Part 21

Mutta vaikkei Esmond puolestaan saanutkaan mitään osuutta tästä tavattomasta saaliista, oli hänen kasvanut toimintahalunsa ja paikan muutos, joka karkoitti paljon hänen aikaisempaa surumielisyyttään, suuri palkkio tältä retkeltä. Ja hän oppi joka tapauksessa kantamaan kohtalonsa tyytyväisenä. Hän palasi ruskettunein kasvoin ja varsin päättäväisin mielin ja oli koonnut retkeltään, joka syksyn tullen oli lopussa, -- syksyllä joukot olivat taas takaisin Englannissa, -- pienen miellyttävän tietoja huomiovaraston. Esmond sai sitten vapauden (luovuttuaan virastaan kenraali Lumleyn kirjurina, joka kenraali oli päässyt johtajantoimestaan, ja vastaanotettuaan kenraalilta monet ystävälliset suosionosoitukset) lähteä Lontooseen. Siellä päätti hän ottaa selvän voisiko hän ohjata onnensa purtta pitemmälle, ja niinpä hän havaitsi taas olevansa tätinsä varakreivittären mukavissa suojissa Chelseassa ja paremmin vanhan ladyn suosiossa kuin milloinkaan ennen. Esmond ilostutti häntä lahjoittamalla hänelle kamman, viuhkan, ja mustan vaipan, jommoisia Cadizin naiset käyttävät ja joiden leskivarakreivitär vakuutti erinomaisesti pukevan hänenlaistaan kaunotarta. Ja hän oli kovin liikutettu kuullessaan kertomuksen siitä miten Esmond oli pelastanut nunnan eikä epäillyt ensinkään, että hänen antamansa kuningas Jaakon pyhäin jäännös, jota Esmond aina oli uskollisesti säilyttänyt pöytälaatikossaan, oli suojellut tätä vaaroista ja kääntänyt toisaanne vihollisen luodit. Mylady piti juhlia hänen kunniakseen, esitteli hänet vielä suuremmalle seurapiirille ja edisti hänen suunnitelmiaan niin innokkaasti ja menestyksellisesti, että hän lady Marlborough'n välityksellä sai Esmondille lupaan oman komppaniankin. Tämä lady suvaitsi armollisesti vastaanottaa muutamien satojen guineain arvoisen timantin, jonka mr. Esmond tätinsä anteliaisuutta käyttäen kykeni lahjoittamaan; ja lady lupasi pitää huolen Esmondin tulevaisuudesta. Esmond sai kunnian tilaisuuden sattuessa näyttäytyä kuningattaren vastaanottohuoneessa ja käydä lordi Marlborough'n aamuvastaanotoissa. Tuo mahtava mies otti vastaan nuoren miehen aivan erikoisen suosiollisesti, Esmondin toverit vakuuttivat niin, ja ilmoitti saaneensa mr. Esmondista mitä parhaimmat tiedot, mitä tämän rohkeuteen ja kykyihin tulee, jolloin nuori herra kumarsi varsin syvään ja ilmaisi haluavansa vain saada palvella maailman huomatuinta päällikköä.

Samalla kuin Esmondin asiat edistyivät näin hyvin, sai hän osansa myös huvista ja kävi toisten nuorten herrain kanssa kahviloissa, teattereissa ja Mallissa. Hän paloi halusta saada kuulla rakkaasta emännästään ja hänen perheestään: monta monituista kertaa hänen ajatuksensa hellänä kiiti heidän luokseen kaupungin huvien ja ilojen keskeltä. Ja usein kun hänen seurapiiriinsä kuulavat nuorukaiset pitivät hauskaa ravintoloissa ja joivat maljoja (niinkuin sen aikuinen tapa oli) viininsä ääressä, Esmond ajatteli kahta henkilöä -- kahta kaunista naista, joita hän oli tottunut melkein jumaloimaan, ja tyhjensi lasinsa huokaisten.

Tällä välin oli vanhempi varakreivitär taas väsynyt nuorempaan, ja aina kun hän puhui mylordin leskestä, hän teki sen sanoin, jotka eivät suinkaan olleet kohteliaita tälle ladyparalle; koska ei nuorempi nainen enää tarvinnut vanhemman suojelusta, panetteli tämä häntä. Useimmat perheriidat, joita olen elämässäni nähnyt, (lukuunottamatta ollenkaan rahariitoja, jolloin kahden ja puolen pencen erimielisyys johtaa useinkin mitä rakkaimmat sukulaiset riitaan ja vieraantumiseen) johtuvat mustasukkaisuudesta ja kateudesta. Jussi ja Tuomas, jotka ovat saman perheen jälkeläisiä ja samanlaiseen onneen syntyneitä, elävät erittäin sydämellisessä sovussa, ei vain siihen saakka kunnes Jussi tekee vararikon, jolloin Tuomas poistuu hänen luotaan, vaan siihen saakka, jolloin Tuomas alkaa odottamatta kohota hyvinvointiin; tätä ei Jussi voi hänelle antaa anteeksi. Joka kymmenennessä tapauksessa on vihainen ihminen, joka ei itse edisty, syypää epäsopuun kahden ihmisen välillä. Jussin rouva, jonka varat sallivat vain kantotuolin käytön, tulee sairaaksi katsellessaan Tuomaan rouvan uusia kuusivaljakkovaunuja, itkee sisarensa oikkuisuutta ja yllyttää miehensä veljeään vastaan. Tai voi tapahtua, että Jussi, joka näkee veljensä kättelevän lordia (jonka kanssa Jussi itse kovin mielellään vaihtaisi nuuskarasioita), menee kotiin ja kertoo vaimollensa pelkäävänsä Tuomasparan menneen piloille ja että tämä on vain luikki, matelija ja ratsain kulkeva kerjäläinen. Muistan, miten raivostuneita kahvilanerot olivat Dick Steelelle, kun hän otti käytäntöön vaunut ja muutti hienoon taloon Bloombury'iin. He alkoivat antaa hänelle anteeksi, kun ulosottomiehet ryhtyivät häntä ahdistamaan ja haukkuivat mr. Addisonia siitä, että hän oli myynyt Dickin maatalon. Ja kuitenkin oli täyshoitolan Dick tai Dick puistossa neljän helavaljaissa olevan tamman vetämänä aivan sama lempeä, hyväntahtoinen, ajattelematon, iloinen Dick Steele. Ja siitä huolimatta oli mr. Addison aivan oikeassa ottaessaan takaisin rahat, jotka olivat hänen, ja siinä, ettei hän luovuttanut oikeudenmukaista saatavaansa Dickille tuhlattavaksi samppanjaan ja viulunsoittoon, nauhakoristeisiin vaatteisiin, hienoihin huonekaluihin ja juutalaisiin ja kristittyihin loisiin, miehiin ja naisiin, joita kieppui hänen ympärillään. Samoin kuin Monsieur de Rochefoucauldin kuuluisan maksimin mukaan "ystäviemme onnettomuuksissa on meille jotain salaisesti miellyttävää", samoin on taas toiselta puolen heidän myötäkäymisessään jotain epämiellyttävää. Jos miehen on itse vaikea kantaa menestystään, niin on hänen ystäviensä vielä vaikeampaa kantaa sitä hänen puolestaan. Vain muutamat heistä kestävät tavallisesti tuossa koetuksessa: kovan onnen "arvokkaita hyviä puolia" taas on, että se on suuri sovittaja; se palkitsee jollekin osoitetun hyvyyden myötätunnolla, tekee voimattomaksi vihan ja saattaa entisen vihamiehen unohtamaan vihansa ja ojentamaan kätensä kovan onnen kohtaamalle entiselle ystävälle. Samassa sydämessä, samaa henkilöä kohtaan, on yhtä hyvin sääliä ja rakkautta kuin kateuttakin. Kilpailu keskeytyy, kun kilpailija kukistuu; ja minun mielipiteeni on, että meidän olisi suhtauduttava sekä näihin miellyttäviin että epämiellyttäviin inhimillisiin ominaisuuksiimme yhtä nöyrästi. Ne ovat sekä loogillisia että luonnollisia; ja sekä meidän hyvyytemme että pahuutemme ovat inhimillisiä.

Voitte siis joko antaa sen tuomion, että vanhempi Esmondin kahdesta sukulaisladystä antoi anteeksi nuoremmalle, kunhan taisi olla jonkunverran kadottanut viehkeyttään ja unohti, ainakin suurimmaksi osaksi, tätä kohtaan kantamansa kaunan, kun ei sen esine enää ollut onnen suosima eikä kadehdittava; tai voimme suopeammin sanoa (mutta tulemme samoihin tuloksiin molemmissa tapauksissa) että Isabella katui epäystävällisyyttään Rachelia kohtaan kun Rachel tuli onnettomaksi, ja hän ryhtyi huolehtimaan kovaonnisesta leskestä ja hänen lapsistaan tarjoten heille kotinsa suojan ja ystävyytensä. Ladyt olivat erinomaisia ystäviä niin kauan kuin heikompi heistä tarvitsi suojelijaa. Ennenkuin Esmond lähti ensimmäiselle sotaretkelleen, hänen emäntänsä oli vielä ystävällisissä suhteissa (vaikka olikin pieni vauvaparka ja nainen, jolla ei totisesti ollut mitään luonnetta j.n.e.) vanhemman lady Castlewoodin kanssa ja miss Beatrix myönnettiin kaunottareksi.

Mutta kuningatar Annan hallituksen ensimmäisen ja toisen vuoden välisenä aikana oli muutos pahempaan päin tapahtunut noissa kahdessa nuoremmassa ladyssä, ainakin mitä tulee vanhemman ladyn arvosteluun heistä. Rachelilla, Castlewoodin varakreivittärellä, ei ollut sen enemmän kauneutta kuin kuvatuksella ja miss Beatrix oli käynyt varsin karkeaksi ja oli menettämäisillään kaiken kauneutensa. Pikkuinen lordi Blandford (varakreivitär ei milloinkaan tahtonut sanoa häntä lordi Blandfordiksi: hänen isänsä oli lordi Churchill -- kuningas, jonka hän oli pettänyt, oli antanut hänelle lordi Churchillin arvon, ja hän oli vieläkin lordi Churchill) saattoi kyllä hakkailla häntä, mutta tämän äiti, tuo Sara'n Jennings-äkäpussi, ei milloinkaan taipuisi sellaiseen mielettömyyteen. Lady Marlborough'n oli onnistunut saada hänet hovinaiseksi prinsessalle, mutta tämä oli sitä vielä katuva. Franciksen leski (hän oli vain mrs. Francis Esmond) oli vain juonitteleva, teennäinen, sydämetön hempukka. Hän hemmoitteli piloille poikavekaransa ja loppujen lopuksi varmasti vielä nai kappalaisensa.

"Mitä! Tusherinko?" huudahti mr. Esmond, omituisen kiihkeän tuskan ja hämmästyksen valtaamana.

"Niin juuri -- Tusherin, kamaripiikani pojan, jolla on kaikki isänsä, tuon mustiinpuetun lakeijan, ja hienostisivistyneen kamaripiikaäitinsä ominaisuudet", huudahti mylady. "Mitä luulet voivan hempeämielisen lesken, joka asustaa tuossa likaisessa Castlewoodin vankilassa, jossa hän perinpohjin pilaa poikansa, tappaa köyhät rohdoillaan ja pitää hartaushetkiä kahdesti päivässä eikä näe muita kuin kappalaisensa -- mitä luulet hänen voivan muuta tehdä, _mon cousin,_ kuin antaa tuon hirveän papin, tuon hiuksenhalkojan, jolla on nuo innoittavat pienet vihreät silmät, hakkailla itseään? Cela c'est vu, mon cousin. Kun vielä tyttönä olin Castlewoodissa, rakastuivat kaikki kappalaiset minuun, heillähän ei ole mitään muuta tekemistä."

Ja lady jatkoi puhettaan tähän tapaan, vaikka Esmondilla ei totisesti ollut mitään käsitystä siitä, mitä tämä sen jälkeen sanoi, niin kokonaan olivat tämän ensi sanat vallanneet hänen ajatuksensa. Olivatko ne tosia? Ei kaikki, ei puoletkaan, ei kymmenesosakaan siitä, mitä tuo jaaritteleva vanha vaimo sanoi, ollut totta. Saattoiko se olla totta? Esmondin korva ei taipunut kuuntelemaan mitään muuta, vaikka hänen holhoojansa lörpötteli tunnin ajan.

Muutamat kaupungin nuoret herrat, joihin Esmond oli tutustunut, olivat luvanneet esitellä hänet tuolle näyttelijättäristä lumoavimmalle ja naisista viehkeimmälle ja miellyttävimmälle, mrs. Bracegirdlelle, hänelle, josta Harryn entinen vastustaja Mohun oli mitellyt miekkoja muutamia vuosia ennen kuin lordiparka ja hän joutuivat riitaan. Kuuluisa mr. Congreve oli ikuistanut suurella ihailullaan (johon ei ollutkaan mitään vastaansanomista) tämän lumoavan olennon. Hän näytteli Dick Steelen huvinäytelmissä. Ja lopulta -- vieläpä kaksikymmentäneljä tuntia senkin jälkeen, kun oli hänet nähnyt -- mr. Esmond tunsi tai luuli olevansa yhtä hurjasti rakastunut tähän ihanaan tummaan kaunottareen kuin tuhannet muutkin kaupungin nuoret miehet olivat. Kun oli kerran hänet nähnyt, paloi halusta saada nähdä hänet uudelleen; ja kun Esmondille tarjettiin ihastuttava etuoikeus päästä hänen tuttavakseen, niin oli se sellainen ilo, että jo pelkkä ajatuskin sytytti nuoren luutnantin sydämen tuleen. Nuorimies ei saata viettää leirielämää toveriparvessa havaitsematta, että hänkin on viisikolmattavuotias. Nuori mies ei saata tulla surun ja onnettomuuden masentamaksi, olivatpa ne miten ankaroita tahansa, niin, ettei hän jonakuna yönä alkaisi nukkua hyvin ja niin ettei hän jonakuna päivänä, kun päivällisaika koittaa, tuntisi paistinhalua. Aika, nuoruus ja hyvä terveys, uudet seudut ja toiminnan into ja sotaretki olivat melkoisesti lieventäneet Esmondin surua, ja hänen toverinsa sanoivat, että Don Dismallo ei enää ollutkaan Don Dismallo. Kun siis muodostettiin seurue "Ruusussa" päivällistämistä varten, josta ravintolasta aiottiin mennä teatteriin, tuntui Esmondia huvittavan yhtä paljon kuin jotain toistakin saada nauttia osansa pullosta ja näytelmästä.

Miten olivatkaan vanhan tädin uutiset Tom Tusherista -- koko juttu saattoi olla ilkeätä panetteluakin -- aiheuttaneet niin omituisen ja odottamattoman kiihkon Tomin entisessä leikkitoverissa? Eikö Esmond ollut tuhansia kertoja vannonut mielessään, että Castlewoodin lady, joka kerran oli kohdellut häntä niin suurella hyvyydellä ja sitten niin ilkeästi oli jättänyt hänet -- eikö hän ollut vannonut, ettei hän nyt eikä koskaan enää hänestä välittäisi? Eivätkö hänen ylpeytensä ja oikeudentuntonsa jo kauan sitten olleet auttaneet häntä parantamaan tuon hylkäämisen aiheuttamaa tuskaa? Ja tunsiko hän nyt enää edes tuskaakaan? Niin, eikö hän juuri viime yönä, kävellessään niittyjen ja peltojen poikki Pall Mallista Chelsea'hen, ollut sepittänyt muutamia runosäkeitä, ylistäen Bracegirdlen ruskeita silmiä ja julistaen ne tuhannen kertaa kauniimmiksi kuin kirkkaimmat sinisilmät, mitkä koskaan ovat haikailleet mauttoman vaalean kaunottaren kulmain alla? Mutta Tom Tusher! Tom Tusher, kamaripiian poika, kohottaisi pienet silmänsä emäntäänsä? Tom Tusherko uskaltaisi ajatella Castlewoodin leskeä? Viha ja ylenkatse täytti Harryn sydämen jo pelkästä ajatuksestakin. Sen perheen kunnia, jonka pää hän oli, asetti hänen velvollisuudekseen niin kauhean liiton estämisen ja mokoman nousukkaan ojentamisen, joka uskalsi ajatella sellaista loukkausta heidän perhettään kohtaan. On kyllä totta, että mr. Esmond usein ylpeili tasavaltaisilla mielipiteillään. Hän saattoi muistaa hienoja puheita, joita hän oli pitänyt yliopistossa ja muuallakin, puheita, joiden tekstinä oli ollut kunto eikä synty. Mutta että Tom Tusher anastaisi jalon Castlewoodin arvon -- hyi! Se oli yhtä inhoittavaa kuin että kuningas Hamletin leski heitti surupukunsa Claudiuksen tähden. Esmond nauroi kaikille leskille, kaikille vaimoille, kaikille naisille. Ja jos heidät aiottiin kuuluttaa juuri sinä sunnuntaina Walcoten kirkossa, kuten oli hyvin todennäköistä, vannoi Esmond, että hän olisi paikalla huutamassa ei! koko seurakunnan kuullen ja antaisi sulhasen vielä yksityisestikin omassa nahassaan tuntea hänen kostoansa.

Mr. Esmond käski siis, sensijaan että olisi mennyt sinä iltana päivälliselle "Ruusuun", palvelijansa pakkaamaan matkalaukun ja hankkimaan hänelle hevoset; ja hän oli jo Farnhamissa, joka on puolitiessä Walcote'iin mennessä, kolmenkymmenen englannin penikulman päässä kaupungista, ennenkuin hänen toverinsa vielä olivat päässeet käsiksi ateriaansa näytelmän jälkeen. Hän kielsi palvelijaansa ilmoittamasta rouva leskivarakreivittären talossa tästä retkestä, jolle hän oli lähdössä; ja koska Chelsea oli kaukana Lontoosta ja tiet olivat huonot ja maantierosvojen vallassa, ja koska Esmondilla oli usein tapana ollessaan huvittelevien toverien parissa yöpyä jonkun ystävän asuntoon kaupungissa, ei ollut pelkoa, että hänen poissaolonsa tekisi hänen vanhan tätinsä levottomaksi. Tuota vanhaa rouvaa ei tosiaankaan mikään ihastuttanut enemmän kuin kuvitelma, että _mon cousin,_ tuo parantumaton nuori syntipukki, oli kaupungilla löylyttämässä vartijaa tai jossain muussa yltiöpäisyydessä. Silloin kun varakreivitär ei ollut hartauskirjojensa ääressä, hän piti Etheridgeä ja Sedleyä kelvollisena lukemisena. Hän tunsi tuhansia koreita juttuja Rochesterista, Harry Jermynistä ja Hamiltonista; ja jos Esmond vain olisi voinut karata jonkun kaupunkilaisrouvan kanssa, olen varma, että varakreivitär olisi pantannut timanttinsa (paras niistä oli annettu Chaillot'n ladyllemme) maksaakseen Esmondin aikaansaamat vahingot.

Mylordin pieni talo Walcotessa -- jossa hän oli asunut ennenkuin otti vastaan arvonsa ja Castlewoodin tilukset -- on noin penikulman päässä Winchesteristä. Hänen leskensä oli palannut Walcote'iin mylordin kuoleman jälkeen, koska se oli aina ollut hänelle rakas paikka; siellä hän oli viettänyt varhaisimmat ja onnellisimmat nuoruusvuotensa. Ja se oli hauskempi kuin Castlewood, joka oli liian suuri hänen pienille tuloilleen; Walcote soi hänelle samalla hänen isänsä, entisen tuomiorovastin suojeluksen. Nuori varakreivi sai vuoden kouluutuksen siellä olevassa kuuluisassa yliopistossa ja mr. Tusher toimi hänen kotiopettajanaan. Sen verran tietoja mr. Esmond oli heistä saanut viime vuoden kuluessa vanhalta varakreivittäreltä, oman isänsä leskeltä. Nuorelta varakreivittäreltä, hän ei ollut saanut sanaakaan.

Kaksi tai kolme kertaa hyväntekijänsä elinaikana Esmond oli ollut Walcotessa. Ja nyt, levähdettyään vain muutamia tunteja tien varrella olevassa majatalossa, hän oli taas noussut jo kauan ennen päivän koittoa ja kulki niin nopeasti, että saapui Walcote'iin jo kello kahdelta päivällä. Hän ratsasti kylän toiseen päähän ja nousi siellä ratsultaan ja lähetti miehen mr. Tusherin luo ilmoittamaan, että eräs Lontoosta tullut herra halusi puhua hänen kanssaan hyvin tärkeästä asiasta. Lähetti tuli takaisin tuoden sen sanoman, että tohtori oli mennyt kaupunkiin ja oli luultavasti tuomiokirkossa tapahtuvassa jumalanpalveluksessa. Rouva varakreivitär oli myös siellä; hän kävi ihan joka päivä hartaustilaisuuksissa tuomiokirkossa.

Esmondin käyttämät ratsut olivat Winchesterin majatalon. Esmond nousi uudestaan ratsulleen ja ratsasti takaisin "George'iin". Sieltä hän käveli, jättäen nurisevan palvelijansa viimeinkin onnellisena päivällisen ääreen, suoraan tuomiokirkkoon. Urut soivat -- talvinen päivä alkoi jo hämärtää -- kun hän katuholvin alitse astui tuomiokirkon pihalle ja ohjasi askeleensa tuohon vanhaan, juhlalliseen rakennukseen.

VI luku.

JOULUKUUN 29:S PÄIVÄ.

Tuomiokirkossa oli tuskin kahtakymmentäkään henkeä lukuunottamatta tuomiorovastia ja muutamia hänen apulaisiaan ja nuoria ja vanhoja kuorolaulajia, jotka suorittivat kauniin iltarukouksen. Mutta virantoimittajana oli myöskin mr. Tusher ja hän luki saarnatuolista virallisella äänellä, suuri, musta peruukki päässä; ja penkkirivissä istui Esmondin armas emäntä, yhä musta leskenmyssy päässään, sekä hänen poikansa, joka oli kovin paljon kasvanut. Hän oli varsin jalonnäköinen nuorukainen, jolla oli äitinsä silmät ja isänsä kihara ruskea tukka; kiharat lankesivat hänen _point de Venise_ kaulukselleen -- kaunis kuva, jommoisen Van Dyck olisi voinut maalata. Rigaud'n muotokuva herra varakreivistä, joka muotokuva myöhemmin Pariisissa maalattiin, on vain kuin ranskalainen käännös hänen miehekkäistä, vilpittömistä englantilaisista kasvoistaan. Aina kun hän kohotti katseensa, loisti hänen silmistään kaksi safiirisädettä, jommoisia en minkään maalarin paletin luule kykenevän loihtimaan esiin. Mutta tänä päivänä ei ollut paljon tilaisuutta nähdä tuota nuoren lordin olemuksen erikoista kauneutta. Hän piti silmänsä suurimmaksi osaksi suljettuina, ja kun virsi tuntui käyvän pitkäksi, hän nukahti.

Mutta kun musiikki loppui, heräsi lordi ja katseli ympärilleen ja kun hänen silmänsä osuivat mr. Esmondiin, joka istui häntä vastapäätä ja katsoi kovin hellästi ja surullisesti näihin kahteen henkilöön, jotka olivat omistaneet niin suuren osan hänen sydämestään niin monena vuonna, hätkähti lordi Castlewood ja veti äitiään hihasta (lady ei ollut juuri ollenkaan kohottanut kasvojaan kirjasta). Lordi sanoi: "Katso äiti!" niin äänekkäästi, että Esmond saattoi sen kuulla kirkon toiseen päähän ja vanha tuomiorovasti juhlalliselle istuimelleen. Lady Castlewood kohotti katsettaan hetkiseksi niinkuin hänen poikansa oli pyytänyt ja nosti sitten sormeaan varoittavasti Frankille. Esmond tunsi kasvojensa kokonaan punastuvan ja sydämensä tykyttävän, kun tuo armas lady jälleen katsahti häneen. Rukousten loppuosa suoritettiin nopeasti. Mr. Esmond ei sitä kuullut eikä hyvin todennäköisesti hänen emäntänsäkään, jonka päähine painui kiinteämmin peittämään hänen kasvojaan; hän ei ollenkaan enää kohottanut päätään, ennenkuin jumalanpalvelus oli ohitse ja siunaus luettu, ja tuomiorovasti ja häntä saattavat hengenmiehet olivat poistuneet sisempään kappeliin.

Nuori Castlewood alkoi hypellä penkkien yli ennenkuin papit vielä olivat kadonneet näkyvistä ja juoksi Esmondin luo ja syleili häntä innokkaasti. "Rakas, rakas Harry-veikko!" sanoi hän, "oletko tullut takaisin? Oletko ollut sodassa? Otathan minut mukaasi kun menet uudestaan? Miksi et kirjoittanut meille? Tule äidin luokse"!

Mr. Esmond ei kyennyt sanomaan juuri muuta kuin: "Jumala sinua siunatkoon, poikaseni!" sillä hänen mielensä oli kovin liikutettu ja kiitollinen tästä nuorukaisen ystävällisyydestä. Ja yhtä suuresti kuin häntä liikutti Frankin näkeminen, yhtä suuresti häntä peloitti toinen kohtaus, joka nyt tuli tapahtumaan, sillä hän ei tiennyt, hylkäisikö leski hänet, kuten hän niin ilkeästi oli tehnyt vuosi sitten.

"Oli ystävällistä, että tulit takaisin luoksemme, Henry", sanoi lady Esmond. "Minä ajattelinkin, että sinä tulisit."

"Me luimme lehdestä, että laivasto saapui Portsmouthiin. Miksi et tullut luoksemme Portsmouthista?" kysyi Frank, tai herra varakreivi, joksi häntä nyt on nimitettävä.

Esmond oli hänkin ajatellut samaa. Hän olisi antanut vaikka toisen silmänsä, jotta olisi saanut taas nähdä armaita ystäviään. Mutta kun hän oli luullut emäntänsä kieltäneen häneltä pääsyn kotiinsa, oli hän totellut tätä ja pysytellyt poissa.

"Teidän oli vain käskettävä saadaksenne minut tänne", vastasi Esmond.

Lady ojensi hänelle kätensä, pienen, sievän kätensä; siinä oli ainoastaan hänen vihkimäsormuksensa. Riita oli kokonaan haihtunut heidän väliltään. Surun ja eron vuosi oli mennyt. Milloinkaan eivät he olleet todella olleet erotetut. Lady ei ollut koskaan ollut kokonaan poissa Esmondin mielestä. Niin, ei ainuttakaan kertaa. Ei, ei vankilassakaan, ei leirissä, ei rannikolla vihollisen tulessa eikä merellä, jylhän keskiyön tähtien alla; ei silloin kun hän katseli majesteetillista päivänkoittoa, eikä pöydän ääressä, kun hän istui juomingeissa ystävien seurassa tai teatterissa, jossa hän kuvitteli että toiset silmät olivat ladyn silmiä kirkkaammat. Kirkkaampia silmiä saattaa kyllä olla, ja kauniimpia kasvoja, mutta missään ei niin armaita. Mikään ääni ei ole niin suloinen kuin hänen rakkaan emäntänsä, joka oli ollut hänelle hänen nuoruutensa sisar, äiti, jumalatar: Nyt ei hän enää ollut jumalatar, sillä Esmond tunsi hänen heikot puolensa ja oli nyt ajatusten, kärsimysten ja kokemuksien puolesta emäntäänsä vanhempi. Mutta Esmond rakasti häntä nyt enemmän naisena kuin koskaan oli häntä jumalattarena ihaillut. Missä piilee se salaisuus ja mikä se on, joka tekee erään pikkuisen käden kaikkia muita armaammaksi? Kukapa voi tuon salaisuuden paljastaa? Tässä oli lady, poikansa vieressään, hänen armas poikansa. Tässä hän oli, itkevänä ja onnellisena. Hän otti Esmondin käden molempiin omiinsa; Esmond tunsi hänen kyyneleensä. Se oli sovinnon hurmiota. "Tuossa tulee Hiuksenhalkoja", sanoi Frank. "Tusher saapuu."

Tusher saapui tosiaankin samassa, narisuttaen korkeita korkojaan. Mr Tom oli riistänyt päältään messupaitansa ja saapui nyt papinviittaan puettuna suuri musta peruukki päässä. Miten oli Harry Esmond hetkeäkään saattanut olla mustasukkainen tälle henkilölle?

"Ojennapa meille kätesi, Tom Tusher", sanoi hän. Kappalainen teki hänelle kovin syvän ja arvokkaan kumarruksen. "On ihastuttavaa saada kohdata kapteeni Esmond", sanoi hän. "Mylord ja minä olemme lukeneet _Reddas incolumem precor'in_ [älkää antako hänen haavoittua] ja ihan varmaan sovitimme sen teihin. Palaatte Gadeen laakerien voittajana. Kun minä kuulin teidän lähdöstänne tuolle retkelle, niin toivoin olevani toinen Septimius. Herra varakreivi, muistattehan mylord, _Septimi, Gades aditure mecum_?" [Septimius, lähdetkö minun kanssani Gadekseen?]

"On eräs maankolkka, jota rakastan enemmän kuin Gadesta, Tusher", virkkoi mr. Esmond. "Se on se paikka, jossa pastorilla on pappilansa ja jossa vietimme varhaisimmat vuotemme."

"Niin, talo, josta minulla on niin paljon pyhiä muistoja", virkkoi mr. Tusher (ja Harry muisti miten Tomin isä löylyytti häntä siellä) -- "talo, joka on kunnioitetun isäntäni ja kaikkein korkeasti kunnioitetuimman emäntäni talon läheisyydessä, on aina oleva rakas asuinsijani. Mutta rouva, kirkonpalvelija odottaa saadakseen sulkea portit teidän armonne jälkeen."

"Ja Harry tulee kotiin illalliselle. Hurraa! Hurraa!" huudahti mylord. "Äiti, juoksenko kotiin ja pyydän Beatrixin pukemaan ylleen arvonauhansa? Beatrix on hovinainen, Harry. Sellainen ylväs villikissa hän on!"