Part 19

Lukiko lady nuoren miehen silmistä, jotka eivät enää ollenkaan pelänneet hänen omiaan eikä niiden vanhuuden elähyttämää valtaa, että nuorukainen tiesi tai ainakin aavisti oikean syntyperänsä? Varakreivitär säpsähti hämmästyneenä hänen muuttuneen käytöksensä johdosta; se olikin vallan erilaista käyttäytymistä kuin cambridgelaisen ylioppilaan, joka oli vieraillut varakreivittären luona kaksi vuotta sitten. Silloin oli Esmond lähtenyt varakreivittären luota taskussaan viisi kultarahaa, jotka oli saanut kamaripalvelijan kädestä. Varakreivitär katseli häntä silmät pyöreinä ja varmaankin hän vapisi vähän enemmän kuin hänen tapansa oli ja sanoi:

"Tervetuloa, serkku!" pelästyneellä äänellä.

Nuorukaisen päätös, kuten ennen on mainittu, oli ollut aivan toinen -- nimittäin kulkea elämän läpi aivan kuin hän ei olisi tiennyt syntyperänsä salaisuutta, mutta nyt hän äkkiä aivan oikein päättikin valita toisen menettelytavan. Hän pyysi, että varakreivittären palvelijat poistuisivat huoneesta, ja kun he olivat jääneet kahdenkesken, hän sanoi: "'Tervetuloa lanko', pitäisi kai vähintäinkin sanoa, madame. Suurta vääryyttä on tehty minulle ja teille ja äitiraukalleni, joka ei enää ole elävien joukossa'."

"Taivaan nimessä vakuutan, että minä olin siihen syytön", huudahti varakreivitär antautuen heti. "Paha isäsi se --"

"Tuotti tämän häväistyksen perheellemme", täydensi mr. Esmond. "Tiedän sen varsin hyvin. En tahdo enää häiritä. Ne, jotka ovat arvonimen nykyisiä haltijoita ovat olleet rakkaimpia hyväntekijöitäni eivätkä milloinkaan ole suoneet minulle pahaa. Entinen lordi, rakas isäntäni, ei tiennyt totuutta ennenkuin muutamia kuukausia ennen kuolemaansa, jolloin isä Holt ilmaisi hänelle tuon uutisen."

"Tuo hylky, hän kuuli sen rippitunnustuksessa! Hän kuuli sen rippitunnustuksessa", huudahti leskivarakreivitär.

"Ei niin. Hän sai kuulla sen muuallakin eikä vain rippitunnustuksessa", mr. Esmond vastasi. "Kun isäni haavoittui Boynen luona, hän kertoi tuon totuuden ranskalaiselle papille, jonka talossa hän kuoli. Tämä herra ei pitänyt sopivaisena tuon kertomuksen julkaisemista, ennenkuin kohtasi isä Holtin Saint Omer'issa. Ja viimeksimainittu salasi sitä omissa tarkoituksissaan, kunnes sai tietää elikö äitini vaiko ei. Hän on jo vuosia sitten kuollut, kertoi isäntäparkani minulle kuoleman kouristaessa hänen rintaansa, ja häntä en epäile. En edes tiedä, voisinko toteennäyttää avioliiton olemassaolon. En sitä halua, vaikka sen voisinkin. En halua tuottaa häpeätä nimellemme enkä surua niille, joita rakastan, vaikka he kohtelisivat minua miten huonosti tahansa. Isäni poika, madame, ei halua katkeroittaa sitä vääryyttä, jonka isäni teille teki. Olkaa edelleenkin hänen leskensä ja suokaa minulle ystävällisyytenne. Sitä vain teiltä pyydän; enkä milloinkaan enää puhu tästä asiasta."

"Mais vous êtes un noble jeune homme!" [Te olette nuori aatelisherra] virkkoi lady, puhuen ranskan kieltä, niinkuin oli hänen tapansa ollessaan kiihtynyt.

"Noblesse oblige" [aateluus velvoittaa], sanoi mr. Esmond kumartaen hänelle syvään. "Ne henkilöt, joille minä usein olen luvannut elämäni kiitokseksi heidän rakkaudestaan, elävät. Tulisiko minusta nyt heidän vihamiehensä riidelläkseni heiltä arvonimeä? Mitäpä siitä kenellä se on? Se on yhä meidän perheemme hallussa."

"Mitä tuossa pienessä tekokainossa naisessa saattaa olla, jonka vuoksi miesten täytyy niin hullaantua hänen suhteensa?" huudahti leskivarakreivitär. "Hän oli täällä kokonaisen kuukauden vetoamassa kuninkaaseen. Hän on sievä ja hyvin säilynyt, mutta hänellä ei ole _bel air'iä_. Ja entisen majesteetin hovissa tuntuivat kaikki miehet ihailevan häntä eikä hän ollut pientä vahanukkea kummempi. Nyt hän tosin on parempi ja näyttää oman tyttärensä sisarelta, mutta mitä te kaikki oikeastaan tarkoitatte hänen ylistämisellään? Mr. Steele, joka oli Yrjö-prinssiä palvelemassa, kirjoitti hänestä runon nähdessään hänen kahden lapsensa kanssa menevän Kensingtoniin, ja hän vakuuttaa, käyttävänsä tuon naisen värejä ja toistaiseksi pukeutuvansa mustiin. Mr. Congreve sanoo kirjoittavansa 'Surevan lesken', josta tulee parempi kuin hänen 'Sureva morsiamensa'. Vaikka heidän miehensä riitelivät ja taistelivat kaksintaistelunkin, silloin kuin tuo Churchill-hylky luopui kuninkaasta (josta teosta hän olisi ansainnut hirttonuoran), on lady Marlborough uudelleen hullaantunut tuohon pikkuiseen leskeen; hän loukkasi minua omassa vastaanottohuoneessani sanomalla, ettei hän ollut tullut katsomaan _vanhaa_ leskeä, vaan nuorta varakreivitärtä. Pienestä Castlewoodista ja pienestä lordi Churchillista tulee varmaankin vannoutuneita ystäviä ja he ovatkin jo antaneet toisiaan korville pari kolme kertaa kuten veljekset ainakin. Ja tuo kehno nuori Mohun sitten, hän piti tultuaan viimevuonna maalta, jossa oli keksinyt tuon otuksen, melua koko talven hänestä sanoen, että hän oli sikain eteen heitetty helmi, ja tappoi tyhmän Frank-paran. Koko riita aiheutui hänen vaimostaan. Tiedän, että riita oli hänestä. Oliko hänen ja Mohunin välillä mitään, lanko? Kerro nyt minulle, oliko siinä mitään? Itsestäsi en pyydä sinua mitään selityksiä antamaan."

Mr. Esmond punastui. "Mylady on hurskas kuin taivaan pyhimys, madame", hän huudahti.

"Eh! -- mon neveu. Useat pyhimykset pääsevät taivaaseen, vaikka heillä ensin on ollutkin koko joukko katumista. Uskonpa, että olet samanlainen kuin kaikki nuo muut hullut ja hurjasti rakastunut häneen."

"Rakastin ja kunnioitin häntä koko maailman nähden", vastasi Esmond. "En sitä ensinkään häpeä."

"Ja hän on sulkenut sinulta ovensa -- antanut papinviran tuolle inhoittavalle nuorelle pennulle, tuon inhoittavan vanhan karhun pojalle, Tusherille, ja sanoo, ettei enää milloinkaan tahdo nähdä sinua. Monsieur mon neveu, olemme kaikki samanlaisia. Kun olin nuori nainen, vakuutan, että tuhansia kaksintaisteluja taisteltiin minun tähteni. Ja kun Monsieur de Souchy-parka hukutti itsensä Bruggen kanavaan siksi, että tanssin kreivi Springbockin kanssa, en kyennyt pusertamaan esiin ainuttakaan kyyneltä, vaan tanssin kello viiteen seuraavana aamuna. Kreivi -- ei, lordi Ormond soitti viulua ja hänen majesteettinsa teki minulle sen kunnian, että tanssi koko yön kanssani. -- Miten olet kasvanut! Sinulla on _bel air_. Olet tumma mies. Meidän Esmondimme ovat kaikki tummia. Pienen tekokainon poika on vaalea samoin kuin isänsäkin -- hän oli vaalea ja tyhmä. Olit inhoittava pikku hylky kun ensin tulit Castlewoodiin -- olit pelkkinä silminä kuin variksenpoika. Tarkoitimme tehdä sinusta papin. Tuo inhoittava isä Holt -- miten hänellä oli tapana säikytellä minua kun olin sairas Nyt minulla on mukava opettaja -- Abbe Douillette -- herttainen mies! Pidämme pieniä paastoja aina perjantaisin. Kokkini on hurskas, jumalinen mies. Tietysti sinäkin olet uskonasioissa oikealla tolalla. Oranian prinssin sanotaan todellakin olevan kovin sairaana."

Tähän tapaan vanha varakreivitär sumeilematta leperteli mr. Esmondille, joka kovin hämmästyi hänen nykyistä kielevyyttään verratessaan sitä hänen ennen osoittamaansa ylpeään käytökseen. Mutta leskivarakreivitär oli heti ottanut hänet suosioonsa eikä ainoastaan nähnyt hyväksi pitää hänestä niin paljon kuin hänen luontonsa salli, mutta pelkäsikin häntä; ja nuorukainen huomasi nyt olevansa hänen parissaan nuorena miehenä yhtä tuttavallinen kuin hän poikana oli ollut ujo ja hiljainen. Leskivarakreivitär oli sanansa arvoinen hänen suhteensa. Hän esitteli nuorukaisen seurapiirillensä, jota hänen luonaan kävi melko paljon -- kuningas Jaakon kannattajia tietysti -- ja hänen pelipöytiensä ääressä punottiin äänekkäästi monenlaisia juonia. Hän esitteli mr. Esmondin sukulaisenaan useille arvohenkilöille; hän varusti avokätisesti nuorukaisen rahalla, jota nuorukainen ei epäröinyt häneltä vastaanottaa ajatellessaan sukulaisuutta, jossa oli häneen ja uhrauksia, joita itse teki tämän perheen puolesta. Mutta hän oli tehnyt mielessään päätöksen, ettei enää pitemmältä kulkisi kenenkään naisen hameenliepeissä, ja oli jo varmaankin suunnitellut mielessään, miten hän tekisi itsensä huomatuksi ja miten loisi itselleen nimen, jonka hänen outo onnensa oli häneltä kieltänyt. Hän tunsi olevansa tyytymätön entiseen, hiljaiseen elämäänsä kirjojen parissa; katkerasti hän kapinoi sitä orjuutta vastaan, johon oli nähnyt parhaaksi sulkea itsensä niiden vuoksi, joiden kovuus häntä kohtaan saattoi hänen sydämensä verta vuotamaan ja kiihkeästi hän halusi nähdä ihmisiä ja maailmaa. Tämä kaikki sai hänet ajattelemaan sotilasammatin valintaa -- ainakin haluamaan nähdä muutamia sotaretkiä -- ja hän kehoitti uutta emäntäänsä hankkimaan hänelle jonkun rykmentin puvun, ja eräänä päivänä hän sai kunnian havaita, että hänet oli määrätty vänrikiksi eversti Quinin jalkaväkirykmentin irlantilaiseen osastoon.

Tuskin mr. Esmond oli ollut toimessaan kolmea viikkoakaan, kun tuo onnettomuus kohtasi kuningas Wilhelmiä, onnettomuus, joka lopetti suurimman, viisaimman, jaloimman ja armeliaimman hallitsijan, mitä Englanti on koskaan tuntenut. Vastapuolueen tavaksi oli tullut parjata tämän suuren ruhtinaan mainetta hänen elinaikanansa; mutta ilo, jota he ja kaikki hänen vihamiehensä Euroopassa hänen kuollessaan osoittivat, on todistuksena kauhusta, jota he häntä kohtaan tunsivat. Vaikka Esmond oli nuori, oli hän tarpeeksi viisas (ja tarpeeksi ylevämielinenkin, voidaan sanoa), inhotakseen sitä rietasta vahingoniloa, joka puhkesi esiin kuningas Jaakon seuraajien kesken Lontoossa tämän mainehikkaan ruhtinaan, tämän voittamattoman soturin, tämän viisaan ja tyynen valtiomiehen, kuollessa. Uskollisuus karkoitetun kuninkaan perhettä kohtaan, kuten on mainittu, oli perinnöllistä perheessä, johon Mr. Esmond kuului. Hänen isänsä lesken kaikki toiveet, myötätunto, muisto ja suunnitelmat olivat kuningas Jaakon puolella, ja hän oli todellakin suulain salaliittolainen mikä koskaan on kuninkaan oikeuksia perille ajanut tai hänen vastustajiaan solvannut quadrillepöydän ääressä tai teekupin höysteeksi. Varakreivittären talossa vilisi kirkonmiehiä sekä salapukuisina että tavallisissa puvuissaan, juorukelloja St. Germainista, ja urkkijoita, jotka tiesivät viimeiset uutiset Versaillesista, -- niin, vieläpä tarkalleen sen retkikunnan voiman ja luvun, jonka Ranskan kuningas aikoi lähettää Dunkerquesta ja joka oli nielaiseva kitaansa Oranian prinssin sekä hänen armeijansa ja hovinsa. Kreivitär oli ottanut vastaan Berwickin herttuan, kun tämä saapui Englantiin 1696. Hän säilytti lasia, josta herttua oli juonut, vannoen, ettei hän milloinkaan sitä käyttäisi, ennenkuin joisi siitä kuningas Jaakko III:n maljan hänen majesteettinsa palatessa. Hänellä oli kuningattarelta saatuja muistoesineitä ja jäännöksiä pyhimyksestä, joka, jos se mitä sanottiin oli totta, ei aina ollut varakreivittäreen ja useihin muihinkaan nähden ollut mikään pyhimys. Varakreivitär uskoi tämän pyhimyksen haudalla tapahtuneisiin ihmeisiin, ja hän tiesi sadoittain taattuja kertomuksia ihmeparannuksista, joita tuon kuningasvainajan rukousnauhat, hänen käyttämänsä mitalit, hänen hiuskiehkuransa ja ties mitkä olivat aiheuttaneet. Esmond muistaa joukon ihmeellisiä juttuja, jotka tuo nainen hänelle kertoi. Niinpä parantui Autunin piispa taudista, jota hän oli potenut neljäkymmentä vuotta, pidettyään messun kuninkaan sielun puolesta. Ja mr. Marais'n, Avergnen haavurin, jonka molemmat jalat olivat halvatut, paransi kuninkaan esirukous. Ja Philip Pitet, benediktiniläismunkki, jolla oli tukehduttava yskä, etsi apua taivaasta kuninkaan ansioiden ja välityksen avulla, ja kohta tunsi hän ylettömän hien pursuvan joka taholta ruumistaan ja parantui täydellisesti. Ja sitten Lepervierin, Saksi-Gothan herttuan tanssimestarin vaimo, parani täydelleen reumatismista kuninkaan välityksellä, josta ihmeestä ei saattanut olla vähintäkään epäilystä, sillä hänen haavurinsa ja tämän apulainen ovat antaneet valallisen todistuksensa, etteivät he millään muotoa avustaneet paranemista. Näitä juttuja, ja tuhansia muita samanlaisia uskoi mr. Esmond sen verran kuin häntä halutti. Hänen sukulaisensa suuremmalla uskollaan jaksoi sulattaa ne kaikki.

Englantilainen korkeakirkollinen puolue ei hyväksynyt näitä juttuja. Mutta toisaalta heidän mielestään totuus ja kunnia sitoi heidät karkoitetun kuninkaan puolelle, eikä karkoitetulla perheellä ollutkaan yhtään lämpimämpää tukijaa kuin Castlewoodin lempeä lady, jonka talossa Esmond oli kasvatettu. Lady vaikutti mieheensä hyvin paljon, varmaankin enemmän kuin tiesikään mylord, joka ihaili vaimoaan suunnattomasti, vaikka saattoikin olla hänelle uskoton. Sensijaan, että olisi nähnyt omintakeisen ajattelemisen vaivan, mylord hyväksyi varsin mielellään mielipiteet, jotka hänen vaimonsa hänelle antoi. Hänenlaiselleen yksinkertaiselle ja uskonnolliselle luonteelle oli mahdotonta alamaisuus muita hallitsijoita kohtaan kuin tuota ainokaista. Kuningas Wilhelmin palveleminen hyödyn tähden olisi ollut hirveätä teeskentelyä ja petosta. Ladyn puhdas tunto ei olisi voinut alistua siihen enempää kuin varkauteen tai väärennykseen tai mihinkään muuhunkaan huonoon tekoon. Lordi Castlewood olisi epäilemättä voitu voittaa, mutta hänen vaimoaan ei koskaan; ja lordi alisti omantuntonsa ladynsä valtaan tässä, samoinkuin useimmissa muissakin asioissa, ellei hän ollut liian voittamattoman kiusauksen pauloissa. Ja hänen rakkaudestaan ja kiitollisuudestaan, sekä hartaasta kiintymyksestä emäntäänsä, kiintymyksestä, joka oli ominaista koko Esmondin nuoruudelle, johtui että nuorukainen myöntyi tähän ja muihin uskonkappaleisiin, jotka hänen hellä hyväntekijättärensä hänelle esitti. Jos lady olisi ollut whig, olisi nuorukainenkin ollut; jos lady olisi ollut mr. Foxin seuraaja ja kääntynyt kveekariksi, olisi nuorukainen epäilemättä julistanut syntisiksi röyhelön ja peruukin ja kironnut miekat, nauhakoristeiset takit ja kirjailukoristeiset sukat. Oppilaiden poikamaisissa väittelyissä yliopistossa, jossa puolueet olivat kovin kiihkeitä, oli Esmond huomattu Jaakon puoluelainen. Hän todennäköisesti valitsi yhtä paljon turhamaisuudesta kuin sydämen kiintymyksestä perheensä puolueen.

Melkein koko maan papisto ja enemmän kuin puolet kansaa oli tällä puolella. Kansamme on varmaankin maailman uskollisin kansa, ihailemme kuninkaitamme ja olemme heille uskollisia vielä kauan senkin jälkeen kuin he ovat lakanneet olemasta uskollisia meille. Kerrassaan, ihmeellistä on jokaisen, joka katsahtaa taaksepäin Stuart-perheen historiaan, ajatella, miten he potkaisivat kruununsa luotaan pois, miten he työnsivät luotaan toisen onnen toisensa jälkeen, mitä lojaalisuuden aarteita he tuhlasivat ja miten tuhoisan taipuvaisia he olivat omaa perikatoaan täydellistämään, jos ketä kohtaan on oltu uskollisia, oltiin heitä kohtaan; jos kukaan on laiminlyönyt hyvän asemansa tekivät he sen; ja kaikista vihollisistaan he olivat itse kaikkein tuhoisimmat.

Kun prinsessa Anna peri valtaistuimen oli rasitettu kansa varsin onnellinen kyetessään äänekkäästi vaatimaan aselepoa näistä sodista, riidoista ja salaliitoista ja hyväksymään kuninkaallisen hallitsijattaren persoonan kautta sovinnon puolueiden kesken, joihin maa oli hajaantunut. Toryt voivat häntä palvella kevein mielin; vaikka kuningatar itse oli tory, edusti hän whigmielisen suunnan voittoa. Englannin kansa, joka aina on pitänyt siitä, että heidän ruhtinaansa ovat kiintyneitä omiin perheisiinsä, oli hyvillään ajatellessaan, että heidän ruhtinattarensa oli omalle perheellensä uskollinen, ja prinsessan hallituksen viimeiseen päivään ja tuntiin asti, ellei olisi ollut sitä onnettomuutta, jonka Jaakko oli perinyt isältään yhdessä heidän vaatimustensa kanssa Englannin kruunuun nähden, olisi kuningas Jaakko III voinut painaa sen päähänsä. Mutta hän ei tiennyt, miten tilaisuutta oli odotettava eikä myöskään, miten sitä oli käytettävä, kun se oli hänelle tarjolla; hän oli uhkarohkea silloin, kun hänen olisi tullut olla varovainen, ja varovainen silloin, kun hänen olisi tullut kaikki uskaltaa. Ihminen tuntee jonkinmoista raivoa kykenemättömyyttään kohtaan ajatellessaan surullista tarinaansa. Kohtelevatko kohtalottaret kuninkaita erikoisemmin huolellisesti kuin tavallisia ihmisiä? Ihminen on halukas niin kuvittelemaan ajatellessaan tuon kuningassuvun historiaa, suvun, jonka puolesta uhrattiin niin paljon uskollisuutta, niin paljon urhoollisuutta, niin paljon verta epätoivoisesti ja hyödyttömästi.

Kuninkaan kuoltua julistivat torvea toitottavat airueet koko kaupungissa Westminsteristä Ludgate Hilliin saakka prinsessa Annan (leskivarakreivitär Chelseassa nimitti häntä ruman Anna Hyden tyttäreksi) hallitsijaksi kansan äänekkäästi riemuitessa.

Seuraavalla viikolla nimitettiin lordi Marlborough Sukkanauhan ritariksi ja hänen majesteettinsa sotavoimien ylipäälliköksi. Tämä määräys yhä vain kiihoitti leskivarakreivittären raivoa, taikka, kuten hän luuli, hänen uskollisuuttaan oikeata hallitsijaa kohtaan. "Prinsessa on vain nukke tuon raivottaren käsissä, joka tulee vierashuoneeseeni ja sinkoaa minulle solvauksen vasten kasvoja. Mitä tapahtuneekaan vielä maalle, joka on annettu semmoisen naisen valtaan?" virkkoi leskikreivitär. "Ja sitten tuo kaksinaamainen petturi, lordi Marlborough, hän on pettänyt jok'ikisen miehen ja naisen, joiden kanssa on joutunut tekemisiin, paitsi ei hirveätä vaimoaan, joka panee hänet vapisemaan. Maamme on kokonaan mennyttä joutuessaan tuommoisten hylkyjen kynsiin."

Tällä tavalla Esmondin vanha sukulainen tervehti uusia voimia. Mutta jokin suosio ainakin kohtasi perhettä, joka sitä suuresti kaipasi, näiden kuuluisuuksien ylennyksen kautta. Ennenkuin mr. Esmond jätti Englannin elokuussa, -- hän oli silloin Portsmouthissa, jossa oli astunut rykmenttiinsä ja harjoitteli kiivaasti musketin ja keihään käyttötaitoa -- hän sai kuulla, että eräs Leimauskonttorin eläke oli myönnetty hänen entiselle, rakastetulle emännälleen, ja että nuori Beatrix-neito oli myöskin otettu hoviin. Niin paljon hyvää ainakin oli leskiparan Lontoon vierailusta ollut -- hän ei saanut kostoa miehensä vihamiehille, mutta sovinnon entisten ystävien karissa, jotka säälivät ja näyttivät olevan taipuvaisia häntä palvelemaan. Esmondin vankeusajan onnettomuustovereista oli eversti Westbury mennyt ylipäällikön mukana Hollantiin, kapteeni Macartney oli Portsmouthissa jalkaväkirykmenttinsä ja hänen ylhäisyytensä Ormondin herttuan väen kanssa ja sanottiin heidän olevan Espanjaan lähdössä; lordi Warwick oli palannut kotiinsa -- ja lordi Mohun, sensijaan että häntä olisi rangaistu murhasta, joka oli tuottanut niin paljon surua ja muutoksia Esmondin perheeseen, oli mennyt lordi Macclesfieldin loistavan lähetystön seurassa Hannoverin vaaliruhtinaan luo, vieden Sukkanauhan ritarin arvon hänen korkeudelleen sekä kohteliaan kirjeen kuningattarelta.

IV luku.

ENTISEN KERTAAMISTA.

Niistä vilahtavista valonsäteistä, joita hänen katuvan, kuolevan isäntäparkansa katkonainen kertomus heitti hänen elämäänsä, mr. Esmond oli muun ohella saanut sen käsityksen, että hänen äitinsä oli kauan sitten kuollut. Äitiään, joka oli ollut miehensä hylkäämä ja häväisemä; ja hänen kunniaansa ei poika lainkaan voinut ottaa lukuun joko ajaessaan perille tai hyljätessään omat oikeutetut vaatimuksensa. Lordiparan kiireisestä tunnustuksesta ilmeni, että hänet oli tutustettu asian todelliseen tilaan vasta kaksi vuotta sitten, jolloin mr. Holt vieraili hänen luonaan ja olisi sekoittanut hänet johonkin niistä monista salaliitoista, joiden avulla kuningas Jaakon puolueen salaiset johtomiehet tässä maassa yrittivät alinomaa tuhota Oranian prinssin hengen tai vallan -- salaliittoihin, jotka olivat niin murhan kaltaisia, niin halpamaisia keinojensa puolesta, niin halpamaisia tarkoituksiltaan, että kansamme on varmaan menetellyt oikein luopuessaan kaikesta alamaisuudesta ja uskollisuudesta tuota onnetonta kuningasperhettä kohtaan, joka ei voinut oikeuttaan puoltaa muuten kuin sellaisen petoksen avulla -- sellaisen synkän juonittelun ja sellaisten huonojen asiamiesten avulla. Kuningas Vilhelmiä vastaan punottiin juonia, jotka eivät olleet sen kunniallisempia kuin salamurhaajain ja maantierosvojen väijytykset. On nöyryyttävää ajatella, että suuri ruhtinas, suuren ja pyhän vallan omistaja ja suuren asian ajaja on alentunut sellaiseen alhaiseen murhaan ja kavallukseen kuin osoittaa tosiksi onnettoman kuningas Jaakon oma valtakirja ja omakätinen allekirjoitus, jotka hän antoi englantilaisille kannattajilleen. Se mitä hän ja he sanoivat sotaan varustautumiseksi ei todellisuudessa ollut muuta kuin murhaan yllyttämistä. Ja Oranian prinssi tunkeutui ylevämielisesti niiden heikkojen salaliittoverkkojen läpi, joihin hänen vihollisensa koettivat hänet kietoa. Näytti siltä kuin heidän raukkamaiset tikarinsa olisivat särkyneet hänen horjumattoman päättäväisyytensä rautarintaan. Kuningas Jaakon kuoltua kuningatar ja hänen väkensä St. Germainissä -- katolisia pappeja ja naisia suurimmaksi osaksi -- jatkoivat juonitteluaan nuoren prinssin Jaakko III:n hyväksi, joksi häntä Ranskassa nimitettiin ja joksi hänen puolueensa häntä täällä nimitti, -- (tämä prinssi taikka Chevalier de St. George, oli syntynyt samana vuonna kuin Esmondin nuori oppilas Frank, varakreivin poika). Ja koska prinssin asioitten johto oli katolisten pappien ja naisten käsissä, johdettiin niitä niinkuin papit ja naiset johtavat -- viekkaasti, julmasti, heikosti ja pahaa tarkoittaen. Jesuiittain historia on mielestäni mitä terveellisin opetus. Maailman viekkaimpain, viisaimpain, uutterimpain ja taitavimpain juonen punojain -- mutta aina tulee päivä jolloin kiihoitetun kansan viha potkaisee heidän heikon rakennuksensa kumoon ja ajaa raukkamaiset vihamiehensä pakoon. Swift on etevästi kuvannut tuota juonittelun halua, tuota salakähmäisyyden, panettelun ja -- valehtelemisen rakkautta, joka on ominaista heikoille luonteille, heikkojen hovien kuokkavieraille. Sellaisille on luonteenomaista vihata ja kadehtia vahvoja ja suunnitella heidän häviötään; ja salaliitto onnistuu erinomaisesti, ja kaikki ennustaa suuren uhrin kukistumista, kunnes Gulliver eräänä päivänä herää, puistaa päältään pienen vihollismatosen ja kävelee pois vahingoittumattomana. Ah! hyvin voivat irlantilaiset soturit sanoa Boynen taistelun jälkeen: "Vaihtakaa kanssamme kuninkaita ja me taistelemme kaiken uudestaan." Taistelu ei totisesti ollutkaan tasaväkinen noiden kahden välillä. Heikko, pappien ohjaama, naisten ohjaama mies, jolla oli niin mitättömiä liittolaisia ja aseita kuin hänen oma kurja luonteensa oli neuvonut häntä valitsemaan, kilpaili sankarin suunnitelmia, päällikkyyttä, viisautta ja sydäntä vastaan.