Part 25

Mutta nyt teki hyökkääjiä kohti raivoisan vastahyökkäyksen Esmondin päällikkö, kenraali Lumley, jonka ratsuosastojen takana pakeneva jalkaväki sai suojaa ja pääsi uudelleen järjestäytymään, sillävälin kuin Lumley työnsi takaisin ranskalaisen ratsuväen ja hyökkäsi Blenheimin kylään sekä paaluaitausta vasten, jonka luona Wilkes sekä useita satoja muita urhoollisia englantilaisia virui surmanröykkiöinä. Mr. Esmond menetti tietoisuutensa tämän hetken jälkeen, eikä tiedä siis tästä kuuluisasta voitostakaan mitään; sillä luoti kaatoi hänen hevosensa ja nuori herramme meni ratsunsa mukana, kaatuen huumaantuneena ja musertuneena sen alle. Hän ei tiedä miten pitkän ajan kuluttua hän tuli tajuihinsa, ja samassa hän menikin uudestaan tainnoksiin tuskasta ja verenhukasta. Hän muistaa tunteneensa näiden hetkien kuluessa jonkinlaisen hämärän tunteen siitä, että ihmisiä valitteli hänen ympärillään, hän muistaa omistaneensa muutamia rajuja katkonaisia ajatuksia hänelle, jolla nyt oli niin suuri osa hänen sydäntään ja ajatuksen siitä, että tähän olivat nyt hänen elämänsä, toivonsa ja onnettomuutensa päättyneet. Kun hän heräsi, hän tunsi äärettömän tuskan viiltävän ruumistaan. Hänen rintakilpensä oli otettu pois ja hänen palvelijansa piteli hänen päätään ylhäällä, -- tuo hyvä ja uskollinen Hampshiren poika [Emäntäni lähetti minulle Walcotesta John Lockwoodin ennenkuin lähdin tälle sotaretkelle, ja tämä on aina siitä pitäen ollut luonani. -- H.E.] itki katkerasti isäntänsä ääressä, jonka hän oli löytänyt ja luullut kuolleeksi. Ja eräs haavuri tutki olkapäässä olevaa haavaa, jonka Esmond varmaankin sai samalla hetkellä kuin hänen hevosensa ammuttiin ja kaatui hänen päälleen. Taistelu oli nyt ohitse tällä kohdalla kenttää ja kylä oli englantilaisten hallussa. Sen urhoolliset puolustajat olivat vankeja tai he olivat paenneet tai useat heistä olivat myös hukkuneet läheisiin Tonavan vesiin. Esmondin elämä olisi epäilemättä päättynyt ja samoin myös tämä kertomus, ellei kelpo Lockwood niin uskollisesti olisi etsinyt isäntäänsä. Ruumiidenryöstäjät olivat jo liikkeellä toimessaan kaatuneiden viruessa taistelukentällä, ja Jack oli opettanut yhtä näistä ylimyksistä muskettinsa varrella, kun tämä oli ollut kähveltämässä Esmondilta hänen hattuansa ja peruukkiansa ja kukkaroansa sekä hienoja leskivarakreivittären antamia hopeakoristeisia pistooleja. Hän oli juuri ollut kopeloimassa Esmondin taskuja löytääkseen lisäaarteita, kun Jack Lockwood saapui ja lopetti tämän konnan riemun.

Blenheimiin oli perustettu sairaaloita haavoittuneitamme varten, ja siellä makasi nyt Esmond useampia viikkoja, ollen hyvin suuressa hengenvaarassa. Haava, josta hän kärsi, ei ollut kovin suuri, ja lääkäri oli ottanut kuulan pois samalla paikalla missä nuori herramme oli sen saanut; mutta seuraavana päivänä hänen sairaalassa maatessaan häneen nousi kuume ja vähällä oli, ettei se tehnyt hänestä loppua. Jack Lockwood kertoi, että hän oli sekapäisenä puhunut mitä hurjimmalla tavalla ja nimittänyt itseään Esmondin markiisiksi ja ottanut kiinni yhden apulaislääkäreistä, jota oli tullut hänen haavojaan hoitamaan, vakuuttaen tämän olevan Madame Beatrixin ja että hän tekisi tästä herttuattaren, jos tämä vain antaisi myöntymyksensä. Näissä mielettömissä kuvitelmissa ja _vana somniassa_ Esmond kulutti päiviä sillävälin kuin armeija lauloi "Te Deumia" voiton johdosta ja sillävälin kuin ne kuuluisat juhlat pantiin toimeen, joissa herttuaamme, josta nyt oli tehty saksalainen prinssi, huvittivat Rooman kuningas ja hänen aatelistonsa. Herttua meni Englantiin Berliinin ja Hannoverin kautta ja Esmond jäi osattomaksi juhlista, jotka pidettiin noissa kaupungeissa ja jotka hänen päällikkönsä vietti muiden yliupseerien seurassa. Kun Esmond kykeni liikkumaan, päätyi hän kotiin Württembergin herttuan kaupungin Stuttgartin kautta, käyden uudelleen Heidelbergissa, josta hän meni Mannheimiin; sieltä hän teki pitkäveteisen mutta vaivattoman vesimatkan alas Rein-jokea, ja hän olisi pitänyt tätä matkaa varsin miellyttävänä ja kauniina, ellei hänen sydämensä olisi kaihonnut kotiin ja näkemään jotain, joka oli vielä monta kertaa kauniimpaa ja miellyttävämpää.

Melkein yhtä kirkkaina ja iloisina kuin hänen rakastettunsa silmät loistivat valot Harwichissa, kun postilaivamme saapui Hollannista. Monta tuntia ei kestänyt ennenkuin hän, Esmond, oli Lontoossa, sen voin vakuuttaa ja hänet otti avosylin vastaan Chelsean vanha leskivarakreivitär, joka vakuutti, puhuen ranskan- ja englanninkielten sekaista sotkuaan, että Esmondilla oli _air noble_, että tämän kalpeus puki tätä ja että tämä oli Amadis, joka ansaitsi Glorianan. Ja tuli ja leimaus, suuri oli Esmondin ilo kun hän sai kuulla, että hänen rakastettunsa oli tullut hovinaiseksi ja oli nyt hänen majesteettinsa luona. Vaikka Esmond oli käskenyt Jack Lockwoodin hankkia hevoset, koska heillä oli aikomus ratsastaa Winchesteriin sinä iltana, peruutti hän edellisen käskyn ja tilasi hevoset heti, kun sai kuulla nämä uutiset. Hänellä ei ollut enää mitään asiaa Hampshireen; kaikki hänen toivonsa ja kaihonsa kohdistuivat muutamien penikulmien päähän sieltä, Kensingtonin puiston aitauksen sisäpuolelle. Harry-poloinen ei ollut milloinkaan ennen katsonut peiliin niin hartaasti, ottaakseen selville, oliko hänellä _bel air_ ja pukiko hänen kalpeutensa häntä tosiaankin. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt niin paljon vaivaa peruukkinsa kiharoista, röyhelöjensä hienoudesta ja kaularöyhelöstään kuin nyt, ennenkuin mr. Amadis ilmestyi Madame Glorianan eteen. Oliko ranskalaisten rintamatuli puoleksikaan niin surmaatuottava kuin ne surmannuolet, joita hänen armonsa silmät sinkosivat? Ah seitsemän taivaan riemut, miten ne olivat ihanat!

Ja niinkuin kuu kalpenee taivaalla melkein näkymättömäksi loistavan aamuauringon valossa, niin ajatteli Esmondkin, varmaankin punastuen, eräitä toisia suloisia, kalpeita kasvoja, surullisia ja väsyneitä, jotka katosivat näkyvistä suloisine lempeine ilmeineen. Ne tuntuivat luovan sellaisen viimeisen katseen; jommoisen Eurydice olisi voinut luoda kaihotessaan rakastajaansa, kun Kohtalo ja Pluto ryöstivät hänet ja hän astui varjojen maahan.

X luku.

VANHA TARINA NARRISTA JA NAISESTA.

Huvittelemishalun, mikäli sitä Esmondilla oli (eikä hän pitänyt _desipere in loco'sta_ [kuvittelemisesta yhdessä paikassa] sen enempää eikä vähempää kuin useimmat muutkaan hänen ikäisensä nuoret miehet) hän voinut mitä suurenmoisimmin tyydyttää, vieläpä parhaassa seurassa mitä kaupunki tarjosi. Kun armeija matkusti sotaleireihinsä ulkomaille, saivat ne upseerit, joilla oli vaikutusvaltaa tai rahaa, helposti lomaa ja havaitsivat, että heidän oli paljon mukavampi kuluttaa aikaansa Pall Mallissa ja Hyde Parkissa kuin viettää talvea varustusten suojassa vanhoissa Flanderin kaupungeissa, joihin englantilaiset sotajoukot olivat kokoontuneet. Purret ja postilaivat kulkivat joka päivä hollantilaisten ja flaamilaisten satamain ja Harwichin välillä; sieltä Lontooseen johtavat tiet ja suuret majatalot olivat tulvillaan sotaherroja; kaupungin ravintolat ja kapakat kuhisivat punatakkeja; ja suuren herttuamme vastaanotot St. James'issa olivat yhtä tungokseen asti täynnä kuin ne olivat olleet Gentissä ja Brysselissä, joissa me olimme kohdelleet häntä kuin valtiasta ja hän meitä hallitsijan ylevin ja juhlallisin elein. Vaikka Esmond oli määrätty luutnantiksi siihen jalkaväkirykmenttiin, jonka eversti oli tuo mainehikas upseeri, brigaadipäällikkö John Webb, ei hän ollut liittynyt tuohon rykmenttiin eikä tullut esitellyksi sen oivalliselle päällikölle siitä huolimatta, että he olivat olleet yhteisellä sotaretkellä ja ottaneet osaa samaan taisteluun. Sillä kun Esmond oli adjutanttina kenraali Lumleylla, joka johti ratsuväkiosastoa, ja koska sotaväki marssi määräpaikkaan Tonavalle eri tietä, ei Esmond vielä ollut kohdannut päällikköään eikä tulevia sotatovereitaan. Mutta Lontoossa, Golden Squaressa, jossa kenraalimajuri Webb asui, sai kapteeni Esmond kunnian ensi kerran tavata ystävänsä, isäntänsä ja tulevan sotapäällikkönsä. Ne, jotka muistavat tämän komean ja hienosti sivistyneen herran, voivat varmaankin myös muistaa hänessä sen ominaisuuden, josta hän ei luullakseni ollutkaan vähän ylpeä, että hän nimittäin oli armeijamme kaunein mies. Eräs runoilija, joka kirjoitti ikävän runosikermän Oudenarden taistelusta kolme vuotta myöhemmin, sanoo, kuvaillessaan Webbiä: --

"Nyt jalo Webb taas johtaa joukkoaan, se näky kaikki viepi mukanaan, edellä muiden kenraal' ratsullaan kuin ylväs Mars jo päätyy kahakkaan; ah armo taivaan suojaks' sankarin sen sorjan Pariin, uljaan Hektorin!"

Mr. Webb piti näitä säkeitä aivan yhtä hyvinä kuin mr. Addisonin kirjoittamaa runoelmaa Blenheimin taistelusta, ja Hektorina olo _à la mode de Paris_ olikin tämän urhean gentlemannin kunnianhimona. Vaikeata olisi ollut koko meidän armeijastamme tai niiden upeain hoviherrain ja Maison du Royn kavaljeerien joukosta, jotka Vendômen ja Villeroyn alaisina taistelivat meitä vastaan, löytää upseeria, joka olisi ollut taitavampi sotilas tai täydellisempi gentlemanni taikka joko urhoollisempi tai ulkomuodoltaan kauniimpi. Ja jos mr. Webb uskoi sen, mitä maailma hänestä sanoi, ja jos hän oli syvästi vakuutettu eittämättömästä nerokkuudestaan, kauneudestaan ja urhoollisuudestaan, niin kelläpä olisi oikeutta ryhtyä hänen kanssaan riitelemään? Tämä hänen itsetyytyväisyytensä piti häntä yleensä hyvällä tuulella, mistä hänen ystävänsä ja ne, jotka olivat hänestä riippuvaisia, osasivat hyötyä.

Hän polveutui hyvin vanhasta wiltshireläisestä suvusta, jota hän kunnioitti yli kaikkien sukujen maailmassa. Hän kykeni näyttämään sukunsa polveutumisen kuningas Edward I:n ajoilta asti, ja hänen ensimmäinen esi-isänsä Roaldus de Richmond ratsasti Wilhelm Valloittajan rinnalla Hastingsin tantereella. "Olimme aatelismiehiä, Esmond", hän tapasi sanoa, "jo silloin kun Churchillit olivat tallirenkejä." Hän oli kovin pitkä mies ja oli tanssikengissään kuusi jalkaa kolme tuumaa pitkä (suurissa saappaissaan ja korkeassa vaaleassa peruukissaan hattuineen ja töyhtöineen hän oli ainakin kahdeksan jalkaa pitkä). "Minä olen pitempi kuin Churchill", hän tapasi sanoa tarkastaen itseään kuvastimessa, "ja olen rakenteeltani täydellisempi; ja jos eivät naiset pidä minusta, jolla ei ole luomaa nenässä niin enpä minä totisesti voi sitä auttaa ja Churchill vie minusta voiton siinä." Hän vertailikin itseään alinomaa herttuaan ja pyysi aina ystäviään vertailemaan heitä. Ja kun hän puhui näin avomieliseen tapaan, niinkuin hän maljansa ääressä teki, nauroivat juomaveikot ja yllyttivät häntä, ystävät olivat pahoillaan, juonittelijat ja imartelijat kannustivat häntä jatkamaan, ja juorukellot kuljettivat nämä jutut päämajaan ja niin lisäsivät sitä kaunaa, mikä jo oli olemassa suuren ylipäällikön ja erään kykenevimmän ja urhoollisimman kenraalin välillä mitä hänellä oli koskaan ollut.

Kenraalin katkeruus herttuaa kohtaan oli niin silmiinpistävä, että sen huomasi jo, kun ensikertaa joutui puolentunnin ajaksi keskustelemaan kenraali Webbin kanssa. Ja hänen vaimonsa, joka ihaili kenraaliaan ja piti häntä sata kertaa pitempänä, kauniimpana ja urhoollisempana kuin miksi lahjojaan tuhlaava luonto oli hänet tehnyt, vihasi suurta herttuaa sellaisella itsepintaisuudella, jommoista uskollisten vaimojen sopiikin tuntea miestensä vihamiehiä kohtaan. Ei niin, että herttua olisi vielä ollut vihamies; mr. Webb oli lausunut päälliköstään tuhansia moitteita, jotka tämä oli antanut anteeksi; ja ylipäällikkö, jonka vakoojat olivat joka paikassa, oli kuullut ainakin tuhannen seikkaa lisäksi, asioita, joita Webb ei ollut koskaan sanonutkaan. Mutta tälle suurelle miehelle ei anteeksiantaminen tuottanut mitään vaivaa, ja hän sieti loukkauksen ja hyväntyön yhtä helposti.

Jos joku lapsistani ottaa vaivakseen lukea nämä esi-isänsä muistiinpanot, niin en soisi hänen arvostelevan suurta herttuata sen mukaan, mitä hänen aikalaisensa ovat hänestä kirjoittaneet. [Tämä kappale Esmondin muistiinpanoissa on kirjoitettu lehdelle, joka on jälkeenpäin liitetty käsikirjoituskirjaan ja on päivätty 1744, varmaankin siis sen jälkeen kuin hän oli kuullut herttuattaren kuolemasta.] Ketään ihmistä ei ole niin äärettömästi ylistetty eikä parjattu kuin tätä suurta valtiomiestä ja soturia; ja totisesti ei myös kukaan ihminen ole koskaan ansainnut suurempaa ylistystä eikä pahempaa moitetta. Jos tämän kirjoittaja yhtyy viimemainittuun puolueeseen, niin hyvin todennäköisesti on hänen yksityinen, mieskohtaisesti tuntemansa loukkaus syynä hänen vihaansa.

Kun Esmond näyttäytyi ylipäällikön vastaanotossa, ei hänen ylhäisyytensä voinut hituistakaan muistaa kenraali Lumleyn adjutanttia; ja vaikka hän tunsi Esmondin perheen aivan hyvin, koska hän oli ollut sotaretkellä molempien lordien (lordi Franciksen ja varakreivi Esmondin isän) kanssa Flanderissa ja Yorkin herttuan vartioväessä, niin Marlborough'n herttua, joka oli ystävällinen ja avulias niinsanotuille laillisille varakreivi Castlewoodin edustajille, ei kiinnittänyt mitään huomiota luutnanttiparkaan, joka kantoi heidän nimeään. Ystävällinen sana tai tunnustus tai yksi ainoa hyväksyvä katse olisi voinut muuttaa Esmondin mielipiteen tuosta suuresta miehestä, ja kukapa tietää, eiköhän siinä tapauksessa sen satiirin sijasta, jota hänen kynänsä ei voi olla kirjoittamatta, alhainen historiankirjoittajamme olisi valinnut ylistelevien osaa? Meidän on vain muutettava katsantokantaamme ja suurikin teko näyttää katalalta; sen mukaan kuin käännämme perspektiivilasia, näyttää jättiläinen kääpiöltä. Saatatte kyllä kuvailla, mutta kuka voi todistaa, onko näkönne selvä tai ei taikka tiedonantokeinonne tarkat? Jos tuo suuri mies olisi sanonut sanankaan tälle vähäiselle (hänhän olisi astunut ulos kullatuista vaunuistaankin puistamaan rääsyisen, haavojen uuvuttaman Lasaruksen kättä, jos hän vain luuli, että Lasaruksesta olisi hänelle jotain hyötyä) olisi Esmond epäilemättä taistellut hänen puolestaan kynällä ja miekalla koko voimallaan; mutta lordi-leijona ei kaivannut herra hiiren apua tällä hetkellä, ja niinpä Muscipulus meni pois ja alkoi nakertaa puolustusaseita.

Näin sai siis nuori herra, jota hänen perheensä ja epäilemättä myös hän itse piti täydellisenä sankarina, kokea, ettei päivän suuri sankari kiinnittänyt häneen sen enemmän huomiota kuin armeijansa pienimpään rumpaliin. Chelsean leskivarakreivitär oli raivoissaan tästä perheensä laiminlyönnistä ja hän kävi kovan taistelun lady Marlborough'ta vastaan (joksi lady Castlewood itsepintaisesti nimitti herttuatarta). Herttuatar oli nyt kuningattaren ylihovimestaritar ja kuningaskuntamme suurimpia henkilöitä, samoinkuin hänen puolisonsa oli koko Euroopan; ja näiden kahden ladyn taistelu tapahtui kuningattaren vastaanottohuoneessa.

Vastaukseksi tätini kiihkeisiin valituksiin virkkoi herttuatar vihaisesti, että hän oli tehnyt parhaansa Esmondin laillisen sukuhaaran hyväksi ja ettei voitu odottaa, että hän pitäisi huolen tuon perheen äpäräsikiöistä.

"Äpäristäkö?" virkkoi varakreivitär raivoissaan. "Churchillien joukossa on äpäröitä, niinkuin teidän armonne tietää, ja Berwickin herttuasta pidetään varsin hyvää huolta."

"Madame", virkkoi herttuatar, "tiedätte kyllä kenen syy on, ettei sellaisia herttuoita ole myöskin Esmondin suvussa ja miten erään tunnetun ladyn pienoinen suunnitelma raukesi tyhjiin."

Esmondin ystävä Dick Steele, joka oli suorittamassa palveluksiaan prinssille, kuuli ladyjen väittelyn hovissa. "Ja luulenpa totisesti, Harry", virkkoi Dick, "että sinun sukulaisesi hävisi ottelussa."

Dick ei voinut pitää juttua omana tietonaan; ennen iltaa tiedettiin se jo kaikissa kahviloissa. Se oli painettuna eräässä "News Letters" julkaisussa, ennenkuin kuukausi oli loppuun kulunut, ja hänen ylhäisyytensä M-rlb-r-gh'n herttuattaren vastaus eräälle paavinuskoiselle hovinaiselle, joka kerran oli entisen K-J-kon suosikki, oli painettuna useissa paikoissa huomautuksen ohella, jossa selitettiin, että herttuatar ei ollut suonut itselleen hetkenkään lepoa, kun tämän perheen pää hiljattain sai surmansa onnettomassa kaksintaistelussa, ennenkuin sai eläkkeen orvoksi jääneille perillisille ja leskelle hänen majesteettinsa apurahastosta. Tämä riita ei suinkaan edistänyt Esmondin ylennystä ja pani hänet tosiaankin niin häpeämään itseään, ettei hän uskaltanut uudelleen näyttää kasvojaan ylipäällikön vastaanotoissa.

Niiden kahdeksantoista kuukauden kuluessa, jotka olivat kuluneet siitä kuin Esmond oli nähnyt rakasta emäntäänsä, oli tämän hyvä isä, vanha tuomiorovasti, jättänyt tämän elämän, viimeiseen asti periaatteilleen uskollisena ja kehoittaen perhettään aina muistamaan, että kuningattaren veli, kuningas Jaakko III, oli oikea hallitsija. Hänen loppunsa oli kovin mieltä ylentävä, niinkuin hänen tyttärensä kertoi Esmondille; hänen tytärtään ei suinkaan hämmästyttänyt vähän kun hän tuomiorovastin kuoleman jälkeen (tuomiorovasti oli aina elänyt hyvin vaatimattomasti) havaitsi, että hänen isänsä oli jättänyt jälkeensä sievoisen 3000 punnan erän ja testamentannut sen myladylle.

Tällä pikku omaisuudella kykeni lady Castlewood, sitten kun hänen tyttärensä palvelus hovissa alkoi, menemään Lontooseen, jossa hän järjesti pienen, aistikkaan kodin hovin läheisyyteen Kensingtoniin ja toi lapsensa sinne mukanaan; ja täällä tapasi Esmond nyt ystävänsä.

Nuoren lordin yliopistoelämä oli päättynyt jotenkin äkkinäisesti. Kelpo Tusher, hänen opettajansa, oli havainnut nuoren herran aivan hillittömäksi. Mylord haaskasi elämänsä kaikenlaisiin kujeisiin ja yltyi, niinkuin kotona kasvatetut pojat tekevät, satoihin poikamaisiin hullutuksiin. Niin siis tohtori Bentleyn, Trinityn uuden harjoitusmestarin mielestä oli soveliasta kirjoittaa varakreivitär Castlewoodille, mylordin äidille, ja pyytää häntä ottamaan pois nuori aatelismies yliopistosta, jossa hän kieltäytyi oppimasta ja jossa hän yltiöpäisellä esimerkillään sai vain pahaa aikaan. Uskonpa tosiaankin, että lordi oli vähällä saada aikaan tulipalon Nevil's Courtissa, tuossa kauniissa uudessa yliopistomme nelikulmiossa, jonka Sir Cristopher Wren oli hiljattain rakentanut. Mylord töyttäsi nurin erään proctorin palvelijoista, joka aikoi vangita hänet joissakin yökujeissa; hän piti päivälliskemut Walesin prinssin syntymäpäivänä, joka oli kahden viikon kuluttua hänen omasta syntymäpäivästään ja ne kaksikymmentä nuorta herraa, jotka olivat läsnä, päätyivät kadulle viininsä juotuaan. He olivat juoneet maljoja kuningas Jaakon terveydeksi avonaisten akkunain ääressä ja laulaneet kavaljeerilauluja ja huutaneet: "Jumala kuningasta suojelkoon!" suurella pihalla, niin että harjoitusmestari oli sydänyöllä tullut asunnostaan ja hajoittanut tuon kapinallisen seurueen.

Tämä oli mylordin kujeitten kukkura, ja kun pastori Thomas Tusher, jalosukuisen lordin varakreivi Castlewoodin perhepappi, huomasi, ettei hänen rukouksistaan ja saarnoistaan ollut mitään maallista hyötyä lordille, hän hylkäsi holhoojan velvollisuutensa ja meni ja nai tuon oluenpanijan lesken Southamptonista ja vei hänet ja hänen rahansa virkataloonsa Castlewoodiin.

Mylady ei voinut olla pojalleen vihainen siitä, että tämä oli juonut kuningas Jaakon maljan, koska hän itse oli lojaalinen tory niinkuin kaikki Castlewoodin perheen jäsenet olivat, ja tyytyi huokaisemaan, tietäen varmaankin, ettei hänen kieltonsa ollenkaan vaimentaisi nuoren lordin halua sotaiseen elämään. Lady olisi halunnut poikansa liittyvän samaan rykmenttiin, jossa Esmond oli, sillä hän toivoi, että Harry holhoaisi ja neuvoisi itsepäistä nuorta sukulaistaan; mutta nuori lordi ei tahtonut kuulla puhuttavankaan muusta kuin vartioväestä, ja hänelle hankittiin siis toimi Ormondin herttuan rykmentistä. Esmond sai siis tietää, kun hän palasi Saksasta Blenheimin taistelun jälkeen, että mylord oli vänrikki ja palkkaa nauttiva upseeri.

Huomio, jota kumpikin lady Castlewoodin lapsista herätti esiintyessään seurapiireissä, oli tavaton; ja koko kaupunki alkoi pian laulaa heidän ylistystään; niin kaunista paria, sanottiin, ei oltu koskaan nähty. Nuoren hovineidin maljoja juotiin joka pöydässä ja kaikissa ravintoloissa; ja nuoren lordin muhkeutta ihailtiin vielä enemmän kuin hänen sisarensa kauneutta. Satoja lauluja kirjoitettiin tästä parista; ja niinkuin senaikuinen tapa oli, ylistettiin nuorta lordia näissä anakreonlauluissa yhtä lämpimästi kuin Batyllusta. Voin vakuuttaa, että hän otti vastaan hyvin kiitollisena kaupungin mielipiteen hänestä, ja tyytyi vilpittömyydellä ja lumoavalla iloisuudella, joka hänessä aina ilmeni, ajattelemaan todella olevansa Lontoon kaunein mies.

Vaikka ei vanhaa Chelsean varakreivitärtä koskaan voitu saada myöntämään, että miss Beatrix olikaan kaunotar (jota kielteistä mielipidettä, kuten voidaan käsittää, suuri joukko naisia kannatti hänen kerallaan), hän kuitenkin, heti kun sai nähdä nuoren Castlewoodin, myönsi rakastuneensa häneen. Ja kun Harry Esmond, taas palasi Chelseahen, hän huomasi, että hänet oli kokonaan syrjäyttänyt varakreivittären suosiosta nuorempi sukulaisensa. Kuninkaan maljanjuomiskuje Cambridgessä olisi ainakin voittanut hänen sydämensä, vakuutti varakreivitär, ellei mikään muu olisi sitä tehnyt. "Miten saattaa tuo armas poika olla niin kaunis?" kysyi hän. "Hän ei ole sitä perinyt isältään -- eikä tietenkään myös äidiltään. Miten on hän voinut saada niin jalot käyttäytymistavat ja niin täydellisen _bel airin?_ Tuo maalaistunut Walcoten leski ei olisi koskaan voinut hänelle sitä opettaa." Esmondilla oli omat mielipiteensä maalaistuneesta Walcoten leskestä, jonka käyttäytymisessä oli tyyntä suloutta ja lämmintä ystävällisyyttä, mikä oli Esmondista aina tuntunut hyvän kasvatuksen täydellistymiseltä, vaikka ei hän ylittänytkään väitellä tästä tätinsä kanssa. Mutta hän voi olla yhtä mieltä useimpien ylistyksien suhteen, joita hurmaantunut vanha leskivarakreivitär uhrasi varakreiville, koska ei Esmond koskaan ollut nähnyt mielenkiintoisempaa eikä lumoavampaa gentlemannia. Castlewoodilla ei ollut yhtä suuressa määrin älykkyyttä kuin iloisuutta. "Tuon nuorukaisen ulkomuoto on kaikkea hyvää", oli mr. Steelen tapa sanoa; "ja hänen naurunsa tekee keskustelun yhtä miellyttäväksi kuin kymmenen mr. Congreven älynleimausta. Istuisin aivan yhtä kernaasti pullon ääressä hänen kanssaan kuin mr. Addisonin, ja mieluummin kuuntelen hänen puhettaan kuin Nicolinia. Onko mies vielä koskaan ennen ollut niin suloisella tavalla humalainen kuin mylord Castlewood? Antaisin mitä tahansa, että pysyisin tasapainossa viinini jälkeen" (vaikka totisesti Dick kesti osansa varsin huokeasti, ja juotavaa sai olla paljonkin) "niinkuin tämä verraton nuori mies. Kun hän on selväpäinen, on hän ihastuttava, ja kun hän on päissään, on hän aivan vastustamaton." Ja viitaten lemmikkiinsä, Shakespeareen (joka oli aivan kokonaan vanhanaikainen, kunnes Steele hänet jälleen toi muotiin), Dick vertasi lordi Castlewoodia Prinssi Henrikkiin ja huvikseen risti Esmondin Pistooliksi.

Ylihovimestaritarta, Englannin korkeinta ladyä kuningattaren jälkeen tai ennenkin hänen majesteettiaan, niinkuin maailma sanoi, ei koskaan voitu saada sanomaan ainoatakaan ystävällistä sanaa Beatrixille, jonka hän oli toimittanut hovinaiseksi, mutta tämän veljen hän otti heti suosioonsa. Kun nuori Castlewood uudessa univormussaan ja näyttäen sadun prinssiltä meni kohteliaisuusvierailulle herttuattaren luo, katseli tämä hetkisen vaiteliaana punastelevaa ja hämillään olevaa nuorta miestä edessään, sitten alkoi lady nyyhkyttää ja suuteli lordia tyttärensä ja seurueensa nähden. "Hän oli poikani ystävä", sanoi hän nyyhkytystensä lomassa. "Minun Blandfordini olisi voinut olla kuin hän." Ja jokainen näki tämän herttuattaren suosionosoituksen jälkeen, että nuoren lordin edistys oli taattu, ja ihmiset parveilivat suosikin ympärillä, joka tuli turhamaisemmaksi ja vallattomammaksi ja iloisemmaksi kuin koskaan ennen.