Part 20

Eräällä monista raukkamaisista retkistään -- sillä arvostellessani niitä nyt, en voi niitä muuksi sanoa -- mr. Holt oli tullut mylordin luo Castlewoodiin, ehdottaen jotain ratkaisevaa suunnitelmaa Oranian prinssin tuhoamiseksi, suunnitelmaa, johon herra varakreivi, vaikka olikin kuninkaalle uskollinen, oli vihaisesti kieltäytynyt liittymästä. Mikäli mr. Esmond voi ymmärtää kreivin viimeisistä sanoista, Holt oli tullut varakreivin luo kapinasuunnitelmineen sekä tarjoutunut uusimaan varakreiville sen markiisin arvon, jonka kuningas Jaakko oli lahjoittanut edelliselle varakreiville. Mutta kun varakreivi suhtautui kielteisesti tähän lahjuslupaukseen, Holt uhkasi tykkänään kumota, varakreivin oikeudet Castlewoodin tilukseen ja arvonimeen. Vahvistaakseen tätä hämmästyttävää tietoa, josta Henry Esmondin isäntä vasta silloin sai selvän, Holt saapui evästyksenään entisen lordin Boynen taistelun jälkeen Trimissä, Irlannissa, antama kuolintunnustus. Tämä tunnustus oli tehty sekä irlantilaiselle papille että eräälle ranskalaiselle Holtin veljeskuntaan kuuluvalle kirkonmiehelle, joka toimi kuningas Jaakon sotaväen keskuudessa. Holt näytti tai oli näyttävinään, todistuksen, että entinen varakreivi Esmond oli vihitty äitini kanssa Brysselin kaupungissa v. 1677, jolloin varakreivi, silloinen Thomas Esmond, palveli englantilaisessa sotaväessä Flanderissa. Holt sanoi, että hän voisi todistaa, että tämä Gertrude, jonka hänen miehensä kauan sitten oli hyljännyt, vielä eli ja oli tehnyt nunnanvalan vuonna 1685 Brysselissä; sinä vuonna Thomas Esmond nai setänsä tyttären, Isabellan, jota nyt sanottiin Castlewoodin leskivarakreivittäreksi. Ja jättäen varakreivin kahdeksitoista tunniksi pohtimaan tätä hämmästyttävää uutista (niin kertoi kuoleva lordiparka) Holt katosi papereineen samalla ihmeellisellä tavalla kuin oli tullutkin. Esmond tiesi tavan varsin hyvin -- siitä akkunasta, josta oli nähnyt isän poistuvan; mutta sen selittämisestä lordiparalle ei olisi ollut mitään hyötyä; oli vain poimittava hänen hyytyviltä huuliltaan sanat, joita hän hetken kuluttua ei enää kykenisi lausumaan.

Mutta ennenkuin nuo kaksitoista tuntia vielä olivat kuluneet, oli Holt itse vangittu osallisuutensa vuoksi sir John Fenwickin salaliittoon, ja ensiksi hänet suljettiin Hexton-linnaan, josta sitten siirrettiin Toweriin. Hän jätti varakreiviraukan, jolla ei ollut mitään tietoa noista paljastuksista, ainaiseen huoleen hänen paluustaan, jolloin -- kuten lordi Castlewood vakuutti kutsuen Jumalan todistajakseen ja kyyneleet sammuvissa silmissään -- hänen aikomuksensa oli ollut heti antaa tiluksensa ja arvonimensä niiden oikealle omistajalle ja vetäytyä perheineen omaan taloonsa Walcote'iin. "Ja Jumalan nimessä soisin, että niin olisin tehnyt", sanoi lordiparka. "En nyt olisi tässä, kuolettavasti haavoittuneena, kurjana, hukkaan joutuneena miehenä!"

Mylord odotti päivän toisensa perästä, mutta, kuten voidaan arvata, ei mitään sanansaattajaa tullut; vasta kuukauden lopussa onnistui Holtin lähettää hänelle eräs tiedonanto Towerista. Tiedonannosta ilmeni, että varakreivi sai unohtaa kaiken mitä oli heidän välillään sanottu ja että asiat saivat jäädä nykyiselleen.

"Minulla oli ankara kiusaus", lordiparka sanoi. "Jouduttuani tämän kirotun Castlewoodin arvon omistajaksi, joka arvo ei milloinkaan ole ollut minulle siunaukseksi, olen kuluttanut paljon enemmän kuin tuon tiluksen, sekä perintötilukseni tulot yhteensä. Laskin kaikki varani viimeiseen kolikkoon asti ja huomasin, etten milloinkaan voisi sinulle velkaani maksaa, Henry poloiseni, jonka omaisuus oli minulla ollut kaksitoista vuotta. Vaimoni ja lasteni olisi täytynyt poistua tuosta talosta häväistyinä kerjäläisinä. Jumala tietää, että tuo talo on ollut onneton koti minulle ja omilleni. Minä takerruin raukkamaisesti tuohon lykkäykseen, jonka Holt minulle soi. Salasin totuuden Rachelilta ja sinulta. Koetin voittaa rahaa Mohunilta ja vajosin yhä syvemmälle velkoihin; uskalsin tuskin katsoa silmiisi, kun sinut kohtasin. Miekka on riippunut pääni kohdalla nämä kaksi vuotta. Tunsin itseni totisesti onnelliseksi, kun Mohunin miekanterä vajosi kylkeeni."

Kun Holt, jota vastaan ei mitään muuta voitu näyttää toteen kuin että hän oli jesuiittapappi, jonka tiedettiin olevan kuningas Jaakon puolella, oli ollut kymmenen kuukautta Towerissa, pantiin hänet lähtevään laivaan kuningas Wilhelmin (joka kuitenkin lupasi hänelle hirttonuoran, jos hän vielä joskus laskisi jalkansa Englannin mantereelle) parantumattoman anteeksiantavaisuuden nojalla. Kun Esmond itse oli vankina, hän ajatteli usein missä nuo paperit, jotka jesuiitta oli näyttänyt hänen isännälleen ja jotka olivat niin suuriarvoiset nuorukaiselle, saattaisivat olla. Niitä ei löydetty mr. Holtilta kun hänet tutkittiin; sillä jos ne olisi löydetty, olisivat neuvoston herrat saaneet ne käsiinsä ja tämä perhehistoria olisi jo kauan sitten saatettu yleisön tietoon. Esmond ei kuitenkaan välittänyt hakea noita papereita. Hän oli nyt tehnyt päätöksensä -- hänen äitiparkansa oli kuollut -- mitä hän siis välitti siitä, minkälaisia papereita oli olemassa osoittamassa hänen oikeuttansa arvoon, jota hän oli päättänyt olla itselleen vaatimatta ja jota hän sisimmässään oli vannonut, olevansa milloinkaan riistämättä perheeltä, jota hän maailmassa enimmän rakasti? Kenties hän ylpeili enemmän uhrauksestaan kuin niistä arvoista, joista oli päättänyt luopua. Rakas nuori Francis, Esmondin sukulainen, oli sitäpaitsi niinkauan kuin ei näitä arvokirjoja ilmestynyt, Castlewoodin tiluksen ja arvonimen oikeutettu ja eittämätön omistaja. Pelkkä jesuiitan suullinen vakuutus ei voinut kumota Frankin omistusoikeutta; Esmond tunsi siis mielensä levolliseksi ajatellessaan, että nuo paperit olivat kadoksissa ja että hänen armas emäntänsä ja tämän poika olivat niiden kateissaoloajan Castlewoodin laillinen lady ja lordi.

Mr. Esmond ratsasti pian vapautuksensa jälkeen Ealingin kylään, jossa oli viettänyt varhaisimmat vuotensa tässä maassa, ottaakseen selville olivatko hänen vanhat holhoojansa vielä elossa ja asuivatko he siellä. Mutta ainoa jäännös, jonka hän löysi vanhasta M. Pastoureausta, oli hautausmaalla oleva kivi; siitä ilmeni, että Athanasius Pastoureau, Flanderista syntyisin, oli siihen haudattu kahdeksankymmenenseitsemän vuotiaana. Vanhuksen tupa, jonka Esmond saattoi hyvin muistaa, sekä puutarha -- jossa hän lapsuudessaan oli viettänyt useita hetkiä leikissä ja haaveilussa ja saanut monta monituista selkäsaunaa yrmeältä emintimältään -- olivat nyt aivan oudon perheen hallussa; ja Esmond saattoi vaivoin saada kylästä tietää, mitä oli tullut Pastoureaun leskestä ja lapsista. Pitäjän kanslia-apulainen -- tuo vanha mies oli tuskin muuttunut niinä neljänätoistavuotena, jotka olivat kuluneet Esmondin viime näkemästä -- muisti vielä vaimon. Kävi selville, että emintimä oli varsin nopeasti lohduttautunut miehensä kuolemasta, ottamalla uuden, itseään nuoremman miehen, joka tuhlasi hänen rahansa ja kohteli huonosti häntä ja hänen lapsiaan. Tyttö kuoli, toinen pojista otti soturinpestin ja toinen oli mennyt oppipojaksi. Vanha mr. Rogers, kanslia-apulainen, sanoi kuulleensa, että mrs. Pastoureaukin oli kuollut. Hän ja hänen miehensä olivat poistuneet Ealingista seitsemän vuotta sitten; ja niinpä mr. Esmondin toiveet saada tietoja vanhemmistaan tältä perheeltä raukenivat. Hän antoi vanhalle kanslia-apulaiselle kultarahan tiedoistaan, hymyillen ajatellessaan aikaa, jolloin hän ja hänen pienet leikkitoverinsa olivat pujahtaneet pois kirkkomaalta tai piiloutuneet hautakivien taa tämän peloittavan auktoriteetin saapuessa.

Kuka oli hänen äitinsä? Mikä oli ollut tämän nimi? Koska hän oli kuollut? Esmondilla oli palava halu löytää joku, joka voisi vastata näihin kysymyksiin, ja hän ajatteli esittää ne tädilleenkin, varakreivittärelle, joka oli tietämättään omaksunut nimen, johon Henryn äidillä oli oikeus. Mutta varakreivitär ei tietänyt mitään tai näki hyväksi olla mitään tietämättä tästä aineesta, eikä mr. Esmond myöskään voinut häntä paljon ahdistaa siitä puhumaan. Isä Holt oli ainoa ihminen, joka voi häntä tässä suhteessa valistaa, ja Esmond tunsi, että hänen täytyi odottaa, kunnes jokin sattuma tai uusi juoni vei hänet vanhan ystävänsä tulille tai toi tuon uutteran ja väsymättömän olennon taas takaisin Englantiin.

Vänrikin virka ja valmistelut, jotka olivat välttämättömiä sotaretkeä varten, antoivat nuorelle herralle kohdakkoin muuta ajattelemista. Hänen uusi emäntänsä kohteli häntä kovin ystävällisesti ja anteliaasti; hän lupasi tehdä voitavansa ja käyttää rahaakin saadakseen Esmondille nopeasti komppanian komennettavaksi; hän kehoitti nuorukaista hankkimaan kauniit varustukset sekä pukuihin että aseihin nähden, ja hän ihaili tätä iloisena, kun tämä ensikerran näyttäytyi nauhakoristeisessa punaisessa takissaan, ja suvaitsi antaa nuorukaisen suudella itseään tämän mielenkiintoisen virkaanastumisen tapahtuessa. "Punainen", sanoi hän keikahuttaen pystyyn vanhan päänsä, "on aina ollut meidän Esmondien väri." Ja niinpä varakreivitär käyttikin sitä omilla poskillaan hyvin uskollisesti loppuunsa asti. Hän sanoi tahtovansa, että nuorukainen pukeutui niinkuin tämän isän pojalle sopi, ja hän maksoi iloisena tämän viiden punnan majavannahkalakin, mustan kiharaperuukin ja hienot Hollannin liinapaidat sekä miekat ja hopealla silatut pistoolit. Henry-parka ei vielä milloinkaan ollut näyttänyt niin hienolta herralta. Hänen antelias emintimänsä täytti myös hänen kukkaronsa kultarahoilla, joita kapteeni Steele ja muutamat valitut ystävät auttoivat Henryä kuluttamaan eräässä huvitilaisuudessa, jonka Dick oli järjestänyt, -- ja olisi maksanutkin, ellei olisi havainnut itseään rahattomaksi kun lasku tuotiin ja tietänyt, että "Sukkanauhassa", joka oli palatsin porttia vastapäätä Pall Mallissa, ei isäntä enää olisi antanut hänelle luottoa.

Vanha varakreivitär näytti todellakin, jos hän ennen olikin tehnyt Esmondille vääryyttä, olevan halukas korvaamaan sen nykyisellä ystävällisyydellään. Hän hyväili Esmondia perinpohjaisesti heidän erotessaan, itki ehtymättömästi, pyysi Esmondia kirjoittamaan joka postilaivalle ja antoi tälle verrattoman pyhäinjäännöksen, jota kehoitti kantamaan kaulassa -- erään mitalin, jonka oli siunannut ties mikä paavi ja jota oli käyttänyt Jaakko-kuningasvainaja. Esmond saapui siis rykmenttiinsä paremmissa varuksissa kuin mitä useimmat muut nuoret upseerit kykenivät hankkimaan. Hän oli vanhempi useimpia ylempiä tovereitaan ja hänellä oli lisäksi etu, joka oli vain aniharvoilla armeijan herroista hänen aikanaan, -- joista herroista useatkaan eivät osanneet paljon enempää kuin nimensä kirjoittaa -- se nimittäin, että hän oli lukenut paljon sekä kotona että yliopistossa, käytteli täydellisesti paria kolmea kieltä ja oli saanut lisäkasvatusta, jota eivät anna kirjat eivätkä vuodet, mutta jonka muutamat ihmiset, saavat onnettomuuden äärettömästä opetuksesta. Se on mahtava opettaja, sen tietää moni miespoloinen, joka on torjunut kädellään sen viivotinta ja nyyhkyttänyt läksyjensä ääressä sen peloittavan istuimen edessä.

V luku.

MENEN VIGO-LAHDEN RETKELLE, MAISTAN SUOLAVETTÄ JA HAISTAN RUUTIA.

Ensimmäinen retki, johon mr. Esmondilla oli kunnia ottaa osaa, muistutti pikemminkin niitä hyökkäyksiä, joita hirveä kapteeni Avory tai kapteeni Kidd pani toimeen, kuin kruunupäitten välistä sotaa, jota johtivat arvoon ja kunniaan kohonneet kenraalit. Heinäkuun ensimmäisenä päivänä 1702 purjehti suuri, sataviisikymmentä laivaa käsittävä laivasto Spitheadistä amiraali Shovellin johdon alaisena; laivastossa oli 12,000 sotilasta, joilla retkellään oli ylipäällikkönä hänen korkeutensa Ormondin herttua. Näistä 12,000:ta sankarista yksi, joka ei koskaan ennen ollut merellä ollut tai ei ainakaan muuta kuin kerran lapsuudessaan, kun teki merimatkan Englantiin siitä tuntemattomasta maasta, jossa oli syntynyt -- siis yksi noista 12,000:ta, eversti Quinin jalkaväkirykmentin nuorempi vänrikki, oli perin epäsankarillisessa ruumiillisen lamaannuksen tilassa muutamia tunteja merelle lähdön jälkeen; ja vihollisen, jos se olisi hyökännyt laivaan, olisi ollut tuiki helppoa nujertaa hänet. Portsmouthista ohjasimme purtemme Plymouthiin ja otimme sieltä lisävarustuksia. Sivuutimme Finisterren 31 päivänä heinäkuuta -- niin muistuttaa Esmondin muistikirja -- ja elokuun 8 päivänä kuljimme Lissabonin vuorten ohi. Tällävälin oli vänrikkimme käynyt rohkeaksi kuin amiraali ja viikkoa myöhemmin hänellä oli onni joutua ensikertaa tuleen -- ja veteen myöskin, kun hänen purtensa vajosi ranta-aallokkoon Toros-lahdella, jossa väki astui maihin. Hänen uuden takkinsa perinpohjainen kastuminen oli suurin ikävyys mikä nuorelle sotilaalle aiheutui tällä retkellä, sillä espanjalaiset eivät tehneet mitään vastarintaa eivätkä olleet tarpeeksi voimakkaitakaan.

Mutta sotaretki oli ainakin hauska ellei se ollutkaan kovin loistava. Uusien maisemien, luonnonkauneuksien näkeminen sekä maalla että merellä -- vilkas elämä, joka nyt ensi kertaa alkoi -- tempasi mukaansa nuoren miehen innostuttaen häntä. Useat yllätykset ja laivalla toimiminen, sotilaan velvollisuudet ja uudet tuttavuudet sekä asetoverien että laivaston upseerien joukossa virkistivät häntä ja kiinnittivät hänen mieltään herättäen sen eloon siitä itsekkäästä lamaannuksen tilasta, johon hiljattain sattuneet onnettomuudet olivat hänet syösseet. Hänestä tuntui aivankuin meri erottaisi hänet entisistä huolista, ja hän tervehti keventynein mielin uutta elämän kautta, joka oli hänelle koittamassa. Haavat paranevat nopeasti kahdenkolmattavuotisessa sydämessä, joka päivä virkoaa uudet toiveet ja voima pursuu esiin miehen uhallakin. Esmond oli varmaankin, ajatellessaan entistä epätoivoaan ja synkkämielisyyttään ja miten parantumattomalta se oli hänestä tuntunut hänen viruessaan vankilassa muutamia kuukausia sitten, melkein pahoillaan sisimmässään, huomatessaan olevansa niin reippaalla mielellä.

Parempi on nähdä omilla silmillään ihmisiä ja maita kuin lukea kaikki maailman matkakirjat; ja ehtymättömin ilon ja riemun tuntein nuorukainen havaitsikin todella olevansa suurella retkellään näkemässä kansoja ja kaupunkeja, joista hän poikana oli lukenut. Hän näki sodan ensi kertaa, -- sen prameuden ja loiston ja yksityisseikat, vaikka ei nähnytkään paljon vaaraa. Hän näki todellisuudessa, omilla silmillään noita espanjalaisia kavaljeereja, ja naisia, joita oli hänen kuvitelmissaan kangastellut, kun hän luki Cervantesin kuolematonta kertomusta, joka oli ollut nuorukaisena hänen joutohetkiensä nautinto. Neljäkymmentä vuotta on vierähtänyt siitä, jolloin mr. Esmond oli noissa paikoissa, mutta ne pysyvät yhtä selvinä hänen muistissaan kuin ne olivat sinä päivänä, jolloin hän ne nuorena miehenä ensi kerran näki. Hänestä tuntui aivankuin surujen pilvi, joka oli hänet verhonnut ja joka oli peittänyt hänen viimeiset elinvuotensa synkkyyteen, olisi kirkastunut hänen onnellisen merimatkansa ja sotaretkensä aikana. Hänen työkykynsä tuntui heräävän ja kasvavan iloisessa vapauden tunnossa. Oliko hänen sydämensä salaisesti iloinen siitä, että oli päässyt tuosta lempeästä, mutta alentavasta vankeudesta kotona? Oliko se huonouden tunne, johon hänen kehnon syntyperänsä ajatus oli hänet pakottanut, kadonnut samalla kuin paljastui se salaisuus, joka, vaikka olikin salattava, riitti kuitenkin tarpeeksi ilostuttamaan ja lohduttamaan häntä? Joka tapauksessa oli nuori soturi Esmond aivan erilainen olento kuin tuo Castlewoodin ystävällisen perheen surullinen holhokki ja Trinityn synkkä oppilas. Nuorukainen oli ollut tyytymätön kohtaloonsa ja kutsumukseen, johon se hänet johti, ja ajatellut salaisella vihalla, että papinkauhtana ja kaulus sekä se erittäin pyhä toimi, johon hän oli päättänyt antautua, olivat todellisuudessa vain orjuuden merkkejä, orjuuden, jota oli jatkuva koko hänen elinaikansa. Sillä vaikka hän miten hyvänsä olisi tahtonut sitä itseltään peittää, hän silti oli koko ajan tuntenut, että Castlewoodin kappalaisena oleminen yhä olisi Castlewoodin käskyläisenä olemista ja että hänen elämänsä oli oleva vain pitkä toivoton orjuus. Hän ei siis mitenkään kadehtinut vanhan ystävänsä Tom Tusherin hyvää onnea (minä Tom epäilemättä piti virkaansa). Vaikka hänen ystävänsä olisivat hänelle tarjonnet piispanhiippaa ja Lambethin hallitusta pienen maalaispapin viran asemasta, olisi hän tuntenut itsensä yhtä paljon orjuutetuksi kummassakin, ja hän oli kovin onnellinen ja kiitollinen, kun sai olla vapaana.

Urhoollisinta miestä, jonka koskaan olen tuntenut ja joka oli ollut mukana useimmissa kuningas Wilhelmin sotatoimissa samoin kuin suuren Marlborough'n herttuan sotaretkillä, ei keskuudessamme voitu koskaan saada kertomaan mistään urotyöstään, paitsi että prinssi Eugene kerran määräsi hänet kiipeämään puuhun vihollista vakoilemaan, jota mestarinäytettä hän ei voinut suorittaa ratsusaappaiden vuoksi, jotka hänellä oli jalassaan; ja toisena päivänä hän kertoi, että oli ollut vähällä joutua vangiksi näiden saappaiden tähden, koska ne estivät häntä pakenemasta. Tämän kirjoittaja on ottava esimerkkiä tästä ylistettävästä pidättyväisyydestä eikä aio viipyä sotasaavutustensa selostelussa, jotka saavutukset todellisuudessa eivät suuresti eronneet tuhansien toisten herrain kokemuksista. Tämä mr. Esmondin ensimmäinen sotaretki kesti vain muutamia päiviä, ja koska joukko sitä koskevia kirjoja on kirjoitettu, voidaan se tässä selostella hyvin lyhyesti.

Kun laivastomme saapui niin pitkälle, että Cadizin saattoi nähdä, lähetti päällikkömme valkolippuisen purren kahden upseerin kera Cadizin kuvernöörin Don Scipio de Brancaccion luo viemään kirjettä hänen korkeudeltaan herttualta, jossa kirjeessä tämä toivoi ja piti suotavana, koska Don Scipio oli ennen palvellut itävaltalaisia ranskalaisia vastaan, että hänen ylhäisyytensä julistautuisi nyt Ranskan kuninkaan vastustajaksi ja Itävallan liittolaiseksi kuningas Filipin ja kuningas Kaarlen välisessä sodassa. Mutta hänen ylhäisyytensä Don Scipio laati vastauksen, jossa hän teki tiettäväksi, että koska hän oli palvellut edellistä kuningastaan kunnialla ja uskollisuudella, hän toivoi voivansa osoittaa myös samaa lojaalisuutta ja rakkautta nykyistä hallitsijaansa, kuningas Filip V:tä kohtaan. Sillä välin kuin tuota kirjettä laadittiin, oli nuo kaksi upseeria viety katsomaan kaupunkia ja Alamedaa ja teatteria, jossa härkätaistelut taistellaan, ja luostareita, joissa Don Bartolomeus Murillon ihailtavat teokset saattoivat toisen heistä suuren kummastuksen ja ihastuksen valtaan -- jommoista ihastusta hän ei vielä milloinkaan ennen ollut tuntenut -- tämän jumalaisen maalarin taidetta kohtaan. Kun nämä nähtävyydet sitten olivat loppuneet ja kun englantilaisille herroille oli tarjottu miellyttäviä virvokkeita ja suklaata, saatettiin heidät takaisin veneeseensä monenmoisin kohteliaisuudenosoituksin, ja he olivat tämän Englannin armeijan ainoat upseerit, jotka silloin näkivät tuon kuuluisan kaupungin.

Ylipäällikkömme koetti toisen julistuksen vaikutusvoimaa espanjalaisiin, antaen tietää, että olimme tulleet vain Espanjan ja kuningas Kaarlen puolta pitämään ja ettemme itse puolestamme halunneet tehdä mitään valloituksia tai muodostaa espanjalaisia siirtokuntia. Mutta kaikki tämä kaunopuheliaisuus espanjalaisille näytti olevan turhaa vaivaa. Andalusian ylipäällikkö ei halunnut ottaa puheitamme varteen enempää kuin Cadizin kuvernöörikään. Ja vastaukseksi hänen korkeutensa julistukseen laati Villadariasin markiisi toisen, jota espanjantaitoiset pitivät noista kahdesta parempana; näihin kuului myös Henry Esmond, jota hyvä jesuiitta oli menneinä aikoina opettanut ja jolla nyt oli kunnia kääntää hänen korkeudelleen nämä vaarattomat sota-asiakirjat. Donin loppulauselmassa oli kova pähkinä hänen korkeudelleen ja samoin myös muille hänen majesteettinsa palveluksessa oleville kenraaleille: Don teki tiettäväksi, "että hänellä ja hänen neuvostollaan oli heidän esi-isäinsä antama jalo esimerkki ohjeenaan, esi-isäin, jotka eivät milloinkaan olleet koettaneet yletä vuodattamalla kuninkaittensa verta tai ahdistamalla heitä. 'Mori pro patria' [kuolla isänmaan puolesta] oli hänen ohjeensa ja tämän herttua voi myös ilmoittaa prinsessalle, joka hallitsi Englantia."

Olipa sotajoukko vihainen tästä vastauksesta tai ei, ainakin on varmaa, että jokin saattoi sen raivostumaan. Kun näet väkemme ei kyennyt valtaamaan Cadizia, se hyökkäsi Port St. Mariaan ja hävitti sen, poltti kauppiaiden varastohuoneet, juopotteli siellä olevilla kuuluisilla viineillä, hävitti ja ryösti hiljaiset talot ja luostarit raunioiksi, murhasi ja teki pahempaakin. Mutta ainoa verenvuodatus, johon mr. Esmond joutui tällä häpeällisellä sotaretkellä, oli se että hän puolikeihäällä iski erästä englantilaista kenttävahtia, joka yritti häväistä vapisevaa nunnaparkaa. Muuttuukohan hän vielä tässä kaunottareksi tai prinsessaksi tai kukaties Esmondin äidiksi, jonka tämä oli menettänyt ja jota tämä ei ollut koskaan nähnyt? Ah ei! se oli vain läähättävä vanha vesitautinen nainen, jolla oli syylä nenässä. Mutta koska Esmondille oli lapsuudessaan opetettu jonkun verran roomalaiskatolista oppia, ei hän koskaan ole tuntenut sitä kohtaan sellaista kauhua, jota muutamat protestantit osoittavat ja jota he tuntuvat pitävän uskonkappaleenamme.

St. Marian tuhoamisen ja ryöstön jälkeen ja kun oli tehty hyökkäyksiä vielä pariin linnoitukseen, koko sotajoukkomme lähti takaisin ja ainakin lopetti retkensä loistavammin kuin oli sen alkanut. Amiraalimme Rooke ja Hopson saarsivat, kuultuaan, että ranskalainen laivasto, mukanaan suuria aarteita oli Vigo-lahdella, vihollisen sinne. Sotaväki nousi maihin ja valloitti lahtea suojelevat linnoitukset, kun Hopson ensin oli murtanut sulun _Torbay_laivallaan, jolloin muut laivat, englantilaiset ja hollantilaiset, seurasivat häntä. Kaksikymmentä laivaa poltettiin tai kaapattiin Redondillan satamassa ja paljon enemmän ryöstöjä tehtiin kuin mistä koskaan vastattiin. Miehet, jotka retkelle lähdettäessä olivat olleet köyhiä, olivat sen jälkeen rikkaita; ja, että Vigo-retken upseerit olivat tulleet kotiin taskut rahaa täynnä, siitä oli niin usein huomautettu, jotta yleisesti tunnettu Jack Shafto, joka oli herättänyt niin suurta huomiota Lontoon kahviloissa ja pelipöydissä ja ilmoittanut olleensa sotilaana Vigo-retkellä, myönsi, juuri kun hänet aiottiin hirttää, Bagshot Heathin olleen _hänen_ Vigonsa ja että hän oli puhunut La Redondillasta vain kääntääkseen ihmisten silmät paikasta, jossa saalis todellisuudessa oli. Ja olipa se Hounslow tai Vigo, mitä se merkitsee? Viimemainittu oli huono juttu, vaikka mr. Addison lauloikin sen ylistystä latinaksi. Tuon kelpo herran runotar piti silmällä yleistä katsantokantaa, enkä luule sen runottaren nähneen paljon mielenkiintoista hävinneiden puolella.