Part 28

Kun Esmond eräänä päivänä oli P. Gudulen kirkossa Brysselissä ja ihaili rakennuksen antiikkista loistoa (hän oli aina tuntenut suurta hellyyttä ja kunnioitusta katolista kirkkoa kohtaan, jota oli yhtä julmasti vainottu Englannissa kuin se itse koskaan menestyksensä päivinä oli vainonnut toisia), hän näki sivualttarille polvistuneena viheriään univormuun puetun upseerin, joka oli vaipunut hartaaseen rukoukseen. Jokin tuttu piirre polvistuvan miehen vartalossa ja asennossa vaikutti kapteeni Esmondiin jo ennen kuin hän näki upseerin kasvot. Kun tämä nousi seisomaan ja pisti taskuunsa pienen mustan messukirjan, jommoisia katoliset papit käyttävät, näki Esmond kasvot, jotka olivat niin samanlaiset kuin hänen lapsuusaikansa ystävän ja opettajan, isä Holtin, että hän päästi huuliltaan hämmästyksen huudon ja läheni askeleen herraa, joka suuntasi askeleensa kirkosta pois. Saksalainen upseeri näytti myös hämmästyneeltä nähdessään Esmondin, ja hänen kasvonsa, jotka olivat kalpeat, kävivät äkkiä punaisiksi. Tästä tunnusmerkistä tiesi englantilainen, ettei hän ollut erehtynyt, ja vaikka toinen ei pysähtynyt, vaan päinvastoin käveli kovin nopeasti ovea kohti, otti Esmond hänet kiinni ja katsoi hänen kasvoihinsa vielä kerran, kun upseeri vihkivettä ottaessaan kääntyi koneellisesti alttariin päin, kumartaakseen sille, ennenkuin poistui pyhästä huoneesta.

"Isä!" virkkoi Esmond englanninkielellä.

"Vaiti! En ymmärrä. En puhu englanninkieltä", sanoi toinen latinaksi.

Esmond hymyili tälle hämmennyksen merkille ja vastasi samalla kielellä: "Tuntisin isän missä puvussa tahansa, olipa se musta tai valkea, olipa hän parraton tai parrakas", sillä tämä itävaltalainen upseeri oli puettu aivan sotaiseen tapaan ja hänellä oli yhtä sotaiset viikset kuin millä Pandourilla tahansa.

Isä nauroi. Olimme tähän mennessä päässeet kirkon rappusille ja kuljimme kerjäläistungoksen läpi, joka tavallisesti kokoontuu siihen kaupitsemaan pieniä koruja tai ruikuttamaan saadakseen almuja. "Sinä puhut latinaa, Harry Esmond", sanoi hän, "englantilaiseen tapaan; sinä olet hylännyt sen vanhan puhtaan roomalaiskielen, jonka kerran tunsit." Hänen sävynsä oli kovin vilpitöntä ja ystävällistä -- sama lempeä ääni kuin viisitoista vuotta sitten; puhuessaan hän ojensi Esmondille kätensä.

"Ja toiset taas ovat muuttaneet pukunsakin, isäseni", virkkoi Esmond, katsellen ystävänsä sotaista asua.

"Vaiti! Olen kapteeni von Holtz Baijerin vaaliruhtinaan palveluksessa ja eräällä lähetystoimella hänen ylhäisyytensä Savoijin prinssin luo. Tiedän jo menneiltä ajoilta, että sinä voit säilyttää salaisuuden."

"Kapteeni von Holtz", virkkoi Esmond, "olen teidän nöyrin palvelijanne."

"Ja sinä olet myös vaihtanut takkia", jatkoi toinen iloiseen tapaansa. "Olen kuullut sinusta Cambridgessa oloajaltasi ja sen jälkeenkin -- meillä on ystäviä joka paikassa -- ja minulle on kerrottu, että Cambridgen mr. Esmond oli yhtä hyvä miekkailija kuin hän oli huono teologi."

"Niinkö", ajatteli Esmond, "minun entinen miekkailunopettajani oli siis jesuiitta, kuten sanottiinkin."

"Olet ehkä oikeassa", virkkoi isä, lukien hänen ajatuksensa aivan kuin entisaikaan. "Olit vähällä kuolla Höchstedtissä vasempaan kylkeen saamastasi haavasta. Sitä ennen olit Vigossa Ormondin herttuan adjutanttina. Toissapäivänä sait oman komppanian Ramillies'n taistelun jälkeen. Sinun kenraalisi ja prinssiherttua eivät ole ystäviä. Kenraalisi on Lydiard Tregozen Webb Yorkin kreivikunnasta ja hän on lordi St. Johnin sukulainen. Sinun serkkusi, Monsieur de Castlewood teki ensimmäisen sotaretkensä tänä vuonna vartioston palveluksessa. Niin, minä tiedän muutamia asioita, kuten näet."

Kapteeni Esmond nauroi vuorostaan. "Teillä on todellakin ihmeellinen tiedonlahja", sanoi hän. Eräs mr. Holtin heikkouksia, hän kun tiesi enemmän kirjoista ja ihmisistä kuin kenties kukaan muu Esmondin tapaama henkilö. Niinpä hän oli joka asiassa, jotka hän tässä julisti tietävänsä, melkein oikeassa, vaikka ei aivan. Esmondin haava oli ohut oikeassa kyljessä eikä vasemmassa; hänen ensimmäinen kenraalinsa oli kenraali Lumley. Mr. Webb oli syntyisin Wiltshiresta eikä Yorkshirestä j.n.e. Esmond ei pitänyt sopivana oikaista entisen opettajansa pieniä virheitä, mutta ne auttoivat häntä isän luonteen tuntemisessa; ja hän hymyili ajatellessaan, että tämä oli hänen oraakkelinsa menneiltä ajoilta, mutta nyt ei tuo oraakkeli enää ollut erehtymätön eikä jumalainen.

"Niin", jatkoi isä Holt tai kapteeni von Holtz, "mieheksi, joka ei kahdeksaan vuoteen ole ollut Englannissa, minä tiedän mitä tapahtuu Lontoossa varsin hyvin. Vanha tuomiorovasti, lady Castlewoodin isä, on kuollut. Tiedätkö, että vastarintaa tekevät piispat tahtoivat koroittaa hänet Southamptonin piispaksi ja että Collier on Thetfordin piispa samanlaisen painostuksen johdosta? Anna-prinsessalla on nivelleini ja hän syö liian paljon. Kun kuningas palaa takaisin, tulee Collierista varmasti arkkipiispa."

"Amen!" virkkoi Esmond nauraen; "ja toivon, etten silloin enää kohtaa teidän pyhyyttänne saappaissa, vaan punaisissa sukissa Whitehallissa."

"Olit aina meidän kanssamme -- minä tiedän sen; kuulin siitä, kun olit Cambridgessa. Niin oli lordivainajakin ja niin on nuori varakreivikin."

"Ja niin oli isäni ennen minua", virkkoi Esmond, katsellen toista tyynesti; tämän tutkimattomat harmaat silmät eivät kuitenkaan osoittaneet vähintäkään ymmärryksen oiretta. Miten hyvin Henry muisti ne ja niiden katseen; variksenvarpaat vain olivat alkaneet vyyhteillä niiden ympärille -- vanhuuden merkkejä, ajan, joka oli asettautunut sinne.

Esmondin kasvot eivät ilmaisseet enemmän hänen tarkoitustaan kuin isänkään kasvot. Kummallakin niistä saattoi olla mitä heikoin ymmärryksen välähdys, aivan kuin pajunetin välähdys väijytyksestä; mutta kumpikin puoli perääntyi, kun kaikki jälleen pimeni ympärillä.

"Ja te, _mon capitaine_ [herra kapteeni] missä te olette ollut?" kysyi Esmond, kääntäen keskustelun pois tältä vaaralliselta alalta, johon ei kumpikaan halunnut kiintyä.

"Minä olen voinut olla Pekingissä", vastasi isä, "tai Paraguayssa -- kukapa tietää missä? Nyt olen kapteeni von Holtz hänen korkeutensa vaaliruhtinaan palveluksessa ja olen tullut neuvottelemaan vankien vaihdosta Savoijin prinssin kanssa."

Hyvin tunnettua oli, että useat armeijamme upseereista olivat suopeamielisiä St. Germainissa oleskelevaa nuorta kuningasta kohtaan, jonka oikeus Englannin valtaistuimeen oli eittämätön. Moninverroin suurempi osa Englannin kansaa oli pitänyt parempana hänen nousuaan valtaistuimelle kuin mitättömän saksalaisen ruhtinaan valtiaaksi valitsemista, ruhtinaan, jonka julmuudesta, ahneudesta, talonpoikaisesta käytöksestä ja vastenmielisistä muukalaisista tavoista oli tuhansia juttuja liikkeellä. Meidän englantilaista ylpeyttämme loukkasi ajatus, että kurja yläsaksalainen herttua, jonka tulot eivät olleet kymmentä osaakaan useiden muinaiseen englantilaiseen aateliin kuuluvien ruhtinaiden tuloista, mies, joka ei osannut puhua sanaakaan kieltämme ja jonka me kernaasti kuvailimme jonkinlaiseksi saksalaiseksi talonpojaksi, joka söi traaniöljyä ja hapankaalia ja jolla oli seurue naikkosia jossain riihessä, tulisi hallitsemaan maailman ylpeintä ja hienostuneinta kansaa. Alistuisimmeko me, tuon suuren monarkian voittajat, sellaiseen halpaan hallitukseen? Mitäpä liikutti tuon hannoverilaisen protestanttisuus meitä? Olihan surullisen kuuluisaa (meille oli kerrottu ja meidät oli saatu uskomaan niin), että yhtä tämän protestanttisen sankarin tyttäristä kasvatettiin toistaiseksi ilman mitään uskontoa, jotta hänet voisi muovata luterilaiseksi tai roomalaiskatoliseksi aina sen mukaan, minkälaisen puolison hänen vanhempansa hänelle löytäisivät? Tällaisia juttuja (josta suuri osa oli perin ilkeitä ja solvaavia) leviteltiin sadoittain armeijan ruokapöydissä. Tuskin oli ainoatakaan vänrikkiä, joka ei olisi sellaisia kuullut tai ottanut niihin osaa; ja jokainen tiesi tai oli tietävinään, että itsellään ylipäälliköllä oli suhteita sukulaiseensa Berwickin herttuaan (Jumalankiitos, että englantilainen meidät löylyytti Almanzan luona) ja että hänen ylhäisyytensä oli mitä halukkain palauttamaan valtaan hyväntekijänsä kuningassuvun ja korvaamaan entisen kavalluksensa.

Varmaa on ainakin, ettei yksikään herttuan armeijaan kuuluva upseeri menettänyt ylipäällikkönsä suosiota siksi, että oli ollut tai julistanut olevansa uskollinen maanpaossa _olevalle_ kuningasperheelle. Kun Chevalier de St. George [Pyhän Yrjön ritari], joksi Englannin kuningas itseään nimitti, tuli ranskalaiseen kuningassukuun kuuluvien herttuain seurassa, liittyäkseen Vendômen johtamaan ranskalaiseen armeijaan, näkivät sadat meikäläiset hänet ja hurrasivat hänelle. Ja sanoimme kaikki, että hän oli isänsä kaltainen, isänsä, joka katsellessaan La Hoguen luona ranskalaisen ja meikäläisen laivaston välistä taistelua, oli syntymämaansa puolella taistelun ajan. Mutta Chevalier tiesi kuitenkin samoinkuin kaikki muutkin, että olivatpa sotajoukkomme ja heidän ylipäällikkönsä miten suopeamielisiä tahansa prinssille mieskohtaisesti, niin ei se vihollista vastaan käydessä tullut kysymykseen. Missä herra herttua vain kohtasikin ranskalaisen armeijan, siellä hän taisteli ja kukisti sen, kuten hän teki Oudenardessa, kaksi vuotta Ramillies'n jälkeen; siellä hänen ylhäisyytensä saavutti toisen suuren voittonsa ja jalo nuori prinssi, joka hyökkäsi urhoollisesti yhdessä loistavan Maison-du-Royn kanssa, lähetti sotatoimien tauottua onnittelijat voittajien luo.

Tässä taistelussa, jossa meidän puolellamme taisteleva nuori Hannoverin vaaliruhtinas _osoitti_ suurta urhoollisuutta, kenraali Webb osoitti suurenmoista taitavuutta ja levollisuutta ja taisteli urheasti kuin tavallinen sotilas. Esmondin hyvä onni suosi häntä taaskin. Hän pääsi ilman mitään vammaa, vaikka enemmän kuin kolmasosa hänen rykmenttiään sai surmansa. Hänellä oli kunnia tulla taas suosiollisesti mainituksi päällikkönsä raportissa ja hänet koroitettiin majurin arvoon. Mutta tarpeetonta on puhua tämän taistelun kulusta, koska se on selostettu kaikissa lehdissä ja koska siitä on puhuttu kaikissa maamme kylissä. Palatkaamme siis kirjoittajan yksityisasioihin, joita hän nyt, vanhalla iällään ja kaukana sieltä, kertoo jälkeläisilleen. Ennen Oudenarden taistelua, sen jälkeen kuin Esmond oli sattumalta kohdannut kapteeni von Goltzin Brysselissä, jesuiittakapteeni ja Webbin jalkaväen kapteeni joutuivat yli vuoden ajan olemaan kovin paljon yhdessä. Esmondin ei tarvinnut nähdä vaivaa saadakseen selville (isä ei sitä häneltä salannutkaan, koska hän jo entisajoilta oli varma oppilaansa luotettavuudesta), että vankien välittäjä oli St. Germainista lähetetty asiamies, ja että hän toimitti perille tietoja meidän ja ranskalaisten leirissä olevien suurten henkilöiden välillä. "Minun toimeni", sanoi hän -- "ilmoitan sen sinulle sekä siitä syystä, että luotan sinuun, kuin myöskin siksi, että terävät silmäsi ovat sen jo paljastaneet, -- on olla välittäjänä Englannin kuninkaan ja hänen täällä olevien alamaistensa välillä, jotka ovat sotimassa Ranskan kuningasta vastaan. Mitä teihin ja ranskalaisiin tulee, niin eivät kaikki maailman jesuiitat yhteensä estä teitä tappelemasta: tapellaan vain, herrat; 'Pyhä Yrjänä Englantiin', sanon minä -- ja sinä tiedät kuka niin sanoo, olipa hän missä tahansa."

Luulen, että isä Holt tavallaan halusi komeilla salaperäisyydellään, ja hän ilmestyi ja katosi leiristämme yhtä äkkiä kuin hän entisaikaan tapasi saapua ja kadota Castlewoodissa. Hänellä oli passeja molempia armeijoita varten ja hän tuntui tietävän (mutta epätarkasti, niinkuin kuului hyvän isän kaikkitietäväisyyteen) yhtä hyvin mitä tapahtui kummassakin leirissä. Eräänä päivänä hän toi Esmondille uutisia suuresta juhlasta, mikä vietettiin ranskalaisten leirissä, Monsieur de Rohanin illallisista. Kekkereissä oli pelattu ja soitettu viulua ja sitten oli tanssittu ja sitten oli ollut naamiohuvit: Kuningas meni sinne marski Villars'in omissa ajoneuvoissa. Eräänä toisena päivänä toi isä tiedon hänen majesteettinsa vilutaudista: kuningasta ei ollut taudinpuuska kohdannut enää kymmeneen päivään ja häntä voi sanoa terveeksi. Tähän aikaan kapteeni Holtz teki matkan Lontooseen, niin innostunut hän oli vankeja vaihtamaan. Tältä matkalta palattuaan hän alkoi tulla avomielisemmäksi Esmondille, ja koska he kohtasivat toisiaan usein, niin tilaisuuden sattuessa hän ilmaisi luottamustaan kertomalla ne asiat, jotka on tässä kaikki yhteen mittaan esitetty.

Syy tähän lisääntyneeseen luottamukseen oli tämä: saavuttuaan Lontooseen oli Esmondin tädin, leskivarakreivittären entinen rippi-isä vieraillut ladyn luona Chelseassa ja saanut häneltä siellä tietää, että kapteeni Esmond tunsi perheensä salaisuuden ja oli päättänyt, ettei koskaan saattaisi sitä julkisuuteen. Tämä tieto koroitti Esmondia vanhan opettajansa silmissä (niin suvaitsi Holt sanoa), ja hän ihaili Henryä suuresti tämän kieltäymyksen vuoksi.

"Castlewoodin perhe on tehnyt paljon enemmän minun hyväkseni kuin omani on koskaan tehnyt", virkkoi Esmond. "Antaisin elämäni heidän edestään. Miksi siis nurkuisin siitä ainoasta hyvästä, joka minulla on valta antaa heille." Hyvän isän silmät täyttyivät kyynelistä, kun hän kuuli tämän, vaikka selitys Esmondin mielestä olikin kovin yksinkertainen. Isä syleili Esmondia ja puhkesi monenmoisiin ihastuksen huutoihin. Hän sanoi Esmondilla olevan _noble coeur_ [jalo sydän] ja että hän oli ylpeä tästä ja rakasti tätä oppilaanaan ja ystävänään. Nyt, enemmän kuin milloinkaan ennen, hän katui, että oli kadottanut oppilaansa ja että hänen oli ollut pakko jättää tämä niinä varhaisina vuosina, jolloin hänellä olisi voinut olla vaikutusta tähän ja jolloin hän olisi voinut saattaa tämän ainoan oikean kirkon yhteyteen, sen kirkon, johon isä kuului. Ja hän olisi kirjoittanut hänet jaloimpaan sotajoukkoon, niihin ihminen on koskaan liittyivät -- hän tarkoitti omaa jesuiittaseuraansa, jonka jäseniin (kuten hän sanoi) kuuluu suurimmat sankarit, mitä maailma on koskaan tuntenut -- sotureita, jotka ovat kyllin rohkeita uskaltamaan kaikki, kohtaamaan mitä vaikeuksia tahansa, kuolemaan minkä kuoleman tahansa, sotureita, jotka ovat saavuttaneet tuhannen kertaa loistavampia voittoja kuin suurinkaan sotapäällikkö, sotureita, jotka ovat nöyrästi polvistuneina tuoneet kansakuntia pyhän sotalippunsa, ristin juureen, sotureita, jotka ovat saavuttaneet kunniakehiä ja arvomerkkejä, verrattoman paljon kirkkaampia kuin ne, jotka annetaan kaikkein uljaimmillekaan maallisille voittajille -- ikuisen valkeuden kruunuja ja istuimia taivaan ihanuuksissa.

Esmond oli kovin kiitollinen ystävänsä hyvistä mielipiteistä, vaikka hän ei voinutkaan yhtyä jesuiitta isän uskonkiihkoon. "Minäkin olen ajatellut tuota asiaa, hyvä isä", virkkoi hän, ja hän tarttui isän käteen, "ajatellut sen itsenäisesti, niinkuin kaikkien ihmisten tulee tehdä, ja koetan tehdä oikein ja omalla tavallani luotan taivaaseen yhtä hartaasti kuin te teette omallanne. Jos lapsena olisin saanut olla kuusi kuukautta kauemmin seurassanne, niin en olisi sen parempaa, halunnut. Itkin tyynyäni vasten Castlewoodissa, kun ajattelin teitä; ja minusta olisi voinut tulla veljeskuntanne jäsen, ja kukapa tietää", lisäsi Esmond hymyillen, "ehkä täysi pappi, jolla on viikset ja baijerilainen univormu."

"Poikani", virkkoi isä Holt punastuen, "uskonnon ja uskollisuuden palveluksessa ovat kaikki puvut sopivia."

"Niin kyllä", huomautti Esmond, "kaikki puvut ovat soveliaita, sanotte te; ja minä sanon siihen, että kaikki univormutkin ovat hyviä, sekä mustat että punaiset -- sekä musta että valkoinen kokardi -- sekä nauhakoristeinen hattu että joku leveälierinen, jonka alla on munkin tonsuuri. En voi uskoa, että P. Francis Xaver kulki viittansa päällä meren yli tai että hän herätti kuolleita; koetin kerran ja melkeinpä uskoinkin, mutta nyt en voi. Suokaa minun tehdä oikein ja omalla tavallani toivoa parasta."

Esmond halusi vaimentaa hyvän isän teologista puhetta ja onnistui siinä; ja isä huokasi oppilaansa voittamattoman tietämättömyyden tähden, mutta ei kuitenkaan lakannut hänestä pitämästä ja antoi hänelle kaiken luottamuksensa -- toisin sanoen, hän antoi sen siinä määrin kuin pappi voi -- enemmän kuin useimmat tekevät, sillä hän oli luonnostaan puhelias ja liiankin halukas puhumaan.

Holtin ystävyys antoi kapteeni Esmondille rohkeutta kysyä (mitä hän oli kauan halunnut tietää ja mitä ei kukaan voinut hänelle sanoa) muutamia seikkoja äitiraukastaan, jonka kuva usein oli kajastanut hänelle hänen unelmissaan ja jota hän ei koskaan ollut tuntenut. Hän kertoi Holtille ne seikat, jotka jo on selostettu tämän tarinan ensimmäisessä osassa -- kertoi siitä lupauksesta, jonka oli antanut kuolevalle lordilleen ja tuon kuolevan ystävänsä tunnustuksesta -- ja hän kehoitti Holtia kertomaan hänelle mitä tiesi siitä naisparasta, jonka luota hänet oli otettu.

"Hän oli juuri tästä kaupungista", virkkoi Holt, ja hän vei Esmondin katsomaan sitä katua, jonka varrella hänen äitinsä isä oli asunut ja jossa Holt arveli hänen äitinsä syntyneen. "V. 1676, kun isäsi, kapteeni Thomas Esmond tuli tänne kuningasvainajan seurueessa (kuningas oli silloin Yorkin herttua ja hänet oli häpeällisellä tavalla karkoitettu tänne), hän tutustui äitiisi, ahdisteli häntä ja vietteli hänet. Isäsi on useissa myöhemmissä keskusteluissaan kertonut minulle -- tunsin silloin velvollisuuteni olevan pitää ne salassa -- että äitisi oli kovin siveä ja lempeä nainen ja joka suhteessa kaikkein rakastavin ja uskollisin olento. Isäsi nimitti itseään kapteeni Thomas'iksi, koska hänellä oli hyvä syy hävetä käytöskään äitiäsi kohtaan, ja hän on puhunut minulle usein siitä vilpittömällä katumuksella ja maininnut suurella hellyydellä äitisi monenmoisia rakastettavia ominaisuuksia. Hän myönsi kohdelleensa äitiäsi kovin huonosti ja eläneensä siihen aikaan kelvottomasti, pelanneensa ja hurjailleensa. Äitisi tuli raskaaksi, ja kun hänen vanhempansa pääsivät asian perille, he kirosivat hänet, vaikka äitisi ei koskaan moittinutkaan onnettomuutensa ja perikatonsa aiheuttajaa muuten kuin valuvilla kyyneleillään ja surullisella ulkomuodollaan.

"Thomas Esmond -- kapteeni Thomas, joksi häntä sanottiin -- sekaantui erääseen peliriitaan, ja riidasta seurasi kaksintaistelu sekä niin ankara haava, että luultiin (hänen lääkärinsä vakuutti niin) hänen kuolevan. Kun hän piti kuolemaansa varmana ja joutui katumuksen valtaan, hän lähetti hakemaan erästä juuri tuon samaisen P. Gudulen kirkon, jossa sinut kohtasin, pappia, ja vielä samana päivänä kun hän ensin oli nöyrtynyt meidän kirkkomme oppiin, hänet vihittiin äitisi kanssa muutamia viikkoja ennen kuin sinä synnyit. Herra varakreivi Castlewoodin (Esmondin markiisin kuningas Jaakon valtakirjan nojalla, jonka minä itse vein isällesi), kastoi P. Gudulen kirkossa sama apulaispappi, joka vihki vanhempasi; sinä sait kasteessa nimen Henry Thomas, E. Thomasin, englantilaisen upseerin, ja Gertrude Maes'in poika. Näet siis, että kuulut meille syntymästäsi alkaen ja käsität miksi en kastanut sinua, kun sinusta Castlewoodissa tuli minun armas oppilaani.

"Sinun isäsi haava sai suotuisan käänteen -- hänen omatuntonsa keventyi varmaankin hänen meneteltyään oikein -- ja lääkärien hämmästykseksi hän parantui. Mutta kun terveys palasi, palasi hänen ilkeä luonteensakin. Hän kyllästyi tyttöparkaan, jonka hän oli syössyt perikatoon. Ja kun hän sai hiukan raha-avustusta sedältään, vanhalta herra varakreiviltä, joka silloin oli Englannissa, teeskenteli hän liikeasioita, lupasi pian palata, poistui, eikä enää sen koommin nähnyt äitiäsi.

"Hän tunnusti minulle, ensin ripissä, mutta myöhemmin myös keskustelussa tätisi, vaimonsa kanssa, -- muuten en olisi koskaan voinut paljastaa sitä, mitä nyt sinulle kerron, -- että hän Lontooseen tultuaan kirjoitti valheellisen tunnustuksen Gertrude Maes-paralle -- Gertrude Esmondille -- ilmoittaen, että hänet oli Englannissa vihitty avioliittoon jo ennenkuin hän oli liittynyt äitiisi. Hän ilmoitti, ettei hänen nimensä ollut Thomas; että hän oli juuri lähdössä Euroopasta Virginiassa oleville tiluksille, jossa suvullasi tosiaankin oli maa-alue, jonka se oli saanut kuningas Kaarle I:ltä. Hän lähetti äidillesi rahaa, -- puolet viimeisestä sadasta guineasta, joka hänellä oli -- rukoili tämän anteeksiantoa ja sanoi jäähyväisensä.

"Gertrude-parka ei milloinkaan tullut ajatelleeksi, että nämä kirjeessä olevat tiedot voisivat olla petollisia, kuten isäsi muu käytös häntä kohtaan. Mutta vaikka eräs nuori mies hänen omaa säätyään, mies, joka tunsi hänen vaiheensa ja josta äitisi oli pitänyt, ennenkuin hän oli nähnyt sen englantilaisen herran, josta oli koitunut kaikkien hänen onnettomuuksiensa aihe, tarjoutui naimaan äitisi ja ottamaan sinut lapsekseen aivan kuin olisit ollut hänen omansa, ja antamaan sinulle nimensä, niin hylkäsi äitisi tarjouksen. Tämä kielto suututti kovin hänen isäänsä, joka oli ottanut hänet kotiin. Hän ei milloinkaan enää saanut pitää päätään pystyssä siellä, ja hän oli lankeemuksensa jälkeen ainaisen huonon kohtelun alaisena. Kun siis muutamat hurskaat rouvat, jotka olivat hänen tuttaviaan, tarjoutuivat maksamaan pienen eläkkeen hänelle, meni hän luostariin, ja sinut annettiin hoidettavaksi. Sen nuoren miehen, joka olisi ottanut sinut lapsekseen, sisar oli se henkilö, joka sinut otti hoivaansa. Äitisi ja tämä henkilö olivat serkuksia. Tämä nainen oli juuri menettänyt, oman lapsensa, jonka sijaan sinä tulit, koska oma äitisi oli liian sairas ja heikko antamaan sinulle ravintoa. Ja pian rakastui hoitajasi sinuun niin suuresti, että hän nurisi jo sitäkin, että sinua käytettiin luostarissa, jossa äitisi oli ja jossa nunnat hyväilivät pientä lasta, koska he säälivät ja rakastivat sen onnetonta äitiä. Äitisi vakaantui kutsumuksessaan joka päivä, ja kahden vuoden kuluttua otettiin hänet juhlallisesti luostarin sisareksi.

"Hoitajasi kotiväki oli ranskalaisia silkinkutojia ja he palasivatkin Arras'hin Ranskan Flanderiin hiukan ennen kuin äitisi teki nunnanvalansa ja he veivät sinut mukanaan; silloin olit kolmen vuoden vanha lapsi. Se oli kaupunki -- Ranskan kuninkaan äskeisiä voimakkaita toimenpiteitä puuttui vielä -- joka oli täynnä protestantteja, ja täällä hoitajasi isä, vanha Pastoureau, hän, jonka kanssa myöhemmin asuit Ealingissa, omaksui reformeeratun opin, saastuttaen samalla koko perheensä uskon. Heidät karkoitti sieltä kaikkein autuaimman majesteetin julistus, ja he tulivat Lontooseen ja asettivat kangaspuunsa käyntiin Spittlefieldissä. Tuo vanha mies toi hiukan rahaa mukanaan ja jatkoi liikettään, mutta hyvin köyhällä tavalla. Hän oli leskimies. Tähän mennessä oli hänen tyttärensä, leski hänkin, hoitanut hänen talouttaan, ja vanha mies harjoitti yhdessä poikansa kanssa ammattiaan. Sillä välin oli isäsi julkisesti tunnustanut kääntymyksensä juuri ennen Kaarlekuninkaan kuolemaa (joka vainaja oli melkein samallainen kääntymyksentekijä), sopinut varakreivi Castlewoodin kanssa ja nainut, kuten tiedät, hänen tyttärensä.

"Tapahtui sitten, että nuorempi Pastoureau kohtasi vanhan kilpailijansa mennessään näyttämään brokaadinpalasta Ludgate Hilliin kauppiaalle, joka oli kiinnittänyt hänet töihinsä; tämä tuli jostain tien varrella olevasta ravintolasta. Pastoureau tunsi heti isäsi, tarttui hänen kaulukseensa ja soimasi häntä konnaksi, joka oli vietellyt hänen rakastettunsa ja myöhemmin hyljännyt tämän ja tämän pojan. Mr. Thomas Esmondkin tunsi Pastoureaun heti ja kehoitti tätä tyyntymään eikä kokoamaan joukkoa heidän ympärilleen; hän pyysi tätä ravintolaan, josta hän itse oli juuri tullut ja lupasi antaa tälle selityksen kaikesta. Pastoureau meni sinne ja kuuli isännän antavan ovenvartijalle määräyksen viedä kapteeni Thomas johonkin huoneeseen. Isääsi mainittiin tuttavallisesti ristimänimeltään ravintoloissa, joissa hän kävi, eivätkä ne ravintolat totta puhuen olleet kaikkein hyvämaineisimpia.