Part 26

Sillävälin teki Beatrix-neiti valloituksia omalla puolellaan; ja näiden valloitusten joukossa oli eräs herraparka, johon hänen nuoret silmänsä olivat singonneet nuolen kaksi vuotta sitten ja joka ei koskaan ollut täysin toipunut tästä haavasta. Hän tiesi kyllä, miten toivotonta sille taholle suunnattu rakkaus oli, ja oli nauttinut parasta, vaikkakin halpaa, _remedium amorista_ [rakkauden parannuskeino] paetessaan nopeasti lumoojatarta ja olemalla kauan poissa hänen luotaan. Ja koska Esmond ei ollut saanut vaarallista tartuntaa aivan heti, toipui hän pian tästä vaivasta, ja jos se hänellä vielä oli, niin ei hän sitä tietänyt ja hän kantoi sen helposti. Mutta kun hän palasi kotiin Blenheimin taistelun jälkeen, oli tuo nuori kuusitoistavuotias neitonen, joka kaksi vuotta sitten oli näyttänyt kauneimmalta oliolta mihin hän koskaan oli silmiään kohdistanut, nyt saavuttanut kauneuden täyden kypsyyden ja täydellisyyden, sellaisen, että se heti otti lumoihinsa poikaparan, joka jo oli ollut hänen lumojaan paossa. Silloin oli Esmond nähnyt häntä vain kaksi päivää ja paennut. Nyt hän näki hänet päivä päivältä, ja kun Beatrix oli hovissa, vartosi Esmond häntä; kun hän oli kotona, liittyi Esmond perheseuraan. Jos Beatrix lähti ajelemaan, ratsasti Esmond hänen äitinsä vaunujen jälessä; kun Beatrix näyttäytyi teatterissa, valitsi Esmond aition hänen läheisyydestään tai permantopaikan, josta sai katsella häntä; kun hän meni kirkkoon, oli siellä varmaan Esmondkin, vaikka ei hän mahtanutkaan kuunnella saarnaa, ja oli valmis auttamaan Beatrixia istuimelleen, jos tämä suvaitsi ottaa vastaan Esmondin palvelukset ja valita hänet siitä nuorukaisjoukosta, joka aina oli hänen ympärillään. Kun Beatrix meni pois, seuraten hänen majesteettiaan Hampton Courtiin, lankesi pimeys Lontoon yli. Jumalani, minkälaisia öitä Esmond onkaan viettänyt ajatellen häntä, runoillen hänestä, puhuen hänestä! Hänen ystävänsä Dick Steele kosiskeli tähän aikaan tuota nuorta naista, mrs. Scurlockia, jonka hän nai; tällä ladyllä oli asunto Kensington Squaressa aivan lähellä lady Castlewoodin taloa. Dick ja Harry, jotka olivat samalla asialla, tapasivat yhtämittaa toisensa Kensingtonissa. He retkeilivät alinomaa sen ympärillä tai kävelivät synkkinä sieltä tai kiiruhtivat innoissaan sinne. He tyhjensivät lukemattomia pulloja "Kuninkaan aseissa", ja kumpikin puhui rakkaudestaan ja antoi toisen puhua ehdolla, että tämä saisi omalla vuorollaan olla kuulijana. Tästä muodostui heidän välilleen läheinen ystävyys, vaikka he lienevätkin muiden ystäviensä mielestä olleet sietämättömiä. Esmondin runot "Gloriana klaverin ääressä," "Glorianan kukkavihko" ja "Gloriana hovissa" ilmestyivät sinä vuonna _Observatorissa_. -- Oletteko koskaan lukenut niitä? Niitä pidettiin kauniina runoina ja muutamat luulivat niitä mr. Priorin tuotteiksi.

Tämä intohimo ei jäänyt huomaamatta -- kuinka se olisi voinutkaan jäädä? -- Esmondin emännän kirkkailta silmiltä. Esmond kertoi hänelle kaikki: mitä ei mies tekisi ollessaan hurjana rakkaudesta? Mihinkä kataluuteen ei hän alentuisikaan? Mitä tuskia ei hän panisi toisia kärsimään voidakseen huojentaa itsekästä sydäntään? Päivä päivältä haki Esmond rakkaan emäntänsä ja valoi mielettömiä toivoja, rukouksia, ihastuksenpuuskia ja ylistyksiä hänen korvaansa. Tämä kuunteli, hymyili, lohdutteli väsymättömällä säälillä ja suloudella. Esmond oli vanhin hänen lapsistaan, niin häntä huvitti sanoa; ja mitä tulee hänen ystävällisyyteensä, niin kukapa koskaan olisi hakenut tai hakisi muuta siltä, joka oli lempeyden ja säälin enkeli? Sen jälkeen mitä on sanottu, on melkein tarpeetonta lisätä, että Esmond-paran kosinta oli menestyksetöntä. Mitäpä saattoi nimetön, rahaton luutnantti tehdä, kun maan suurimpia oli tantereella? Esmond ei koskaan edes ajatellut pyytää lupaa saada toivoa niin paljon yläpuolelle mahdollisuuksiensa kuin tiesi tavoiteltavansa olevan ja kulutti mieletöntä, hyödytöntä elämäänsä arvottomaan huokailemiseen ja voimattomaan kaihoon. Minkälaisia raivon öitä, minkälaisia kidutuksen päiviä, intohimoisen, täyttämättömän kaihon päiviä, sairaaksi tekevän mustasukkaisuuden päiviä, hän voikaan muistaa! Beatrix ei ajatellut häntä enempää kuin lakeijaa, joka seurasi hänen kantotuoliaan. Esmondin tuskat eivät liikuttaneet häntä vähimmässäkään määrässä; Esmondin ihastuksen puuskat pikemminkin kyllästyttivät häntä; hän ei välittänyt Esmondin rimoista enempää kuin Chaucerin, joka oli kuollut monta sataa vuotta sitten. Beatrix ei vihannut häntä; Beatrix pikemminkin halveksi häntä ja juuri ja juuri sieti häntä.

Eräänä päivänä, puhuttuaan Beatrixin äidille, armaalle, lempeälle, alttiille emännälleen -- useita tunteja -- koko päivän pitkän -- ja loihdittuaan esiin intohimonsa hehkun, epätoivonsa ja raivonsa, palattuaan yhä uudestaan ja uudestaan samaan aineeseen kävellessään edestakaisin huoneessa hän repi pöydällä olevat kukat murusiksi, taivutti ja mursi palasiksi lakan kirjoitustelineiltä ja teki satoja mielettömiä tekoja intohimonsa hurjuudessa. Viimein, kun Esmond näki emäntänsä aivan kalvenneen ja väsyneen vain pelkästä säälistä, emäntänsä, joka katseli hänen kuumeista tuskaansa ainakin sadannetta kertaa, hän tarttui hattuunsa ja poistui. Kun hän pääsi Kensington Squarelle, valtasi hänet katumuksen tunne ajatellessaan sitä rasittavaa tuskaa, jota hän oli tuottanut rakkaimmalle ja lempeimmälle ystävälle mitä miehellä on koskaan ollut. Hän palasi taloon, jossa palvelija yhä seisoi avonaisella ovella, juoksi portaat ja löysi emäntänsä siinä, mihin oli hänet jättänyt, akkunakomerossa; siinä hän katseli peltojen yli Chelseahen päin. Hän nauroi ja kuivasi samalla kyyneleet, jotka päilyivät hänen lempeissä silmissään. Esmond polvistui ja painoi päänsä hänen syliinsä. Ladyllä oli kädessään vaaleanpunaisen kukan varsi, jonka teriön Esmond oli repinyt. "Oi, antakaa minulle anteeksi, te armain ja lempein", virkkoi Esmond; "minä olen helvetissä ja te olette enkeli, joka tuo minulle vesipisaran."

"Minä olen äitisi ja sinä olet minun poikani ja minä rakastan sinua aina", virkkoi lady, levittäen kätensä hänen ylitseen; ja Esmond poistui lohdutettuna ja nöyryytettynä mieleltään, ajatellessaan sitä hämmästyttävää ja muuttumatonta rakkautta ja lempeyttä, joilla tämä suloinen lady aina siunasi ja palkitsi häntä.

XI luku.

KUULUISA MR JOSEPH ADDISON.

Kamariherroilla oli aina oma pöytänsä Kensington-palatsissa ja henkivartioston herroilla aina upea päivällinen St. James-palatsissa, ja kummassakin näistä ravintoloista Esmond sai vapaasti syödä päivällistä. Dick Steele piti enemmän henkivartioston ruokapöydästä kuin omasta kamariherrojen pöydästään, koska jälkimmäisessä oli vähemmän viiniä ja enemmän juhlallisuutta. Ja Esmond vietti siellä useita hauskoja iltoja ystävänsä seurassa ja auttoi ainakin sata kertaa Dickin kantotuoliinsa. Jos viinissä kerran on totuutta, kuten vanha sananlasku vakuuttaa, niin mikä herttainen luonne Dickillä onkaan ollut! Sikäli kuin hän imi sisäänsä viiniä, hän alkoi pursua ystävällisyyttä. Hänen keskustelunsa ei ollut yhtä suuressa määrässä nerokasta kuin se oli viehättävää. Hän ei koskaan sanonut sanaakaan, joka olisi voinut ketään suututtaa, ja tuli sitä hyväntahtoisemmaksi kuta enemmän hän humaltui. Useat pilkkakirveet pitivät ivanesineenään miesparkaa, kun hän oli humalassa, ja valitsivat hänet satiirinsa maalitauluksi. Mutta Dickin olemuksessa oli hyvyyttä ja eräänlaista suloista, pirteätä mielikuvituksen leikkiä, joka Esmondista tuntui moninverroin lumoavammalta kuin mikään terävämpien älyniekkojen kerkeinkään puhe, kun he singauttelivat koreita, sattuvia vastauksiaan ja teennäisen vakavia mietelmiään. Minusta Steele pikemminkin sädehti kuin loisti. Nuo kuuluisat kahviloiden _beaux-esprits_ [kompasepät] (esimerkiksi mr. William Congreve, silloin kuin hänen nivelleininsä ja ylemmyytensä sallivat hänen liittyä meihin) tekivät paljon loistavan sattuvia huomautuksia -- toisinaan puolisen tusinaa illassa -- mutta heidänkin niinkuin tarkka-ampujain, jotka ovat ampuneet panoksensa, oli pakko vetäytyä suojaan siksi, kunnes saivat aseensa uudelleen ladatuiksi, ja odottaa, kunnes saivat uuden tilaisuuden otella vihollista vastaan; Dick sensijaan ei koskaan ajatellut, että hänen juomaveikkonsa olisi ollut maalitaulu -- vain ystävä, jonka kättä tuli pusertaa. Miesparalla oli uskottuinaan puolet kaupunkia; jokainen tiesi hänen rakkaudestaan ja veloistaan, hänen velkojistaan ja hänen rakastettunsa kovasydämisyydestä. Kun Esmond ensi kerran tuli kaupunkiin, oli kelpo Dick seitsemänteen taivaaseen asti ihastunut siihen nuoreen naiseen, länsi-intialaiseen perijättäreen, jonka hän nai. Muutaman vuoden perästä tämä rouva kuoli ja omaisuus oli melkein kaikki kulutettu ja kelpo leskemme oli yhtä kiihkeä pyydystämään uutta kauneuden esikuvaa kuin jos ei hän koskaan olisi kosinut eikä nainut eikä haudannut edellistä.

Poistuttuaan henkivartioston ruokapöydän äärestä eräänä aurinkoisena iltapäivänä, kun Dickillä sattui olemaan selvä hetki, suuntasivat hän ja hänen ystävänsä kulkunsa Germain-katua alas; silloin Dick hellitti äkkiä ystävänsä käsivarresta ja juoksi erään herran luo, joka tuijotti pienoiseen kirjaan kirjakaupan akkunassa lähellä St. James-kirkkoa. Tämä oli vaalea, suuri mies, jolla oli nuuskanvärinen puku ja yksinkertainen miekka vyöllä; hän oli hyvin vakava ja melkein ryysyisessä asussa -- ainakin jos häntä vertasi kapteeni Steeleen, joka mielellään koristi iloisen, pyylevän olemuksensa kaikkein hienoimpiin vaatteisiin ja loisti punaisessa sotilaspuvussa ja kultanauhoissa. Kapteeni syöksyi siis tähystäjän luo kirjakaupan edessä, otti hänet syliinsä ja syleili häntä lämpimästi ja olisi häntä suudellutkin -- sillä Dick hyväili ja suuteli ystäviään aina; mutta toinen vetäytyi takaisin punastus kalpeilla kasvoillaan, näyttäen hylkäävän tämän julkisen todisteen Steelen ystävyydestä.

"Armahin Joe, missä olet piileskellyt tämän loppumattoman ajan?" huudahti kapteeni, yhä pidellen molempia ystävänsä käsiä; "olen riutunut sinua ikävöiden nämä kaksi viikkoa."

"Kaksi viikkoa ei ole loppumaton aika, Dick", virkkoi toinen iloisena. (Hänellä oli vaaleansiniset hyvin kirkkaat silmät ja täydellisen säännölliset kasvot aivan kuin väritetyllä patsaalla.) "Minä olen piileksinyt -- voitko ajatella missä?"

"Mitä! ethän vain meren takana, armahin Joe?" sanoi Steele näyttäen kovin pelästyneeltä. "Tiedäthän, että minä olen aina -- --"

"Ei", virkkoi hänen ystävänsä keskeyttäen hänet hymyillen; "emme ole vielä päässeet sellaisiin umpipohjukkoihin, Dick. Minä olen piillyt, sir, eräässä paikassa, jossa eivät ihmiset koskaan ajattele kohtaavansa minua -- omassa asunnossani, jonne nyt menen polttamaan piipullisen ja juomaan lasin espanjanviiniä. Liittyykö teidän ylhäisyytenne seuraani?"

"Tule tänne, Harry Esmond", huusi Dick. "Olet kuullut minun puhuvan yhä uudestaan ja uudestaan armaimmasta Joe-ystävästäni, suojelusenkelistäni."

"Enkä tosiaankaan ole oppinut vain sinulta ihailemaan mr. Addisonia", virkkoi Esmond kumartaen. "Me pidimme hyvästä runoudesta Cambridgessä samoin kuin Oxfordissakin; ja minä osaan ulkoa muutamia runojanne, vaikka olenkin pukenut ylleni punaisen takin. 'O qui canoro blandius Orpheo vocale ducis carmen' [Oi kuinka sinä johdat ihanaa laulua suloisemmin kuin laulukas Orpheus]; jatkanko, sir?" sanoi mr. Esmond, joka tosiaankin oli lukenut ja ihaili mr. Addisonin viehättäviä latinalaisia runoja, sillä kaikki senaikuiset oppineet tunsivat ne ja ihailivat niitä.

"Tämä on kapteeni Esmond, joka oli Blenheimin retkellä", sanoi Steele.

"Luutnantti Esmond", virkkoi toinen syvään kumartaen, "mr. Addisonin palvelukseksi."

"Minä olen kuullut teistä", virkkoi mr. Addison hymyillen. Koko kaupunkihan olikin kuullut tuon onnettoman jutun Esmondin varakreivitär-tädistä ja herttuattaresta. "Aioimme mennä George'iin tyhjentämään pullon ennen näytännön alkamista", sanoi Steele; "etkö liity meihin, Joe?" Mr. Addison sanoi, että hänen oma asuntonsa oli aivan lähellä ja että hän oli vielä tarpeeksi rikas tarjotakseen hyvän pullon viiniä ystävilleen; ja hän kutsui nuo kaksi herraa asuntoonsa Haymarketille, jonne myös menimme.

"Emäntäni antaa minulle luottoa", sanoi Addison hymyillen, "kun hän näkee kahden näin hienon herran nousevan minun rappusiani." Ja hän otti vieraansa kohteliaasti vastaan huoneessaan, joka oli varsin köyhännäköinen; mutta mikään maamme ylimys ei olisi voinut ottaa vieraitaan vastaan viehkeämmällä ja täydellisemmällä sulolla kuin tämä herra. Niukka päivällinen, jonka muodosti lihapala ja pennyn leipä, odotti vuokralaista. "Viinini on parempaa kuin ruokani", sanoi mr. Addison: "lordi Halifax lähetti minulle burgundilaiseni." Ja hän asetti pullon ja lasit ystäviensä eteen ja söi yksinkertaisen päivällisensä muutamissa minuuteissa, ja sitten kävivät nuo kolme viiniin käsiksi. "Näettehän", virkkoi mr. Addison, viitaten kirjoituspöydälleen, jossa oli Höchstedtin sotatoimia kuvaava kartta ja muutamia sanoma- ja lentolehtiä, jotka koskivat tuota taistelua, "että minäkin aherran teidän asioissanne, kapteeni. Minut on katsokaas pyydetty runolliseksi avustajaksi ja minä kirjoitan runoa tuosta sotaretkestä."

Niinpä siis Esmond isäntänsä kehoituksesta kertoi tälle sen mitä tiesi tuosta kuuluisasta sotaretkestä, piirusti joen pöydälle _aliquo mero_ [jollakin väkevällä] ja näytti muutamien piipunpalasien avulla vasemman siiven etenemisen, jonka mukana hän oli toiminut.

Muutamia arkkeja tuota runoelmaa oli jo pöydällä meidän pullojemme ja lasiemme vieressä ja kun Dick oli yllinkyllin virkistänyt itseään viimemainittujen sisällöllä, otti hän esiin käsikirjoitusarkit, jotka olivat kirjoitetut kirjailijan omalla hennolla, kauniilla käsialalla melkein ilman ainoatakaan mustetahraa tai korjausta, ja alkoi lukea niitä komeasti korostaen ja sulavasti. Runon pysähdyspaikoissa vaikeni innostunut lukija ja singautteli myrskyisiä ylistyksiä.

Esmond hymyili Addisonin ystävän innostukselle. "Olet saksalaisten porvarien ja Moselin ruhtinaiden kaltainen", sanoi hän; "kun armeijamme saapui johonkin pysähdyspaikkaan, lähettivät he aina lähetystön onnittelemaan päällikköä ja laukaisivat valleiltaan tervehdyslaukauksen kaikilla aseillaan."

"Ja joivat sen jälkeen suuren päällikön maljan, eikö totta?" virkkoi kapteeni Steele täyttäen iloisena lasin -- hän ei koskaan hidastellut antamasta sillä tavalla tunnustustaan ansiokkaalle ystävälle.

"Ja herttua, koska tahdotte minun näyttelevän hänen ylhäisyytensä osaa", virkkoi mr. Addison hymyillen ja melkein punastuen, "joi puolestaan näiden ystäviensä maljan. Kaikkein lempeämielisin Covent Gardenin vaaliruhtinas, minä juon teidän korkeutenne maljan", ja hän täytti itselleen lasin. Joseph ei tarvinnut sen enempää kuin Dickkään kehoituksia senkaltaiseen huviin. Mutta viini ei tuntunut koskaan hämmentävän mr. Addisonin aivoja -- se vain höllensi hänen kieltään; kapteeni Steelen pää ja keskustelu menettivät sensijaan kokonaan tasapainonsa yhdestä ainoasta pullosta.

Olivatpa säkeet minkälaisia tahansa, ja totta puhuaksemme havaitsi mr. Esmond muutamain niistä olevan kovin keskinkertaisia, niin ei Dickin ihailu päämiestään kohtaan koskaan laimennut, ja joka rivillä, jonka Addisonin kynä oli kirjoittanut, keksi Steele mestarinäytteen. Kun Dick pääsi runoelman siihen osaan, jossa laulaja kuvaa yhtä miedosti, kuin jos hän selostaisi oopperatanssia tai vaaratonta idyllistä keppitaistelua maalaismarkkinoilla, tuota veristä ja armotonta sotaretkemme osaa, jonka muistaessaan jokaisen mukana olleen soturin _täytyy_ häpeästä sairastua -- kun meidät määrättiin ryöstämään ja hävittämään vaaliruhtinaan maa, jolloin murhapoltot, surmaaminen ja rikokset hävittivät suuren osan hänen valtakuntaansa -- kun Dick pääsi säkeisiin: --

"Nyt miekkaan, tuleen tarttuu sotilaat, kun kosto rinnan sytti, raiskaa maat; tuhannet viljapellot tuli syö tuhannet kodit liekki maahan lyö. Taa synkän korven lampaat kiiruhtaa, suruisin äänin karja valittaa, vavisten herrat samaan suojaan saa ja lasten huudot ilmaan kajahtaa. Sen suruun vaipuin kuulee sotamies, mut käskyn oikein täyttäneensä ties. Myös sääli täyttää syömen päällikön mi jalosti niin johti rynnäkön",

niin siihen mennessä olivat viini ja ystävyys saattaneet Dick-paran aivan höperöksi ja hän kirkui viimeisen säkeen sellaisella lempeydellä, että se sai toisen hänen kuulijoistaan nauramaan.

"Minä ihailen teidän runoilijain erikoisoikeuksia", sanoi Esmond mr. Addisonille. (Dick halusi, luettuaan kaikki säkeet, mennä pois, ja hän tahtoi suudella molempia rakkaita ystäviään ennen lähtöään ja hoiperteli sitten pois, peruukki silmille valahtaneena.) "Ihailen taidettanne: sotaretkemme murhat toimitetaan sotamusiikin tahtiin niinkuin taistelu oopperassa ja neitoset kirkuvat soinnukkaasti urheitten krenatööriemme marssiessa heidän kyliinsä. Tiedättekö minkälainen näky se oli?" -- (tähän mennessä oli viini ehkä alkanut lämmittää mr. Esmondinkin aivoja) -- "ja mitä voittoa te ikuistatte? Tiedättekö minkälaisia häpeän ja kauhun näytelmiä pantiin toimeen, näytelmiä, joiden kestäessä nerokas ylipäällikkömme valvoi asiain kulkua niin tyynenä kuin hän ei olisi edes kuulunutkaan meidän taivaankappaleellemme? Puhutte 'kuuntelevasta soturista, joka suruun vaipuu' ja 'päälliköstä, joka säälii', mutta minä uskon ettei päällikkö välittänyt sen enemmän määkivistä lampaista kuin lasten huudoistakaan, ja useat meidän roistoistamme murhasivatkin niitä molempia yhtä tyynesti. Minä häpesin ammattiani, kun näin toimeenpantavan noita kauhuntöitä, jotka joka mies joutui näkemään. Muovaatte hiotuissa säkeissänne ylvään, autereisen kuvan voitosta: vakuutan teille, että se on raaka, väärennetty, villi epäjumala, hirveä, verinen ja barbaarinen. Ne juhlamenot, jotka sen edessä suoritetaan, ovat mieltäjärkyttäviä ajatella. Teidän suurten runoilijain tulisi osoittaa se sellaiseksi kuin se on: julmaksi ja hirveäksi eikä kauniiksi ja ylvääksi. Ah, sir, jos te olisitte ollut tuolla sotaretkellä, niin uskokaa pois, ette koskaan olisi laulaneet siitä noin."

Tämän pienen tunteenpurkauksen kestäessä kuunteli mr. Addison poltellen pitkää piippuaan hymyillen kovin tyynesti. "Mitä haluaisitte", sanoi hän. "Meidän hienostuneena aikanamme ja taiteen lakienkin mukaan on mahdotonta, että Runotar kuvailisi kidutuksia tai likaisi kätensä sodan kauhuja maalailemalla. Ne mieluimmin vain osoitetaan kuin kuvaillaan, samoin kuin kreikkalaisissa murhenäytelmissä, jotka varmaan olette lukenut (ja missään ei voikaan olla loistavampia runouden näytteitä), Agamemnon kaatuu tai Medean lapset surmataan näyttämön ulkopuolella -- ja kuoro valtaa näyttämön ja laulaa tapahtumasta pateettisen soiton säestämänä. Jotain tällaista, parahin herrani, minäkin yritän vaatimattomalla tavallani: minä koetan kirjoittaa ylistysrunon enkä satiiria. Jos laulaisin niinkuin te haluaisitte minun tekevän, repisi kaupunkimme väestö runoilijan kappaleiksi ja polttaisi sitten hänen kirjansa tavallisen pyövelin avulla. Ettekö käytä tupakkaa? Kaikista kasveista, joita maan päällä kasvaa, on tuo nikotiininen varmasti kaikkein rauhoittavinta ja terveellisintä. Meidän täytyy maalata suuri herttuamme", jatkoi mr. Addison, "ei mieheksi, jolla on heikkoutensa niinkuin meillä toisillakin, niinkuin hänellä epäilemättä onkin, vaan sankariksi. Teidän nöyrä palvelijanne ratsastaa pegasoksellaan voitossa eikä sodassa. Me yliopistorunoilijat kuljemme, kuten tiedätte, kovin kevyttä laukkaa. Ikimuistoisista ajoista on runoilijan tehtäviin kuulunut ikuistaa runoissa sankaritekoja ja laulaa niistä teoista, joita te sodankävijät saatte aikaan. Minun täytyy seurata taiteen sääntöjä ja tämänlaisen runoelman tulee olla kokoonpanoltaan sopusointuista ja majesteetillista, ei kotoista eikä jokapäiväistä totuutta liiaksi lähentelevää. _Si parva licet:_ jos Vergilius saattoi loihtia esiin jumalaisen Augustuksen, niin saattaa arvottomampi runoilija Isiksen rannoilta juhlia voittoa ja voittajaa, jonka voitoissa jokaisella brittiläisellä on osansa ja jonka kunnia ja nerokkuus tulee osaksi jokaisen kansalaisensa kunniaksi. Milloinka, Henrikkiemme ja Edwardiemme päivien jälkeen, on ollut niin suurenmoista aseiden mestarinäytettä kuin se, jolta te itse olette tuoneet kunniamerkkejä? Jos minun vallassani on laulaa tuo laulu ansiokkaasti, teen sen ja olen kiitollinen runottarelleni. Jos runoilijana epäonnistun, niin ainakin osoitan brittiläisenä uskollisuuttani ja heitän ilmaan hattuni ja hurraan voittajalle: --

"Rheni pacator et Istri, Omnis in hoc uno variis discordia cessit Ordinibus; laetatur eques, plauditque senator Votaque patricio certant plebeia favori."

[Reinin ja Isterin rauhoittaja, kaikki joukkojen eripuraisuus lakkasi tämän yhden ilmestyessä; iloitsee ritari, rahvaan onnentoivotukset hänelle ja ylimysten suosio kilpailevat keskenään.]

"Mutta sotatantereella oli yhtä urhoollisia miehiä", virkkoi mr. Esmond (jota ei koskaan voitu saada pitämään Marlborough'n herttuasta eikä unohtamaan niitä juttuja, joita hän oli lapsuudessaan kuullut suuren päällikön itserakkaudesta ja petoksista). -- "Blenheimissa oli yhtä hyviä miehiä kuin ylipäällikkö, miehiä, joita eivät ritarit eivätkä senaattorit ylistäneet eivätkä plebeijien tai patriisien äänet suosineet ja jotka nyt lepäävät unohdettuina siellä multamöhkäleiden alla. Missä on runoilija, joka heistä laulaisi?"

"Laulaa Hadekseen lähetettyjen sankarien urheista sieluista!" virkkoi mr. Addison hymyillen. "Tahtoisitteko ikuistaa ne kaikki? Jos minulla lienee mitään sanansijaa sellaisessa ihailtavassa teoksessa, niin on laivaluettelo Homerossa aina tuntunut minusta hieman pitkäveteiseltä: mikä olisi runoelma ollutkaan, jos oletamme, että kirjailija olisi selostanut kapteenien ja luutnanttien nimet, arvon ja järjestyksen? Suuren miehen suurimpia ominaisuuksia on menestys: se on tulos kaikesta muusta; suuressa miehessä salattu voima pakottaa itselleen jumalten suosion ja tekee onnen alamaisekseen. Yli kaikkien muiden lahjojen ihailen sitä suuressa Marlborough'ssa. Mitä on urhoollisuus? Kuka hyvänsä on urhoollinen. Mutta voitokkuudessa, sellaisessa kuin hänen, on minusta jotain jumalaista. Tilaisuuden ilmetessä loistaa päällikön suuri sielu ja Jumala ilmaiseikse. Itse kuolemakin kunnioittaa häntä ja kulkee hänen sivutseen kaataessaan toisia. Sota ja verilöylyt väistyvät hänen tieltään tuhotakseen taistelukentällä toisia osia, samalla tavalla kuin Hektor väistyi jumalaista Akillesta. Sanotte, ettei hän tuntenut mitään sääliä: Sitä eivät tunne jumalatkaan, jotka ovat sen yläpuolella ja ovat yli-inhimillisiä. Heikontuva taistelu saa voimia hänen näkemisestään; ja missä ikänä hän ratsastaa, siellä voitto kallistuu hänen puolelleen."

Muutamia päiviä jälkeenpäin, kun mr. Esmond uudelleen vieraili runoilija-ystävänsä luona, havaitsi hän tämän ajatuksen, joka oli innokkaan keskustelun synnyttämä, tulleen parannetuksi ja muovatuksi noihin kuuluisiin säkeihin, jotka todellisuudessa ovat "Sotaretki"-runoelman jaloimmat. Kun nuo kaksi herraa istuivat keskusteluun kiintyneinä -- mr. Addison lohduttautui totuttuun tapaansa piipullaan -- tuli pieni palvelijatar, joka odotti hänen huoneustonsa edessä, opastaen erästä herraa, jolla oli hienot röyhelöiset vaatteet; tämä oli nähtävästi joku huomattavuus hovista tai hän tuli jonkun suuruuden vastaanotoista. Hoviherra yski hieman piipun savuun joutuessaan ja katseli uteliaasti ympäri huonetta, joka olikin varsin köyhännäköinen samoinkuin sen omistajakin kuluneessa nuuskan värisessä pinnissään ja sideperuukissaan.

"No miten edistyy magnum opus [suuri työ], mr. Addison?" virkkoi hoviherra, kun hänen katseensa osui papereihin, jotka olivat pöydällä.