Part 2

Kotiin palattuaan sir Francis sai palvelustensa ja monien uhrauksiensa palkan majesteettivainaja Jaakko I:ltä, joka armollisesti lahjoitti tälle koetellulle palvelijalleen ruokavarastonhoitajan ja kuninkaan maitoviinin ritarin arvon, jota korkeata ja vastuunalaista virkaa hän hoiti tuon kuninkaan sekä hänen onnettoman seuraajansa hallitusajan.

Vanhuus ja monet haavat ja sairaudet pakottivat sir Franciksen toimituttamaan suuren osan velvollisuuksistaan sijaisella; ja hänen poikansa sir George Esmond, ritari ja lipunkantaja, täytti tämän viran, ensin isänsä luutnanttina ja myöhemmin isänsä arvon ja nimen perijänä melkein koko kuningas Kaarle I:n sekä hänen kahden poikansa hallitusajan.

Sir George Esmond nai alempisäätyisen, kuin hänen nimensä ja arvonsa edellyttivät, nim. valtuusmiehen ja kultasepän Thomas Tophamin tyttären Lontoon kaupungista. Appiukko oli parlamentin puolella silloin alkavissa selkkauksissa ja petti sir Georgen toiveet omaisuudesta, jonka tämä luuli hänen testamenttaavan hänelle, sillä appi jättikin rahansa toiselle tyttärelleen, naimattomalle Barbaralle. Sir George Esmond osoitti puolestaan kaikin tavoin kiintymystään ja uskollisuuttaan kuninkaan asiaa sekä tämän persoonaa kohtaan; ja kuninkaan ollessa Oxfordissa V. 1642 sir George isänsä luvalla, joka silloin oli hyvin vanha ja sairaalloinen ja asui linnassaan Castlewoodissa, sulatutti kaikki perheen hopealautaset hänen majesteettinsa hyväksi.

Tämän ja muiden uhrausten ja ansioiden palkkioksi suvaitsi hänen majesteettinsa (Oxfordissa tammik. v. 1643 päivätyllä kirjelmällä) antaa sir Francis Esmondille, Castlewoodin varakreiville, Shandonin varakreivin arvon Irlannissa, ja koska varakreivin tilukset olivat suuresti köyhtyneet kuninkaalle annettujen lainojen tähden, joita kuningas ei näinä vaikeina aikoina voinut takaisin maksaa, annettiin varakreiville maalahjoitus Virginian siirtokunnista, josta maasta osa nykyäänkin on hänen perheensä jälkeläisten hallussa.

Ensimmäinen Castlewoodin varakreivi kuoli perin iäkkäänä, vain muutamia kuukausia sen jälkeen kun oli arvonsa saanut. Hänen seuraajansa oli hänen vanhin poikansa, yllämainittu George, ja paitsi tätä jäi varakreiviltä perillisiä Thomas, kuninkaan armeijan eversti, joka liittyi myöhemmin vallantavoittelijan puolelle, ja Francis joka kuului hengelliseen säätyyn ja kaatui puolustaessaan Castlewoodin linnaa parlamenttilaisia vastaan v. 1647.

Lordi George Castlewoodilla (toisella varakreivillä), kuningas Kaarle I:n aikalaisella, ei ollut muita miehisiä perillisiä kuin ainoa poika Eustace Esmond, joka kaatui, ja puolet Castlewoodin miehiä hänen kanssaan, Worcesterin taistelussa. Castlewoodin maat myytiin ja jaettiin tasavaltalaisten miehille, koska Castlewoodia pidettiin osallisena melkein kaikkiin protektoria vastaan kuninkaan kuoleman jälkeen ja kuningas Kaarle II:n valtaanpalautukseen asti tehtyihin salaliittoihin. Mylord seurasi tuon kuninkaan hovia maanpakoon, jouduttuaan taloudelliseen perikatoon sen palveluksessa. Hänellä oli vain yksi tytär, josta ei hänestäkään ollut isälle suurta iloa, sillä onnettomuus ei ollut opettanut noille maanpakolaisille elämänkieltäymyksiä, ja sanotaan sekä Yorkin herttuan että hänen veljensä kuninkaan riidelleen Isabel Esmondista. Hän oli kuningatar Henrietta Marian hovinainen ja kääntyi hyvin nuorena katoliseen uskoon; hänen isänsä, heikko mies, seurasi tyttärensä esimerkkiä pian sen jälkeen Bredassa.

Eustace Esmondin kuoltua Worcesterin taistelussa Thomas Esmond, lordi Castlewoodin veljenpoika, joka silloin oli vain poikanen, tuli arvonimen perijäksi. Hänen isänsä oli valtariidoissa ollut parlamentin puolella ja oli siten vieraantunut sukunsa päämiehestä, ja lordi Castlewood oli ensin niin raivoissaan ajatellessaan arvonsa (vaikka se nyt oli tuskin tyhjää parempi) menevän keropäälurjukselle, että hän olisi nainut uudestaan ja kosiskelikin jo Brüggessä erään viinikauppiaan tytärtä, jonka isälle hänen ylhäisyytensä oli suuria summia vuokravelkaa kuninkaan ollessa siellä, mutta hän kammosi hovin pilkkaa ja tyttärensä vihaa. Tytärtään hän suorastaan pelkäsi -- sillä tämä oli luonteeltaan yhtä ylimielinen ja kiivas kuin lordi oli heikko; haavat ja juopottelut olivat tämän saattaneet rappiolle.

Lordi Castlewood olisi tahtonut saada naitetuksi tyttärensä Isabellan, tämän serkulle, sen Francis Esmondin pojalle, joka kaatui Castlewoodin piirityksessä. Ja sanotaankin neidin ihastuneen tuohon mieheen, joka oli häntä useita vuosia nuorempi (tätä hän ei suinkaan pitänyt miehessä minään vikana), mutta kosiskeltuaan ja päästyään perheen läheisimpään piiriin tämä serkku odottamatta pyörsi takaisin, juuri silloin kuin asia näytti kaikkein lupaavimmalta, eikä edes millään tavoin selittänyt tätä menettelyään. Hänen ystävänsä kiusasivat häntä, suvaiten ilkamoiden sanoa sitä hänen uskottomuudekseen. Jack Churchill, Frank Esmondin luutnantti kuninkaan henkivartiaston jalkaväkirykmentistä peri Esmondin paikan, kun tämä oli jättänyt hovin ja lähtenyt Tangeriin raivoissaan siitä, että oli huomannut ylenemisensä riippuneen kihlaamastaan elähtäneestä morsiamesta. Hän ja Churchill, jotka olivat olleet _condiscipuli_ P. Paavalin koulussa, vaihtoivat asian johdosta kiivaita sanoja; ja Frank Esmond virkkoi kiroten toverilleen: "Jack, sisaresi voi olla semmoinen ja tämmöinen, mutta minun vaimoni ei milloinkaan, kautta Juppiterin!" ja miekat paljastettiin ja vertakin paljastettiin tässä riidassa kunnes ystävät heidät eroittivat. Harvat miehet olivat niin arkoja kunnian-asioissa siihen aikaan, ja hyvää syntyperää ja sukupuuta olevat miehet pitivät kuninkaallista tahraa sukunsa vaakunassa lisäkoristeena. Frank Esmond päätyi oikkuilleen Tangeriin, josta sitten palasi kahden vuoden sotapalveluksen jälkeen, asettuen asumaan pienelle, äidiltä perimälleen tilalle lähelle Winchesteria, tullen maalaisherraksi ja pitäen ajokoiria, eikä hän koskaan palannut hoviin kuningas Kaarlen hallitusaikana. Mutta hänen setänsä Castlewood ei milloinkaan antanut hänelle anteeksi, eikä sitä kotvaan aikaan tehnyt hänen serkkunsakaan, jota hän oli kieltäytynyt naimasta.

Täydelleen ei lordi Castlewood, joka oli kuluttanut kuninkaan palveluksessa nuoruutensa ja omaisuutensa, kyennyt tilusten, eläkkeiden, Ranskasta saapuvien lahjusten tai kuninkaan lahjojenkaan avulla -- lahjoja tuli niin kauan kuin hänen tyttärensä oli suosiossa -saamaan omaisuuttaan takaisin, eikä hän välittänyt poikansa kuoleman jälkeen käydäkään Castlewoodissa tai korjauttaa sitä, vaan eli leveästi ja loistavasti hovissa ja sai säästetyksikin melkoisen määrän käteistä rahaa.

Silloinpa hänen perillisensä ja veljenpoikansa, Thomas Esmond, alkoi pyrkiä setänsä suosioon. Thomas oli palvellut keisaria ja Alankomaita, kun kuningas Kaarlen oli ollut pakko lainata sotaväkeä näille valtioille, sekä niitä vastaan, sitten kun hänen majesteettinsa oli tehnyt liiton Ranskan kuninkaan kanssa. Näissä taisteluissa Thomas Esmond herätti enemmän huomiota kaksintaisteluillaan, meluamisellaan, paheillaan ja pelaamisellaan kuin millään huomattavalla sotaisella urotyöllä ja palasi Englantiin, kuten moni muu matkusteleva englantilainen herra, vähääkään parantumatta ulkomaisista kokemuksistaan. Hän oli hävittänyt nuoremman veljensä osuuden pienestä vanhempain perinnöstä, eikä -- totuushan on ilmaistava -- ollut muuta kuin sissi varsinaisten soturien joukossa ja metelöitsijä Alsatiassa ja Friarsiassa [kuuluisia pelihuoneita ja pahuudenpesiä senaikaisessa Lontoossa], joissa hän koetteli pelionneaan, kun luuli olevan tilaisuutta omaisuuden hankkimiseen.

Hänen serkkunsa oli nyt sivuuttanut keski-iän eikä hänen entistä kauneuttaan todistaneet muut kuin hänen oma puheensa. Hän oli luiseva ja keltainen ja torahampainen, eikä kaikki punainen ja valkoinen ihomaali, jota oli saatavissa kaikista Lontoon korukaupoista, kyennyt tekemään hänestä kaunotarta. Mr. Killigrew nimitti häntä Sibyllaksi, pääkalloksi, joka kuninkaan juhlissa oli muistutuksena: _memento mori_ [muista kuolemaasi!] j.n.e. -- sanalla sanoen, hän oli nainen, joka saattoi olla helppo valloittaa, mutta jota valloittamaan vain hyvin rohkea mies uskalsi ryhtyä. Tämä rohkea mies oli Thomas Esmond. Hän ihaili suuresti lordi Castlewoodin säästöjä, joiden määrää juorut olivat paljon suurennelleet. Madame Isabelilla sanottiin olevan kallisarvoisia kuninkaallisia jalokiviä, jota vastoin Tom Esmond-raukan viimeistä edellinen takki oli pantissa.

Mylordilla oli tähän aikaan komea talo Lincolns-Inn-Fieldsissä lähellä Herttuanteatteria ja Portugalin lähettilään kappelia. Tom Esmond, joka oli ollut uuttera teatterissakävijä niin kauan kuin hänellä riitti rahaa näyttelijättärille, alkoi nyt käydä kirkossa yhtä uutterasti. Hän näytti niin laihalta ja kuluneelta, että hän helpostikin kävi katuvasta syntisestä ja tultuaan täten kääntyneeksi hän otti tietenkin setänsä papin rippi-isäkseen.

Tämä hyväntahtoinen isä sovitti hänen ja vanhan lordin, hänen setänsä, välit, vaikka tämä vain vähän aikaa ennemmin ei viitsinyt edes puhutella häntä Tomin kulkiessa lordin vaunujen akkunan ohi, kun tämä juhlallisesti meni täyttämään virkaansa hovissa ja veljenpoika pujahti ohi kuluneine hattuineen ja sulkineen, miekan terän tunkiessa ulos huotrasta, kahdenpennyn kapakkaan Bell Yardiin.

Thomas Esmond alkoi pian setänsä kanssa sovittuaan käydä hienoksi ja näyttää hyvän elämän ja puhtaiden liinavaatteiden tuottamia etuja. Hän paastosi ankarasti kahdesti viikossa, totta kyllä, mutta korvasi sen muina päivinä; ja näyttääkseen miten hyvä ruokahalu hänellä oli, sanoi mr. Wycherley, hän lopuksi nielaisi tuon kärpästentahriman, vanhan, härskin serkkumurunsa. Näistä hovihäistä kulki loppumattomia kokkapuheita ja häväistysjuttuja; mutta Tom ajoi sinne nyt setänsä vaunuissa ja nimitti häntä isäksi, ja päästyään voitolle saattoi nauraakin. Tämä avioliitto solmittiin vähän ennen kuningas Kaarlen kuolemaa; Castlewoodin varakreivi kuoli pian sen jälkeen.

Tästä aviosta syntyi poika, jota vanhemmat vaalivat suurella rakkaudella ja huolella, mutta jolla hoitajista ja lääkäreistä huolimatta oli vain lyhyt elinaika. Hänen saastutettu verensä ei juossut kauan hänen heikossa, pienessä ruumisraukassaan. Sairauden oireet näyttäytyivät hänessä jo varhain, ja puolittain imartelun halusta ja puolittain taikauskosta vaativat varakreivi ja varakreivitär, erittäinkin viimemainittu, hänen majesteettiansa kirkossa koskettamaan pientä raajarikkoparkaa. He olivat jo valmistautuneet julistamaan ihmeen tapahtuneeksi (tohtorit ja puoskarit olivat aina lapsen luona ja kokeilivat kaikennäköisten patenttilääkkeitten vaikutusta hänen pieneen ruumiiseensa). Mutta vaikka syystä tai toisesta näyttikin tapahtuneen huomattava parannus lapsen terveydessä majesteetin kosketuksen jälkeen, tuo pieni raukka kuoli kuitenkin muutamia viikkoja myöhemmin, antaen hovijuorujen kuljettajille aihetta sanoa, että kuningas, kartoittaessaan pahan pois Tom Esmondin ja hänen vaimonsa Isabellan lapsesta, karkoitti siitä elämänkin, koska sekin oli siinä vain pahaa.

Äidin luonnollinen tuska pienen lapsiparan menetyksestä tuli vielä suuremmaksi, kun hän ajatteli kilpailijatartaan, Frank Esmondin vaimoa, joka oli suosiossa hovissa, mistä lady Castlewood raukka oli syrjäytetty, ja jolla oli lapsi, kukoistava ja kaunis tytär, ja joka oli uudestaan äidiksi tulemaisillaan.

Hovi, kuten olen kuullut, nauroi vielä enemmän, kun ladyparka, joka jo oli hyvinkin sivuuttanut sen iän, jolloin vaimot tavallisesti saavat lapsia, yhä piti yllä tuota toivoaan, ja silloinkin vielä, kun tuli Castlewoodiin asumaan, lähetti yhtämittaa Hextoniin lääkäriä hakemaan ja ilmoitti ystävilleen perillisen tulosta. Tämä ja useat muut hänen hullutuksensa olivat suurena ilon aiheena. Viimeiseen elinpäiväänsä asti rouva varakreivitär näki hyväksi pitää itseään kauniina, tahtoen välttämättömästi kukoistaa sydäntalvellakin, maalaamalla ruusuja poskilleen kauan jälkeen niiden luonnollisen kukinnan ja pukien itseänsä kesäiseksi, vaikka hänen hapsensa jo olivat lumen peittämät.

Herrat, jotka olivat kuningas Kaarlen ja kuningas Jaakon hovissa, ovat kertoneet tämän kirjoittajalle monia juttuja tästä omituisesta vanhasta rouvasta, juttuja, joilla ei ole tarpeellista huvittaa jälkimaailmaa. Ladyllä sanotaan olleen mainio kyky pistopuheiden keksimiseen ja jos hän taisteli kaikkien kilpailijattariensa kanssa kuningas Jaakon suosiosta, on hänellä ollut koko lailla riitelemistä. Hän oli rohkealuontoinen nainen ja näyttää ahdistelleen ja uuvuttaneen hänen majesteettiansa valitusvirsillään. Muutamat sanoivat syynä hänen hovista lähtöönsä olleen mustasukkaisuuden Frank Esmondin vaimoa kohtaan, toiset väittivät, että hänen täytyi peräytyä suuren taistelun jälkeen, joka tapahtui Whitehallissa hänen armonsa ja lady Dorchesterin, Tom Killigrewin tyttären välillä, jota kuningas suvaitsi suosia, ja jossa tuo vihattu Ester voitti elähtäneen Vastimme. Mutta hänen armonsa puolestaan vakuutti aina, että noiden kahden olennon maalle karkoituksen aiheutti hänen puolisonsa riita, eikä hänen omansa, sekä kuninkaan julma kiittämättömyys, hän kun antoi perheen ulkopuolelle ruokavarastonhoitajan ja viinimaidon ritarin virat, joita kaksi Castlewoodin lordi vainajaa oli kantanut niin kunniakkaasti ja jotka nyt sai aivan eilispäivän aatelismies, ja tuon hirveän Dorchester-olennon hännystelijä, lordi Bergamot. [Lionel Tipton, josta tehtiin paroni Bergamot anno 1686, kuninkaan uskottu kamariherra, myöhemmin nimitetty ruoka varastonhoitajaksi ja kuninkaan maitoviininritariksi (Georgen Castlewoodin toisen varakreivin jälkeen), seurasi hänen majesteettiaan St. Germaineen, jossa kuoli jättämättä perillisiä. Oranian prinssi ei nimittänyt mitään maitoviinin ritaria eikä seuraavienkaan hallitsijain aikana ole hovissa ollut sellaista virkailijaa.] "En koskaan", sanoi lady, "olisi saattanut katsella hänen majesteettinsa maitoviiniä kantavan muiden kuin Esmondien. Olisin lyönyt tarjottimen lordi Bergamotin kädestä, jos olisin hänet kohdannut". Ja ne, jotka tunsivat hänen armonsa, tietävät, että hänessä oli naista uhkauksensa toimeenpanemiseen, ellei hän kylläkin viisaasti olisi vetäytynyt tieltä pois.

Pitäen kukkaronnauhoja oman valvontansa alaisina, jonka alaiseksi hän tahtoikin saada kaikki henkilöt, jotka joutuivat hänen läheisyyteensä, saattoi lady Castlewood pitää puolisoaan kuuliaisena; ja niinpä hän hävitti taloutensa Lontoosta -- hän oli muuttanut Lincoln's-Inn-Fieldsistä Chelseahen, kauniiseen uuteen taloon, jonka hän sieltä oli ostanut -- ja toi nyt sieltä taloutensa, palvelijattarensa, sylikoiransa, seuraneitonsa, pappinsa ja lordipuolisonsa Castlewood-linnaan, jota hän ei ollut koskaan nähnyt lähdettyään sieltä pienenä lapsena isänsä kanssa kuningas Kaarle I:n hallitessa vallinneina vaikeina aikoina. Vanhan linnan seinissä näkyi vielä reikiä, jotka olivat syntyneet tasavaltalaisten luodeista. Osa linnaa korjattiin ja sisustettiin hopeaesineillä, seinäverhoilla ja huonekaluilla, jotka oli tuotu Lontoon talosta. Mylady luuli saavansa iloisen vastaanoton Castlewoodin kylässä ja odotti ihmisten hurraavan, kun hän ajoi yli viheriän lakeuden suurissa vaunuissaan, mylord vierellään, seuranaisensa, sylikoiransa ja papukaijansa vastakkaisella istuimella, kuusi hevosta vaunujen edessä, asestetut palvelijat ratsain sekä vaunujen edellä että jälessä. Mutta "alas paavi" huudot olivat silloin valtavimmillaan; kylän ja lähikaupungin kansa kauhistui kreivittären maalattuja kasvoja ja silmäripsiä, kun tämä työnsi päätään ulos vaunun akkunasta, koettaen epäilemättä olla hyvin armollinen; ja eräs vanha eukko tokaisi: "Lady Isabel! Herra siunatkoon, sehän on oikea Iisebel!" jolla nimellä armollisen kreivittären vihamiehet häntä tavallisesti jälkeenpäin mainitsivat. Maaseutu oli silloin suuressa "alas paavi"! kiihkossa. Hänen armonsa kreivittären sekä hänen puolisonsa tunnettu kääntyminen, katolinen pappi, joka oli hänen seurueessaan, ja jumalanpalvelus, joka toimitettiin Castlewoodin kappelissa (vaikka kappeli oli rakennettu tämänlaista jumalanpalvelusta varten, ennenkuin paikkakunnalla vielä muunlaisesta oli kuultukaan ja vaikka jumalanpalvelus toimitettiin mitä hiljaisimmassa muodossa), ei suinkaan enentänyt hänen suosiotaan tässä kreivikunnassa eikä kylässäkään. Suurin osa Castlewoodin tiluksia oli takavarikoitu tai jaettu tasavaltalaisille. Joitakuita näitä Cromwellin sotureita eli vielä kylässä, ja he katsoivat ensimmälti vihamielisinä hänen armoonsa kreivittäreen hänen tullessaan sinne asumaan.

Varakreivitär meni Hextoriin kokoukseen, vieden lordin mukanaan ja säikähytti maaseutuväestön upeilla timanteillaan, joita hän aina käytti julkisesti näyttäytyessään. Sanotaan hänen käyttäneen niitä kotonaankin ja nukkuneen korut kaulassaan, vaikka tämän kirjoittaja voi antaa sanansa siitä, että se oli katalaa parjausta. "Jos hän ottaisi ne pois", sanoi lady Sark, "karkaisi hänen puolisonsa Tom Esmond ne taskussa ja panttaisi ne." Sekin oli parjausta. Lady Sark oli hänkin hovin karkoitettuja, ja näiden kahden ladyn välillä oli ollut ilmisota sitä ennen. Kylän kansa alkoi lopulta sopia ladynsä kanssa, joka oli lempeä ja hyvä, vaikkakin tavoiltaan oikukas ja ylpeä, ja jonka hyvyyttä tohtori Tusher, kappalainen, kovin ylisti laumalleen. Lordi puolestaan ei tuottanut paljoakaan vaivaa, häntä kun tuskin pidettiin muuna kuin jonkinlaisena varakreivittären lisäkkeenä, johon varakreivittäreen Castlewoodin vanhojen lordien tyttärenä ja suunnattoman omaisuuden omistajana, kuten maalaisväki sanoi (vaikkakin yhdeksän kymmenettä osaa siitä oli olemassa vain juoruissa), katsottiin kuin linnan todelliseen kuningattareen ja valtiattareen.

III luku.

THOMAS, KOLMAS KREIVI, OLI VIENYT MINUT SINNE PAASHIKSI ISABELLALLE.

Jonkun aikaa tämän jälkeen Castlewood palasi Lontooseen ja lähetti erään käskyläisensä pieneen tupaseen Ealingin kylään, jossa jonkun aikaa oli asunut eräs vanha ranskalainen pakolainen nimeltä Pastoureau, eräs niitä, jotka Ranskan kuninkaan hugenottivaino oli tuonut tähän maahan. Tämän ukon luona asui pikkuinen poika, jota nimitettiin Henry Thomasiksi. Vähän aikaa ennemmin hän muisti asuneensa muualla, paikassa, joka myös oli Lontoon läheisyydessä, kangaspuiden ja rukkien keskellä. Siellä oli ollut loppumattomiin virsien veisaamista ja kirkonkäyntiä ja kokonainen siirtokunta ranskalaisia.

Pojalla oli siellä ollut hyvin rakas ystävä, joka kuoli ja jota hän nimitti tädiksi. Täti saattoi joskus unissa tulla hänen luokseen, ja hänen kasvonsa, vaikka ne olivatkin jokapäiväiset, olivat pojasta tuhat kertaa rakkaammat kuin mrs. Pastoureaun, Bon Papa Pastoureaun uuden vaimon, joka tuli Papan luokse tädin mentyä pois. Ja siellä, Spittlefieldissä, joksi sitä tavallisesti sanottiin, asui George-setä, joka hänkin oli kutoja, ja joka tavallisesti kertoi Henrylle, että tämä oli oikeastaan herrassäätyinen lapsi, jonka isä oli kapteeni ja äiti enkeli.

Kun hän sanoi niin, kohotti Bon Papa tavallisesti katseensa kangaspuistaan, jolla hän kirjaili kauniita silkkikukkasia, ja sanoi: "Enkeli! hänhän on tuon Babylonian porton palvojia." Bon Papa puhui aina Babylonian portosta. Bon Papalla oli pikkuinen huone, jossa hän aina saarnaili ja lauloi virsiä suureen vanhaan nenäänsä. Pikku Henry ei pitänyt tuosta saarnaamisesta; hän piti enemmän niistä kauniista saduista, joita tädillä oli tapana hänelle kertoa. Bon Papan vaimo ei milloinkaan kertonut hänelle kauniita satuja; hän vain riiteli George-sedän kanssa, ja tämä lähti pois.

Tämän jälkeen Henryn Bon Papa ja hänen vaimonsa ja kaksi lasta, jotka vaimolla oli edellisestä avioliitosta, tulivat Ealingiin asumaan. Uusi vaimo antoi omille lapsilleen kaikkea hyvää ja Henrylle monta selkäsaunaa, joiden syytä poika ei ymmärtänyt. Lyöntien ohella hän sai tältä rumia nimiä, joita ei tässä tarvitse mainita vanhan Pastoureaun tähden, joka yhä oli toisinaan ystävällinen. Noiden päivien onnettomuus on jo kauan sitten anteeksi annettu, vaikka ne luovatkin surunvoittoisen varjon lapsen varhaisvuosiin, ja tämä surunvoittoisuus on häntä seuraava hänen viimeiseen päiväänsä asti: Puun kasvu riippuu siitä, miten vesa on väännetty; ja ainakin se, joka on lapsena kärsinyt eikä ole kokonaan turmeltunut varhaisessa onnettomuuden koulussa, oppii olemaan lempeä ja kärsivällinen pieniä lapsia kohtaan.

Harry oli kovin iloinen, kun mustiinpuettu herra, asestettu palvelija takanaan, tuli ratsullaan hakemaan häntä Ealingista. Ilkeä emintimä, joka omien lastensa tähden oli laiminlyönyt häntä, antoi hänelle illallista aivan riittävästi iltaa ennen hänen lähtöään ja yllinkyllin myös lähtöaamuna. Äitipuoli ei häntä enää kertaakaan lyönyt ja käski lapsia pysyttelemään hänestä erillään. Toinen näistä oli tyttö, eikä Harry milloinkaan olisi saattanut lyödä tyttöä; ja toinen oli poika, jota hän helposti olisi voinut kurittaa, mutta tämä huusi aina, ja silloin emäntä Pastoureau purjehti apuun käsivarret varstoina. Hän pesi Harryn kasvot ainoastaan silloin kuin tämä lähti pois, eikä kertaakaan tämän toimituksen jälkeen antanut hänelle korvapuustia. Emäntä taisi vähän nyyhkyttää, kun mustiinpuettu herra tuli poikaa hakemaan; ja vanha Pastoureau katsahti äkäisesti olkansa yli outoon herraan antaessaan pojalle siunauksensa, ja murisi jotain punaisesta portosta. Mestari oli käynyt hyvin vanhaksi ja oli jo melkein kuin lapsi. Emäntä Pastoureaulla oli tapana pyyhkiä hänenkin nenänsä kuten lasten. Emäntä oli suuri, pyylevä, sievännäköinen nuori nainen, mutta vaikka hän koettikin näyttää itkevältä, piti Henry sitä vain teeskentelynä, ja juoksi varsin ihastuneena hevosen luo, jonka selkään lakeija hänet auttoi.

Tämä lakeija oli ranskalainen; hänen nimensä oli Blaise. Lapsi puhutteli häntä hänen omalla kielellään varsin hyvin, tunsipa tuon kielen vielä paremminkin kuin englanninkielen, koska hän oli näihin asti asunut pääasiallisesti ranskalaisten luona, ja toiset Ealingin pojat sanoivatkin häntä pikku ranskalaiseksi. Pian Henry oppi puhumaan englanninkieltä virheettömästi, unohtaen pikkuisen ranskansa: lapsethan unohtavat niin helposti. Lapsella oli muutamia varhaisimpia muistoja toisenlaisesta maasta ja kaupungista, jossa oli suuria valkeita taloja ja laiva. Mutta nämä olivat pojalle varsin hämäriä asioita, ja hämäräksi Ealingin muistokin pian tuli, ainakin suuri osa hänen kärsimyksistään siellä.

Lakeija, jonka edessä hän ratsasti oli hyvin vilkas ja puhelias ja ilmoitti pojalle, että herra, joka ratsasti hänen edellään, oli herra varakreivin kappalainen, isä Holt -- että Henryä nyt tultiin nimittämään nuoriherra Henry Esmondiksi -- että mylord varakreivi Castlewood oli pojan kummi, -- että hän tuli tästedes asumaan suuressa Castlewoodin kartanossa... shiren kreivikunnassa, jossa hän tuli näkemään rouva kreivittären, joka oli ylhäinen rouva. Ja niinpä Henry Esmond tuotiin Lontooseen, istuen vaipalla Blaisen satulan edessä, ja hienoon kaupunginosaan, jonka nimi oli Covent Garden, jonka lähellä pojan isäntä asui.

Mr. Holt, pappi, otti lasta kädestä ja vei hänet tämän jalosukuisen herran luo, suuren, väsyneeltä näyttävän herran, jolla oli päässään iso myssy ja päällään kukikas aamunuttu ja joka imeskeli appelsiineja. Herra taputti Henryä päähän ja antoi hänelle appelsiinin.

"C'est bien ça" [Hyvä on], hän sanoi papille silmäiltyään lasta, ja mustiinpuettu herra kohautti olkapäitään.

"Antaa Blaisen viedä hänet ulos huvittelemaan". Ja huvittelemaan läksivät poika ja palvelija. Henry kulki hyppyaskelin, niin häntä ilahdutti tämä retki.

Hän on muistava elämänsä loppuun asti noiden päivien huvit. Monsieur Blaise vei hänet katsomaan näytelmää taloon, joka oli tuhannen kertaa suurempi ja kauniimpi kuin koju Ealingin markkinoilla; ja seuraavana onnellisena päivänä he kävivät joella terveysvettä juomassa. Henry näki Lontoon sillan, joka näytti kadulta, sekä sen varrella olevat talot ja kirjakaupat ja Lontoon Towerin valleineen ja suurine vallihaudassa olevine leijonineen ja karhuineen -- kaiken Monsieur Blaisen seurassa.