Part 24

"Minä tunnen ne", sanoi mr. Esmond, keskeyttäen hymyllään ladyn puheen. "Tiedän, että esteenä ovat sir Wilmot Crawley Queen's Crawleystä ja mr. Anthony Henley Grangesta ja Mylord Blandfordin markiisi, joka tuntuu olevan suosittu kosija. Pyydätte vain minua kantamaan rouva markiisittaren värejä ja tanssimaan hänen häissään."

"Oi, Harry, Harry, mikään näistä hullutuksista ei minua peloita", lady Castlewood huudahti. "Lordi Churchill on vain lapsi ja hänen haaveilunsa Beatrixista oli vain poikamaista hullutusta. Hänen vanhempansa näkisivät hänet mieluummin haudassa kuin avioliitossa alempiarvoisen kanssa. Ja luuletko, että minulla on halua ryhtyä tavoittelemaan miestä Francis Esmondin tyttärelle, tai että alistuisin työntämään tyttäreni tuohon ylpeään perheeseen, missä hän vain aiheuttaisi riidan pojan ja vanhempien välille ja tulisi kohdelluksi alempiarvoisena. Semmoinen matalamielisyys on minusta inhoittavaa. Beatrix halveksisi sitä. Oi Harry, vika ei ole sinussa vaan Beatrixissa. Minä tunnen teidät molemmat ja rakastan teitä: tarvitseeko minun sitä rakkautta nyt hävetä? Ei, ei koskaan, ja sinäkö, rakas Harry, olisit ansioton! Minä vapisen Beatrix-parkani vuoksi -- jonka itsepäisyys peloittaa minua. Hänen mustasukkaista luonnettaan (minun sanotaan myös olleen mustasukkaisen, mutta Jumalan kiitos, olen nyt parantunut tuosta synnistä) ja turhamaisuuttaan eivät mitkään sanani eivätkä rukoukseni voi parantaa -- vain kärsimykset, vain kokemus ja perästäpäin tuleva katumus. Oi Henry, hän ei tee onnelliseksi sitä miestä, joka häntä rakastaa. Poistu täältä poikani, jätä hänet. Rakasta meitä aina ja ajattele meitä ystävällisesti. Ja minuun nähden tiedät rakkaani, että näiden seinien sisäpuolella on kaikki se, mitä minä maailmassa rakastan."

Havaitsiko Esmond myöhemmässä elämässään tosiksi ne sanat, jotka hänen hellä emäntänsä surullisella mielellä lausui? Esmondia varoitettiin; mutta varmaan ovat myös muut ennen häntä ja hänen jälkeensä saaneet varoituksia, ja hänkin hyötyi siitä saman verran kuin useat muut.

Nuori varakreivi oli kovin suruissaan kun hän sai kuulla, ettei Harry voinut tulla hänen kanssaan kukkotaisteluun, koska tämän täytyi mennä Lontooseen. Mutta varmaankin mylord tunsi itsensä lohdutetuksi, kun Hampshiren kukot voittivat kilpailun ja hän sai nähdä jok'ainoan taistelun ja soveliaasti pöyhkeillä hävinneille Sussexin herroille.

Kun Esmond ratsasti kaupunkia kohti, tuli hänen palvelijansa hänen rinnalleen ja kertoi nauraen, että miss Beatrix oli ottanut, esiin uuden puvun ja siniset sukat esiintyäkseen päivällispöydässä niissä ja että hän oli tullut raivoihinsa ja antanut palvelijattarelleen korvapuustin saatuaan kuulla, että Esmond oli lähdössä pois. Miss Beatrixin palvelijatar, mies kertoi, tuli palvelijain saliin itkien ja poski yhä lyönnistä punaisena. Mutta Esmond käski jyrkästi palvelijansa vetäytymään taakseen ja vaikenemaan ja ratsasti eteenpäin pää täynnä ajatuksia -- muutamia surullisia ja muutamia sanomattoman armaita ja mieluisia.

Hänen emäntänsä, josta hän oli ollut vuoden erossa, oli taas hänen rakas emäntänsä. Perhe, josta hän oli ollut erotettu ja jota hän mitä hellimmällä kiintymyksellä rakasti, oli taas hänen perheensä. Beatrixin kauneus, jos se hänelle säteili, säteili ystävällisesti, ja hän suhtautui siihen samanlaisella ihastuksella kuin nähdessään hymyävien madonnain kauniita muotokuvia Cadizin luostarissa, kun hän oli lippuineen siellä lähetystoimissa. Vaikeata on sanoa minkälaisin tuntein Esmond suhtautui emäntäänsä. Hänen kohtaamisensa oli tuottanut onnea eikä eroaminen tuottanut mitään suurta tuskaa. Pojan hellyys, rakkaus, joka oli sekä kunnioitusta että huolenpitoa, täytti Esmondin mielen, kun hän ladyä ajatteli. Ja Esmond rukoilee, että se pyhä tuli aina palaisi, olipa hän ladyä lähellä tai etäällä hänestä, siitä hetkestä tähän ja tästä hetkestä kuolemaan ja sen jälkeiseen aikaan.

IX luku.

OTAN OSAA 1704:N SOTARETKEEN.

Sitten mr. Esmond ratsasti Lontooseen ja jos leskivarakreivitär olikin ollut vihainen tämän pikaisesta lähdöstä, niin hän nyt oli tavattoman iloinen tämän nopeasta palaamisesta.

Esmond meni heti kunniavierailulle uuden kenraalinsa, Lumleyn luo, joka otti hänet suosiollisesti vastaan. Hän oli tuntenut Esmondin isän ja hän oli myös, niinkuin häntä huvitti sanoa, saanut mitä parhaimmat tiedot mr. Esmondista upseerilta, jonka adjutanttina tämä oli ollut Vigo-retkellä. Mr. Esmond oli kuluneena talvena kirjoitettu luutnantiksi brigaadipäällikkö Webbin jalkaväkirykmenttiin, joka silloin oli päällikköineen Flanderissa. Mutta koska Esmond nyt kiinnitettiin mr. Lumleyn seurueeseen, ei hän liittynyt omaan rykmenttiinsä ennen kuin vuoden perästä, palattuaan Blenheimin sotaretkeltä, joka taisteltiin seuraavana vuonna. Se sotaretki alkoi hyvin aikaisin. Meidän väkemme marssivat leireistään, kun talvi tuskin vielä oli kulunut, ja sijoittuivat Bonnin kaupunkiin Reinin varrella, herttuan toimiessa ylipäällikkönä. Hänen ylhäisyytensä liittyi armeijaan kovin syvän surun painostamana; hänellä oli suruharso hihassaan ja koko hänen perheensä oli surussa. Ja sama postilaiva, joka toi ylipäällikön, toi myös kirjeitä sotaväelle, joka oli saapunut määräpaikkaan ennen ylipäällikköä; kirjeiden joukossa oli myös Esmondille tämän rakkaalta emännältä, ja se kirje oli Esmondista hyvin mielenkiintoinen.

Nuori markiisi Blandford, hänen ylhäisyytensä poika, joka oli otettu oppilaaksi King's College'iin Cambridge'issa, (nuori varakreivi oli myös ollut Cambridge'issa Trinity College'issa ja mr. Tusher oli hänen ohjaajanaan) oli saanut rokon ja oli kuusitoistavuotiaana kuollut. Niin olivat Frank-paran suunnitelmat sisarensa ylenemisestä tuhoutuneet ja tuo viaton lapsellinen intohimo tukahtunut alkuunsa.

Lady olisi suonut Esmondin palaavan -- ainakin viittasivat hänen kirjeensä siihen. Mutta vihollisen edessä oltaessa oli tämä mahdotonta ja nuori mies oli vaatimattomalta osaltaan mukana piirityksessä, jota ei tarvitse tässä kuvailla, ja hänellä oli onni päästä siitä ilman minkäänlaista vammaa ja juoda päällikkönsä malja, kun vihollinen oli antautunut. Hän oli yhtä mittaa sotapalveluksessa tämän vuoden eikä ajatellut pyytää lomaa kuten muutamat hänen vähemmän onnelliset ystävänsä tekivät; nämä hukkuivat tuossa hirmumyrskyssä, joka sattui marraskuun loppupuolella, myrskyssä "mi yllä Britannian raivoon sai", (kuten mr. Addison siitä lauloi) ja jossa kymmeniä parhaita laivojamme ja 15,000 merisotilastamme hukkui.

Sanottiin, että herttuamme oli ihan murtunut onnettomuudesta, joka oli kohdannut hänen perhettään; mutta hänen vihollisensa havaitsivat, että hän kykeni heidät kukistamaan sekä myös hallitsemaan suruansa. Vaikka tämän suuren päällikön toimenpiteet olivat olleet onnellisia menneenä vuonna, voitti ne kuitenkin täydellisesti hänen ylväs voittonsa seuraavalla sotaretkellä. Korkea ylipäällikkö meni Englantiin Bonnin taistelun jälkeen, ja armeijamme vetäytyi takaisin Hollantiin, jossa hänen ylhäisyytensä uudelleen järjesti joukot huhtikuussa vuonna 1704 saavuttuaan Harwichista ja astuttuaan maihin Maesland Sluyissa. Sieltä hänen ylhäisyytensä saapui heti Haagiin, jossa hän otti vastaan ulkomaiden lähettiläät, johtavat upseerit ja muita huomattavia henkilöitä. Mitä suurimpia kunnianosoituksia tuli joka paikassa hänen ylhäisyytensä osaksi -- Haagissa, Utrechtissa, Ruremondeasa ja Maestrichtissa. Kansalliset viranomaiset tulivat vastaanottamaan hänen vaunujaan, hänen saapumistaan tervehdittiin tykeillä, komeita valtaistuintelttoja pystytettiin hänelle sinne, missä hän viipyi ja juhlatilaisuuksia valmistettiin niille lukuisille herroille, jotka kulkivat hänen seurueessaan. Hänen ylhäisyytensä tarkasti uudelleen paikallisen ylipäällikön joukot Liegen ja Maestrichtin välillä, sekä sen jälkeen englantilaiset voimat, jotka olivat kenraali Churchillin johdon alaisina lähellä Bois-le-Ducia. Ryhdyttiin kaikkiin valmistuksiin pitkää marssia varten, ja armeija sai suureksi ylpeydekseen kuulla, että ylipäällikön tarkoitus oli siirtää sota Alankomaista muualle ja marssia Mosel-joen vartta myöten. Ennenkuin jätimme Maestrichtissa olevan leirimme, saimme kuulla, että ranskalaisetkin retkeilivät marski Villeroyn johdolla Moselia, kohti.

Toukokuun loppupuolella saapui armeijamme Koblenziin. Ja seuraavana päivänä hänen ylhäisyytensä ja kenraalit, jotka seurasivat häntä, menivät vierailulle Trierin vaaliruhtinaan luokse hänen linnaansa Ehrenbreitsteiniin, ja sillävälin kuin herttuata huvitettiin suuressa juhlassa, jonka vaaliruhtinas oli järjestänyt, kulkivat ratsuväki ja rakuunat Reinin yli. Kaikki oli vielä uutuuden viehätystä, juhlimista ja loistoa -- suuren ja kunniakkaan armeijan ylväs marssi ystävällisen maan läpi ja varmaan myös läpi ihanampani paikkojen niitä koskaan olen nähnyt.

Jalkaväkemme ja tykistö, jotka seurasivat ratsuväkeä mahdollisimman nopeasti, meni Reinin ylitse Ehrenbreitsteinin alapuolelta ja eteni siten Casteliin, Mainzia vastapäätä, jossa kaupungissa hänen ylhäisyyttään päälliköineen ja saattueineen maihinnousupaikassa odottivat vaaliruhtinaan vaunut; ne veivät heidät vaaliruhtinaan palatsiin kanuunain jylistessä; ja niin juhlittiin herttuata taas suurenmoisesti. Gidlingen Baijerissa oli määrätty armeijan yhteiseksi kokoontumispaikaksi, ja sinne kulkivat nyt eri teitä englantilaisten, hollantilaisten ja tanskalaisten koko voimat ja saksalaiset apujoukot. Jalkaväki ja tykistö kulki Neckarin yli Heidelbergin kohdalta kenraali Churchillin johdon alaisena; ja Esmondilla oli tilaisuus nähdä tuo kaupunki ja linna, jotka kerran olivat olleet niin kuuluisat ja kauniit (vaikka ranskalaiset olivat ne Turennen johtamina saartaneet ja tuhonneet viime sodassa); hän sai nähdä paikan, jossa hänen isoisänsä oli palvellut kaunista ja onnetonta Pfalzin vaaliruhtinatarta, ensimmäisen Kaarle-kuninkaan sisarta.

Mindelsheimissä tuli kuuluisa Savoijin prinssi vierailulle ylipäällikkömme luo, ja kaikki me tunkeilimme innostuneina esiin saadaksemme edes vilaukselta nähdä tuon loistavan ja pelottoman soturin. Sotaväkemme asetettiin kunniatervehdystä tekemään prinssin eteen, jota huvitti osoittaa ihailuaan tätä jaloa englantilaista armeijaa kohtaan. Viimein saimme viholliset näkyviimme Dillingenin ja Lawingenin välillä, ja näiden kahden armeijan välissä oli Brentz. Vaaliruhtinas, joka päätteli, että Donauworth olisi hänen ylhäisyytensä hyökkäyspaikka, lähetti suuren osaston parhaita joukkojaan kreivi Darcosin avuksi, joka oli asettunut lähellä olevaan Schellenbergin kaupunkiin. Sinne oli tehty mahtavia vallihautoja ja tuhansia työsotilaita oli asetettu vahvistamaan asemaa.

Heinäkuun toisena päivänä herttua teki hyökkäyksen tätä asemaa vastaan, ja tuskin tarvinnee mainita minkälainen menestys meillä oli. Herttualla oli edetessään kuusituhatta englantilaista ja hollantilaista jalkamiestä, kolmekymmentä eskadroonaa ratsuväkeä ja kolme rykmenttiä keisarillisia kyrassiereja. Hän kulki joen yli ratsuväen etupäässä. Vaikka väkemme hyökkäsi verrattoman rohkeasti ja raivoisasti -- syöksyen ihan vihollisen tykkejä vasten ja saaden surmansa sen varuksien edessä -- työnnettiin meidät useita kertoja takaisin emmekä me olisi aikeessamme onnistuneet, elleivät Badenin prinssin johtamat keisarilliset olisi tulleet apuun, jolloin vihollinen ei kyennyt meitä vastustamaan. Me ahdistimme sen juoksuhautoihin tehden siellä hirveätä surmantyötä, ja niin ihan Tonavalle asti, jossa suuri osa vihollisen joukkoja, seuraten päällikköjensä, kreivi Darcosin ja itsensä vaaliruhtinaan esimerkkiä, koetti pelastautua uimalla. Armeijamme marssi Donauworthiin, jonka baijerilaiset olivat tyhjentäneet ja jossa vaaliruhtinaan sanottiin aikoneen antaa meille lämmin vastaanotto polttamalla meidät vuoteisiimme -- sillä talojen alla olevien kellarien, kun me otimme ne huostaamme, havaittiin olevan olkia täynnä. Mutta vaikka soihdut yhä olivat siellä, niin olivat soihdunkantajat livistäneet tiehensä. Kaupunkilaiset saivat talonsa pelastetuiksi ja ylipäällikkömme otti haltuunsa vihollisen ruoka- ja ampumavarat varastohuoneista, puodeista ja makasiineista. Viisi päivää myöhemmin laulettiin suuri "Te Deum" prinssi Ludwigin armeijassa, ja meidän armeijassamme pidettiin hartaan juhlallinen kiitospäivä; Savoijin prinssin onnittelut saapuivat hänen ylhäisyydelleen ylipäällikölle päivän uskonnollisten juhlamenojen aikana ja tuntuivat aivankuin lopettavan ne "amenella".

Ja nyt, saatuaan ensin nähdä sotaisen retken ystävällisen maan läpi sekä usean saksalaisen hovin komeuden ja niissä toimeenpannut juhlat, ankaran kamppailun tulisen taistelun kilvoituksessa sekä voiton riemun, mr. Esmond sai nähdä toisen osan sotatoimista -- väkemme saapumisen vihollisen alueelle, jossa se kohdisti kaikkeen ympärillään olevaan miekan ja tulen; hän sai nähdä poltettuja maatiluksia, tallattuja viljavainioita, kirkuvia naisia, teurastettuja poikia ja isiä ja humalaisia sotamiehiä, jotka kiroilivat ja pitivät juominkeja kyynelten, kauhun ja murhan keskellä. Miksi ylevä Historian Runotar, joka niin kernaasti kuvailee sankarien urhoollisuutta ja taistelun ihanuutta, jättää pois nämä tapaukset, jotka ovat niin raakoja, inhoittavia ja alhaisia ja jotka kuitenkin muodostavat moninverroin suurimman osan sodan murhenäytelmästä? Te Englannin gentlemannit, jotka saatte elää mukavasti kotona ja ylpeilette voittolauluista, joissa päällikköjämme ylistetään, te sievät immet, jotka lennätte hypellen alakertaan kuullessanne huilun ja rummun äänen ja hurraatte brittiläisille krenatööreille -- oletteko ottaneet lukuun, että nämä seikat ovat olleet tekijöinä siinä voitossa, jota te ihailette ja muodostaneet osan teidän hellimienne sankarien toimista? Ylipäälliköllämme, jota Englanti ja koko Eurooppa, lukuunottamatta ainoastaan ranskalaisia, melkein jumaloi, oli sen verran jumalallista olennossaan, että hän oli aivan tunteeton voiton, vaaran tai tappion tullen. Hän oli tunteeton kaikkein suurimman vastuksen ja kaikkein tavallisimman juhlallisuuden edessä; hän oli tunteeton sadantuhannen taisteluriviin asettuneen miehen ja palavan majansa eteen surmatun talonpojan edessä. Hän oli tunteeton juopuneiden saksalaisten aatelisherrain juominkeja katsellessaan ja itsevaltiaan hovissa, ja tehdessään pöytänsä ääressä leirimajassaan suunnitelmiaan ja vihollisen patterien edessä, jotka syöksivät kidoistaan tulta ja turmaa ja kasasivat ruumiita hänen ympärilleen, -- hän oli aivan tyyni, kylmä, päättävä niinkuin kohtalo. Hän teki kavalluksen ja hovikumarruksen, hän kertoi niin mustan valheen kuin Styx-virta yhtä kevyesti kuin hän sanoi kohteliaisuuden tai puhui ilmasta. Hän otti rakastajattaren ja hylkäsi hänet, hän petti hyväntekijänsä ja auttoi häntä ja olisi hänet surmannut aina vain yhtä tyynesti ja tuntien yhtä vähän katumusta kuin Klotho kehrätessään lankaansa tai Lakhesis katkaistessaan sen. Olen kuullut Savoijin prinssin upseerien sanovan, että prinssi taistelun tuoksinassa tuli eräänlaisen sotaisen raivon valtaan; hänen silmänsä loistivat ja hän syöksyi raivoissaan joka taholle. Hän huusi kirouksia ja rohkaisusanoja ja huusi ja kehoitti verisiä sotakoiriaan eteenpäin, ollen itse aina ensimmäisenä hyökkääjistä. Herttuamme oli yhtä tyyni tykin suun edessä kuin vierashuoneen oven edessäkin. Hän ei varmaankaan olisi voinut olla se suuri mies, joka hän oli, jos hänellä olisi ollut sydäntä rakkauteen tai vihaan tai sääliin tai pelkoon tai katumukseen tai kaihoon. Hän ajoi perille mitä rohkeimman urotyön tai syvimmän älyn kokeen aivan samoin kuin hän suoritti kaikkein kehnoimman teon mihin ihminen kykenee -- valhetteli ja petti rakastavan naisen ja ryösti köyhältä kerjäläiseltä puolipennyä samanlaisella hirveällä tyyneydellä ja yhtä hyvin kyeten luonteemme sekä korkeimpiin että matalamielisimpiin tekoihin.

Hänen ominaisuutensa tunnettiin varsin hyvin armeijassa, jossa oli kaikkien puolueitten jäseniä ja paljon viekkautta ja neroa; mutta hän omisti niin täysin kaikkien luottamuksen maailman ensimmäisenä sotapäällikkönä, ja usko ja ihailu hänen ihmeellistä älyään ja menestystään kohtaan oli niin suuri, että juuri ne ihmiset, joilta hän surullisen kuuluisasti petkutti palkan ja päälliköt, joita hän käytti hyväkseen ja loukkasi; -- (sillä hän käytti hyväkseen kaikkia ihmisiä, pieniä ja suuria, jotka joutuivat hänen läheisyyteensä), käytti heitä samalla lailla välikappaleinaan ja otti heiltä jotain, joko jonkun ominaisuuden tai aineellista omaisuutta -- hän otti sotilaan veren tai jalokivikoristeisen päähineen tai kuninkaalta satatuhattakruunua rahaa tai osan nälkäänäkevän kenttävahdin kolmesta kuparipennistä; tai hän saattoi ottaa, ollessaan nuori, suudelman naiselta sekä kultaiset ketjut tämän kaulalta, sillä hän otti kaiken mitä voi sekä naisilta että miehiltä. Ja hänessä oli, niinkuin olen jo sanonut, sen verran jumalaista, että hän saattoi nähdä sankarin saavan surmansa tai varpusen kuolevan tuntien samanverran myötätuntoa kumpaakin kohtaan. Ei niin, ettei hänellä olisi ollut kyyneliä: hän saattoi aina tilata esiin tämän varatoimenpiteen oikealla hetkellä; hän voi varata mielinmäärin kyyneleitä ja hymyjä aina kun tarve vaati tämän halvan rovon käyttämistä. Hän saattoi madella kengänkiilloittajan edessä aivan samoin kuin hän imarteli ministeriä tai itsevaltiasta; hän saattoi olla ylpeä, nöyrä, uhkaava, katuva, hän saattoi itkeä ja pusertaa kättänne -- tai antaa iskun, kun näki tilaisuuden soveliaaksi -- mutta siitä huolimatta ne, jotka sotaväessä tunsivat hänet parhaiten ja olivat enimmän kärsineet hänen tähtensä, ihailivat häntä kaikkein enimmän; ja kun hän ratsasti rivien mukana taisteluun tai tilaisuuden sattuessa nelisti rohkaisemaan pataljoonaa, joka horjui vihollisen hyökkäyksen tai tykkitulen edessä, niin heikonneet miehet ja upseerit saivat uutta voimaa, kun he näkivät hänen kasvojensa ylevän tyyneyden ja tunsivat, että hänen tahtonsa teki heidät vastustamattomiksi.

Blenheimin suuren voiton jälkeen oli sotaväen innostus herttuata kohtaan -- hänen katkerimpien yksityisten vihamiestensäkin -- jonkinlaista raivoa; niin, juuri ne upseerit, jotka sydämissään häntä kirosivat, olivat kaikkein raivoisimpia hänelle hurraamaan. Kukapa voisi kieltäytyä palkitsemasta ihailullaan sellaista voittoa ja sellaista voittajaa? Ei ainakaan tämän kirjoittaja. Ihminen voi väittää olevansa miten suuri filosofi tahansa, mutta sen, joka taisteli sinä päivänä, täytyy tuntea rintansa ylpeydestä paisuvan, kun hän sen muistaa.

Ranskalaisten oikea siipi oli asetettu lähelle Blenheimin kylää Tonavan varrelle, jossa marski Tallardin asemat olivat; heidän rintamansa saattoi ulottua noin neljä tai viisi kilometriä Lutzingenin edustalle ja ylös metsäistä harjannetta, jonka reunalle oli Savoijin prinssiä vastaan asetettu neljäkymmentä vihollisen ratsuväkiosastoa.

Siellä oli eräs kylä, jonka ranskalaiset olivat polttaneet, koska metsä tosiasiassa oli parempi suoja ja helpompi varjella kuin mikään kylä.

Näiden kahden kylän ja ranskalaisten rintaman edessä juoksi pieni puro, joka ei ollut enempää kuin kaksi jalkaa leveä, rämeikön lävitse (joka ilman kuumuuden vuoksi oli suurimmaksi osaksi kuivanut), ja tämä puro oli ainoa mikä erotti näitä kahta armeijaa. Meidän armeijamme oli tullut ja järjestäytynyt taisteluriviin ranskalaisten edessä kello kuudelta aamulla, niin että he saattoivat hyvin nähdä rintamamme. Koko tämä suuri tasanko mustanaan kuhisi sotaväkeä jo tunteja ennenkuin pommitus alkoi. Kummallakin puolella kesti tätä kuulasadetta useita tunteja; ranskalaiset tykit olivat heidän rintamansa edessä ja tekivät erittäinkin meidän ratsuväkemme joukossa tuhoisaa jälkeä, sekä myös oikean siipemme keisarillisissa joukoissa, joita johti Savoijin prinssi. Hän ei kyennyt etenemään tykistöineen eikä joukkoineenkaan, kun maa hänen edessään oli ojien ja suoaukeamain peitossa ja perin vaikeata kulkutietä tykistölle.

Keskipäivä oli mennyt, kun alkoi vasemman siipemme hyökkäys, jota lordi Cutts, Englannin armeijan urhoollisin ja rakastetuin upseeri johti. Ja nyt nuori adjutanttimme sai sotakokemuksensa täydellisiksi. Nähtyään kaksi suurta sotajoukkoa vastakkain taisteluvalmiina ja saatuaan kunnian ratsastaa määräysten viejänä rintaman toisesta päästä toiseen, hän joutui osalliseksi varsin tavallisesta sotaisesta kunniasta ja sai iskun päähänsä useiden satojen muiden urhoollisten poikain lailla jo melkein tämän kuuluisan Blenheimin päivän alkaessa. Vähän puolipäivän jälkeen, kun järjestäytyminen hyökkäystä varten oli suuren ajanhukan ja monien vaikeuksien jälkeen saatu toimitetuksi, marssi osasto englantilaisia ja hessiläisiä kenraalimajuri Wilkes'in johtaessa linjamme ulointa vasenta siipeä Blenheimiä kohti, edeten kovin urheasti vihollisen ankaran tykkitulen alaisina; heidän tykkinsä olivat paremmissa asemissa ja lukuisammat kuin meidän; kenraalimajuri kulki jalkaisin upseereineen osastonsa etunenässä, marssien avopäin pelkäämättömänä aivan vihollisen eteen, joka sinkosi surmantulta tykeistään ja musketeistaan. Meikäläisiä oli neuvottu olemaan vastaamatta tuleen muuten kuin pistimin ja pajunetein saavuttuamme ranskalaisten paaluvarustuksille asti. Näille johti nyt Wilkes kulkunsa vaarasta välittämättä ja iski miekkansa paaluvarustukseen, ennenkuin meikäläiset vielä ehtivät hyökätä sille. Samassa ammuttiin hänet ynnä hänen everstinsä, majurinsa ja useat upseerinsa, ja joukkomme, joka riemuiten ja hurraten suurenmoisen päättävästi ja urhoollisesti eteni, pysäytti kuitenkin se surmantuli, joka sinkosi esiin vihollisen varuksien takaa, ja sitten hyökkäsi meitä vastaan raivoisasti sivulta Blenheimistä saapunut ranskalainen ratsuväki, kaataen paljon miehiämme. Vihollinen teki kolme raivoisaa ja epätoivoista hyökkäystä jalkaväkeämme vastaan ja työnsi meidät takaisin; niinpä olivatkin jalkaväkiosastomme aivan muserretut ja peräytyivät nyt ryömien pienen puron poikki, jonka yli niin päättäväisinä olimme tunti sitten tulleet, ja koko ajan seurasi meitä ranskalainen ratsuväki, surmaten ja hakaten meitä maahan.