Part 27

"Olimme juuri sitä pohtimassa", vastasi Addison (suurimmalla hovimiehellä maassamme ei olisi voinut olla loistavampaa kohteliaisuutta eikä suurempaa arvokkuutta käyttäytymisessä). "Tässä pöydällä", sanoi hän, "on suunnitelma: _hac ibat Simois_ [tässä juoksee Simois] tässä virtasi pieni Nebel-joki; _hic est Sigeia tellus_ [tässä on Sigeia], tässä ovat Tallardin leirit tämän piipunkopan vieressä; heidän hyökätessään oli kapteeni Esmond paikalla. Minulla on kunnia esitellä hänet mr. Boylelle; mr. Esmond kuvailikin juuri _aliquo proelia mixta mero_ [taistelun vaiheita väkeviä käytellen] kun te saavuitte." Nuo kaksi herraa olivatkin olleet siihen kiintyneitä vieraan saapuessa. Ja Addison valitteli, hymyillen tapansa mukaan, johtaessaan puheen mr. Webbiin, Esmondin rykmentin everstiin (joka sillä kerralla johti erästä brigaadia ja kunnostautui erinomaisesti), ettei hän voinut koskaan löytää sopivaa loppusointua Webbille, muussa tapauksessa olisi brigaadipäällikkö kyllä saanut sijan runoilijan säkeissä. "Ja mitä teihin tulee, niin olettehan vain luutnantti", sanoi Addison, "ja runotar ei voi vaivautua mainitsemaan ketään herraa, joka on rykmentinpäällikköä alempi."

Mr. Boyle paloi halusta saada kuulla ja sanoi pääministerin ja lordi Halifaxin olevan yhtä halukkaita siihen; ja Addison alkoi punastellen lukea säkeitään, ja olen varma siitä, että hän tunsi niiden heikot puolet yhtä hyvin kuin kaikkein kriitillisin kuulijakin. Kun hän pääsi riveihin, jotka kuvailevat enkeliä: --

"mi masennettuun joukkoon kiihkon toi ja taistoon empivähän raivon loi,"

hän luki eloisasti, katsellen Esmondiin aivankuin sanoakseen: "tiedät, mistä tuo vertaus tuli -- meidän puheestamme ja burgundilaispullostamme toissapäivänä."

Runoilijan kaksi kuulijaa valtasi innostus, ja he osoittivat suosiota kaikin voimin. Hoviherra hypähti seisaalle suuren ihastuksen vallassa. "Ei sanaakaan enää, parahin sir", sanoi hän. "Uskokaa minun haltuuni nuo paperit; minä puolustan niitä hengelläni. Antakaa minun lukea ne kokonaan pääministerille, jota minun on määrä tavata puolen tunnen kuluttua. Uskallan luvata, ettei runoelma menetä mitään minun lukemanani; ja sitten sir, saammepa nähdä onko lordi Halifaxilla oikeus valittaa, ettei hänen ystävänsä eläkettä enää makseta." Ja ilman pitempiä mutkia otti röyhelöpukuinen hoviherra käsikirjoituspakan, asetti sen pitsiröyhelön kehystämällä kädellään povelleen sydämensä kohdalle, teki vapaalla kädellään kaikkein siroimman kaaren hatullaan ja hymyili ja kumarsi itsensä ulos huoneesta, jättäen pomanderin lemun jälkeensä.

"Eikö kamari näytä perin pimeältä", virkkoi mr. Addison tarkastellen sitä, "tuon armollisen lähettilään loistavan ilmestymisen ja poistumisen jälkeen? Hänhän valaisi koko huoneen. Teidän punainen pukunne, mr. Esmond, kestää minkä valon tahansa; mutta tämä minun kulunut vanha takkini, miten perin kuluneelta se näyttikään tuossa upeassa loistossa! Mahtavatko ne nyt tehdä jotain minun hyväkseni", jatkoi hän. "Kun tulin Oxfordista maailmaan, lupasivat suosijani minulle suuria; ja nyt näette mihin heidän lupauksensa ovat minut vieneet -- asuntoon, jonne saa kiivetä kahdet porrassarjat ja jossa tarjotaan kuuden pennyn päivällinen. Otaksun, että tämä viimeinen lupaus on yhtä hyvä kuin edellisetkin. Onni hylkii minua, kuten se veikistelijä on tehnyt koko ajan näinä seitsemänä vuotena! Puhallan sen luutun luotani pois", sanoi hän hymyillen ja puhaltaen savupilven piipustaan. "Köyhyydessä ei ole mitään niin kovaa, Esmond, ettei sitä voisi kestää; riippuvaisessa asemassakaan ei ole niin suurta koettelemusta, ettei kunniallinen mies voisi sitä kantaa. Saavuin maailmaan Alma Materin helmasta hänen ylistystensä kannustamana ja ajatellen, että minulla olisi merkitystä maailmassa niillä ominaisuuksilla ja opilla, jotka olivat minulle yliopistossa luoneet merkitsevän nimen. Maailma on valtameri ja Isis ja Charwell ovat vain pieniä vesipisaroita, joihin ei meri kiinnitä mitään huomiota. Minun maineeni päättyi penikulman päähän Maudlin Towerista; ja kukaan ei kiinnittänyt minuun huomiotaan, mutta niinä opin ainakin kestämään kovan onnen iloisella mielellä. Dick-ystäväni on kunnostautunut maailmassa ja on jo kauan sitten siinä kilpailussa sivuuttanut minut. Mitä merkitsee pieni nimi tai pieni omaisuus? Ei ole mitään kohtaloa, jota ei filosofi voisi kestää. En ole oppineena jäänyt tuntemattomaksi ja kuitenkin olen pakoitettu elämään karhuntaluttajana ja opettamalla poikia lukemaan. Mitäpä sitten? Sellainen elämä ei ole hauskaa, mutta se on siedettävää. Jos tämä yritykseni nyt epäonnistuisi, niin palaan takaisin Oxfordiin; ja jonakuna päivänä, kun te olette kenraali, kohtaatte minut papinkauhtanaan ja kaulukseen pukeutuneena apulaisena ja minä lausun teidän ylhäisyytenne tervetulleeksi majaani maaseudulla ja tarjoan tuopin pennyn olutta. Köyhyys ei ole kovinta eikä se ole elämän onnettomin osa", virkkoi mr. Addison, puistellen tuhkan piipustaan. "Katsokaa, piippuni on loppuun poltettu. Otammeko esiin vielä toisen pullon? Minulla on vielä muutamia sitä oikeata lajia tuolla kaapissa. Eikö enää? -- Lähdetäänpä ulos ja käväistään Mallissa tai pistäydytään vaikka teatterissa katsomassa Dickin uutta huvinäytelmää. Se ei ole mikään neronleimaus; mutta Dick on hyvä poika, vaikk'ei hän voikaan sytyttää Thamesia palamaan."

Kuukauden kuluttua tästä päivästä mr. Addisonin arpa oli voittanut tavattoman voiton elämän arpajaisissa. Koko kaupunki oli hullaantunut hänen runoelmaansa: "Sotaretkeen", jota Dick Steele valoi suustaan jokaisessa kahvilassa Whitehallissa ja Covent Gardenissa. Temple Barin toisella puolella asuvat nerot tervehtivät heti Addisonia suurimpana runoilijana mitä maailma oli vuosisatoihin nähnyt; ihmiset hurrasivat Marlborough'lle ja Addisonille; ja mikä vielä enemmän, voimassa oleva puolue piti huolen ansiokkaasta runoilijasta ja mr. Addison sai määräyksen myyntiveron komissariaatin paikkaan, jonka kuuluisa mr. Locke jätti avoimeksi. Hän kohosi tästä virasta toisiin arvoihin ja kunniapaikkoihin, eikä hänen edistyksensä tästä lähtien elämänsä loppuun juuri ollenkaan keskeytynyt. Mutta minä luulen hänen olleen melkein onnellisemman vinttikamarissaan Haymarketilla kuin hän koskaan oli upeassa palatsissaan Kensingtonissa ja uskon, ettei se onnetar, jonka hän vaimonsa, kreivittären, hahmossa voitti, ollut muuta kuin äkäpussi ja sisunpurkaja.

Vaikka kaupunki oli hauska, niin se oli vain synkkä paikka mr. Esmondin mielestä, olipa hänen lumoojattarensa sitten siellä tai sieltä poissa, ja hän oli iloinen kun hänen kenraalinsa ilmoitti hänelle lähtevänsä takaisin armeijaosastoonsa, joka oli viettänyt talven Bois-le-Duc'issa. Esmondin hyvä emäntä jätti hänelle jäähyväiset iloisin kasvoin; Esmond tiesi, että hänellä aina oli tämän siunaus minne ikinä onni hänet johtikin. Mistress Beatrix oli kotoa poissa hänen majesteettinsa luona Hampton Courtissa, ja hän suuteli hentoja sormenpäitään Esmondille jäähyväisiksi, kun tämä ratsasti sinne hyvästelemään. Beatrix otti vastaan sukulaisensa eräässä odotushuoneessa, jossa lisäksi oli puolitusinaa muita hovinaisia, joten Esmondin korkealentoiset puheet, jos hän oli sellaisia aikonut pitää (ja se on hyvin todennäköistä), olivat mahdottomia. Beatrix ilmoitti ystävilleen serkkunsa lähtevän sotaan, aivan yhtä huolettomasti kuin hän olisi sanonut Esmondin menevän juomaan suklaata. Esmond tiedusteli kasvot hieman synkkinä, oliko Beatrixilla mitään määräyksiä sotaväelle, ja tämä suvaitsi sanoa, että hän halusi hartiahuivin Mechlinpitsiä. Beatrix kumarsi Esmondille viehkeästi vastaukseksi tämän surulliseen kumarrukseen. Hän kujeili sormenpäitänsä suutelemalla akkunasta, jonka ääressä hän seisoi nauraen toisten naisten kanssa ja sattui näkemään Esmondin kun tämä suuntasi tiensä "Lelu"-ravintolaan. Tällä kertaa ei Chelsean leskivarakreivitär ollut surullinen erotessaan hänestä. "_Mon cher, vous êtes triste comme un sermon_" [Rakkaani, te olette surullinen kuin nuhdesaarna], suvaitsi hän sanoa Esmondille: siinä tilassa, jossa tämä oli, eivät herrat todellakaan missään tapauksessa ole huvittavia tovereita, ja sitäpaitsi tuo huikenteleva vanha vaimo oli löytänyt paljon rakastettavamman suosikin ja oli aivan hurmaantunut armaaseen henkivartioston luutnanttiinsa. Frank jäi vielä joksikin aikaa kotiin eikä liittynyt armeijaan ennen kuin myöhemmin hänen ylhäisyytensä ylipäällikön seurueessa. Hänen armas äitinsä pani Esmondin lupaamaan, viimeisenä päivänä ennen tämän lähtöä, kun nuo kolme söivät päivällistä yhdessä, että Esmond suojelisi hänen poikaansa ja kehoitti Frankia ottamaan esimerkikseen serkkunsa, joka oli lojaalinen gentlemanni ja urhoollinen soturi, kuten lady suvaitsi sanoa; ja heidän erotessaan ei lady osoittanut pienintäkään horjumisen tai heikkouden merkkiä, vaikka, Jumala tietää, tuo hellä sydän oli varsin huolissaan toisista, vaikka hän niin lujana kestikin oman tuskansa.

Esmondin kenraali lähti matkalle Harwichista. Suurenmoista oli nähdä mr. Webbin punaiseen pukeutuneena laivan kannelta heiluttavan hattuaan laivan lähtiessä rannasta, rannalla olevien tykkien ampuessa kunnialaukauksia. Henry ei uudestaan nähnyt varakreiviään ennen kuin kolmen kuukauden perästä Bois-le-Duc'issa, kun hänen ylhäisyytensä herttua saapui ottamaan johdon käsiinsä, ja Frank toi silloin uutisia kotoa: miten hän oli syönyt illallista sen ja sen näyttelijättären kanssa ja väsynyt toiseen; miten hän oli kilpailussa voittanut mr. St. Johnin sekä heidän istuessaan pullon ääressä että Haymarketin näyttelijättären mrs. Mountfordin suosiossa (viisikymmenvuotisen veteraanilumoojattaren, johon nuori syntipukki kuvitteli olevansa rakastunut); miten hänen sisarensa aina teki kujeitaan ja oli hyljännyt nuoren paroonin vanhan jaarlin tähden. "Minä en voi ymmärtää Beatrixia", virkkoi lordi; "hän ei välitä meistä, kenestäkään -- hän ajattelee vain itseään; hän ei ole milloinkaan onnellinen, ellei saa riidellä. Mutta mitä tulee äitiin -- minun äitini, Henry, on enkeli." Henry koetti vakuuttaa nuorelle miehelle miten välttämätöntä oli tehdä voitavansa tuon enkelin ilahuttamiseksi, -- ei siis sopinut juoda liikaa, ei tehdä velkoja, ei juosta sievien flaamilaistyttöjen jäljessä ja niin edespäin, niinkuin vanhemman miehen sopi puhua nuorukaiselle. "Mutta siunatkoon", virkkoi poika, "minä voin tehdä mitä haluan ja minä tiedän että hän rakastaa minua siitä huolimatta"; ja niin hän siis tekikin mitä halusi. Kaikki hemmoittelivat häntä ja hänen vakava sukulaisensa yhtä paljon kuin muutkin.

XII luku.

SAAN OMAN KOMPPANIAN VUODEN 1706:N SOTAKETKELLÄ.

Ensimmäisen kerran joutui nuori lordini vihollisen tuleen helluntaipäivänä, tuona kuuluisana 23 p:nä toukokuuta v. 1706; kohtasimme vihollisen taistelujärjestykseen asettuneena ylängölle pienen Gheet-joen taakse, jossa heidän linjansa ulottuivat kolmen penikulman alalle tai pitemmällekin; vihollisella oli vasemmalla puolellaan Anderkirkin eli Autre-eglisen kylä ja oikealla puolellaan Ramillies, joka on antanut nimen eräälle loistavimmista ja tuhoisimmista taistelupäivistä, mitä historia koskaan on kirjoihinsa merkinnyt.

Täällä kohtasi herttuamme taas vanhan vihollisensa Blenheimin ajoilta, Baijerin vaaliruhtinaan, sekä marski Villeroy'n, josta Savoijin prinssi oli saanut kuuluisan Chiarin voiton. Kukapa englantilainen tai ranskalainen ei tuntisi tuon päivän tuloksia? Vaikka vihollinen oli valinnut asemansa ja vaikka sillä oli suurempi miesluku kuin englantilaisilla ja lisäksi vielä nuo oivalliset espanjalaiset ja baijerilaiset joukot sekä koko Maison-du-Roy, maailman loistavin ratsuväki -- niin tämän suurenmoisen Villeroy'n armeijan hävitti yhdessä tunnissa (ja huolimatta Ranskan kuninkaallisten tavattomasta urhoollisuudesta, kuninkaallisten, jotka tekivät hyökkäyksen linjamme keskustaa vastaan ja mursivat sen) joukko, joka oli marssinut kaksitoista tuntia. Voitto oli mitä suurimmassa määrässä ylipäällikön rohkeuden ja nerokkuuden ansiota. Kun hän oli vihollisen läheisyydessä, hän näytti tosiaankin voiton jumalalta.

Luulen johtuneen enemmän vakaumuksesta kuin valtioviisaudesta, vaikka hänen valtioviisautensa varmaan olikin maailman varovaisinta, että suuri herttua aina puhui voitoistaan tavattoman vaatimattomasti ja ikäänkuin nämä hämmästyttävät saavutukset eivät olisi olleet hänen ihailtavan älynsä ja rohkeutensa tuloksia, vaan aivankuin hän olisi ollut määrätty kohtalokkaaksi välikappaleeksi sallimuksen käsiin, sallimuksen, joka ehdottomasti halusi vihollisen kukistumista. Ennen sotatoimiaan hän aina antoi pitää juhlalliset kirkonmenot ja ilmoitti horjumattoman uskonsa olevan, että kuningattaren aseet olivat siunatut ja voittomme varma. Kaikki kirjeet, jotka hän on kirjoittanut taistelujen jälkeen, osoittavat hartautta pikemminkin kuin riemua. Eipä hän lukenut saavutuksia, joista olen kuullut mitättömien upseerien ja sotamiesten kerskailevan anteeksiannettavan turhamaisesti, ollenkaan oman urhoollisuutensa tai taitonsa ansioksi, vaan taivaan suojelevan hoivan, jota hän aina näytti pitävän meidän erikoisena liittolaisenamme. Ja armeijamme alkoi uskoa niin ja vihollinenkin oppi ajattelemaan siten; sillä emme koskaan käyneet taisteluun uskomatta täydellisesti, että se päättyisi voittoon, eivätkä ranskalaiset Blenheimin saavutuksen sekä tuon hämmästyttävän Ramillies'n voiton jälkeen koskaan kohdanneet meitä tuntematta, että leikki oli menetetty jo ennenkuin se alettiinkaan ja että ylipäällikkömme onnetar oli vastustamaton. Täällä, samoinkuin Blenheimissäkin, ammuttiin herttuan ratsu ja hetken aikaa luultiin hänenkin kuolleen. Kun hän kiipesi toisen, Binfield-nimisen ratsun selkään, ammuttiin hänen ylitallimestariltaan, joka oli polvistunut pitämään hänen ylhäisyytensä jalustinta, pää irti ruumiista kanuunankuulalla. Eräs ranskalainen kuninkaallisiin kuuluva aatelismies, joka oli vankinamme, kertoi kirjoittajalle, että kun heidän hevosensa sekoittuivat meidän hevosiimme kuninkaallisten hyökkäyksen aikana, eräs irlantilainen upseeri heikäläisistä tunsi ruhtinasherttuan ja huutaen: "Marlborough, Marlborough" laukaisi pistoolinsa herttuata kohti _à bout portant_ [aivan läheltä] ja että lukuisia muitakin karbiineja ja pistooleja laukaistiin häntä kohti. Yksikään niistä ei osunut häneen: hän ratsasti ranskalaisten kyrassierien lävitse miekka kädessä ja aivan vahingoittumattomana, tyynenä ja hymyilevänä, kokosi saksalaisen ratsuväen, joka horjui vihollisen edessä, ja toi nämä ja kaksikymmentä eskadroonaa orkneylaisia takaisin ranskalaisia vastaan ja ajoi heidät joen yli ja johti taas itse hyökkäystä ja lannisti sen ainoan vaarallisen liikkeen, minkä ranskalaiset sinä päivänä tekivät.

Kenraalimajuri Webb johti rintamamme vasenta siipeä, ja nyt sai hänen oma rykmenttinsä nauttia rakastetun päällikkönsä johtoa. Tässä tilaisuudessa ei hän eikä hänen rykmenttinsäkään pettänyt entisiä urhoollisuusominaisuuksiaan. Multa Esmond oli kovin huolestunut rakkaasta lordistaan, koska hän ei ollut nähnyt tätä kuin kerran koko päivänä tämän tuodessa erästä määräystä ylipäälliköltä mr. Webbille. Kun ratsuväkemme, hyökättyään vihollisen oikeaa siipeä vasten Overkirkin luona, oli saattanut sen täydelliseen sekasortoon, ryhdyttiin kauttaaltaan etenemään ja koko meidän rintamamme lähti liikkeelle ja kulki pienen joen ja suon poikki ylänkömaalle, johon ranskalaiset olivat asettuneet ja hurrasi edetessään ja vihollisen perääntyessä. Hyökkäyksemme oli enemmän kunniata kuin vaaraa tuottava, sillä ranskalaiset pataljoonat eivät ainoassakaan tapauksessa odottaneet päästäkseen vaihtamaan keihään tai pajunetin pistoja meikäläisten kanssa ja tykkimiehet pakenivat aseittensa äärestä, jotka joutuivat meidän rintamamme taa meidän edetessämme ja ranskalaisten perääntyessä.

Ensin oli heidän perääntymisensä aivan järjestettyä, mutta sitten muodostui se pakokauhuksi, ja tästä paniikista oli seurauksena hirveä ranskalaisten teurastus, niin että kuusikymmentuhantinen armeija kokonaan murskattiin ja tuhottiin muutamien tuntien kuluessa. Oli aivan kuin hirmumyrsky olisi ottanut valtaansa lujan ja lukuisan laivaston, pannut sen kokonaan tuuliajolle, murskannut, hukuttanut ja tuhonnut sen: _afflavit Deus, et dissipati sunt_ [Jumala puhalsi, ja ne tuhoutuivat]. Ranskalainen Flanderin armeija oli mennyttä; heidän tykistönsä, heidän sotalippunsa, aarteensa, muonavarastansa ja ampumatavaransa olivat kaikki jääneet heidän paetessaan; nuo raukat olivat paenneet ilman keittokattiloitaankin, joita ranskalainen ratsuväki käyttää yhtä suuressa määrin suojuksinaan kuin sulttaanin janitsaarit ja joiden ympärille he kokoontuvat vielä enemmän kuin liljojensa ympärille.

Takaa-ajo ja hirveä verilöyly, joka siitä johtui, (sillä sodassa on aina, olipa se miten loistava tahansa, ryöstöjen, julmuuksien ja humalaisen sekasorron kehno leima) ulottui kauas Ramillies'n kenttien ulkopuolelle.

Kelpo Lockwood, Esmondin palvelija, halusi varmaankin itse olla ryöstäjien mukana ja saada osansa saaliista, sillä kun taistelu oli lopussa ja joukot saapuivat yöleiriinsä ja kapteeni pyysi Lockwoodia hankkimaan ratsun, kysyi tämä kovin surullisen näköisenä tahtoiko hänen armonsa hänen seuraavan mukanaan; mutta hänen armonsa käski hänen vain mennä omille asioilleen ja Jack keikkui pois varsin ihastuneena niin pian kuin näki isäntänsä ratsun selässä. Esmond suuntasi kulkunsa, tosin ei vaaroitta ja vaikeuksitta, hänen ylhäisyytensä päämajaan ja etsi pian adjutanttien kortteerit, jotka olivat erään maatalon ulkorakennuksissa. Siellä useat näistä herroista istuivat illallisella juoden ja laulaen. Jos Esmond olikin tuntenut pojastaan huolta, huojentui se huoli heti. Muuan näistä herroista lauloi jotain laulua nuotilla, jota sekä mr. Farquhar että mr. Gay olivat käyttäneet ihailtavissa huvinäytelmissään ja joka oli hyvin suosittu senaikuisessa armeijassa. Laulun jälkeen säesti kuoro: "ah mäkien yllä niin kaukana" ja Esmond kuuli Frankin raikkaan äänen aivan kuin kohoavan yli muiden nuorten miesten äänien -- hänen äänensä, jolla aina oli eräänlainen koruton, kuvaamaton voima itsessään ja joka saikin mr. Esmondin silmät täyttymään kyynelistä nyt, kiitollisuudesta Jumalaa kohtaan, kun lapsi oli turvassa ja yhä eli nauraakseen ja laulaakseen.

Kun laulu oli loppunut, saapui Esmond huoneeseen, jossa hän tunsi useita läsnäolevia herroja. Siellä istui myöskin nuori lordi, joka oli riisunut panssarinsa; hänen liivinsä olivat auki, kasvot hehkuivat, pitkä keltainen tukka solui hänen hartioilleen ja hän joi toisten mukana ja oli nuorin, iloisin ja kaunein läsnäolevista. Heti kun hän näki Esmondin hän löi pöytään lasinsa ja juoksi ystävänsä luo ja kiersi käsivartensa hänen kaulaansa ja syleili häntä. Esmondin ääni vapisi ilosta, kun hän tervehti nuorukaista, hän oli juuri ajatellut seisoessaan pihalla heleän kirkkaassa kuutamossa: "Suuri Jumala! Mikä surman näky onkaan penikulman päässä täältä, sadat ja tuhannet ovat saaneet seistä vaaran edessä tänään! Ja täällä laulavat nämä nuorukaiset maljojensa ääressä, ja sama kuu, joka valaisee tuon kauhun kentän tuolla, heittää varsin todennäköisesti valonsa myös Walcote'iin myladyn istuessa ajatellen poikaansa, joka on sodassa." Kun Esmond nyt syleili nuorta oppilastaan, tapahtui se hyvin hartain ja kiitollisin mielin, ja hän tunsi melkein isällistä iloa saadessaan nähdä tämän.

Lordin kaulassa oli juovikkaalla nauhalla varustettu tähti, joka oli tehty pienistä briljanteista ja saattoi olla sadan kruunun arvoinen. "Katso", sanoi hän, "eikö tämä olekin sievoinen lahja äidille?"

"Kuka antoi sinulle tuon kunniamerkin?" kysäisi Harry tehden herroille sotilaallisen tervehdyksen; "voititko sinä sen taistelussa?"

"Minä voitin sen miekallani ja keihäälläni", huudahti toinen. "Eräällä muskettisoturilla oli se kaulassaan -- sellainen suuri muskettisoturi, yhtä suuri kuin kenraali Webb. Minä huusin hänelle että hän antautuisi ja että hän saisi asunnon minun luotani. Hän kutsui minua _petit polisson'iksi_ [nulikaksi] ja laukaisi pistoolinsa minua kohti ja lähetti sen sitten kiroten päätäni kohti. Ratsastin hänen luokseen, sir, syöksin miekkani suoraan hänen käsivartensa alle ja taitoin sen tuon konnan ruumiiseen. Löysin kukkaron hänen pistoolikotelostaan, ja kukkarossa oli kuusikymmentäviisi louista sekä käärö rakkauskirjeitä ja pullo unkarinvettä. _Vive la guerre!_ [Eläköön sota!] kas tässä se kymppi, jonka minulle lainasit. Olisi hauskaa saada taistella joka päivä", ja lordi veteli pieniä viiksiään ja käski erästä palvelijaa tuomaan kapteeni Esmondille illallista.

Harry kävi siihen käsiksi erinomaisella ruokahalulla; hän ei ollut maistanut mitään kahteenkymmeneen tuntiin, ei sitten päivän sarastuksen. Herra lapsenlapsi, joka tätä luet, etsitkö taistelujen ja piiritysten historiaa? Mene ja hae ne sopivista kirjoista; tämä on vain tarina isoisästäsi ja hänen perheestään. Paljon ihanampaa kuin voitto oli hänestä se, että tuo päivä oli kulunut ja hänen rakas nuori Castlewoodinsa loukkaantumattomana, vaikka kyllä voitonkin suhteen voi sanoa _meminisse juvat_ [on hauska muistella].

Ja jos te hyvä herra, haluaisitte tietää, mitenkä eräs rauhallinen jalkaväen kapteeni, uuttera ja yksinäisyyttä harrastava kaksikymmenkahdeksan tai -yhdeksän vuotias nuorimies, joka ei paljoa välittänyt niistä iloista, joihin hänen toverinsa ottivat osaa ja jonka ei koskaan tiedetty kadottaneen sydäntään missään leirikaupungissa -- jos teitä haluttaisi tietää, miksi sellainen mies tunsi niin suurta hellyyttä ja miksi niin hellästi vaali kahdeksantoista vuoden vanhaa poikaa, niin odottakaa, ystäväkulta, kunnes itse olette rakastunut koulutoverinne sisareen, ja saattepa nähdä mitä tunnette toverianne kohtaan. Esmondin kenraali ja hänen ylhäisyytensä prinssiherttua olivat varsin huomattavasti erimielisiä ja todennäköistä oli, ettei ensinmainitun ystävyys kyennyt auttamaan eteenpäin ketään, jonka palveluksista Webb puhui suopeasti, vaan paljon uskottavampaa oli, että sellainen suositus vain vahingoittaisi asianomaista suuren ylipäällikön suosiossa, niin vakuutti sotaväki. Siitä huolimatta oli mr. Esmondilla onni saada hyvin edullinen maininta kenraalimajuri Webbin raportissa taistelun jälkeen, ja koska Webbin rykmentin majuri ja kaksi kapteenia oli saanut surmansa Ramillies'n taistelussa sai Esmond, joka oli toinen luutnanteista, hänen komppaniansa, ja hänellä oli seuraavalla sotaretkellä kunnia palvella kapteeni Esmondina.

Mylord meni kotiin talven tullen, mutta Esmondia peloitti seurata häntä. Hänen armas emäntänsä kirjoitti hänelle useampia kirjeitä, kiittäen häntä, niinkuin vain äidit osaavat kiittää, siitä, että Esmond oli pitänyt hänen pojastaan huolta ja suojellut tätä ja ylistellen Esmondin omia ansioita, paljon enemmän kuin olisi ansainnut -- sillä hän ei tehnyt velvollisuuksiaan sen paremmin kuin joku muukaan upseeri -- ja puhuen toisinaan, vaikka arasti ja varovaisesti, Beatrixista. Kotoa saapui uutisia ainakin puolestakymmenestä hienosta naimiskaupasta, joita tuon kauniin hovineidon piti tehdä. Hän oli kihloissa jonkun jaarlin kanssa, vakuuttivat St. James'ista tulleet herrat, ja sitten hän hylkäsi tämän erään herttuan tähden, joka vuorostaan oli vetäytynyt pois. Tämä Helena saattoi hyvinkin voittaa jaarlin tai herttuan, sillä Esmond tiesi, ettei hän koskaan vaihtaisi itseään köyhään kapteeniin. Beatrixin käytös, se oli selvää, ei kyennyt tyydyttämään hänen äitiään, joka harvoin mainitsi häntä, tai ehkä lempeä lady ajatteli, että oli parasta olla mitään mainitsematta ja jättää haava ajan hoiviin. Joka tapauksessa Henryn oli parasta olla poissa tuon tuhoisan olennon luota, joka aina sai hänet niin onnettomaksi; ja niin hän ei ensinkään pyytänyt lomaa mennäkseen kotiin, vaan jäi rykmenttinsä luo, joka oli leiriytynyt Brysseliin. Se kaupunki joutui meidän käsiimme, kun Ramillies'n voitto ajoi ranskalaiset Flanderista pois.

XIII luku.

KOHTAAN FLANDERISSA VANHAN TUTTAVAN JA LÖYDÄN SIELTÄ ÄITINI HAUDAN JA OMAN KEHTONI.