Part 22

"Sydämesi ei ole koskaan ollut kirkkoon kiintynyt, Harry", sanoi leski suloisella, matalalla äänellään, kun he yhdessä kävelivät kotiin päin. (Tuntui siltä kuin eivät he koskaan olisikaan olleet erossa ja taas kuin he olisivat olleet loppumattomia aikoja toisistaan kaukana). "Olen aina miettinyt, ettei sinulla ollut mitään kutsumusta siihen ja että oli sääli sulkea sinut pois maailmasta. Sinä olisit tuskitellut ja riutunut Castlewoodissa; ja parempi on, että luot itsellesi nimen. Niin usein sanoin armaalle lordilleni. Kuinka hän minua rakasti! Mylord juuri tahtoi, että jäisit luoksemme."

"En pyytänyt muuta kuin saada aina olla lähellänne", vastasi mr. Esmond.

"Mutta parasta oli sinun mennä, Harry. Kun ei maailma voi rauhaa antaa, niin tiedät, mistä sinun tulee sitä etsiä; mutta sen, jolla on sinun vahva mielikuvituksesi ja palavat halusi, on koeteltava maailmaa ensin, ennenkuin hän väsyy siihen. Ei saattanut ajatellakaan -- tai jos niin kerran tehtiin, niin johtui se vain minun itserakkaudestani -- että sinä jäisit maalaisherran kappalaiseksi ja pienen pojan kasvattajaksi. Sinä serkku, olet Esmondien sukua, joka nuoruudessa on aina ollut hurjaa. Katsopa Francistä: Hän on vain viisitoistavuotias ja tuskin saatan pitää häntä pesässä. Hänen puheensa on pelkkää sotaa ja huvittelemista ja hän toivoo pääsevänsä seuraavalle sotaretkelle. Varmaankin hän ja nuori lordi Churchill menevät sinne yhdessä. Lordi Marlborough on ollut hyvä meille. Sinähän tiedät, miten ystävällisiä he olivat minulle onnettomuudessani. Ja niin oli myös sinun -- sinun isäsi leski. Kukaan ei tiedä, miten hyvä maailma on, ennenkuin surut koettelevat meitä. Lady Marlborough'n hyvyyden ansiota on, että Beatrixilla on paikkansa hovissa ja Frankista pitää huolta prinsessan kamariherra. Ja leski varakreivitär, isäsi leski, on luvannut avustaa sinua, eikö totta?"

Esmond vastasi myöntävästi. Mitä nykyisyyteen tulee, niin lady Castlewood oli kovin hyvä hänelle. "Ja jos ladyn mieli muuttuisi", hän lisäsi iloisesti, "niinkuin naisten mielet muuttuvat, niin olen tarpeeksi vahva kantamaan oman taakkani ja luomaan oman tieni. Hyvin todennäköistä on, ettei se tapahdu miekan avulla -- tuhansilla on suuremmat kyvyt kuin minulla siihen -- mutta on useita mahdollisuuksia, joissa kyvykäs, kasvatuksen saanut nuori mies voi edistyä maailmassa!" Esmond oli jo tosiaankin löytänyt suosijoita armeijassa, vieläpä henkilöitä, jotka erittäin hyvin kykenivät tekemään hänelle palveluksia. Hän kertoi emännälleen tästä onnen suosiollisuudesta. He kävelivät, aivankuin eivät milloinkaan olisi olleet erossa, hitaasti, harmaan hämärän hiipuessa heidän ympärillään.

"Ja nyt alamme lähestyä kotia", jatkoi lady. "Tiesin, että sinä tulisit, Harry, vaikka -- vaikkapa vain antamaan minulle anteeksi että olin puhunut tylysti tuon kauhean, kauhean onnettomuuden jälkeen. Silloin, sinut tavatessani, olin puoliksi mielettömänä surusta. Nyt tiedän -- minulle on kerrottu -- tuo hylkykin, jonka nimeä en voi milloinkaan mainita, on niin sanonut: sinä koetit estää riitaa ja halusit kohdistaa sen itseesi, lapsiparka. Mutta Jumalan tahto oli, että minua rangaistiin ja että rakas lordini kaatui."

"Hän antoi minulle siunauksensa kuolinvuoteellaan", virkkoi Esmond. "Jumalan olkoon kiitos siitä perinnöstä!"

"Amen, amen, rakas Henry", sanoi lady, pusertaen Esmondin kättä. "Olen saanut sen tietää. St Briden mr. Atterbury, joka oli hänen luonaan, on kertonut minulle. Ja minä kiitin myös Jumalaa ja muistin sen rukouksissani aina sen jälkeen."

"Jos olisitte sen minulle pikemmin kertoneet, olisitte säästänyt minulta monta katkerata yötä", virkkoi Esmond.

"Tiedän sen, tiedän sen", vastasi lady niin suloisen nöyrästi, että Esmond alkoi katua, että hän oli ollenkaan tohtinut nuhdella ladyä. "Minä tiedän, miten paha sydämeni on ollut; ja minäkin olen kärsinyt, rakkaani. Mitä tunnustin mr. Atterburylle -- minun ei tule kertoa enempää. Hän -- minä lupasin, etten kirjoittasi sinulle ja etten tulisi luoksesi ja parempihan olikin, kun nyt kerran olimme eronneet, että olimme erossa. Mutta minä tiesin, että sinä tulisit takaisin, sen myönnän. Eihän se ole kenenkään vika. Ja tänään Henry, kun virressä laulettiin tuota kohtaa: 'Herra palautti Sionin vangit, niin me olimme kuin unta näkeväiset' niin minä ajattelin: juuri niin kuin unta näkeväiset -- kuin unta näkeväiset. Ja sitten jatkui virsi: 'Ne, jotka kyynelin kylvävät, ilolla niittää saavat; matkansa käyvät itkien ja siemenen kalliin kylvävät. He riemulla palaavat jälleen ja lyhteensä he tuovat.' minä kohotin katseeni kirjasta ja näin sinut. En ollut vähääkään hämmästynyt nähdessäni sinut. Minä tiesin, että sinä tulisit, armaani, ja minä näin auringon kullan kehystävän päätäsi."

Lady hymyili melkein oudosti kehottaessaan katseensa Esmondiin. Kuu oli tällävälin noussut ja kimalteli kirkkaana pakkastaivaalla. Nyt vasta Esmond saattoi oikein selvästi nähdä ladyn suloiset, huolen uurtamat kasvot.

"Tiedätkö mikä päivä nyt on?" jatkoi tämä. "Nyt on joulukuun 29 päivä -- on sinun syntymäpäiväsi. Mutta viime vuonna emme juhlineet sitä maljoin -- ei, ei! Mylord oli kylmänä ja Frank-poikani oli myös kuolemaisillaan. Minun aivoni olivat kuumehoureissa, eikä meillä ollut viiniä. Mutta nyt -- nyt olet sinä palannut ja tuonut lyhteet mukanasi, poikaseni." Lady purskahti rajusti itkemään puhuessaan; hän nauroi ja nyyhkytti vasten nuoren miehen rintaa, toistaen kiihkeästi: "Olet tuonut lyhteesi mukanasi -- lyhteesi mukanasi."

Esmond oli toisinaan tuntenut, kun hän laivankannelta sydänyöllä katsahti yläpuolellaan oleviin rajattomiin tähtiavaruuksiin, hartaan kummastuksen hurmiota tuon loppumattoman kirkkauden ja kauneuden nähdessään; -- melkein samalla tavalla nyt tämän puhtaan rakkauden syvyys (joka nyt ensi kerran paljastui hänelle) kokonaan valtasi hänet ja täytti hänen sydämensä hartaalla kiitollisuudella. Armollinen Jumala, mikä oli hän, heikko ja ystävätön olento, jotta sellainen rakkaus niin suurena annettiin hänelle? Ei ollut hän turhaan elänyt, ei ollut hän turhaan elänyt, -- kova ja kiittämätön hän olisi ollut, jos niin ajattelisi, -- jolle sellainen aarre annetaan. Mitä muuta kuin itsekästä turhamaisuutta on kunnianhimo siihen verrattuna? Mitä on rikkaus, mitä kuuluisuus? Mitäpä ne hyödyttävät vuoden perästä, kun toiset nimet kantavat kauemmaksi kuin sinun nimesi, kun makaat mullan alle peitettynä niiden merkityksettömien arvonimien parissa, jotka ovat arkkuusi kaiverretut? Vain todellinen rakkaus elää jälkeesi -- seuraa muistoasi salaisin siunauksin -- tai menee edelläsi ja puhuu puolestasi. _Non omnis moriar_ -- jos kuolenkin, niin elän kuitenkin yhdessä tai useammassa lempeässä sydämessä, eikä elämäni ole hukkaan mennyttä eikä toivotonta, jos pyhä edelläni mennyt sielu yhä minua rakastaa ja rukoilee puolestani.

"Jos -- jos niin on, rakas lady", virkkoi mr. Esmond, "niin miksi koskaan teitä jättäisin? Jos Jumala on minulle antanut tämän suuren lahjan -- ja niinkuin nyt tiedän, rakkaan emäntäni sydän seuraa minua, olipa hän lähelläni tai poissa luotani -- niin suokaa siis minun saada tuo siunaus lähelleni älkääkä koskaan erottako minua siitä, ennenkuin kuolema meidät erottaa. Tulkaa -- jättäkää tämä Eurooppa, tämä paikka, jolla on niin paljon surullisia muistoja teille. Alkakaamme uusi elämä uudessa maailmassa. Hyvä lordini puhui usein lähtevänsä katsomaan virginialaisia tiluksia, jotka kuningas Kaarle antoi meille -- antoi hänen esi-isälleen. Frank luovuttaa kyllä sen meille. Kukaan ihminen ei siellä kysy, onko nimessäni tahraa eikä tiedustele metsiltä minun arvonimeäni."

"Ja lapseni -- ja velvollisuuteni -- ja hyvä isäni, Henry?" puhkesi lady puhumaan. "Hänellä ei ole muita kuin minä nyt, sillä sisareni poistuu pian hänen luotaan ja vanhus jää yksin. Hän on mukautunut oloihin uuden kuningattaren astuttua johtoon. Ja täällä Winchesterissä, missä häntä rakastetaan, ovat ihmiset saaneet hänelle kirkon. Kun lapseni jättävät hänet, jään minä hänen luokseen. En voi seurata lapsiani suureen maailmaan, minne heidän matkansa määrä on -- se peloittaa minua. He tulevat sieltä minua katsomaan ja sinäkin tulet toisinaan, Henry, -- niin, toisinaan, kuten nytkin, pyhänä adventtiaikana, kun olen sinut nähnyt ja taas siunannut sinut."

"Jättäisin kaiken seuratakseni teitä", virkkoi mr. Esmond, "ja ettekö siis tekin, rakas lady, voi olla yhtä altis minulle?"

"Vaiti, poika!" sanoi lady, puhuen äidin suloisin, surullisin äänin ja ilmein. "Maailma on vasta alussa sinulle. Mutta minä taas olen ollut niin heikko ja syntinen, että minun täytyy siitä luopua ja rukoilla sovitusta, rakas Henry. Jos meillä olisi nyt niinkuin ennen luostareita -- ja useat kirkkomme papit haluaisivat niitä -- niin olen usein miettinyt, että vetäytyisin sellaiseen ja viettäisin elämäni armoa anoen. Mutta minä rakastaisin sinua yhä -- niin, ei ole mitään syntiä rakkaudessa, jommoinen minun on nyt. Ja rakas lordini voi taivaassa nähdä sydämeeni ja tietää ne kyyneleet, jotka ovat pesseet pois syntini. Ja nyt -- nyt velvollisuuteni vaatii minua olemaan täällä lasteni luona niinkauan kuin he minua tarvitsevat, sekä myös vanhan isäparkani luona --"

"Eikä siis minun luonani", sanoi Henry.

"Vaiti!" sanoi lady taas ja kohotti kätensä nuoren mielien huulille. "Olen ollut sinun sairaanhoitajasi. Et voinut nähdä minua, Henry, kun olit rokossa ja kun minä tulin ja istuin vierelläsi. Ah! minä rukoilin, että saisin kuolla; mutta se olisi ollut syntistä, Henry. Oh, on kauheata mennä takaisin tuohon aikaan! Se on nyt ohitse ja mennyttä, ja se on minulle annettu anteeksi. Kun taas minua tarvitset, niin tulen vaikka miten kaukaa. Kun sydämesi on haavoitettu, niin tule minun luokseni, rakkaani. Ole vaiti, anna minun sanoa kaikki! Sinä et ole koskaan rakastanut minua, Henry kulta -- niin, et nytkään. Ja siitä olen minä kiittänyt Taivasta. Minulla oli tapana pitää sinua silmällä ja tiesin tuhansista merkeistä, että niin oli. Muistatko, miten iloinen olit yliopistoon menosta? Minä juuri sinut lähetin. Olen sen kertonut isälleni ja mr. Atterburylle myös, kun keskustelin hänen kanssaan Lontoossa. Ja he antoivat minulle molemmat synninpäästön -- molemmat -- ja he ovat hurskaita miehiä, joilla on valta sitoa ja päästää. Ja he antoivat minulle anteeksi, samoinkuin rakas lordini antoi minulle anteeksi, ennenkuin hän meni taivaaseen."

"Kaikki enkelit eivät varmaankaan ole taivaassa", sanoi mr. Esmond. Ja niinkuin veli painaa sisaren sydämelleen ja niinkuin äiti vaipuu poikansa rinnalle, niin oli Esmondin rakastettu emäntä hetkisen hänen lähellään ja siunasi häntä.

VII luku.

MINUT OTETAAN ILOISESTI VASTAAN WALCOTESSA.

Kun he saapuivat Walcotessa olevaan taloon, olivat huoneet valaistut iloisesti. Illallispöytä oli katettu tammisaliin; anteeksianto ja rakkaus näytti odottavan palaavaa tuhlaajapoikaa. Muutamia tuttuja palvelijain kasvoja näkyi tähystelemässä rappusilla -- vanha taloudenhoitajatar oli siellä ja nuori Lockwood Castlewoodista mylordin oranssi- ja sinivärisessä livreassa. Esmondin rakas emäntä pusersi hänen kättään kun he astuivat eteissaliin. Ladyn silmät säteilivät kuvaamattoman rakkaasti. "Tervetuloa", sanoi hän kohottaessaan katseensa ja työntäessään taaksepäin vaaleita kiharoitaan ja mustaa päähinettään. Silloinen hymy väreili hänen kasvoillaan. Harry ajatteli, ettei hän ollut milloinkaan nähnyt ladyä niin lumoavana. Hänen kasvojaan kirkasti ilo, joka oli kauneutta valtavampi. Hän tarttui poikansa käteen -- tämä seisoi eteisessä äitiään odottamassa -- mutta ei hellittänyt Esmondin käsivarresta.

"Tervetuloa, Harry", toisti nuori lordi hänen perässään. "Olemme kaikki kokoontuneet sitä sanomaan. Tässä on vanha Pincot -- eikö hän olekin käynyt sieväksi?" Ja Pincot, joka oli entistään vanhempi eikä suinkaan sievempi, niiasi kapteenille, joksi hän Esmondia nimitti ja kehoitti mylordia "herkeämään jo".

"Ja tässä on Jack Lockwood. Hänestä tulee vielä kuuluisa krenatööri, ja niin tulee minustakin. Kirjoittaudumme molemmat sinun miehiksesi, serkku. Ja heti kun tulen seitsentoistavuotiseksi, menen sotaväkeen -- kaikki herrat menevät sotaväkeen. Mutta katso kuka saapuu -- ho, ho!" lordi purskahti nauramaan. "Itse mrs. Trix uuden nauhan somistamana. Tiesin, että hän ottaisi uuden käytäntöön heti kun sai kuulla, että kapteeni tulee illalliselle."

Tämä iloinen keskustelu tapahtui Walcoten eteissalissa. Sen keskellä on portaat, jotka johtavat avonaiseen käytävään, jossa ovat makuuhuoneihin johtavat ovet; ja yhdestä näistä saapui Beatrix-neiti vahakynttilä kädessään; se kirkasti hänen olemustaan ja valo lankesi punaiselle nauhalle ja maailman kaikkein loistavimmalle valkoiselle kaulalle.

Esmond oli jättänyt lapsen ja tapasi naisen, joka oli kasvanut tavallista kokoa pitemmäksi ja saavuttanut niin huikaisevan täydellisen kauneuden, että Esmondin silmät helposti saattoivat ilmaista kummastusta ja ihastusta häntä katsellessaan. Hänen silmissään oli niin loistava ja sulattava kirkkaus, että olen nähnyt kokonaisen seurueen seuraavan häntä aivankuin vastustamattomasta lumouksesta. Ja sinä iltana, jolloin suuri herttuamme oli teatterissa Ramillies'n taistelun jälkeen, kaikki katsoivat Beatrixia eikä herttuata (Beatrix sattui juuri saapumaan teatterin toiselta puolelta). Hän oli tumma kaunotar -- tai hänen silmänsä, tukkansa ja kulmakarvansa ja silmäripsensä olivat tummat; hänen tukkansa kiemurteli runsaina laineina ja valui hänen hartioilleen. Ja hänen ihonsa oli niin huikaisevan valkoinen kuin lumi auringonpaisteessa, paitsi poskia, jotka olivat raikkaan punaiset, ja huulia, jotka olivat vielä syvempää punaa. Hänen suunsa ja leukansa sanottiin olevan liian suuret ja täyteläiset, ja ehkä ne olisivatkin olleet marmoriin valetulle jumalattarelle, mutta eivät naiselle, jonka silmät olivat tulta, ja jonka katse oli rakkautta ja jonka ääni oli suloisinta hiljaista laulua ja jonka vartalo oli täydellistä tasasuhtaisuutta, terveyttä, päättäväisyyttä, toimeliaisuutta, naiselle, jonka jalka laskeutui maahan niin varmana ja joustavana ja jonka liikkeet, olivatpa ne nopeita tai hitaita, olivat aina täydellistynyttä suloa -- nopealiikkeinen kuin ilmatar, ylväs kuin kuningatar, -- hetkisen heltynyt, hetkisen hallitseva, hetkisen sarkastinen. Hän ei tehnyt ainoatakaan liikettä, joka ei olisi ollut kaunis. Kun tämän kirjoittaja ajattelee häntä, tuntee hän itsensä jälleen nuoreksi ja muistaa ihanteensa.

Niin hän saapui kantaen laahustintaan toisella sirolla, pyöreällä käsivarrellaan ja kynttilää edessään, sipsuttaen portaita alas Esmondia tervehtimään.

"Hän on koristautunut punaisilla sukillaan ja valkeilla kengillään", sanoi mylord, yhä nauraen. "Ohhoo, hieno neitsykäiseni! näinkö asetat paulasi kapteenille?" Beatrix lähestyi, hymyillen ihanasti Esmondille, joka ei saattanut katsoa mihinkään muualle kuin hänen silmiinsä. Beatrix astui esiin ojentaen päätään aivankuin haluaisi, että Esmond suutelisi häntä, niinkuin tämä oli tehnyt Beatrixin lapsena ollessa.

"Seis", sanoi hän, "olen kasvanut liian isoksi jo! Tervetuloa, Harry-serkku!" ja hän teki Esmondille ylvään kumarruksen, taipuen melkein maahan asti mitä siroimmassa kaarroksessa ja katsellen koko ajan Esmondiin silmät loistavina ja suu hymyten. Rakkaus tuntui säteilevän hänestä. Harry katseli häntä sellaisen ihastuksen vallassa, jollaista Milton on kuvaillut ensimmäisen kerran rakastuneen tuntevan.

"N'est -- ce pas?" sanoi mylady matalalla, suloisella äänellä, yhä riippuen Harryn käsivarressa.

Esmond kääntyi ja säpsähti ja punastui kohdatessaan emäntänsä kirkkaat silmät. Hän oli unohtanut tämän, vaipuessaan ihailemaan _filia pulchrior'ia_.

"Oikea jalka esiin, varpaat taivutukseen, kas niin. Ja niiaa nyt ja näytä punaiset sukkasi, Trix. Niissä on hopeakaistat, Harry. Leskivarakreivitär on ne lähettänyt. Beatrix meni panemaan niitä jalkaansa", virkkoi mylord. "Ole vaiti, sinä tyhmä lapsi", virkkoi neiti, vaientaen veljensä suudelmin. Ja sitten täytyi hänen tulla ja suudella äitiään katsellen koko ajan Harrya äitinsä olan yli. Ja vaikkei hän suudellut Esmondia, ojensi hän tälle molemmat kätensä ja otti sen jälkeen toisen tämän käsistä omiinsa ja sanoi: "Oi Harry, olemme niin, _niin_ iloisia, kun tulit."

"Meillä on metsäkurppia illalliseksi", sanoi mylord. "Hurraa! saarna toi kovan nälän." "Ja nyt on joulukuun 29 päivä ja meidän Harry on tullut kotiin."

"Hurraa, Pincot-eukkoseni!" sanoi mylord taas; ja armaan ladyn huulet näyttivät liikkuvan aivankuin rukouksessa. Hän tahtoi, että Harry veisi Beatrixin illallishuoneeseen ja meni itse nuoren varakreivin johdattamana. Ja tähän seurueeseen liittyi pian myös Tom Tusher, jonka ainakin neljä tästä viisihenkisestä seurueesta toivoi olevan poissa. Ja pois hän menikin heti kun jälkiruoan tarjoilu alkoi. Ja sitten kertoi Harry suuren, räiskyvän takkavalkean ääressä hänen emäntänsä tai suloisen Beatrixin täyttäissä hänen maljaansa tarinan sotaretkestään; ja vietti ihanimman illan mitä elämänsä mittaan oli kokenut. Aurinko oli jo kauan ennen häntä ylhäällä, niin syvä, suloinen ja virkistävä oli hänen unensa ollut. Hän heräsi aivankuin enkelit olisivat vartioineet hänen vuoteensa ääressä koko yön. Ja varmaan olikin eräs, joka oli yhtä puhdas ja rakastava kuin enkeli, siunannut hänen untaan rukouksillaan.

Seuraavana aamuna kappalainen luki rukoukset Walcoten pienelle perheelle, niinkuin oli tapana. Esmond ajatteli, ettei Beatrix-neiti paljonkaan kuunnellut Tusherin kehoituksia. Koko hartaushetken ajan harhailivat hänen silmänsä joka taholla -- ainakin aina, kun Esmond kohotti katseensa ja heidän silmänsä yhtyivät. Varmaankaan ei myös Esmond kovin tarkkaavaisesti kuunnellut herra pastoria. "Tämä olisi voinut olla minun elämäni", ajatteli hän; "tämä olisi voinut olla minun velvollisuutenani aina vanhuuteen asti. No niin, mutta eikö olisi ihanaa olla näiden rakkaiden ystävien luona eriämättä heistä koskaan? Niin, kunnes -- kunnes kohtalon määräämä rakastaja tulee ja vie pois kauniin Beatrixin", ja Harry-paralta jäi kuulematta parhain osa Tom Tusherin esitystä, joka saattoi olla hyvin oppinutta ja kaunopuheista, ajatellessaan rakastajaa, joka hälvensi mielestä papin.

Beatrix oli koko rukousten ajan polvistuneena ihan Harry Esmondin edessä. Punaiset sukat oli vaihdettu harmaisiin ja kengät mustun, joissa hänen jalkansa näyttivät aivan yhtäkauniilta. Kaikki kevään ruusut eivät olisi kyenneet kilpailemaan hänen ihonsa raikkauden kanssa, ja Esmond ajatteli, ettei hän milloinkaan ollut nähnyt mitään hänen silmiensä aurinkoisen loiston veroista. Rouva varakreivitär näytti väsyneeltä aivankuin valvomisesta, ja hänen kasvonsa olivat kalpeat.

Beatrix-neiti huomasi nämä sairauden oireet äidissään ja pahoitteli sitä. "Olen vanha nainen", sanoi mylady ystävällisesti hymyillen; "en saata toivoa, että näyttäisin yhtä nuorelta kuin sinä, kultaseni".

"Hän ei voi koskaan näyttää yhtä hyvältä kuin sinä, äiti, vaikka hän eläisi satavuotiseksi", virkkoi mylord ottaen äitiään vyötäisiltä ja suudellen hänen kättään.

"Näytänkö minä kovin ilkeältä, serkku?" kysäisi Beatrix kääntyen kokonaan Esmondiin päin ja tuoden kauniit kasvonsa niin lähelle tämän leukaa, että hieno, tuoksuava tukka kosketti siihen. Puhuessaan asetti hän sormennenänsä Esmondin hihalle ja Esmond asetti toisen kätensä hänen kädelleen.

"Olen kuin peilisi", sanoi hän, "eikä se voi sinua imarrella."

"Hän tarkoittaa, että sinä katselet häntä aina, kultaseni", sanoi Beatrixin äiti viekkaasti. Silloin Beatrix juoksi pois Esmondin luota ja kiiti äitinsä luo ja suuteli tätä, sulkien myladyn suun kauniilla kädellään.

"Harrya on myös hyvin hauska katsella", sanoi mylady, katsellen lempeillä silmillään nuoreen mieheen.

"Jos on hauska nähdä onnellisia kasvoja", Harry sanoi, "niin näette sellaiset. Mylady sanoi 'amen' huokaisten. Ja Harry ajatteli, että lordivainajan muisto heräsi ja painoi hänet taas takaisin suruun, sillä hymy kaikkosi ladyn kasvoilta ja niille palasi surullinen ilme."

"Totisesti, Harry, olet hieno poika punaisessa, hopeakoristeisessa puvussa ja mustassa peruukissa!" huudahti mylord. "Äiti, olen väsynyt omaan tukkaani. Koska saan peruukin? Mistä sait pitsikauluksesi, Harry?"

"Se on leskivarakreivittären pitsejä", vastasi Harry; "hän antoi minulle tämän ja muita hienouksia."

"Leskivarakreivitär ei olekaan paha nainen", jatkoi mylord.

"Hän ei ole niin -- niin punainen kuin miksi hän on maalattu", virkkoi neiti Beatrix.

Hänen veljensä purskahti nauramaan. "Kerron hänelle, että sinä sanoit niin, totisesti Trix, sen minä teen!" huudahti hän.

"Hän tietää kyllä, ettei sinulla olisi ollut järkeä sitä sanoa, mylord", virkkoi Beatrix-neiti.

"Emme riitele ensimmäisenä päivänä Harryn ollessa täällä, emmehän äiti?" sanoi nuori lordi. "Saadaanpas nähdä pääsemmekö riitelemättä uuteen vuoteen. Mutta otahan nyt vähän tätä joulupiirakkaa! Ja tuossapa tuodaan haarikka -- ei, Pincot tuo teetä."

"Mitä kapteeni suvaitsee?" kysäisi Beatrix-neiti.

"Kuules Harry", jatkoi mylord, "minä näytän sinulle hevosiani aamiaisen jälkeen; ja tänäiltana lähdemme linnustamaan ja maanantaina on kukkotaistelu Winchesterissä -- pidätkö kukkotaisteluista, Harry? -- Sussexin ja Hampshiren herrain välillä kymmenestä punnasta taistelua kohti ja viisikymmentä puntaa maksetaan häviöstä kahdenkymmenen yhden kukon kilpailtua."

"Mitä sinä, Beatrix teet, huvittaaksesi sukulaistamme?" kysäisi mylady.

"Minä kuuntelen häntä", vastasi Beatrix. "Olen varma, että hänellä on sadoittain meille kerrottavia juttuja. Ja minä kadehdin jo espanjalaisia naisia. Oliko se kaunis nunna, jonka sinä Cadizissa pelastit sotamiesten kynsistä? Palvelijasi kertoi siitä eilen illalla kyökissä ja mrs. Betty kertoi sen minulle tänä aamuna kammatessaan minua. Ja palvelijasi sanoo, että sinä olet varmaankin rakastunut, sillä istuit laivankannella koko yön ja töhersit runoja päivät pitkät muistikirjaasi." Harry ajatteli, että vaikka hän eilen oli ollut vailla aihetta runoilleen, niin hän tänään oli sen löytänyt ja etteivät kaikki runoilijain Lindamirat ja Ardeliat yhteensä olleet puoliksikaan niin kauniita kuin tämä nuori olento. Mutta hän ei sitä sanonut, vaari sen teki eräs toinen hänen puolestaan.

Sittenkun ateria oli ohitse ja nuoret olivat menneet, hänen armas emäntänsä alkoi keskustella Esmondin kanssa lapsistaan ja heidän luonteistaan sekä toiveistaan ja suruistaan heihin molempiin nähden. "Mutta minä en pelkää heidän puolestaan vielä", hän sanoi, "kun he ovat kotona äitinsä pesässä. Minua peloittaa heidän maailmaan menonsa, maailmaan, jonne en minä kykene heitä seuraamaan. Beatrix ottaa vastaan toimensa ensi vuonna. Olet kai kuullut erään huhun lordi -- lordi Blandfordista. Mutta he olivat molemmat vain lapsia ja se on merkityksetöntä jaaritusta. Tiedän, ettei tämä sukulaisrouva koskaan antaisi poikansa solmia avioliittoa niin köyhän kanssa kuin Beatriximme on. Euroopassa on tuskin ruhtinatartakaan, jota tuo lady pitäisi tarpeeksi hyvänä pojalleen ja omalle kunnianhimolleen."

"Euroopassa ei ole ainoatakaan ruhtinatarta, jota voisi verrata Beatrixiin", virkkoi Esmond.

"Kauneudessako? Niin, kenties ei siinä", vastasi mylady. "Hän on kaikkia muita kauniimpi, eikö totta? Siinä ei minua petä äidin puolueellisuus. Pidin sinua silmällä, kun Beatrix tuli alas rappusia ja luin sen kasvoistasi. Me katselemme silloin kuin ette luule meidän katsovan ja näemme paremminkin kuin luulettekaan, rakas Harry. Ja juuri nyt, kun tuli puhe runoistasi -- kirjoitit kauniita säkeitä, kun olit vain poikanen -- niin ajattelit Beatrixin olevan sievän aiheen runoiluun, etkö ajatellutkin, Harry?" (Herramme kykeni ainoastaan punastumaan vastaukseksi). "Ja hän onkin; ja sinä et ole ensimmäinen, jonka hänen kauniit kasvonsa ovat vanginneet. Se on nopeasti tehty. Sellainen kirkas silmäpari kuin hänen oppii varsin nopeasti tuntemaan voimansa ja käyttää sitä hyvin aikaisin." Ja katsellen nuorukaiseen tutkivasti omillaan, suloinen leski poistui hänen luotaan.