle siitä, että nämä olivat hoitaneet lasta -- sinä olit jo lähes kuusivuotias, -- ja Pastoureau sanoi karkeasti lordille, kun tämä ehdotti, että heti lähdettäisiin lapsikultaa katsomaan, etteivät he milloinkaan halunneet nähdä lordin pahaenteisiä kasvoja huoneittensa sisällä ja että hän voi saada pojan, vaikka he kaikki olivat kovin pahoillaan, jos menettäisivät hänet. Heidän sopi ottaa lordilta rahaa, koska he olivat kovin köyhiä, jos hän antaisi sitä, tai he kasvattivat hänet Jumalan avulla, niinkuin he olivat tähänkin asti tehneet, ilman hänen avustustaankin. Lordi myöntyi tähän heti ja sanoi huokaisten: 'Niin kyllä, on parasta, että armas lapsi jää ystävien luo, jotka ovat olleet niin ihailtavan hyviä hänelle.' Puhuessaan minulle jälkeenpäin hän ylisti ja ihaili vilpittömästi tuon kutojan käytöstä ja luontevuutta ja myönsi, että ranskalainen oli kelpo mies ja hän itse, Jumala häntä armahtakoon, surkea roisto."

"Isäsi", jatkoi mr. Holt, "oli antelias rahoihinsa nähden, kun hänellä sattui niitä olemaan; ja koska hän juuri sinä päivänä oli saanut jonkun summan sedältään, hän antoi kutojalle kymmenen kultarahaa kovin avokätisesti ja lupasi tälle lisäavustusta. Hän kirjoitti Pastoureaun nimen ja asunnon muistikirjaansa ja kun Pastoureau puolestaan tiedusteli hänen osoitettaan, ilmoitti hän, aina valmiina, olevansa kapteeni Thomas, ja osoitteensa olevan, New Lodge, Penzance, Cornwall. Hän ilmoitti viipyvänsä Lontoossa vain muutamia päiviä vaimonsa omaisuutta koskevien asiain vuoksi. Hän sanoi vaimoansa oikuttelijaksi, vaikka tämä muuten olikin hyväluontoinen nainen. Hän ilmoitti isänsä olevan Cornwallilaisen maalaisherran, jonka terveys oli kovin heikko ja jonka kuollessa hän toivoi saavansa sievoisen summan, jolloin hän lupasi avokätisesti palkita lapsensa ihailtavan hoitajan ja pitää huolen pojastaan. 'Ja jumaliste, sir', sanoi hän minulle, omituisella, nauravalla tavallaan, 'tilasin vähän juuri samanmallista brokaadia kuin se, jota miehellä oli mukanaan, ja lahjoitin sen vaimolleni aamupuvuksi, jotta hän voisi siinä puvussa ottaa vastaan vieraita, kun hän toipui lapsivuoteesta saatuaan pienen poikamme.'

"Sinun pieni eläkkeesi maksettiin varsin säännöllisesti; ja kun isästäsi tuli varakreivi Castlewood setänsä testamentin perusteella, sain minä toimekseni vaalia sinua ja minun kehoituksestani tuotiin sinut kotiin. Sinun kasvatusäitisi oli kuollut. Hänen isänsä tutustui erääseen naiseen ja nai tämän; uusi vaimo riiteli kovasti miehensä pojan kanssa. Tuo uskollinen sielu matkusti takaisin Brysseliin saadakseen olla lähellä sitä naista, jota hän rakasti, ja hän kuolikin muutamia kuukausia ennen äitiäsi. Tahdotko nähdä äitisi ristin luostarin hautausmaalla? Johtaja on minun entinen rippilapseni ja hän muistaa yhä sisar Marie Magdaleenaa suurella rakkaudella."

Esmond saapui tälle paikalle eräänä valoisana kevätiltana ja näki tuhansien ristien joukossa, joiden varjot päilyivät ruohopeitteisten hautojen yllä, sen, joka oli merkkinä hänen äitinsä leposijasta. Useat muut niistä ihmisraukoista, jotka siellä lepäsivät, olivat valinneet sen saman nimen, jolla suru oli hänet uudestaan ristinnyt, ja joka nimi tuntui vienosti vihjaavan heidän rakkautta ja surua täynnä oleviin vaiheisiinsa yksilöinä. Hän kuvitteli äitiään kyynelöiden polvistuneena pimeässä sen ristin juurelle, jonka alle hänen huolensa olivat haudatut. Esmond polvistui myöskin ja rukoili oman rukouksensa. Hän ei tuntenut yhtä suuressa määrin surua kuin hartautta (sillä hän ei muistanut ollenkaan äitiään), ja hän tunsi sääliä ajatellessaan niitä tuskia, joita tuon lempeän olennon oli täytynyt elinaikanaan kärsiä. Tälle ristille hän oli surunsa tuonut; tähän taivaalliseen ylkään hän oli vaihtanut puolison, joka oli häntä tavoitellut, sen petturin, joka oli hänet hyljännyt. Tuhansia sellaisia hautakumpuja oli hänen ympärillään ja lempeät tuhatkaunot kohosivat mullasta niille, ja kullakin haudalla oli ristinsä ja _requiescat_-kirjoituksensa. Eräs mustiinverhoutunut nunna oli polvistunut läheisyyteen erään uinuvan sisaren leposijan ääreen, ja vuode oli niin hiljan tehty, että kevät ei ollut vielä ehtinyt kutoa peitettä sille. Hautausmaan muurien takaa näkyi maailma ja elämä vilaukselta ja kaupungin tornit ja päädyt. Vastapäätä olevalta katolta lensi lintu ja laskeutui ensin eräälle ristille ja sitten ruohikolle sen juurelle: sieltä se pian lensi pois lehti suussaan. Sitten kuului luostarikirkosta lähellä olevien sisarten ylistyslaulu. Toiset olivat jo kauan sitten täyttäneet sen paikan, joka Maria Magdaleena-paralla kerran siellä oli; he polvistuivat nyt samassa penkissä ja kuulivat samoja hymnejä ja rukouksia, jotka olivat suoneet lohtua äitivainajan särjetylle sydämelle. Levätköön hän rauhassa -- levätköön hän rauhassa; ja niin myös mekin, kun meidän taistelumme ja vaivamme ovat päättyneet! Mutta maa on Herran niinkuin taivaskin; me olemme Hänen omiaan sekä täällä että siellä. Minä taitoin pienen kukan hänen kummultaan ja suutelin sitä ja menin omille teilleni niinkuin lintu, joka juuri oli laskeutunut ristille viereeni, taas takaisin maailmaan. Kuoleman tyyni tyyssija, ikuisen rauhan syvänne, jota eivät myrskyt eivätkä vaivat tapaa! Minusta tuntui kuin ihmisestä, joka on kävellyt meren pohjalla ja kulkenut haaksirikkoisten luiden seassa.

XIV luku.

VUOSIEN 1707:N JA 1708:N SOTARETKET.

Koko sen jälkeisenä vuonna, jona Ramillies'n kunniakas taistelu taisteltiin, ei meidän armeijamme tehnyt yhtään tärkeätä liikettä kovin useiden upseeriemme mielipahaksi, he kun saivat olla toimettomina Flanderissa. Upseerit sanoivat, että hänen ylhäisyytensä ylipäällikkö oli saanut tarpeeksi sodasta ja halusi nyt vain rahaa sekä nauttia viidentuhannen punnan vuotuisesta eläkkeestään ja upeasta palatsistaan, jota par'aikaa rakennettiin Woodstockiin. Ja hänen ylhäisyydellään olikin tarpeeksi tointa tänä vuonna tapellessaan kotoisia vihamiehiänsä vastaan. Siellä alettiin kuiskailla, että herttuan tähti oli alenemassa ja että herttuatar menetti vaikutuksensa kuningattareen, joka soi kuninkaallista suosiotaan kuuluisalle mrs. Marshamille sekä mrs. Marshamin nöyrälle palvelijalle mr. Harleylle. Punoessaan juonia heidän juoniaan vastaan herttua kulutti suuren osan aikaansa. Mr. Harley saatiin pois virastostaan, niin pitkälle pääsi hänen ylhäisyytensä voittajana. Mutta hänen majesteettinsa oli, koska hänet oli vasten tahtoaan saatu vakuutetuksi, yhä siinä vakaumuksessa, jossa runoilija vakuuttaa ihmisten olevan kun heidät on vastahakoisesti saatu muuttamaan käsitystään, ja ennenpitkää mr. Harley sai tilaisuuden kostaa.

Sillä välin ei taistelu edistynyt ensinkään Marlborough'n urheitten luutnanttien mielen mukaan. Meillä ei ollut koko vuoden 1707 aikana, vaikka ranskalaiset olivat aivan nenämme edessä, minkäänlaista tappelua. Berwickin urhea herttua kukisti kokonaan armeijan Espanjassa Almanzan luona; ja me Webbin rykmenttiläiset, joita juuri tuo nuori herttua oli johtanut ennen isänsä virasta luopumista, olimme hieman ylpeitä ajatellessamme, että meidän everstimme juuri oli saavuttanut tämän voiton. "Luulenpa, että jos minä olisin ollut Galwayn paikalla ja jos minulla olisi ollut jalkaväkeni", virkkoi kenraalimme, "emme olisi laskeneet aseitamme edes vanhan everstimme edessä, kuten Galway teki." Ja Webbin upseerit vannoivat, että jos meillä olisi ollut Webb päällikkönä, niin ei meitä ainakaan olisi otettu vangiksi. Rakas vanha kenraalimme puhui varomattomasti itsestään ja muista; urhoollisempaa tai loisteliaampaa soturia kuin hän ii ollut koskaan elänyt; mutta hän toitotti kelvollista sotatorveaan melkein kovemmin kuin hänen asemassaan olevan päällikön sopi, ja vaikka hän olikin mahtava urho, heilutti hän sentään suurta miekkaansa ja riehui liian raivoisasti armeijan edessä.

Salaperäinen mr. Holtz lähti jollekin salaiselle retkelle vuoden 1708 alkupuoliskolla; hän oli kovin voittoisalla mielellä ja ilmoitti Esmondille, että jotain ihmeellistä oli juuri tapahtumaisillaan. Tämä salaisuus paljastui, kun ystäväni palasi armeijaan, olemukseltaan mitä surullisimpana ja masentuneimpana, ja ilmoitti että se suuri, jota hän oli tavoitellut, oli täydellisesti epäonnistunut. Hän oli todellakin ollut tuon kovaonnisen Chevalier de St. Georgen retkikunnan mukana, jonka Ranskan kuningas laivaston ja armeijan tukemana lähetti Dunkerquesta ja jonka tarkoituksena oli saartaa ja valloittaa Skotlanti. Mutta se kehno tuuli, joka aina vastusti kaikkia suunnitelmia, joihin prinssi ryhtyi, ehkäisi Chevalierin saartamasta Skotlantia, kuten tunnemme, ja puhalsi Monsieur von Holtz-paran taas leiriimme takaisin suunnittelemaan ja ennustelemaan ja vakoilemaan kuten tavallisesti. Chevalier (eli Englannin kuningas, jona muutamat meistä häntä pitivät) päätyi Dunkerquesta Ranskan armeijan luo suunnittelemaan hyökkäystä meitä vastaan. Burgundian herttualla oli tänä vuonna johto käsissään ja hänellä oli mukanaan Berryn herttua ja apunaan tässä taistelussa kuuluisa marski Vendôme sekä Matignonin herttua. Holtz, joka tiesi kaiken mitä tapahtui Flanderissa ja Ranskassa (ja varmaankin myös kummassakin Intiassa) selitti, että vuotena 1708 tultaisiin sotimaan enemmän kuin edellisenä vuonna ja että päälliköllämme oli syitä, jotka pitivät häntä sotatoimista poissa. Esmondin päällikkö, joka tunnettiin nurisijaksi ja suuren herttuan sisukkaaksi epäilijäksi, ja sadat muut upseerit hänen kanssaan, eivät empineet selittää, että nämä yksityissyyt tulivat herttualle Ranskan kuninkaan antamien kruunun rahojen muodossa ja että kuningas lahjoi päällikön estääkseen sotaa. Meidän riveissämme oli yllinkyllin miehiä, asiain tonkijoita, joita mr. Webb kuunteli liiankin halukkaasti; nämä tiesivät täsmälleen ne summat, jotka herttua sai ja miten paljon lankesi Cadoganin osalle ja mikä oli tarkalleen se summa, jonka tohtori Hare sai.

Ja se menestys, jolla ranskalaiset alkoivat vuoden 1708 taistelun, puolestaan vahvistaa näitä kavallustietoja, jotka olivat jokaisen huulilla. Kenraalimme antoi vihollisen kulkea meidän ja Ghentin kaupungin välille eikä tehnyt hyökkäystä vaikka sotajoukot olivat vastakkain neljänkymmenenkahdeksan tunnin ajan. Ghent valloitettiin ja samana päivänä Monsieur de la Mothe valtasi Bryggen, ja nämä kaksi suurta kaupunkia olivat joutuneet ranskalaisten käsiin heidän ampumatta laukaustakaan. Muutamia päiviä myöhemmin la Mothe hyökkäsi Plashendallin linnoitusta vastaan. Alettiin jo uskoa, että koko espanjalainen Flanderi ja Brabant joutuisivat ranskalaisille, kun prinssi Eugène saapui Moselista, ja silloin loppui tuo kaksimielinen temppuilu.

Savoijin prinssi merkitsi aina saapumisensa armeijaan pitämällä suuret juhlat (herttua pani toimeen juhlia vain harvoin ja ne olivat köyhiä). Muistan kenraalimme palanneen tältä päivälliseltä kahden ylipäällikön seurassa; hänen päänsä oli silloin hiukan viinin samentama, jota juomaa itävaltalainen päällikkö antoi paljon avokätisemmin kuin englantilainen. "Nyt", sanoi kenraali iskien nyrkkinsä kiroten pöytään, "on hänen pakko taistella, ja kun hänet siihen pakotetaan, niin, hitto soi, ei kukaan mies Euroopassa voi pitää puoliaan Jack Churchillia vastaan." Viikon kuluttua oli Oudenarden taistelu taisteltu, ja silloin, vihasivatpa he toisiaan miten paljon tahansa, Esmondin kenraalin ja ylipäällikön oli pakko ihailla toisiaan, niin loistava oli kummankin urhoollisuus sinä päivänä.

Brigaadi, jota kenraalimajuri Webb johti, sai niin kovia iskuja, että ne vetivät vertoja kaikille, joita siinä taistelussa annettiin, taistelussa, jossa mr. Esmondilla oli kunnia palvella komppanian päällikkönä omassa rykmentissään ja oman päällikkönsä kenraalimajurin johdon alaisena. Ja hänen hyvä onnensa soi hänen johtaa rykmentin taistelusta sen päällikkönä, koska neljä vanhempaa, häntä ylempää upseeria oli kuollut suunnattomassa teurastuksessa, joka sinä päivänä tapahtui. Minusta on mieluisaa ajatella, että Jack Haythorn, joka ivaili minua äpäräksi ja Webbin loiseksi, niinkuin häntä huvitti sanoa, kätteli minua sydämellisesti ennenkuin taistelu alkoi. Kolme päivää sitä ennen Brace-parka, everstiluutnanttimme, oli saanut kuulla vanhemman veljensä kuolleen ja itse perineensä paroonin arvon Norfolkissa sekä neljäntuhannen punnan vuotuiset tulot.

Kohtalo, joka oli säilyttänyt häntä vioittumattomana kymmenissä taisteluissa, riisti hänet juuri silloin kuin maailma olisi ollut elämisen arvoinen, ja hän meni sinä päivänä taisteluun vakuuttaen tietävänsä, että onni oli kääntyvä häntä vastaan. Majuri oli juuri liittynyt rykmenttiimme -- hän oli lordi Marlborough'n miehiä ja lähetettiin joukkoomme meidän upseeriemme mielipahaksi, vakoilemaan meitä kuten sanottiin. En tiedä oliko se totta enkä myöskään, kuka vei meidän pöytälavertelumme päämajaan, mutta Webbin rykmentin samoinkuin sen päällikönkin tiedettiin olevan ylipäällikön mustassa kirjassa. "Ja kun ei hän uskaltanut musertaa sitä kotona", vanha urhea päällikkömme tapasi sanoa, "niin hän oli päättänyt hävittää sen vihollisen avulla"; siten pantiin siis majuri Proudfood-parka vaaralliseen virkaan.

Esmondin rakas varakreivi, joka palveli herttuan adjutanttina, sai haavan ja kunniamaininnan _Gazettessa,_ ja kenraali mainitsi myös kapteeni Esmondin, suosikkinsa, nimen ylennystä varten tiedonannossaan. Esmondin sydän alkoi tykyttää, kun hän ajatteli, että eräät silmät kotona, maailman kirkkain silmäpari, saattaisi lukea sen sivun, jolla hänen vaatimattomia palveluksiaan selostettiin. Mutta Esmond oli päättänyt pysyä jyrkästi poissa niiden vaaralliselta vaikutukselta ja antaisi ajan ja poissaolon voittaa sen intohimon, joka hänessä yhä piili. Kun hän oli poissa Beatrixin luota ei se vaivannut häntä, mutta Esmond oli varma siitä, että jos hän palaisi kotiin, puhkeaisi hänen kuumeensa uudestaan, ja hän karttoi Walcotea kuten Lincolnshiren mies karttaa suomailleen menoa, missä hän tietää vilutaudin itseään odottavan.

Meidän, jotka sotaväessä kuuluimme englantilaiseen puolueeseen ja jotka olimme taipuvaisia ivailemaan kaikkea, mikä tuli Hannoverista, ja pitämään vain hiukan tolvanoita ja villi-ihmisiä parempina vaaliruhtinaan hovia ja perhettä, oli kuitenkin pakko myöntää, että nuori vaaliruhtinas Oudenarden päivänä, vaikka hän silloin oli ensimmäisellä sotaretkellään, osoitti tottuneen soturin voimaa ja rohkeutta. Tässä tilaisuudessa oli vaaliruhtinaalla parempi onni kuin Englannin kuninkaalla, joka serkkuineen oli vihollisen leirissä. Hänen oli pakko paeta heidän kanssaan tuon päivän päättyessä häpeään. Vaikka heillä oli maailman täydellisimmät sotapäälliköt edessään ja omalla puolellaan ihailtava ylipäällikkö, näkivät he hyväksi hyljätä neuvot ja ryhtyä ottelemaan päällikköjemme kanssa, ja tämä ottelu päättynyt heidän sotaväkensä perinpohjaiseen tuhoon, ellei olisi ollut Vendômen herttuan suurta taitoa ja urhoollisuutta. Hän korvasi, mikäli urheus ja äly voivat, ne onnettomuudet, jotka olivat johtuneet hänen sukulaistensa, kuningassuvun laillisten prinssien, kalastelemisesta ja hullutuksista.

"Jos Berwickin herttua vain olisi ollut armeijassa, olisi päivän kohtalo ollut peräti toinen", muuta ei mr. von Holtz-parka voinut sanoa. "Ja silloinpa olisit saanut nähdä, että Almanzan sankari kykenee mittelemään miekkoja Blenheimin voittajan kanssa."

Vankien vaihtoa koskeva asia pitkittyi aina, ja se oli ainakin se näennäinen asia, joka piti mr. Holtzia alati liikkeessä ranskalaisten ja liittoutuneiden rintaman välillä, vakuutan, että hänet kerran oli vähällä vakoojana hirtättää kenraalimajuri Wayne, mutta silloin ylipäällikön erikoismääräys vapautti hänet ja lähetytti päämajaan. Hän tuli ja meni, ja missä ikänä hän oli, niin häntä suosi aina jokin korkea vaikkakin salainen suojelija. Hän toimitti lähetinvirkaa Berwickin herttuan ja tämän sedän, meidän herttuamme välillä. Hän näytti tuntevan yhtä hyvin mitä tapahtui prinssin leirissä kuin meidän leirissämmekin. Hän toimitti Englannin kuninkaan onnittelut muutamille upseereistamme, ja muiden ohella saivat Webbin rykmentin herrat sen kunnianosoituksen urheutensa johdosta tuona suurena päivänä. Ja Wynendaelin taistelun jälkeen, kun kenraalimme oli kiihdyksissä ylipäällikön laiminlyönnistä, ilmoitti isä tietävänsä, miten Ranskan armeijan päälliköt suhtautuivat tuohon sotatoimeen, ja että se saavutus, mikä Wynendaelin metsän edustalla voitettiin, oli tie, jota myöten liittoutuneet valloittivat Lillen.

"Ah!" virkkoi Holtz (ja muutamat olivat kovin halukkaita kuuntelemaan häntä), "jos vain kuningas saisi omansa, niin miten muuttuisikaan asiain meno. Hänen majesteettinsa maanpaollakin on se etu, että hän kykenee puolueettomasti arvostelemaan Englantia ja pätevästi arvioimaan kaikki huomattavat miehet. Hänen sisarensa on aina yhden tai toisen ahneen suosikin johdettavana, suosikin, jonka silmillä hän näkee ja jonka imartelulle tai palvelijoille hän uhraa kaikki. Luuletko, että hänen majesteettinsa kuningas, joka tuntee Englannin niin hyvin, löisi laimin sellaisen miehen kuin kenraali Webbin? Webbin tulisi olla ylähuoneessa lordi Lydiardina. Vihollinen ja koko Eurooppa tuntevat hänen ansionsa; juuri tuota mainetta eivät muutamat suuruudet, jotka vihaavat kaikkea tasa-arvoisuutta ja riippumattomuutta, voi milloinkaan antaa anteeksi." Tarkoitus oli, että nämä keskustelut toimitettaisiin mr. Webbin tietoon. Hän ottikin ne kovin iloisena vastaan, sillä vaikka hänen palveluksensa olivatkin suuriarvoiset, niin ei kukaan voinut arvioida niitä suuremmiksi kuin John Richmond Webb itse. Ja koska eripuraisuus hänen ja Marlborough'n välillä oli silmiinpistävä, alkoivat herttuan vihamiehet sekä sotaväessä että kotona imarrella Webbiä ja yllyttää häntä kaikkivoipaa ja vallitsevaa ylipäällikköä vastaan. Ja pian Oudenarden voiton jälkeen tarjoutui kenraali Webbille kunniakas tilaisuus, jota tuo urhea soturi ei lyönyt laimin ja jonka avulla hänellä oli tilaisuus lisätä suunnattomasti mainettaan kotimaassa.

Oudenarden taistelun jälkeen, ja kuten sanottiin, vasten Marlborough'n neuvoja, Savoijin prinssi asettui Lillen, ranskalaisen Flanderin pääkaupungin edustalle, ja alkoi sitä piirittää. Tämä piiritys on aikamme kuuluisin, melkeinpä yhtä kuuluisa kuin itse Troijan piiritys, uroteoista, joita sekä hyökkääjät että puolustajat tekivät. Savoijin prinssin viha Ranskan kuningasta kohtaan oli raivoisaa persoonallista vihaa. Se oli aivan erilaista kuin suuren englantilaisen päällikkömme tyyni viha; häntä ei kiihdyttänyt sotaottelu enemmän kuin biljardipeli ja hän syöksyi eteenpäin ratsuosastojensa kanssa ja työnsi punaiset pataljoonansa joka paikkaan yhtä tyynesti kuin hän olisi tehnyt lyönnin biljardipelissä tai karambolagin biljardipalloilla. Kun leikki loppui (ja hän pelasi sen niin, että hän saattoi olla varma voitosta) ei pienintäkään kaunaa vastapuoluetta kohtaan jäänyt kytemään tämän täydellisen taktiikkamestarin rintaan. Mutta sensijaan oli Savoijin prinssin ja ranskalaisten välillä _guerre à mort_ [vimmattu taistelu]. Kun prinssi jollakin suunnalla työnnettiin pois, kuten hänelle viime vuonna tehtiin Toulonissa, teki hän taas uuden hyökkäyksen johonkin toiseen ranskalaiseen varustukseen syösten siihen sammumattoman raivonsa. Kun prinssi saapui armeijaamme, syttyivät sodan kytevät liekit ilmituleen ja alkoivat loimuten palaa. Kylmäkiskoiset alankomaiset liittolaisemme pantiin hyökkäämään nopeassa tahdissa -- tyyni päällikkömme pakotettiin toimintaan. Jo prinssi yksinään oli kokonainen armeija ranskalaisia vastaan; hänen suunnattoman, sammumattoman vihansa voima tarttui satoihin tuhansiin miehiin. Keisarin kenraali kosti verisesti sen ylenkatseen, jolla Ranskan kuningas oli kohdellut tuota tulista pikkuista Savoijin apottia. Sen ohella, että Eugene itse oli uljas ja kuuluisa ja yli kaikkien rohkea ja horjumaton ja kykeni kilvoittelemaan melkein parhaimpienkin kanssa niistä kuuluisista sotureista, jotka olivat Ranskan kuninkaan sotavoimien johtajina, hänellä oli ase, jonka vertaista ei Ranskassa voitu löytää sen jälkeen kuin Sasbachin kanuunankuula kaatoi jalon Turennen. Prinssi kykeni heittämään Marlborough'n ranskalaisia vastaan ja musertamaan ne aivankuin vuorella, jonka alle heidän vahvimpain päällikköjensä kaiken yhteenkootun voiman täytyi musertua.

Englantilainen herttua ei ottanut paljon osaa Lillen suureen piiritykseen, jota kaupunkia keisarin päällikkö ahdisti koko voimallaan ja ripeydellään, muuten kuin suojaamalla piirittäjäin rintamat Burgundin herttuan armeijalta. Tämän ja keisarillisten välillä oli herttuamme asema. Kerran, kun prinssi Eugene oli haavoittunut, asettui herttuamme hänen ylhäisyytensä paikalle juoksuhautoihin, mutta piirittäjinä toimivat keisarilliset emmekä me. Eräs Webbin ja Rantzaun johtama osasto lähetettiin Artois'hin ja Picardie'hin tekemään kaikkein surullisinta ja hirveintä palvelusta, mitä mr. Esmond sotaisen elämänsä aikana joutui näkemään. Puolustajilta jääneiden alueiden onnettomista kaupungeista oli nuoret miehet riistetty ranskalaiseen armeijaan, jonka väkeä tyydyttämätön sota vuosi vuodelta nieli; ne olivat jääneet, meidän armoillemme, ja meille oli annettu käsky olla armoa osoittamatta. Me tapasimme paikkoja, joissa oli varusväkenä invaliideja, lapsia ja naisia. Vaikka he olivat köyhiä, joiksi tämän onnettoman sodan kustannukset olivat heidät saattaneet, oli meidän toimeksemme annettu ryöstää näiltä nälkään nääntymäisillään olevilta raukoilta -- riistää ruoka heidän aitoistaan ja repiä ryysyt heidän yltään. Meidät oli lähetetty ryöstö- ja murharetkelle; meidän sotamiehemme tekivät tekoja, joita ajatellessaan kelpo mies punastuu. Palatessamme toimme paljon rahaa ja muonatavaroita herttuan leiriin; meitä ei ollut kukaan vastustanut, mutta kuka uskaltaa kertoa siitä, minkälaisen murhaamisen ja väkivaltaisuuden, raa'an julmuuden, häväistyksen ja solvausten avulla tuo halpamainen saalis oli ryöstetty sodan viattomilta ja onnettomilta uhreilta?