Part 17

"Missä on mieheni?" keskeytti lady. "Anna minulle takaisin mieheni, Henry! Miksi katselit tyynenä hänen murhaansa? Miksi pääsi petturi, joka sen teki, pakenemaan? Sinä, perheemme esitaistelija, joka tarjoudut puolestamme kuolemaan -- sinä, jota hän rakasti ja johon hän luotti ja jonka huostaan minä hänet uskoin -- sinä, joka vannoit rakkautta ja kiitollisuutta ja johon minä luotin -- niin, luotin sinuun -- miksi olet sinä täällä ja miksi on jalo Francikseni mennyt? Miksi tulit luoksemme? Olet tuottanut meille vain surua ja huolta, -- ja katumusta, katkeraa katumusta -- korvaukseksi rakkaudestamme ja hyvyydestämme. Olenko milloinkaan tehnyt sinulle vääryyttä, Henry? Olit vain orpolapsi, kun näin sinut ensikerran -- kun sinut ensikerran näki _hän,_ joka oli niin hyvä ja jalo ja luottava. Hän olisi tahtonut lähettää sinut pois, mutta minä, tyhmä nainen, kehoitin häntä suomaan sinun jäädä. Ja sinä teeskentelit rakastavasi meitä ja me uskoimme sinuun. Sinä teit kotimme onnettomaksi, ja minä menetin puolisoni sydämen ja menetin hänet sinun tähtesi -- menetin hänet -- menetin nuoruuteni rakkauden. Jumaloin häntä, sinä tiedät, että häntä jumaloin -- ja hän oli minulle muuttunut. Hän ei ollut enää entinen Francikseni, -- rakas, rakas soturini. Hän rakasti minua, ennenkuin hän näki sinut, ja minä rakastin häntä. Oi, Jumala on todistajani, kuinka minä häntä rakastin! Miksi hän ei lähettänyt sinua luotamme pois? Syynä oli vain hänen hyvyytensä, joka ei voinut minulta silloin mitään kieltää. Ja vaikka sinä olit nuori -- niin, ja avuton ja hyljätty -- oli paha, tunsin, että oli paha pitää sinua luonaan. Minä luin sen kasvoistasi ja silmistäsi. Näin, että ne ennustivat meille pahaa -- ja se tuli; tiesin, että se oli tuleva. Miksi sinä et kuollut silloin, kun olit rokossa -- kun minä itse hoidin sinua etkä sinä tuntenut minua houreissasi -- ja huusit minua vaikka olin siinä vierelläsi? Kaikki mitä sittemmin on tapahtunut, oli oikea tuomio häijylle sydämelleni -- minun häijylle, kateelliselle sydämelleni. Ah, minua on rangaistu -- kauhealla tavalla rangaistu! Mieheni makaa verissään -- murhattuna puolustaessaan minua, hyvä, hyvä, jalo herrani -- ja sinä olit hänen luonaan ja sinä annoit hänen kuolla, Henry!"

Nämä sanat, jotka surunsa rajuudessa lausui henkilö, joka tavallisesti oli tyyni ja joka harvoin puhui hymyilemättä lempeästi ja ääni viehkeänä, alkoivat soida Esmondin korvissa, ja sanotaan hänen toistaneen useita niistä kuumeessa, johon hän nyt joutui haavansa sekä varmaankin mielenkuohun vuoksi, minkä sellaiset intohimoiset, ansaitsemattomat moitteet hänessä aiheuttivat. Tuntui aivan kuin hänen uhrauksensa ja rakkautensakin tähän naiseen ja hänen perheeseensä muuttuisivat pahaksi ja moitittavaksi, aivan kuin hänen olonsa heidän keskuudessaan todellakin olisi ollut surun aihe ja hänen elämänsä jatkuminen tuottaisi vain surua ja katkeruutta heille. Koska lady Castlewood puhui katkerasti, nopeasti ja kyynelittä, ei nuorukainen puolustautunut eikä vastustanut sanallakaan, vaan istui vankilavuoteensa jalkopäässä ja oli sitäkin suuremman tuskan vallassa ajatellessaan, että juuri tuo hellä ja rakastettu käsi häntä noin ilkeästi haavoitti ja että hän oli voimaton ladyn katkeraa surua lieventämään ladyn sanat, kun hän puhui, koskivat nuorukaisen jokaiseen muiston säikeeseen, ja koko hänen lapsuutensa ja varhaisimmat nuorukaisvuotensa astuivat esiin hänen sisimmästään, sillävälin kun hänen ladynsä, vielä eilen niin hellä ja lempeä -- tämä hyvä enkeli, jota hän oli rakastanut ja jumaloinut -- seisoi hänen edessään, ahdistaen häntä purevin kielin ja ilkein elein.

"Soisin, että olisin herrani sijassa", vaikeroi nuorukainen. "Ei ollut minun vikani, etten minä kuollut, rouva. Mutta kohtalo on meitä kaikkia väkevämpi ja tahtoi sen mitä on tapahtunut. Olisi ollut parempi minulle, että olisin kuollut, kun minussa oli tuo tauti."

"Niin olisi, Henry", sanoi lady ja puhuessaan loi hän nuorukaiseen katseen, joka samalla kertaa oli niin hellä ja niin surullinen, että tämä kohottaen kätensä ilmaan hurjana peräytyi ja piilotti päänsä vuodepeitteeseen. Kun hän kääntyi, hän loukkasi haavoittuneen kätensä seinään, jolloin siteet luistivat paikoiltaan ja hän tunsi veren uudelleen syöksyvän haavasta. Hän muistaa tunteneensa salaista mielihyvää tuosta onnettomuudesta ja ajatelleensa: "Jos nyt kuolisin, niin kuka surisi minua?"

Tämä verenvuoto tai suru ja epätoivo, joiden vallassa onneton nuorukainen oli tuon onnettomuuden aikana, on varmaankin saanut hänet pyörtymään pian sen jälkeen; sillä hänellä ei ole juuri mitään muistoa siitä, mitä sitten tapahtui, paitsi että joku, varmaankin hänen emäntänsä, tarttui hänen käteensä -- ja sitten hänen korvissaan humisi, kun hän heräsi ja kaksi tai kolme vankilan asujainta oli hänen vuoteensa ympärillä, jossa hän lepäsi käsivarrestaan vuotaneessa verilammikossa.

Haavan sitoi nyt uudelleen vankilan haavuri, joka sattui olemaan paikalla; ja johtajan vaimo ja palvelija, molemmat kelpo ihmisiä, olivat potilaan luona. Esmond näki emäntänsä vielä huoneessa herätessään horroksestaan, mutta hän poistui sanomatta sanaakaan; johtajan vaimo kertoi sentään nuorukaiselle, että lady istui hänen huoneessaan jonkun aikaa sen jälkeen ja ettei hän poistunut vankilasta, ennenkuin sai kuulla, että Esmond näytti rupeavan toipumaan.

Useita päiviä jälkeenpäin, kun Esmond toipui kuumeesta, joka hänellä oli ollut ja joka iski häneen tuona iltana melko voimakkaasti, toi kelpo vartijan vaimo potilaalleen juuri pestyn ja silitetyn nenäliinan, jonka kulmassa nuorukainen tunsi emäntänsä tutut nimikirjaimet ja varakreivittären kruunun "Lady sitoi sen käsivartenne ympärille, kun pyörryitte ja ennenkuin hän huusi apua", selitti vartijan vaimo. "Lady parka! häneen koski kovasti miehensä kohtalo. Lordi on tänään haudattu ja paljon ylimystön vaunuja saattoi häntä -- mylord Marlborough'n ja mylord Sunderlandin ja henkivartioston upseerien; lordi palveli entisen kuninkaan aikaan henkivartiostossa; ja mylady on kahden lapsensa kanssa ollut kuninkaan luona Kensingtonissa ja pyytänyt kuninkaan apua lordi Mohunia vastaan, joka on piiloutunut ja mylord Warwickin ja Hollannin jaarlia vastaan, joka on valmis antautumaan kuulusteltavaksi."

Sellaiset olivat uutiset, joita höysti vakuutukset hänen omasta ja hänen palvelijattarensa Mollyn rehellisyydestä; he eivät näet milloinkaan olisi varastaneet muuatta joutavaa mr. Esmondin kultaista kalvosinnappia, joka oli kateissa hänen pyörtymiskohtauksensa jälkeen ja jonka vartijan vaimo toi holhokilleen. Nuorukaisen ajatukset seurasivat ennenaikaiseen hautaan tuota jaloa henkilöä, tuota lempeätä ystävää, tuota urheata herraa, sanassaan rehellistä ja ajatuksissaan jalomielistä (jos hän teoissaan olikin heikko, mutta ovatko hänen etevämpänsä häntä paljonkaan vahvempia?); hän oli antanut tälle leipää ja suojan silloinkuin hänellä ei niitä ollut, kodin ja rakkautta silloin kuin hän tarvitsi; jos hän olikin häneltä salannut erään tärkeän salaisuuden, oli hän niin tehdessään vain tehnyt sellaista, mitä ennen kuolemaansa katui -- vääryyden tosin, mutta sellaisen, jota katumus seurasi ja jonka oli aiheuttanut melkein vastustamaton kiusaus.

Esmond otti käteensä nenäliinan, kun hoitajatar poistui luotaan ja hyvin todennäköisesti suuteli sitä ja katseli sen nurkkaan kirjailtua kiehkuraa. "Tuo kruunu on sinulle tuottanut tarpeeksi surua", ajatteli hän, "rakas lady, joka olet niin hellä ja lempeä. Otanko sen sinulta ja lapsiltasi? En, en milloinkaan! Pidä se ja käytä sitä, oma pikku Frankini, kaunis poikaseni! Ellen voi itselleni nimeä luoda, voin ainakin kuolla ilman tätä. Jonakuna päivänä, kun rakas emäntäni näkee sydämeeni, saan hyvitykseni; ja ellei se tapahdu täältä eikä nyt, niin ainakin siellä, minne kunnia ei meitä seuraa, vaan jossa rakkaus iankaikkisesti hallitsee."

Tarpeetonta on tässä kertoa yksityiskohtia, koska ne on esitetty lakimiesten tiedonannoissa, tai tuloksia siitä kuulustelusta, joka seurasi mylord Castlewoodin surullista murhaa. Kahdesta lordista, jotka olivat sekaantuneet tuohon surulliseen asiaan, huomasivat toisen, mylord Warwickin ja Hollannin jaarlin, joka oli toiminut eversti Westburyn vastustajana ja jota Westbury oli haavoittanut, hänen päärinsä, joiden edessä häntä kuulusteltiin, syyttömäksi, hovimarsalkka, lordi Somers toimi puheenjohtajana, ja päämies, lordi Mohun, havaittiin syylliseksi miesmurhaan (josta häntä myös syytettiin ja jota hän mitä vilpittömimmin katui), vetosi pappeihinsa ja vapautettiin siis ilman mitään rangaistusta. Murhatun aatelismiehen leski, niin meille vankilassa kerrottiin, osoitti tavatonta itsepäisyyttä, ja, vaikka hänen täytyi odottaa kymmenen vuotta ennenkuin hänen poikansa tuli tarpeeksi vanhaksi sen täytäntöönpanemiseen, julisti lady kostavansa miehensä murhaajalle -- niin suuresti ja niin äkkiä oli suru, viha ja onnettomuus nähtävästi hänet muuttaneet. Mutta ei onni, myötä- eikä vastoinkäyminen muuta miehiä eikä naisia. Se vain kehittää heidän luonnettaan. Niinkuin ihmisessä piilee tuhansia ajatuksia, joita hän ei tunne, ennenkuin hän tarttuu kynään kirjoittaakseen, niin on sydänkin salaisuus sille miehelle tai naiselle, joka sitä omassa rinnassaan kantaa. Koston, toiminnan, intohimojen, hyvien ja pahojen tekojen siemenet ovat ihmisen sisällä, salattuina ja aavistamattomina, kunnes sattuma ne kutsuu esiin. Miehensä kuoleman johdosta näytti muutos tulevan lady Castlewoodin koko käytökseen ja mieleen; mutta tästä tulemme puhumaan oikealla ajallaan hetimmiten.

Lordeja tutkivat sitten heidän päärinsä Westminsterissä heidän etuoikeutensa mukaan, ja heidät tuotiin Towerista valtion saattuein ja huvilaivoin, ja luutnantit ja tapparamiehet saattoivat heitä; mutta tuohon surulliseen taisteluun osaaottaneet alempisäätyiset kuulusteltiin Newgatessä, niinkuin sopivaa oli. Ja koska heidät kaikki havaittiin syyllisiksi, vetosivat myöskin he papistoon. Tuomio, kuten kaikki tiedämme, on tällaisessa asiassa se, että syyllinen on vuoden tai kuninkaan armahduksen viipymisajan vankilassa, ja hänen kättänsä poltetaan tai siihen merkitään vain kylmällä raudalla tai jätetään tämäkin rangaistus kokonaan hallitsijan armahduksen nojalla. Niinpä huomasi Harry Esmond olevansa rikollinen ja vanki kaksikymmentäkaksi vuotiaana. Nuo kaksi everstiä, hänen toverinsa, ottivat asian perin kevyeltä kannalta. Kaksintaistelut kuuluivat heidän virkaansa eivätkä he kunnian miehinä voineet kieltäytyä senlaatuisista kutsuista.

Mutta Harry Esmondiin nähden oli asia toinen. Hänen elämänsä oli muuttunut sen miekanpistoksen kautta, joka lopetti hänen hyvän isäntänsä elämän. Sillaikaa kun hän makasi vankilassa vanha tohtori Tusher sairastui ja kuoli, ja lady Castlewood määräsi Thomas Tusherin avoimeksi jääneeseen paikkaan, jonka täyttämisestä hän tuhansia kertoja oli niin lempeästi puhunut Harry Esmondille: etteivät he milloinkaan eroaisi, miten Harry kasvattaisi ladyn pojan, miten maalaispappina oleminen, kuten pyhä George Herbert tai hurskas tohtori Ken olivat tehneet, oli kaikkein onnellisin ja suurin elämäntehtävä, miten (jos hän sitä itsepäisesti halusi, vaikka lady puolestaan mieluummin hyväksyi kuningatar Elisabetin mielipiteen, ettei piispalla tulisi olla vaimoa ja kun ei kerran piispalla, niin miksipä siis papillakaan) hän etsisi hyvän vaimon Harry Esmondille; ja niin pohtivat he lieden ääressä tuhansia kauniita tulevaisuussuunnitelmia lasten leikkiessä ympäri salia. Kaikki nämä suunnitelmat olivat nyt tuhotut. Thomas Tusher kirjoitti Esmondille vankilaan ilmoittaen, että hänen emäntänsä oli antanut hänelle viran, jota hänen arvoisa isänsä oli niin monta vuotta hoitanut, ettei lady niiden surullisten tapausten jälkeen, jotka olivat sattuneet (joista Tom puhui kovin ylevällä kauhulla), saattanut milloinkaan nähdä arvoisan Tusherin saarnatuolissa eikä poikansa pöydässä miestä, joka oli syypää perheen isän kuolemaan, että lady pyysi häntä sanomaan, että hän rukoili sukulaisensa katumisen ja hänen maallisen onnensa puolesta ja että tämä sai vapaasti käyttää ladyn apua kaikkiin niihin elämänsuunnitelmiin, joihin hän saattoi ryhtyä, mutta ettei lady tällä puolen haudan enää halunnut häntä nähdä. Ja omasta puolestaan Tusher lisäsi, hänkin soi nuoruutensa ystävälle Harrylle rukouksensa ja suositteli hänelle vankilassa oloaikanaan luettavaksi muutamia uskonnollisia teoksia, jotka pastori julisti kovin terveellisiksi tuossa valitettavassa asemassaan oleville syntisille.

Ja tämä oli palkkio alttiista elämästä -- tämä vuosikausia kestäneen rakkaan kanssakäymisen ja intohimoisen uskollisuuden loppu! Harry olisi mielellään kuollut isäntänsä puolesta ja häntä pidettiin melkein hänen murhaajanaan; lady ei tiennyt, miten paljon hän oli uhrannut emäntänsä puolesta, ja kuitenkin työnsi hänet luotaan. Harry oli lahjoittanut hänen perheelleen kaiken mitä heillä oli, ja lady puhui hänelle almujen antamisesta aivankuin palkolliselle! Suru isäntänsä menettämisestä, hänen oman nykyisen asemansa synkkyys ja epäilykset tulevaisuuden suhteen -- kaikki unohtuivat tämän kauhistavan häväistyksen johdosta, joka hänen täytyi kestää, nekin masensi tämä kidutus suuremmalla voimallaan.

Hän kirjoitti mr. Tusherille vastauksen vankilastaan onnitellen pastoria tämän saaman Castlewoodin papinviran johdosta. Sarkastisesti hän kehoitti tätä askel askelelta seuraamaan ihailtavaa isäänsä, jonka kauhtanan hän oli perinyt, ja kiitti ladyä hänen avuntarjouksistaan, joita hän ei uskonut tarvitsevansa ja kehoitti ladyä muistamaan, jos hänen päätöksensä joskus muuttuisi Harryn suhteen, että hän oli valmis antamaan tälle todisteita uskollisuudesta, joka ei milloinkaan ollut horjunut ja jota hänen perheensä ei milloinkaan olisi tullut epäillä. "Ja ellemme enää kohtaa tässä maailmassa tai jos kohtaamme vain kuin vieraat", jatkoi mr. Esmond, -- "tuomio, jonka julmuutta ja vääryyttä en välitä valittaa -- tietää hän tämän jälkeen kuka oli hänelle uskollinen ja oliko hänellä mitään syytä epäillä sukulaisensa ja palvelijansa rakkautta ja alttiutta."

Tämän kirjeen lähettämisen jälkeen nuorukaisparan mieli oli vähän rauhallisempi kuin se oli ollut sitä ennen. Isku oli annettu ja hän oli sen kestänyt. Hänen julma jumalattarensa oli levittänyt siipensä ja kiitänyt pois ja jättänyt hänet yksin ja ystävittä, mutta _virtute sua_. Ja hänen täytyi horjumattomana kantaa sekä oikeudentuntonsa että tieto kärsimästään vääryydestä, kunniansa ja onnettomuutensa. Samoin kuin olen nähnyt miesten heräävän ja tarttuvan aseihin äkillisen torventoitotuksen kuullessaan, samoin jännittyy myös miehekäs mieli päättäväisyyteen tarpeen vaatiessa, kohtaa uhkaavan vaaran horjumattomana, ja, olipa hän kukistettu tai kukistaja, katsoo sitä aina suoraan silmiin. Oi, kukaan ei tiedä voimaansa eikä heikkouttaan, ennenkuin sattuma osoittaa niiden arvon. Jos hänen elämässään on ajatuksia ja tekoja, joiden muistoa mies häveten peräytyy, niin on varmaan myös sellaisia, joiden omistamisesta ja muistamisesta hän voi olla ylpeä -- anteeksi annettuja loukkauksia, kukistettuja kiusauksia silloin tällöin -- ja kestävyyden voittamia vaikeuksia.

Nämä eläviä koskevat, ajatukset vaivasivat paljon suuremmassa määrässä kuin suuri, katkera suru kuolleista Harry Esmondia hänen ollessaan vankilassa tutkinnon jälkeen; mutta voidaan ymmärtää, ettei hän voinut ottaa onnettomuustovereitaan tunteittensa uskotuksi, ja toiset luulivat, että nuorukaista vaivasi katumus ja suru isäntänsä menettämisestä. Tähän harhaluuloon hän suvaitsikin heidät jättää. Toverina hän oli niin synkkä ja hiljainen, että nuo kaksi upseeria, hänen kärsimystoverinsa, jättivät hänet suurimmaksi osaksi yksikseen; hyvin todennäköisesti he eivät pitäneet siitä, mitä he hänestä tiesivät; he lohduttautuivat arpapelillä, korteilla ja pullon tyhjentämisellä ja kuluttivat oman vankeusaikansa omalla tavallaan. Esmondista tuntui kuin hän olisi elänyt vuosia tuossa vankilassa ja sieltä päästessään hän oli muuttunut ja vanhentunut. Muutamina elämän aikoina elämme tunteissamme vuosia muutamissa viikoissa ja muistossamme nuo ajat ovat kuin suuria aukkoja vanhan ja uuden elämän välillä. Ette tiedä miten paljon kärsitte noissa ratkaisevissa sydänsairauksissa, ennenkuin tauti on ohitse ja katseenne jälkeenpäin palaa siihen. Kun aika on kulunut, on tuska ainakin siedettävä. Päivä kuluu, olipa tuska suurempi tai pienempi ja yökin menee jotenkuten. Vasta aikojen kuluttua huomaamme, millainen vaara on ollut -- niinkuin mies metsästäessään tai ratsastaessaan tekee henkensä kaupoilla huimaavan hypyn ja myöhemmin ihmettelee miten hän on kyennyt sen tekemään. Oi, te synkät surun ja raivon kuukaudet! Hän, joka niitä muistelee, on nyt vanhus. Kauan sitten hän on anteeksiantanut ja siunannut sen hellän käden, joka häntä haavoitti; mutta haavan jälki säilyy ja haava on vain arpeutunut -- ei mikään aika, kyyneleet, hyväilyt eikä katumus saata tuota vammaa pyyhkiä pois. Kankeaoppisia olemme suruun nähden _Reficimus rates quassas_ [korjaamme rikkoutuneet laivat]: härnäämme tuota merta yhä uudelleen ja uudelleen ja teemme uusia uhkayrityksiä. Esmond ajatteli varhaista elämäänsä koetuskaudeksi ja tätä viimeistä koettelemustaan miehuudenkokeeksi ennen elämään astumistaan -- niinkuin nuoret intiaanit vaieten kestävät kidutuksia, ennenkuin astuvat soturin arvoon heimonsa keskuudessa.

Mutta upseerit, jotka eivät tienneet surusta, joka jäyti heidän nuorta vaiteliasta ystäväänsä ja, koska he olivat tottuneita sellaisiin sattumiin, joissa toinen tai toinen heidän tovereistaan päivittäin maksoi miekan lunnaita, eivät tietenkään ryhtyneet kovin lohduttomasti valittamaan entisen asetoverinsa kohtaloa. Toinen tarinoi rakkausseikkailuista tai sodasta tai huveista, joihin Frank Esmond-parka oli ottanut osaa; toinen muisti miten erästä poliisia oli puijattu tai kapakkakerskailijaa löylyytetty: sillävälin kuin mylordin leskiparka istui hänen hautansa ääressä itkien häntä kuin todellista pyhimystä ja tahratonta sankaria -- niin kertoivat vieraat, jotka toivat uutisia lady Castlewoodista, ja Westburyn ja Macartneyn luona olikin melkein koko kaupunki käynyt tervehdyksellä.

Kaksintaistelu, sen tuhoisa loppu ja siihen osaaottaneiden kahden päärin ja kolmen alhaissäätyisen kuulustelu oli aiheuttanut mitä suurimman kiihtymyksen kaupungissa. Lentolehtiset ja sanomalehdet olivat täynnään tietoja heistä. Nuo kolme Newgatessa olevaa herraa olivat melkein yhtä suuressa määrin vieraiden ahdistamat kuin Towerin piispat tai maantierosvo ennen mestausta. Meidän suotiin kaikkien, kuten on sanottu, asua johtajan talossa sekä ennen kuulustelua että tuomion jälkeen, odottaessamme kuninkaan armahdusta. Tuon tuhoisan riidan todellista syytä ei myöskään tunnettu, niin tarkkaan olivat mylord ja nuo kaksi muuta henkilöä, jotka salaisuuden tunsivat, sen säilyttäneet; jokainen kuvitteli, että kohtauksen oli aiheuttanut uhkapelissä syntynyt väittely. Raittiin ilman ohella vangit saivat maksua vastaan melkein kaikkea mitä halusivat. Pidettiin huolta, ettei heitä sekoitettu tavallisiin rikoksentekijöihin, joiden ruokottomat laulut ja naurunrähäkkä ja kiroukset saattoi kuulla heidän puoleltaan vankilaa, jonne heidät ja onnettomat velkavangit oli huiskin haiskin syösty tyrmään.

II luku.

VANKEUTENI PÄÄTTYY, VAIKEUTENI EIVÄT.

Niiden vieraiden joukossa, jotka tulivat katsomaan noita kahta upseeria, oli eräs Harry Esmondin vanha tuttava, henkivartioston herra, hän nimittäin, joka oli ollut niin hyvä Harrylle, kun kapteeni Westburyn väki oli ollut Castlewoodiin majoitettuna enemmän kuin seitsemän vuotta sitten. Oppinut Dick ei enää ollut sotamies Dick, vaan Lucasin jalkaväen kapteeni Steele ja lordi Cuttsin, tuon kuningas Wilhelmin kuuluisan upseerin, joka oli urhoollisin ja rakastetuin mies Englannin armeijassa, kirjuri. Nuo kaksi iloista vankia olivat olleet juomassa erään ystäväjoukon kera (sillä meidän kellarimme, samoinkuin Newgaten vanginvartijankin, oli täpötäynnä burgundinviini- ja samppanjakoreja, joita everstien ystävät lähettivät). Ja Harry, joka ei ollenkaan halunnut heidän juomaansa eikä heidän keskusteluaan, hän kun oli liian heikko terveydeltään edelliseen ja liian synkkä mieleltään jälkimmäiseen, istui erillään pienessä huoneessaan lukien kirjoja, joita hänellä oli. Eräänä iltana kun kelpo eversti Westbury viinistä punaisena ja aina hyväntuulisena, kuten hän oli sekä humalassa ollessaan että muulloinkin, tuli nauraen Harryn kamariin ja sanoi: "Hei, nuori murjottaja! sinua on tullut eräs ystävä tapaamaan; hän rukoilee kanssasi tai juo kanssasi tai juo ja rukoilee vuorotellen. Dick, sinä kristitty sankari, tässä on Castlewoodin pikku tiedemies."

Dick saapui ja suuteli Esmondia molemmille poskille; nuorukainen tunsi, että hyväilijä löyhkäsi vahvasti espanjan viiniltä.

"Mitä! tämäkö on se pikkuinen mies, joka puhui latinaa ja täytti maljamme? Miten pitkäksi oletkaan kasvanut! Mutta olisinpa tuntenut sinut missä hyvänsä. Ja olet siis muuttunut hylyksi ja tappelijaksi ja tahdoit mitellä miekkoja Mohunin kanssa, eikö niin? Vakuutan Mohunin sanoneen eilen henkivartioston päivällisillä, jossa meitä oli sievä seura koolla, että tuo nuori mies halusi taistella hänen kanssaan ja oli noista kahdesta miehestä etevämpi."

"Toivon, että olisin voinut sitä koetella ja sen toteennäyttää, mr. Steele", virkkoi Esmond ajatellen hyväntekijävainajaansa, ja hänen silmänsä kyyneltyivät.

Tuota yhtä ilkeätä kirjettä lukuunottamatta, jonka oli emännältään saanut, ei mr. Esmond ollut kuullut hänestä mitään. Tämä näytti menettelevän päätöksensä mukaan: eroavan hänestä ja kieltävän hänet. Mutta miten ollakaan, nuorukainen sai hänestä tietoja, jotka mr. Steele uskollisesti toi prinssin ja prinsessan hovista, jossa kelpo kapteenimme oli ylennetty kamariherran virkaan. Kun hän oli saanut vapautta velvollisuuksistaan siellä, kapteeni Steele tuli usein lohduttamaan vankilassa olevia ystäviään. Epäilemättä pani iloinen luonto ja ystävällisyys kaikkia kovaosaisia kohtaan hänet vierailujaan tekemään, ja hyvä seura ja hyvä viini niitä pitkittämään.

"Tosiaankin", sanoi Westbury, "pikkuinen oppinut se ensiksi riidan alkoi -- nyt sen muistankin -- Lockissa. Olen aina vihannut tuota Mohunia. Mikä oli todellisena riidan syynä hänen ja Frank paran välillä? Loisinpa vetoa, että se oli nainen."

"Riita johtui pelistä -- vakuutan, että se johtui pelistä", vastasi Harry. "Lordiparkani menetti suuria summia ystävälleen Castlewoodissa. He vaihtoivat katkeria sanoja; ja vaikka lordi Castlewood oli lempein ja myöntyväisin elävistä olennoista, hän oli hyvin ylpeä, ja siitä johtui tuo kohtaus, joka on meidät tänne saattanut", virkkoi mr. Esmond, joka oli päättänyt olla koskaan tunnustamatta, että kaksintaisteluun oli ollut mitään muuta syytä kuin kortit.

"En tahdo puhua pahaa aatelismiehestä", sanoi Westbury, "mutta jos lordi Mohun olisi tavallinen henkilö, sanoisin, että oli vahinko, ettei häntä hirtetty. Hän tunsi arpapelin ja naiset jo siihen aikaan, jolloin muut pojat saavat koivurieskaa koulussa, hän oli yhtä huono mies kuin vanhin irstailija jo vuosia ennen kuin oli lopettanut kasvunsa ja käsitteli veristä miekkaa ja, florettia, ennenkuin oli kertaakaan käyttänyt partaveistä. Hän se piti Will Mountford parkaa keskustelussa sinä iltana, jolloin verinen Dick Hill hänet lävisti. Paha on oleva hänen loppunsa, paha on tuon nuoren lordin loppu oleva, eikä mikään loppu olekaan tarpeeksi paha hänelle", virkkoi kelpo mr. Westbury -- jonka ennustus kaksitoista vuotta myöhemmin toteutui sinä kohtalokkaana päivänä, jolloin Mohun kaatui ja vei kuolemaan mukanaan erään Englannin aatelismiesten urheimmista ja jaloimmista.