Part 18

Mr. Steeleltä, joka toi sekä yleiset huhut että yksityistietojakin, Esmond siis sai tietää onnettoman emäntänsä asioista. Steelen sydän oli kovin herkästi syttyvä, ja juhlamenojen ohjaaja puhui rajattoman ihailevaan sävyyn sekä leskestä (tuosta verrattoman ihanasta naisesta, kuten hän sanoi) että hänen tyttärestään, joka kapteenin silmissä oli vielä ihanampi. Vaikka kalpea leski, jota kapteeni Richard runollisessa innostuksessaan vertasi kyynelöivään Niobeen -- Sigismundaan, -- itkevään Belvideraan, oli ihanin ja liikuttavin näky mitä hänen silmänsä koskaan olivat nähneet tai jonka tähden hänen sydämensä oli heltynyt, hänen kypsynyt täydellisyytensä ja kauneutensa oli kuitenkin mitätöntä verrattuna niihin äärettömän ihaniin lupauksiin, jotka hyvä kapteeni näki hänen tyttäressään. Tässä oli _mater pulchra filia pulchrior_ [äiti kaunis, mutta tytär vielä kauniimpi]. Steele sepitti sonetteja äidin ja tyttären kauneudelle ollessaan toimessaan prinssinsä eteishuoneessa. Hän saattoi puhua heistä tuntikausia Harry Esmondille eikä hän todellakaan olisi voinut valita toista aihetta, joka olisi onnetonta nuorukaista enemmän huvittanut, nuorukaista, jonka sydän nyt, kuten aina, oli näihin naisiin kiintynyt, ja joka oli kiitollinen kaikille, jotka heitä rakastivat tai ylistivät tai toivoivat heille hyvää.

Ei silti, että hänen uskollisuuttaan olisi korvannut mikään vastaava ystävällisyys tai edes katumuksen näytekään hänen emäntänsä puolelta, joka nyt oli muuttunut kovasydämiseksi kymmenvuotisen rakkauden ja hyvien töiden jälkeen. Kun ei onneton nuori mies, Tusherin vastausta lukuunottamatta, saanut mitään vastausta kirjeeseen, jonka oli kirjoittanut, ja koska hän oli liian ylpeä kirjoittamaan enempää, hän avasi sydämensä Steelelle, jota lempeämpää kuulijaa ja ystävällisempää lähettilästä ei kukaan onneton mies olisi voinut löytää. Hän kuvaili nuoruuttaan, uskollisuuttaan, altista rakkauttaan tuota perhettä kohtaan, joka oli hänet kasvattanut ja harrasta kiintymystään sanoin, jotka epäilemättä olivat liikuttavia, sillä ne tulivat suoraan sydämestä ja saivat kelpo Dickin vuodattamaan runsaasti kyyneleitä. Hän kuvaili miten hän oli saanut osakseen rakkautta ja miten hellästi sitä palkinnut vielä eiliseen asti ja niitä tilanteita ja syitä, joiden kautta tuo surullinen riita oli Esmondista tehnyt tuomitun vangin, tehnyt leskeksi ja orvoiksi ne, joita hän enin elämässä rakasti. Sanoin, jotka olisivat hyvinkin liikuttaneet kovasydämisempääkin miestä kuin nuoren Esmondin uskottu oli -- sillä puhujan sydän oli puolittain särkynyt, kun hän lausui nuo sanat -- hän kuvasi osan siitä mitä oli tapahtunut sillä ainoalla surullisella tervehdyskäynnillä, jonka hänen emäntänsä oli hänelle suonut, hän kertoi, miten lady oli jättänyt hänet vihaisena ja melkein kiroten, lady, jonka sanat ja ajatukset siihen saakka olivat olleet vain siunausta ja ystävällisyyttä, miten hän oli syyttänyt häntä ja sanonut hänen vuodattaneen sen veren, jonka puolesta hän iloisena olisi uhrannut omansa (mutta tässä suhteessa lordi Mohun ja lordi Warwick ja kaikki kaksintaisteluun osaaottaneet herrat samoinkuin yleinen mielipide -- kertoi Steele -- puolustivat onnetonta nuorukaista), ja koko sydämestään hän itkien pyysi mr. Steeleä ilmoittamaan emännälleen tämän sukulaisen onnettomasta tilasta ja että tämä luopuisi siitä julmasta vihasta, jota oli hänelle osoittanut. Puoliksi raivostuneena hänelle tehdyn vääryyden aiheuttamasta surusta ja verraten sitä tuhansiin suloisiin entisen rakkauden ja luottamuksen muistoihin, jotka tekivät hänen nykyisen onnettomuutensa sanomattoman paljon katkerammaksi, kulutti miesparka useita ikäviä päiviä ja unettomia öitä jonkinlaisessa voimattomassa epätoivossa raivoten kovaa kohtaloaan vastaan. Kaikkein hellin käsi antoi hänelle iskun ja kaikkein lempein ja säälivin olento vainosi häntä. "Olisin aivan yhtä kernaasti", mietti nuorukainen, "julistautunut syylliseksi murhaan ja kärsinyt, siitä muiden pahantekijäin tavoin kuin kestänyt tätä kidutusta, johon emäntäni minut määrää."

Vaikka Esmondin kertomus ja hänen intohimoiset pyyntönsä ja vastalauseensa saivat häntä kuulevan Dickin hartaasti itkemään, ei niillä ollut mitään vaikutusta henkilöön, jota niiden tarkoituksena oli liikuttaa. Esmondin lähettiläs palasi asialta, jonka toimittamisen nuori herra parka oli hänelle uskonut, surullisin, tyhjin kaavoin ja pudistaen päätään; hän selitti, ettei vangilla ollut toivomisen varaa, ja tuskin tunsi kurja Newgaten rikoksellinen, joka oli määrätty mestattavaksi ja odotti tuomionlykkäystä, itseään masentuneemmaksi kuin mr. Esmond, joka oli viaton ja tuomittu.

Kuten oli sovittu vangin ja hänen asianajajansa välillä heidän neuvotteluissaan, mr. Steele oli mennyt leskivarakreivittären taloon Chelseahin, jossa jo olemme maininneet nuoren lesken ja orpojen olleen. Hän oli tavannut siellä lady Castlewoodin ja puhunut tämän onnettoman sukulaisen puolesta. "Ja luulenpa, poika parkani, että puhuin hyvin", sanoi mr. Steele, "sillä kukapa ei puhuisi hyvin sellaisessa asiassa ja niin kauniin tuomarin edessä? En nähnyt ihanaa Beatrixia, varmaan ei hänen firenzeläinen kuuluisa kaimansa koskaan ole ollut puoliksikaan niin kaunis; ainoastaan nuori kreivi oli huoneessa lordi Churchillin seurassa, joka on lordi Marlborough'n vanhin poika. Mutta nämä nuoret herrat poistuivat ja menivät puutarhaan; saatoin nähdä heidät akkunasta ja he keihästelivät toisiaan leikkiturnajaisissa puukeihäillä (suru koskettaa nuoriin keveästi ja muistan itse rummuttaneeni marssia oman isäni ruumisarkkuun). Kreivitär katsoi akkunasta kahden poikasen leikkiä ja sanoi: 'Tässä nyt näette, sir, että lapsia opetetaan käyttämään kuolettavia aseita leluinaan ja tekemään murhasta urheilun'; ja puhuessaan hän näytti niin ihanalta ja seisoi siinä itse niin surullisena ja ihanana esikuvana sille opille, jonka alhainen opettaja olen, että ellen olisi omistanut pikkuista 'Kristitty sankari' kirjaani (huomaan, Harry, ettet ole vielä sen lehtiäkään aukonut. Saarna on hyvä, usko minua, vaikkei saarnaajan elämä olekaan sitä vastaava) -- vakuutan, että ellen olisi omistanut kirjaani lordi Cuttsille, olisin pyytänyt lupaa panna kreivittären nimen etusivulle. Luulen, etten ole milloinkaan nähnyt niin ihanata orvokinväriä kuin hänen silmäinsä väri, Harry. Hänen ihonsa on vaaleanpunaisen ruusun väriä, hänellä on täydellisesti kaartuva ranne ja pehmoinen käsi, enkä epäile --".

"Tulitteko kertomaan minulle myladyn pehmoisesta kädestä?" huomautti mr. Esmond surullisesti.

"Surun murtama ihana olento näyttää minusta aina kaksinverroin kauniimmalta kuin ennen", sanoi kapteeni parka, joka liiankin usein oli siinä tilassa, että näki esineet kaksinkertaisina, ja alkoi keskeytyksen jälkeen uudestaan punoa kertomuksensa lankaa. "Kun ilmoitin asiani", kertoi mr. Steele, "ja kerroin emännällesi, minkä koko maailma tietää ja minkä vastapuolue on kauniisti myöntänyt -- että olit koettanut mennä noiden kahden lordin väliin ja ottaa isäntäsi riidan omalle vastuullesi ja yleisen ylistyksen urhoollisuudestasi ja lordi Mohunin erityisen tunnustuksen siitä, niin luulen, että leski kuunteli jommoisellakin mielenkiinnolla ja hänen silmänsä -- en ole milloinkaan nähnyt semmoista orvokinväriä, Harry -- katsoivat minuun pari kertaa. Mutta puhuttuani hetken aikaa tästä asiasta hän päästi äkkiä vaikeroivan huudon. 'Jumalan nimessä toivon, sir', sanoi hän, 'etten olisi milloinkaan kuullut tuota 'urhoollinen' sanaa, jota käytätte, enkä tietänyt sen tarkoitusta. Mieheni voisi nyt olla tässä, ellei sitä olisi ja kotini voisi olla onnellinen, poikaparallani voisi olla isä. Se juuri, jota te herrat sanotte urhoollisuudeksi, tuli kotiini ja johti mieheni miekkaan tarttumaan ja tappoi hänet. Teidän ei tulisi lausua sitä sanaa kristitylle naiselle, sir, onnettomalle orpojen leskiäidille, jonka koti oli onnellinen, kunnes maailma sinne saapui -- paha, jumalaton maailma, joka vuodattaa viattomien veren ja antaa syyllisten kulkea vapaina'."

"Kun surun murtama lady puhui tällä tavalla, sir", jatkoi mr. Steele, "tuntui aivankuin viha olisi häntä kannustanut vielä enemmän kuin suru. 'Korvaustako?' hän jatkoi kiivaasti kasvot ja silmät hehkuvina. 'Mitä korvausta antaa maailmanne leskelle hänen miehestään ja lapsille heidän isänsä murhaajasta? Tuo hylky, joka teki tuon työn, ei ole saanut mitään rangaistusta. Omatunto, mitä omaatuntoa on sillä, joka voi tulla ystävänsä kotiin, kuiskailla valheita ja loukkauksia naiselle, joka ei milloinkaan ole häntä loukannut ja upottaa miekkansa siihen hyvään sydämeen, joka häneen luotti? Lordin -- lordi-hylyn, lordi-konnan, lordi-murhaajan päärit tulevat koolle häntä tutkimaan ja he vapauttavat hänet kaikesta parilla moitteen sanalla, ja lähettävät hänet uudestaan maailmaan ahdistamaan naisia huonossa ja petollisessa tarkoituksessa ja murhaamaan pahaa-aavistamattomat isäntänsä, jotka pitävät häntä vieraanaan. Sinä päivänä, jolloin lordi-murhaaja (en tahdo koskaan mainita hänen nimeään) päästettiin vapaaksi, mestattiin Tyburnissa eräs nainen siksi, että hän oli varastanut eräästä puodista. Mutta toinen mies voi ryöstää toiselta hänen elämänsä tai naiselta hänen kunniansa eikä hänen tarvitse kärsiä mitään rangaistusta! Otan lapseni ja juoksen valtaistuimen ääreen ja pyydän polvillani oikeata tuomiota, ja kuningas hylkää pyyntöni. Kuningas! Minulle ei hän ole mikään kuningas; ei hän tule koskaan olemaankaan. Hänkin ryösti valtaistuimen isältään kuninkaalta -- oikealta kuninkaalta -- ja hän on päässyt rangaistuksetta, niinkuin suuret pääsevät'."

"Ajattelin silloin puhua sinun puolestasi", jatkoi mr. Steele, "ja puutuin puheeseen, sanoen: 'Yksi ainakin oli, madam, joka olisi pannut oman rintansa miehenne ja lordi Mohunin miekan väliin. Teidän nuori sukulaispoikanne, Harry Esmond, on kertonut minulle, että hän koetti kääntää riidan itseänsä vastaan'."

"Oletteko tullut _hänen_ luotaan? kysyi kreivitär", (niin jatkoi mr. Steele), "nousten seisomaan kovin ankarana ja arvokkaana. Luulin, että prinsessa oli teidät lähettänyt. Tapasin mr. Esmondin vankilassa ja heitin hänelle jäähyväiset. Hän toi onnettomuutta kotiini. Hänen ei olisi tullut milloinkaan sinne saapua."

"Madam, madam, häntä ei teidän pidä syyttää, minä keskeytin", jatkoi Steele.

"Syytänkö minä häntä, sir?" kysyi leski. "Jos hän on teidät lähettänyt, niin sanokaa, että olen hakenut turvaa sieltä" -- hän puhui nyt hyvin kalpeana ja ääni väristen -- "sieltä mistä kaikki, jotka pyytävät, sen saavat; ja että Jumala vaatii minun eroamaan hänestä eikä enää häntä tapaamaan. Kohtasimme vankilassa viimeisen kerran -- ainakin monien vuosien ajaksi. Saattaa käydä niin, että tulevaisuudessa, vuosien perästä -- kun -- kun polvemme ja kyyneleemme ja katumuksemme ovat muuttaneet syntiset sydämemme, sir, ja ansainneet meille anteeksiannon, että kohtaamme uudelleen -- mutta ei nyt. Kaiken tämän jälkeen en voisi kestää hänen näkemistään. Toivotan hänelle hyvää, sir, mutta lausun hänelle myös jäähyväiset; ja jos hänellä on meitä kohtaan tuo -- tuo kunnioitus, josta hän puhuu, kehoitan häntä sitä osoittamaan tottelemalla minua tässä suhteessa."

"Tulen murtamaan tuon nuoren miehen sydämen, madam, viedessäni tämän kovan tuomion", sanoi mr. Steele.

"Lady pudisti päätään", jatkoi lempeä oppinut ystäväni. "Nuorten miesten sydämet, mr. Steele, eivät ole niin hauraita", sanoi hän. "Mr. Esmond on löytävä toisia, -- toisia ystäviä. Tämän talon emäntä on kovin myötämielinen entisen lordin pojalle", hän lisäsi punastuen, "ja on luvannut minulle -- tarkoitan leskivarakreivittären luvanneen minulle, että hän pitää huolen tuon nuoren miehen tulevaisuudesta. Niin kauan kuin minä siinä asun tuon hirveän, hirveän teon jälkeen, joka on tapahtunut, ei Castlewood milloinkaan saa olla hänen kotinsa -- ei milloinkaan. Enkä halua, että hän kirjoittaa minulle -- ellei -- ei -- en halua hänen milloinkaan kirjoittavan minulle enkä halua häntä koskaan tavata. Sanokaa hänelle, jos haluatte, minun jäähyväis -- hiljaa! ei sanaakaan tästä tyttäreni kuullen."

"Tässä saapui ihana Beatrix joelta, posket terveyttä loistaen ja näyttäen vielä entistään ihanammalta ja tuoreemmalta surupuvussaan." Ja kreivitär sanoi:

"Beatrix, tämä on mr. Steele, hänen korkeutensa prinssin kamariherra. Milloin ilmestyy uusi huvinäytelmänne, mr. Steele? -- Toivottavasti ensi-illan aikoihin olet päässyt vankilan ulkopuolelle, Harry."

Tunteellinen kapteeni lopetti tämän surullisen jutun, sanoen: "_Filia pulchriorin_ kauneus ajoi totisesti _pulchram matrem_ mielestäni; ja kuitenkin tullessani jokea pitkin ja ajatellessani tuota paria, pääsi kypsyneen naisen tyyni arvokkuus ja ääretön suloisuus etualalle, ja arvioin hänet neitoa vieläkin jalommaksi!"

Vankiemme seura eleli perin mukavasti Newgatessa, ja he nauttivat varsin toisenlaisia mukavuuksia kuin ne, jotka suotiin siellä oleville kurjille onnettomille. (Nuorukaisen tunteettomuus heidän onnettomuutensa, heidän vielä kolkompien ilojensa, heidän kiroustensa ja solvauspuheittensa suhteen on senjälkeen herättänyt hänessä jonkinmoista häpeäntunnetta, aivankuin osoittaen, miten itsekäs hänen vankeutensa aikana hänen oma, erikoinen surunsa oli ja miten kokonaan sen ajatteleminen hänet valtasi.) Jos nuo kolme herraa elivät hyvin Newgaten vartijan hoivaamina, niin johtui se siitä, että he maksoivat hyvin; eikä tosiaankaan kalleimman ravintolan eikä upeimman kapakan maksukustannukset Lontoossa olisi kyennyt muodostamaan pitempää laskua kuin isäntämme "Käsiraudan ravintolassa", -- niinkuin eversti Westbury sitä nimitti. Kolme huonettamme oli suoraan Newgaten portista -- toisessa kerroksessa. Huoneista oli näköala Newgate Streetille Cheapsidea ja Paavalin kirkkoa kohti. Ja meillä oli lupa kävellä katolla ja voimme sieltä nähdä Smithfieldin ja sinitakkisten poikain koulun, puutarhat ja Cbartreux'n -- missä, kuten Harry Esmond muistaa, oppinut Dick ja Harryn ystävä, Tom Tusher, olivat saaneet kouluutuksensa. Harry ei mitenkään olisi voinut maksaa osuuttaan huikean suureen laskuun, jonka isäntämme kerran viikossa toi vierailleen, sillä hänellä oli taskussaan ainoastaan kolme hopearahaa tuona tuhoisana iltana ennen kaksintaistelua, kun herrat olivat korttiensa ääressä ja tarjoutuivat kaikki viisi pelaamaan; mutta hänen vielä sairastaessaan Gatehousessa -- senjälkeen kuin lady Castlewood oli vieraillut hänen luonaan siellä ja ennen hänen tutkintoaan -- saapui sinne eräs mies, jolla oli oranssinruskea, sininauhainen takki (livrea, jota Esmondit aina käyttivät) ja toi mr. Esmondille sinetöidyn käärön, jossa oli kaksikymmentä guineaa, ja kirjeen, jossa ilmoitettiin, että hänelle oli hankittu asianajaja ja että hänelle lähetettiin lisää rahaa aina kun hän sitä tarvitsi.

Kirje oli omituinen kirje oppineelta, sillä sitä hän oli tai siksi hän itseään kutsui, Castlewoodin leskikreivittäreltä, ja oli kirjoitettu omituisella, barbaarisella ranskalla, jota hän ja useat muut senaikuiset hienot naiset -- esimerkiksi Portsmouthin armo -- käyttivät. Oikeinkirjoitus ei tosiaankaan senaikuisessa maailmassa ollut yleinen taito, ja lordi Marlboroughin kirjeet osoittavat, että hänellä, yhtenä monista, oli hyvin vähän vihiä tästä puolesta kielioppiaan.

"Mong Coussin", kirjoitti rouva leski varakreivitär, "je scay que vous vous êtes bravement batew et grièvement bléssay -- du costé de feu M. le Vicomte. M. le Compte de Varique ne se playt qua parlay de vous; M. de Moon aucy. Il di que vous avay voulew vous bastre avecque luy -- que vous estes plus fort que luy sur l'auscrimme -- quil'y a surtout certaine Botte que vous scavay quil n'a jammay sceu pariay: et que c'en eut été fay de luy sivouselug vous vous fussiay battews ansamb. Aincy ce pauv Vicompte est mort. Mort et peutayt -- Mon coussin, mon coussin! jay dans la tayste que vous n'estes quung pety Monst angcy que les Esmonds ong tousjours esté. La veuve est chaymoy. J'ay recuilly cet'pauve famme. Elle est furieuse cont vous, allans tous les jours chercher le Roy (d'icy) démandant à gran cri revanche pour son Mary. Elle ne veux voyre ni entende pariay de vous: pourtaut elle ne fay qu'en pariay milfoy par jour. Quand vous seray hor prison venay me voyre. J'auray soing de vous. Si cette petite Prude veut se défaire de song pety Monste (Hélas je craing quil ne soy trotar!) je m'en chargeray. J'ay encor quelqu interay et quelques escus de costay.

"La Veuve se raccommode avec Milady Marlboro qui est tout puicante avecque la Reine Anne. Cet dam sentéraysent pour la petite prude; qui pourctant a un fi du mesme asge que vous savay.

"En sortant de prisong venez icy. Je ne puy vous recevoir chaymoy à cause des méchansetés du monde, may pre du moy vous aurez logement.

Isabelle Vicomtesse d'Esmond."

["Rakas Serkkuni", kirjoitti rouva leskikreivitär, "tiedän teidän taistelleen urhoollisesti ja haavoittuneen vaikeasti -- Herra Varakreivin luodista. Herra Kreivi Warwich ei puhele mistään muusta kuin teistä; Herra Kreivi Mohun samaten. Hän sanoi teidän tahtoneen taistella hänen kanssaan -- että olette häntä paljon vahvempi -- että on olemassa eräs Kaksintaistelujuoni, josta ette olisi arvanneet hänen koskaan osanneen panna vetoa, ja että hän tämän juuri teki nähdessään teidän taistelevan niin raivoisasti. Siis on tämä Varakreivi parka kuollut. Kuollut ja ehkä -- Serkkuseni! sirkkuseni! -- en voi ajatella muuta kuin että te olette pieni Hirviö -- niinkuin kaikki Esmondit ovat aina olleet. Leski on minun luonani. Olen ottanut tuon naisparan hoivaani. Hän on raivoissaan teihin ja käy joka päivä pyrkimässä Kuninkaan puheille (täältä jaloin) anoakseen julmaa kostoa Puolisonsa surmaajalle. Hän ei tahdo nähdä teitä eikä kuulla puhuttavan teistä: ja kuitenkin hän itse puhelee teistä tuhat kertaa päivässä. Kun pääsette pois vankilasta, niin tulkaa minua tervehtimään. Minulla olisi teille asiaa. Jos tämä pikku Hupsu lakkaa ajattelemasta pikku Hirviötään (minä pelkään, ettei tämä sitä ansainnut!), niin pidän hänet aina luonani. Minulla on vielä jonkin verran korkovaroja ja kolikoita siihen uhrata.]

["Vankeudesta päästyänne tulkaa tänne. En voi ottaa teitä vastaan omassa talossani tämän maailman ilkeiden kielten pelosta, mutta täällä lähellä hankin teille asunnon.]

["Isabelle, Esmondin varakreivitär."]

Markiisitar Esmondiksi mainitsi tämä lady toisinaan itseään sen valtakirjan nojalla, jonka entinen kuningas Jaakko oli Harryn isälle antanut; sellaisessa tapauksessa hän antoi jonkun ritarin vaimon kantaa laahustintaan ja hänellä oli metallinen juomamalja kansineen ja koristepeitteineen.

Samanikäinen kuin pieni Francis (jota tästälähtien tulemme tässä nimittämäin Castlewoodin varakreiviksi) oli H.K.K. Walesin prinssi, joka oli syntynyt samana vuonna ja kuukautena kuin Frank ja joka oli juuri virallisesti julistettu Saint Germainissa Ison Britannian, Ranskan ja Irlannin kuninkaaksi.

III luku.

OTAN KUNINGATTAREN PESTIN QUININ RYKMENTTIIN.

Mies, jolla oli oranssin ruskea livrea sinisin nauhoin ja rintapielin, oli odottamassa kun Esmond saapui vankilasta ja otettuaan nuorukaisen kevyen matkalaukun johti hänet pois hirveästä Newgatesta ja Fleet Conduitin kautta Thames joelle, jossa he kutsuivat soutajan ja matkasivat pitkin jokea Chelseahen. Esmondin mielestä aurinko milloinkaan ollut paistanut niin kirkkaasti eikä ilma tuntunut niin raittiilta ja virkistävältä. Temple Garden näytti hänestä heidän ohi soutaessaan Eedenin yrttitarhalta; ja laiturien, telakkain ja joen varrella olevien rakennusten ulkomuoto, Somerset Housen ja Westminsterin (jossa loistava uusi silta oli juuri alulla), Lambethtornin ja palatsin näkeminen, sekä tuo loistava Thamesin väylä, joka kuhisi veneitä ja huvipursia, täytti hänen sydämensä mielihyvällä ja ilolla -- niinkuin sellainen ihana näky helpostikin riemastutti sitä, joka niin kauan oli ollut vankina ja joka oli hautonut niin surullisia ajatuksia, jotka vielä enemmän olivat synkentäneet hänen vankeusaikaansa. He soutivat viimein sievään Chelsean kylään, jossa ylimystöllä on useita kauniita maataloja ja niin he saapuivat leskivarakreivittären taloon -- hauskannäköiseen, uuteen taloon, joka sijaitsi joelle päin olevassa talorivissä ja jonka takana oli sievä puutarha. Talosta aukeni miellyttävä näköala sekä Surreyhin että Kensingtoniin, jossa on tuo lordi Warwickin, Harryn vastustajan vanhanaikuinen, ylväs palatsi.

Täällä leskivarakreivittären salongissa nuorukainen näki uudelleen muutamia niistä kuvista, jotka olivat olleet Castlewoodissa, ja jotka varakreivitär oli sieltä kuljettanut pois miehensä, Henryn isän, kuoltua. Ylimmällä paikalla oli sir Peter Lelyn maalaama muotokuva hänen armostaan neiti Isabella Esmondista Dianana keltaisessa silkissä, jousi kädessä ja puolikuu otsalla, hyppivien koirien ympäröimänä. Se oli maalattu siihen aikaan, jolloin kuninkaallisten Endymionien sanottiin saaneen osakseen suosiota tältä metsästäjättäreltä; ja koska jumalattaret ovat ikuisesti nuoria, ei tämäkään jumalatar kuolinpäiväänsä asti, luullut koskaan vanhentuvansa, vaan vaati ihmisiä uskomaan, että muotokuva yhä oli aivan hänen näköisensä.

Sitten kun kamaripalvelija, jolla sen ohella oli useita muitakin toimia varakreivittären vaatimattomassa taloudessa, oli johdattanut nuorukaisen huoneeseensa, suvaitsi tämä elähtänyt Diana-jumalatar ilmestyä sopivan odotuksen jälkeen. Turkkilaiseen pukuun puettu murjaani punaiset saappaat jalassa ja kaulassa hopeakaulus, johon varakreivittären vaakuna oli kaiverrettu, saapui hänen edellään kantaen hänen tyynyään; sitten tuli varakreivittären seuranainen; sitten pieni pyykoiralauma haukkuen ja hyppien ankaran metsästäjättären edellä; ja katso, sitten saapui itse varakreivitär "tuoksuja tulvien". Esmond muistaa lapsuudestaan tuon voimakkaan myskin tuoksun, jota huokui hänen emintimänsä, sillä siksi häntä voidaan sanoa. Niinkuin taivas käy punaisemmaksi ja punaisemmaksi auringon laskun lähestyessä, niin alkoivat leskivarakreivittärenkin posket hänen vanhetessaan punoittaa yhä voimakkaammin. Hänen kasvonsa olivat koristetut heleällä punamaalilla, joka näytti vielä helakammalta sen valkoisen maalin vuoksi, jota oli käytetty sen vaikutusta lieventämään. Hän käytti hiuskiharoita, jommoiset olivat olleet muodissa kuningas Kaarlen aikaan; kuningas Vilhelmin aikaisilla naisilla oli sensijaan hiuslaitteet, jotka olivat Cybelen tornin kaltaiset. Hänen silmänsä loistivat tämän omituisen maalien, värien ja hiusvoidelaitteiden takaa. Sellainen oli leskivarakreivitär, mr. Esmondin isän leski.

Henry kumarsi hänelle niin syvään kuin hänen arvonsa ja sukulaisuutensa ansaitsivat ja lähestyi häntä mitä suurimmalla vakavuudella ja suuteli taas tuota kättä, jonka vapisevilla nivelillä kimalteli joukko sormuksia -- ja muisti menneet ajat, jolloin tuo vapiseva käsi sai hänet vapisemaan. "Markiisitar", sanoi hän kumartaen ja polvistuen toisen polvensa varaan, "onko minulla kunnia suudella kättä?" Sillä sisäisen naurun ohella, naurun, jonka sellaisen omituisen vanhan olennon näkeminen hyvin kykeni nuoressa miehessä aiheuttamaan, hän tunsi hyvänsuopuutta ja veriheimolaisuuden tunnetta. Hän oli ollut hänen isänsä vaimo ja oli hänen isoisänsä tytär. Hän oli kärsinyt häntä menneinä aikoina ja oli nyt omalla tavallaan ystävällinen häntä kohtaan. Ja kun nyt Esmondin mieli oli keventynyt eikä tuo salainen häväistys enää häntä synkistyttänyt, hän oli onnellinen tuntiessaan perhesiteitä ja omistaessaan niitä -- ja tunsi ehkä jonkun verran salaista turhamaisuutta tekemässään uhrauksesta. Hän tiesi, että hän, Esmond, todellisuudessa oli perheen pää, jota vain oma jalomielisyytensä esti oikeuttaan käyttämästä.

Aina sen jälkeen kuin hän oli saanut tietää tuon salaisuuden isäntä-paraltaan tämän kuolinvuoteella, hän oli tuntenut itsenäisyyttä, jommoista ei milloinkaan ennen ollut tuntenut ja joka ei hänestä milloinkaan sen jälkeen luopunut. Niinpä hän nimitti vanhaa tätiään markiisittareksi, mutta teki sen sillä tavoin, kuin hän itse, joka tätä niin puhutteli, olisi ollut Esmondin markiisi.