Part 23

Ja niin se on -- kirkkaan silmäparin kymmenen katsetta riittää valloittamaan nuoren miehen, tekemään hänet orjaksi ja sytyttämään hänen sydämessään tulen ja vieläpä saa hänet unohtamaankin. Ne huikaisevat hänet, niin että menneisyys tulee hänelle heti hämäräksi, ja hän arvioi tuon silmäparin niin arvokkaaksi, että hän antaisi koko elämänsä voidakseen omistaa sen. Mitäpä onkaan parhaiden ystäväin hellä rakkaus tämän aarteen rinnalla? Onko muisto yhtä väkevä kuin toivova odotus? Onko nautinto yhtä voimakas kuin nälkä? Onko kiitollisuus yhtä väkevä kuin kaipuu? Olen katsellut kuninkaallisia jalokiviä Euroopan aarreaitoissa ja ajatellut miten niistä on käyty sotia. Mogul-hallitsijat panivat viralta ja kuristivat ihmisiä niiden tähden tai he keinottelivat niillä, miljoonat kurottautuivat niitä ostamaan ja rohkeimmat menettivät elämänsä kaivaessaan esiin noita pieniä kimaltelevia leluja, joita en pidä sen arvokkaampina kuin hattuninappia. Samoin on myös muita loistavia hempuja (jotka myös ovat kiteytynyttä vettä), joista ihmiset ovat aina tappaneet toisiaan ja riidelleet keskenään ihmissuvun alusta asti, hempuja, joiden kimallus ei kestä kuin muutaman vuosikymmenisen. Missä ovat nyt ne jalokivet, jotka loistivat Kleopatran otsalla tai säteilivät ihanan Helenan kulmilla?

Toisena Esmondin Walcote'iin tulon jälkeisenä päivänä sai Tom Tusher luvan mennä lomalle ja hän läksi kaikkein parhaimmassa kauhtanassaan ja papinkauluksessaan kosimaan sitä nuorta naista, jonka pastori halusi naida. Se ei ollut mikään varakreivin leski, kuten ilmeni, vaan erään oluenpanijan leski Southamptonista. Hänellä oli muutaman tuhannen punnan myötäjäiset. Kelpo Tomin sydän oli niin erinomaisen kurin alainen, ettei itse Venuskaan olisi milloinkaan ilman myötäjäisiä saanut sitä lemmessä loimuamaan. Niinpä hän ratsasti pois hidaskulkuisella valakallaan tavoittelemaan juurevia rakkaitaan. Hän jätti Esmondin tämän armaan emännän ja hänen tyttärensä seuraan ja toverikseen Esmond sai nuoren lordin, joka oli ihastuksissaan sekä siitä, että sai tavata vanhan ystävän, kuin myös siitä, että sai syrjäyttää opettajansa ja latinalaiset kirjansa.

Poika puhui asioista ja ihmisistä ja myös paljon itsestään, avomieliseen, teeskentelemättömään tapaansa. Helppoa oli havaita, että hän ja hänen sisarensa pitivät puolensa hellää äitiä vastaan, eikä ollut vaikeata huomata, että Frank oli äitinsä lemmikki ja suosikki, vaikka he usein riitelivät ja vaikka hyvä lady väitti rakastavansa molempia lapsiaan yhtä paljon. Lordi hallitsi koko taloa (lukuunottamatta kuitenkaan kapinallista Beatrixia) aivan yhtä yksinvaltaisesti nyt kuin ollessaan lapsi ja johtaessaan kylän poikia sotilasleikeissä ja kärkkäästi ruoskiessaan heitä, niinkuin mikäkin ankara korpraali. Tom Tusher puolestaan kohteli nuorta lordia niin kohteliaasti ja huomaavaisesti kuin aina arvohenkilöitä olipa tämän koko tai ikä mikä tahansa. Tätä nuorukaista tosiaankin olikin mahdotonta olla rakastamatta, niin avomieliset ja miellyttävät olivat hänen tapansa, hänen kauneutensa, hänen iloisuutensa, hänen naurunsa helinä ja hänen äänensä suloinen soitto. Minne ikänä hän meni, siellä hän lumosi ja hallitsi. Luulenpa hänen vanhan isoisänsä, tuomiorovastin ja jäykän, vanhan taloudenhoitajan, mrs. Pincotin, olleen yhtä suuressa määrin hänen orjiaan kuin hänen äitinsäkin oli. Esmond puolestaan havaitsi myös pian joutuneensa eräänlaisen lumouksen valtaan, jonka poika loi, ja olevansa tuon lumouksen orja kuten muutkin perheen jäsenet. Ilo, joka hänelle koitui jo Frankin seurasta ja keskustelustakin, oli suurempi kuin hän koskaan on tuntenut kenenkään muun miehen seurassa, olipa tämä keskustelussaan miten miellyttävä tahansa tai nerokkuudestaan kuuluisa. Hänen läsnäolonsa toi auringonpaistetta huoneeseen; hänen naurunsa, hänen lörpöttelynsä, hänen jalo kauneutensa ja muotonsa iloisuus ilostutti ja lumosi kuvaamattoman suuresti. Kun hän sai kuulla pienemmästäkin kurjuudesta painuivat hänen kätensä heti kukkaroa tavoittelemaan ja hän halusi aina antaa myötätuntonsa ja apunsa. Tapa, jolla naiset häntä rakastivat ja hemmoittelivat kun hän pari vuotta jälkeenpäin, vielä poikasena, tuli suureen maailmaan ja hullutukset, joita he tekivät hänen vuokseen (niinkuin hänkin heidän vuokseen) toi mieleen Rochesterin vaiheet, ja hänen voittonsa olivat Grammontin menestyksiä suuremmat. Hänen velkojansakin rakastivat häntä ja mitä kovasydämisimmät koronkiskurit sekä myös muutamat kauniin sukupuolen taipumattomat veikistelijät eivät saattaneet häneltä mitään kieltää. Hän ei ollut vähääkään älykkäämpi kuin kuka tahansa muu mies, mutta sen, mitä hän sanoi, hän toi ilmi sen näköisenä, että ei kukaan muu olisi voinut sitä niin sanoa eikä näyttää sennäköiseltä. Olen nähnyt naisten huvinäytelmään mennessään parveilevan hänen ympärillään Brysselissä teatterin eteisessä. Ja kun hän istui näyttämöllä, katselivat useammat henkilöt häntä kuin näyttelijöitä, pitäen silmällä hänen liikkeitään. Ja muistan Ramillies'ssa, kun hän haavoittui ja kaatui, miten iso, jykevä, punatukkainen skotlantilainen vääpeli heitti piilukeihäänsä maahan, purskahti itkemään kuin nainen, riuhtaisi hänet käsivarsilleen aivankuin hän olisi ollut pieni lapsi ja kantoi hänet pois tulesta. Tämä veli ja sisar olivat kaunein pari mitä koskaan on nähty, mutta heitä sai harvoin nähdä yhdessä sitten kun Frank lensi pois emon pesästä.

Kun he istuivat päivällisellä kaksi päivää Esmondin saapumisen jälkeen (oli vuoden viimeinen päivä) päivänä, joka oli niin onnellinen Harry Esmondille, että sen nauttiminen veti vertaa kaikelle sille tuskalle, minkä hän oli kestänyt ja nyt unhottanut, nuori lordi täytti maljan ja pyysi Harrya täyttämään toisen ja joi sisarensa maljan, onnitellen häntä markiisittaren nimellä.

"Markiisitarko!" virkkoi Harry kummastuneena, sillä hän tunsi jo sekä uteliaisuutta että mustasukkaisuutta.

"Järjettömyyksiä, mylord", virkkoi Beatrix päätään kohauttaen. Rouva varakreivitär kohotti hetkiseksi katseensa Esmondiin ja loi sitten silmänsä maahan.

"Markiisitar Blandford", sanoi Frank. "Vai et sinä tiedä -- eikö Punamaali-lohikäärme ole sinulle kertonut?" (Mylordilla oli tapana mainita Chelsean leskivarakreivitärtä tällä ja useilla muillakin nimillä.) "Blandford on saanut kiharan Trix-neidin hiuksista." Herttuatar tapasi poikansa polvistuneena Trix-neidin edessä ja antoi hänelle korvapuusteja ja sanoi, että "tohtori Haren on annettava hänelle vitsaa."

"Toivon, että mr. Tusherkin antaisi vitsaa sinulle", virkkoi Beatrix.

Mylady sanoi ainoastaan: "Minä toivon, ettet kerro mitään tällaisia tyhmiä juttuja muualla kuin kotona, Francis."

"Sanani takeeksi sen totuudesta", jatkoi Frank. "Katsos äiti, miten Harry murjottaa ja miten Beatrix punastuu yhtä punaiseksi kuin hopeakaistoilla koristetut sukkansa."

"Meidän lienee parasta jättää herrat viinin ja oman seuransa varaan", sanoi miss Beatrix, ja hän nousi kuin nuori kuningatar ja ravisti kahisevat, aaltoilevat verhonsa ympärilleen ja poistui huoneesta äitinsä seuraamana.

Lady Castlewood katsahti uudestaan Esmondiin kumartuessaan suutelemaan Frankia. "Älä kerro noita tyhmiä juttuja, lapsi", hän sanoi. "Älä myöskään juo paljon viiniä, sir. Harry ei ole milloinkaan pitänyt viinin juomisesta." Ja ladykin poistui; hänellä oli yllään musta surupukunsa. Hän katsahti takaisin Esmondiin lempeä ilme kauniilla kasvoillaan.

"Se on totista totta", virkkoi Frank siemaisten viiniä lordin elein. "Mitä pidät tästä Lissabonin viinistä -- väärentämätöntä Collaresta? Se on parempaa kuin päihdyttävä portviini. Saimme sitä eräässä espanjalaisessa laivassa, joka saapui Vigosta viime vuonna. Äitini osti sitä Southamptonista laivan ollessa siellä -- se oli 'Ruusu', kapteenina Hawkins."

"Niin, minä tulin kotiin siinä laivassa", virkkoi Harry.

"Se toi siis kotiin hyvän pojan ja hyvää viiniä", virkkoi mylord. "Totisesti, Harry, toivon, ettei sinulla olisi tuota kirottua puutetta kilvessäsi."

"Ja miksi ei siinä saisi olla puutteellisuutta", kysäisi toinen.

"No ajatteles, että minä menisin sotaan ja saisin surmani -- kaikki herrat menevät sotaan -- kuka silloin pitää huolen naisväestämme? Trix ei mitenkään jää kotiin; äiti on rakastunut sinuun -- niin, minä uskon, että äiti on rakastunut sinuun. Hän ylisti sinua aina ja puhui sinusta yhtämittaa. Ja kun hän meni Southamptoniin laivaa katsomaan, keksin koko jutun. Mutta huomaathan, että se on mahdotonta. Me olemme Englannin vanhinta sukua; saavuimme Englantiin Wilhelm Valloittajan mukana. Me olimme tosin vain parooneja -- mutta mitä se haittaa. Se oli olosuhteiden pakko -- Jaakko ensimmäinen pakoitti siihen isoisän isän. Mutta me olemme arvonimien yläpuolella; me vanhat englantilaiset ylimykset emme niitä kaipaa. Kuningatar voi tehdä herttuan koska haluaa. No esimerkiksi Blaudfordin isä, herttua Churchill ja herttuatar Jennings, mitä he ovat, Harry? Hitto vie, sir, mitä he ovat, nostaakseen nenäänsä meidän edessämme? Missä olivat he silloin, kun esi-isämme ratsasti kuningas Henrikin rinnalla Agincourtin taistelussa ja täytti Ranskan kuninkaan maljan Poitiersin taistelun jälkeen? Kautta Yrjänän, sir, miksi ei Blandford naisi Beatrixia? Jumal'auta, hän _nai_ Beatrixin tai muuten minä puutun asiaan. Me menemme avioliittoon Englannin parhaiden sukujen kanssa, ei muiden kuin Englannin parhaan suvun. Sinä olet Esmond, ja ethän voi korjata syntymääsi, poikaseni. Mutta otetaanpas uusi pullo esiin! Mitä, eikö enää? Olen juonut kolme neljännestä tästä itse. Vietin monta monituista yötä isäni kanssa. Seisoit hänen vierellään miehen lailla, Harry; seisoit sukusi tukena. Sinä et voi auttaa onnettomuuttasi, tietäähän sen -- ei kukaan ihminen voi."

Vanhempi herroista ilmoitti lähtevänsä emäntänsä teepöytään. Nuorukainen alkoi posket punaisina ja ääntään koroittaen laulaa jotain laulunpätkää ja poistui huoneesta. Hetken kuluttua Esmond kuuli hänen kutsuvan koiriaan ja yllyttävän niitä puheillaan ja lukemattomat hänen liikkeensä ja ilmeensä, äänen vivahteet ja käynti toivat Esmondin mieleen lordivainajan, Frankin isän.

Ja niin kului vuoden viimeinen ilta. Perhe erkani paljon ennen keskiyötä, epäilemättä koska lady Castlewood muisti edellisiä uudenvuodenaattoja, jolloin onnenmaljoja juotiin ja nauru raikui hänen seurassaan, jolle vuodet, mennyt, nykyinen ja tuleva, olisivat kuin yksi ainut. Hän ei siis välittänyt istua lastensa seurassa ja kuunnella tuomiokirkon kellojen ilmoittavan vuoden 1703:n syntymistä. Esmond kuuli kellojen kumahtelun istuessaan omassa kamarissaan, haaveillessaan siellä olevan hiipuvan takkavalkean ääressä; ja hän kuunteli kellojen viimeisiä ääniä katsellessaan akkunastaan kaupunkia kohti, ja tuomiokirkon suuret, harmaat tornit kohosivat sumuista taivasta vasten ja ylhäällä tuikkivat kirkkaat tähdet.

Näiden loistavien taivaankappalten näkeminen pani hänet ajattelemaan toisia valomeriä. "Ja hänen silmänsä ovat siis jo kokeilleet tehoaan", ajatteli Esmond, "mutta keneen? -- kuka voi sen minulle kertoa?" Onni oli, että hänen serkkunsa oli lähellä, ja Esmond tiesi, ettei hänen olisi vaikea saada selville Beatrix-neidin tarinaa pojan yksinkertaisista puheista.

VIII luku.

PERHEPAKINAA.

Mitä Harry ihaili ja mikä hänet lumosi tuossa kauniissa sukulaispojassa -- sillä miksi olisi hän tuota lumousta vastustanut -- oli se tyyni käskevyys, jonka nuori lordi omaksui, aivankuin käskeminen olisi hänen eittämätön oikeutensa ja koko maailman (joka oli arvossa häntä alempana) tulisi kumartaa varakreivi Castlewoodia.

"Minä tunnen asemani, Harry", sanoi hän. "Minä en ole ylpeä -- Winchesterin yliopiston pojat väittävät minua ylpeäksi; mutta ylpeä minä en ole. Minä olen vain varakreivi Francis James Castlewood Irlannin aatelistossa. Olisin saattanut olla -- tiedätkö sitä? -- Esmondin markiisi ja jaarli Francis James Englannin ylimystössä. Mutta lordivainaja kieltäytyi arvonimestä, jonka hänelle tarjosi minun kummini, entinen Majesteetti. Sinun tulee se tietää -- olet meidän perhettämme, katsos -- minkä sinä sille voit, ettei kilpesi ole täydellinen, Harry kulta. Mutta siitä huolimatta kuulut erääseen Englannin parhaaseen sukuun. Ja sinä seisoit isäni vierellä ja Luoja auta, minä seison sinun vierelläsi! Sinä et tule koskaan olemaan ystävää vailla, Harry, niinkauan kuin Francis James varakreivi Castlewoodilla on killinkikään. Nyt on vuosi 1703 ja minä tulen täysikäiseksi vuonna 1709. Minä menen takaisin Castlewoodiin; tulen aina asumaan Castlewoodissa. Minä korjaan täydelleen tuon talon. Minun omaisuuteni on siihen mennessä lisääntynyt ihan riittävästi. Varakreivivainaja käytti väärin minun omaisuuttani ja jätti sen perin huonoon tilaan. Äitini elää säästävästi, kuten näet ja pitää minua niin, ettei se juuri sovellu näiden valtakuntain päärille. Minullahan on vain pari hevosta, opettaja ja mies, joka samalla on sekä kamaripalvelija että tallirenki. Mutta kun tulen täysi-ikäiseksi, niin pannaan nämä asiat tolalleen, Harry. Talomme on oleva sellainen kuin sen tulee olla. Ja sinä tulet aina Castlewoodissa käymään, eikö totta? Sinulle on aina varattuna kaksi linnan pihalta johtavaa huonetta. Ja jos joku halveksuu sinua, hitto heidät periköön, silloin varokoot _minua!_ Minä nain aikaisin -- todennäköisesti on Trix jo siihen mennessä oleva herttuatar. Tykinkuulahan voi pyyhkäistä hänen ylhäisyytensä minä päivänä tahansa, tietäähän sen."

"Kuinka?" kysäisi Harry.

"Vaiti, poikaseni!" virkkoi mylord. "Olet meidän perhettämme -- olet uskollinen meille, kautta Yrjänän, ja minä siis kerron sinulle kaikki. Blandford on naiva hänet -- tai --" ja tässä asetti kreivi pienen kätensä miekkansa kahvalle -- "ymmärrät loput. Blandford tietää kumpi meistä kahdesta on parempi aseenkäyttäjä. Minä voin hänet kukistaa floretin tai keihään tai miekan tai tikarin käytössä, jos häntä haluttaa kokeilla. Olen häntä koetellut, Harry, ja hän tietää, totisesti, että minä en ole mikään leikinkappale."

"Mutta et tarkoita", virkkoi Harry, salaten nauruansa vaikka ei kummastustaan, "että voit miekalla pakottaa lordi Blandfordin, kuningaskuntamme ensimmäisen miehen pojan, naimaan sisaresi?"

"Tarkoitan, että olemme serkkuja äidin puolelta, vaikka eihän siinä ole mitään ylpeilemistä. Tarkoitan, että Esmond on Churchillin arvoinen. Ja kun kuningas palaa, on Esmondin markiisin sisar oleva minkä tahansa kuningaskuntamme aatelismiehen tyttären vertainen. Koko Englannissa on vain kaksi markiisia: William Herbert, Powisin markiisi ja Francis James, Esmondin markiisi. Ja kuule, Harry -- tee nyt vala, ettet milloinkaan puhu tästä. Anna minulle kunniasanasi gentlemannina, sillä sinä _olet_ gentlemanni, vaikka oletkin --"

"No, anna kuulua, anna kuulua!" virkkoi Harry hieman kärsimättömänä.

"No, kun siis äitimme varakreivivainajaa kohdanneen onnettomuuden jälkeen meni meidän kanssamme Lontooseen pyytämään oikean tuomion täytäntöön panoa teille kaikille, (mitä Mohuniin tulee, tahdon hänen verensä yhtä varmaan kuin nimeni on varakreivi Francis Esmond) niin me menimme asumaan serkkumme, lady Marlborough'n luo, jonka kanssa olimme olleet riidoissa kauan aikaa. Mutta onnettomuuden tullessa hän seisoi sukunsa tukena. Ja niin teki myös leskivarakreivitär ja niin teit sinäkin. No niin, sir, sillävälin siis kun äitini oli vetoamassa edesmenneeseen Oranian prinssiin -- en tahdo koskaan sanoa häntä kuninkaaksi -- ja sillävälin kuin sinä olit vankilassa, me asuimme lordi Marlborough'n talossa. Lordi ei joutunut olemaan kotonaan, hän kun oli sotaväen mukana Hollannissa. Ja silloin -- mutta kuule, Harry, ethän sitten kerro?"

Harry vannoi uudestaan pitävänsä asian salassa.

"No niin, pidimme kaikella tavalla hauskaa, kuten ymmärrät. Ja herttuattarella oli tapana suudella minua ja niin tekivät myös hänen tyttärensä ja Blandford rakastui niin turkasesti Trixiin ja Trix piti hänestä. Ja eräänä päivänä Blandford -- hän suuteli Beatrixia oven takana -- niin hän teki -- ja herttuatar sai hänet kiinni siitä ja silloin häh antoi semmoisen läimäyksen sekä Trixin että Blandfordin korville -- olisitpa vain nähnyt! Ja sitten hän sanoi, että meidän on heti poistuttava ja solvasi äitiä, joka muka oli perillä asiasta; mutta eihän hän koko aikana jaksanut ajatella muuta kuin isää. Ja niin tulimme sieltä Walcote'iin -- Blandford oli pantu arestiin eikä hänen annettu tavata Trixiä. Mutta minä pääsin pujahtamaan hänen luokseen. Minä kiipesin vesiränniä pitkin ylös ja pääsin sisään akkunasta, jonka ääressä hän itki."

"Markiisi", sanoin minä, sitten kun hän oli aukaissut akkunan ja auttanut minut sisään, "te tiedätte, että minä kannan miekkaa; minä katsos olin vienyt sen mukanani."

"Oi, varakreivi", sanoi hän -- "oi, rakas Frank!" ja hän heittäytyi käsivarsilleni ja alkoi itkeä ja huutaa: "Minä rakastan Beatrix-neitiä niin, että minä kuolen, jos en saa häntä omakseni."

"Rakas Blandford", sanoin minä, "olet kovin nuori ajattelemaan naimista." Sillä hän oli vain viisitoistavuotias ja sen ikäinen nuorimies tuskin voi sitä ajatella.

"Mutta minä odotan vaikka kaksikymmentä vuotta, jos hän vain huolii minusta", sanoi hän. "Minä en mene koskaan naimisiin -- en, en, en, muiden kuin hänen kanssaan, en, en ruhtinattarenkaan kanssa, vaikka muut puuhaisivat sitä miten paljon tahansa. Jos Beatrix odottaa minua, niin hänen Blandfordinsa vannoo olevansa uskollinen. Ja hän kirjoitti lapun, -- hän ei kirjoittanut sitä oikein sillä hän kirjoitti olen valmis _vereläni alekirioittaman,_ joka, kuten tiedät, Harry, ei ole oikein -- ja vannoi, ettei hän naisi ketään muuta kuin jalosukuisen neidin Gertrude Beatrix Esmondin, rakkaimman ystävänsä, Francis Jamesin, Esmondin neljännen varakreivin, ainoan sisaren. Ja niin annoin minä hänelle medaljongin, jossa oli Beatrixin hiuksia."

"Jossako oli Beatrixin hiuksia?" huudahti Esmond.

"Niin. Trix antoi sen minulle herttuattaren kanssa riideltyämme juuri sinä päivänä. Mutta aivan varmaan en minä sitä tarvinnut; minä annoin siis sen Blandfordille, ja me suutelimme toisiamme erotessamme ja sanoimme: hyvästi veli! Ja minä laskeuduin takaisin vesiränniä myöten ja lähdimme kotiin vielä sinä iltana. Sitten hän meni King's College'iin Cambridge'iin, ja minä menen myös pian Cambridge'iin. Ja jos ei hän pysy sanassaan (hän on kirjoittanut vain kerran), niin hän tietää, että minä kannan miekkaa, Harry. Tule, menkäämme katsomaan kukkotaistelua Winchesteriin."

"Mutta olenpa varma", hän jatkoi hetken kuluttua, "ettei Trixin sydän murru hänen tähtensä. Herra nähköön! missä ikänä hän vain miehen näkee, siellä hän alkaa koetella silmiensä voimaa häneen. Ja nuori sir Wilmot Crawley Queen's Crawley'sta ja Anthony Henley Alresfordista mittelivät miekkoja hänen tähtensä Winchesterin kokouksessa kuukausi sitten."

Sinä yönä ei Harryn uni ollut läheskään niin virkistävä eikä suloinen kuin se oli ollut kahtena ensimmäisenä iltana hänen saapumisensa jälkeen Walcotiin. "Nuo kirkkaat silmät ovat siis jo loistaneet toiselle", hän ajatteli, "ja nuo sievät huulet tai ainakin posket ovat jo alkaneet sen työn, jota varten ne luotiin. Tässä on tyttö, joka ei vielä ole kuuttatoista täyttänyt ja eräs nuori herra huokailee jo hänen hiuskiharansa ääressä ja kaksi maalaisherraa on jo valmiina katkaisemaan toistensa kaulat saadakseen kunnian tanssia hänen kanssaan. Mikä narri olenkaan, vaivatessani itseäni tällä intohimolla ja kärventäessäni siipiäni tällä tyhmällä tulella! Siipiänikö? -- miksi ei yhtä hyvin kainalosauvoja? Meidän välillämme on kyllä vain kahdeksan vuoden ikäero, mutta tosielämässä minä olen häntä kolmekymmentä vuotta vanhempi. Miten saattaisin koskaan toivoa voivani miellyttää hiomattomilla tavoillani ja järeillä kasvoillani niin suloista olentoa? Kuuntelisiko hän milloinkaan, vaikka vakuuttaisin omistavani miten paljon tahansa ansiota ja luoneeni itselleni nimen. Hänen siis täytyy tulla rouva markiisittareksi ja minun täytyy jäädä nimettömäksi äpäräksi. Oi isäntäni, isäntäni!" (Esmond alkoi lohduttoman surullisesti ajatella valaa, jonka oli tehnyt kuolevalle lordiparalleen). "Oi emäntäni, armain ja lempein, oletko tyytyväinen uhriin, jonka orporaukka tekee puolestasi, hän, jota rakastat ja joka rakastaa sinua niin suuresti?"

Sitten tuli kiusaus rajumpana. "Sana vain", ajatteli Harry, "pieni selitys, ja kaikki tämä muuttuisi; mutta ei, minä olen vannonut hyväntekijäni kuolinvuoteen ääressä. Hänen ja hänen omaistensa vuoksi, menneiden päivien siunaavan rakkauden ja ystävällisyyden vuoksi annoin hänelle lupaukseni; ja vanhurskas Jumala antakoon minulle voimaa pysymään sanassani!"

Seuraavana, päivänä hänen armas emäntänsä huomasi, mitä hänen mielessään liikkui vaikka Esmond ei antanut mitään merkkiä siitä, vaan koetti olla tavallista iloisempi ja hauskempi, kun hän aamiaisella kohtasi ystävänsä. Lady, jonka kirkkaat silmät huomasivat Esmondin jokaisen sielunliikkeen, näki että jokin vaivasi häntä, sillä hän katsoi Esmondiin huolestuneesti useamman kerran aamiaisen aikana, ja kun tämä sen jälkeen meni huoneeseensa, seurasi lady häntä sinne hetken perästä ja koputti hänen ovelleen.

Koko asia selvisi varmaankin ladylle heti, kun hän astui huoneeseen, sillä hän keksi nuoren herran matkalaukkuaan täyttämässä. Esmond oli panemassa toimeen päätöstä, johon hän edellisenä iltana oli tullut, että nopeasti pakenisi tätä kiusausta.

Lady sulki oven hyvin huolellisesti ja nojasi sitten siihen kovin kalpeana, kädet ristissä edessään, katsellen nuoreen mieheen, joka oli polvistuneena matkalaukkunsa ääressä. "Niinkö pian sinä menet?" hän sanoi.

Esmond nousi seisomaan ja kenties punastui, kun hänet noin yllätettiin ikäänkuin itse teossa, ja tarttui toiseen ladyn somista pikku käsistä -- se oli se, jossa oli hänen vihkimäsormuksensa -- ja suuteli sitä.

"Kaikkein parasta on niin, armahin lady", hän sanoi.

"Minä tiesin jo aamiaisella, että sinä menisit. Minä -- minä luulin ensin, että viipyisit. Mitä on tapahtunut? Miksi et voi kauemmin viipyä luonamme? Mitä on Frank sinulle kertonut -- puhelitte keskenänne myöhään viime yönä?"

"Chelseasta myönnettiin minulle vain kolmen päivän loma", Esmond vastasi niin iloisesti kuin hän kykeni. "Tätini -- hän antaa minun sanoa itseään tädiksi -- on nyt emäntäni! Häntä saan kiittää upseerinarvostani ja koreasta takistani. Hän on ottanut minut kultaiseen suosioonsa; ja uuden kenraalini pitäisi tulla Chelsea'hen päivälliselle huomenna -- kenraali Lumley'n. Hän on määrännyt minut adjutantikseen ja minun pitää saada kunnia palvella häntä. Kas, tässä on kirje leskivarakreivittäreltä. Posti toi sen eilen illalla, mutta minulla ei ollut halua puhua siitä, sillä pelkäsin, että viimeinen, hauska yhdessä olomme häiriintyisi."

Mylady vilkaisi kirjeeseen ja laski sen sitten kädestään hieman ylenkatseellisen hymyn päilyessä hänen kasvoillaan. "Sen lukeminen ei ole tarpeen", hän sanoi. (Hyvä olikin, ettei hän sitä tehnyt, sillä Chelsean viesti, joka oli leskikreivitärparan tavallista ranskalaista sekamelskaa, myönsi Esmondille pitemmän loman kuin hän oli sanonut. 'Je vous donne', kirjoitti jalo rouva, 'oui jour, pour vous fatigay parfaictement de vos parens fatigans') -- "kirjeen lukeminen ei ole tarpeen", hän sanoi. "Mitä Frank sinulle kertoi viime yönä?"

"Hän ei kertonut minulle paljonkaan sellaista mitä en olisi tiennyt", Esmond vastasi. "Mutta olen ajatellut sitä vähäistä ja tämä on tulos: minulla ei ole mitään oikeutta nimeen, jota kannan, hyvä lady, ja vain teidän kärsivällisyytenne ansiota on, että saan sitä kantaa. Jos hetkisen ajattelinkin sellaista, mikä varmaan on liikkunut teidänkin mielessänne --"

"Niin, se on liikkunut, Harry", virkkoi lady. "Olen sitä ajatellut ja ajattelen yhä. Ja minä nimittäisin mieluummin pojakseni sinua kuin ylhäisintä Euroopan ruhtinaista -- juuri niin, kuin ylhäisintä Euroopan ruhtinaista. Sillä kukapa heistä on niin hyvä ja niin urhea ja kuka rakastaisi äitiään niinkuin sinä rakastat? Mutta on esteitä, joita äiti ei voi mainita."