Part 16

"Olet vasta pikkuinen pojan naskali", sanoi mylord iloisesti, "mutta luulenpa totisesti, että pitäisit puolesi tuota miestä vastaan. Ei, poikaseni", hän jatkoi, "en tahdo sinun juoniasi enkä pistotemppujasi; minäkin osaan melko hyvin käyttää miekkaani ja tahdon taistella oman riitani omalla tavallani."

"Mutta minä tulen todistajaksi nähdäkseni, että peli on rehellistä", huudahti Harry.

"Niin, Jumala sinua siunatkoon, tule vain todistajaksi." "Koska taistelu tapahtuu, sir?" kysyi Harry, sillä hän näki kaikesta, että mylord oli järjestänyt koko asian yksityisesti edeltäpäin.

"Se on järjestetty näin: Lähetin pikalähetin Jack Westburyn luo sanoen haluavani tavata häntä yksityisesti. Hän tietää tarkoituksen ja tulee tänne hetimiten ja juo kanssani osan tuosta Espanjan viinistä. Sitten menemme teatteriin Duke Streetille, jossa tapaamme Mohunin; ja sitten menemme kaikki yhdessä illalliselle 'Ruusuun' tai 'Vinttikoiraan'. Sitten pyydämme siellä kortteja ja varmaankin syntyy riita pelistä; ja sitten -- Jumala meitä auttakoon -- poistuu maailmasta joko roisto ja petturi tai kehno, arvoton miesparka, joka ei välitä siihen jäädä. On parempi, että olen poissa, Hal; vaimoni tulee koko joukon onnellisemmaksi, kun olen poissa", sanoi mylord päästäen huokauksen, joka koski Harry Esmondin sydämeen niin, että häneltä pääsi nyyhkytys isäntänsä kättä pidellessään.

"Tuo asia päätettiin Mohunin kanssa, ennenkuin hän lähti kotoa, -- Castlewoodista tarkoitan", jatkoi mylord. "Vein tuon kirjelipun hänelle luettuani sen, ja syytin häntä roistomaisuudestaan; eikä hän voinut kieltää, vakuutti vain, että vaimoni oli viaton."

"Ja niin hän onkin, mylord, taivaan nimessä, hän on!" huudahti Harry.

"Ei epäilystäkään siitä, ei epäilystäkään. Hyvä vaimo on aina viaton", sanoi mylord. "Kun hän kuuli lordin kuolleen, hän pyörtyi epäilemättä sattumalta."

"Mutta mylord, _minunkin_ nimeni on Harry", huudahti Esmond polttavan punaisena. "Ilmoititte myladylle: 'Harry on saanut surmansa!'"

"Peijakkaan poika! Onko minun taisteltava sinunkin kanssasi", huudahti mylord raivostuneena. "Aiotko sinä, sinä pikkuinen käärme, jota minun lieteni on lämmittänyt, aiotko sinä pistää -- sinä? Ei, poikani, sinä olet rehellinen poika, hyvä poika." (Ja tässä hänen vihansa muuttui kyyneliksi, joita oli vielä surullisempi katsella.) "Olet rehellinen poika, ja rakastan sinua; ja taivas tietää, että olen niin onneton, etten välitä kenen miekka elämäni päättää. Kas tuossahan on Jack Westbury! No, Jack! Tervetuloa, vanha veikko! Tämä on sukulaiseni Harry Esmond."

"Joka kantoi teille maljanne Castlewoodissa, sir", sanoi Harry kumartaen; ja nuo kolme herraa istuutuivat ja alkoivat tyhjentää espanjan viinipulloa, joka oli heitä varten pöydälle asetettu.

"Harry on numero kolme", sanoi mylord. "Ei sinun tarvitse hänestä välittää, Jack." Ja everstin ilmeistä näkyi, aivan kuin hän olisi sanonut: "Eipä hän tosiaankaan näytä sen arvoiselta." Ja sitten mylord selitti sellaista, mihin sitä ennen oli vain vihjaillut. Kun hän riiteli mylord Mohunin kanssa, hän oli tälle velkaa tuhatkuusisataa puntaa, jota lordi Mohun sanoi olevansa valmis odottamaan kunnes herra varakreivi sen maksaisi. Mylord oli hankkinut nuo tuhatkuusisataa puntaa ja lähettänyt ne lordi Mohunille sinä aamuna ja ennen kotoa lähtöään järjestänyt asiansa ja oli nyt aivan valmis odottamaan riidan tuloksia.

Vaunut tilattiin, kun olimme juoneet muutamia pulloja espanjan viiniä, ja nuo kolme herraa läksivät sopimuksen mukaan Duke Streetin teatteriin. Näyteltiin Wycherlyn kirjoittama "Rakkautta metsässä".

Harry Esmond on ajatellut aina sen jälkeen jonkinmoisella kauhulla tuota näytelmää sekä mrs. Bracegirdlea, näyttelijätärtä, joka tuossa huvinäytelmässä esiintyi tytön osassa. Hän oli paashin puvussa ja tuli seisomaan herrojen eteen kuin nämä istuivat näyttämöllä ja katseli olkansa yli viekkaasti mustalla silmäparillaan ja hymyili mylordille ja kysyi, mikä vaivasi maalaisherroja ja oliko hän saanut pahoja uutisia Bullockin markkinoilta?

Näytösten välillä menivät herrat näyttämön puolelle ja keskustelivat vapaasti. Lordi Mohunin seurueeseen kuului kaksi henkilöä, sotilaspukuinen kapteeni Macartney ja siniseen, samettiseen, hopeakoristeiseen pukuun puettu herra, päässään vaalea peruukki ja kaulassaan upea, venetsialainen pitsiröyhelö -- mylord Warwickin ja Hollannin jaarli. Mylordilla oli käärö appelsiineja, joita hän söi ja tarjosi näyttelijättärille laskien leikkiä näiden kanssa. Ja kun mylord Mohun sanoi jotain karkeata, kääntyi mrs. Bracegirdle häneen päin ja kysyi häneltä, mitä hänellä oli siellä tekemistä ja olivatko hän ja hänen ystävänsä tulleet surmaamaan jotain toista, kuten he olivat tehneet Will Monntford-paralle? Mylordin synkkä naama tuli vielä synkemmäksi tästä ivasta ja sai häijyn, pahaenteisen ilmeen. Ne, jotka sen näkivät, muistivat sen ja puhuivat siitä jälkeenpäin.

Näytelmän päätyttyä nuo kaksi seuruetta yhtyivät yhdeksi, ja mylord Castlewood ehdotti silloin, että he menisivät johonkin ravintolaan illalliselle. Lockitin "Vinttikoira" Charing Crossilla valittiin määräpaikaksi. Kaikki kuusi lähtivät yhdessä kävelemään sinne; nuo kolme lordia kulkivat edeltä, lordi Mohunin kapteeni, eversti Westbury ja Harry Esmond heidän perässään. Heidän kävellessään Westbury kertoi Harry Esmondille hänen vanhasta ystävästään oppineesta Dickistä, joka oli ylennyt henkivartioston kornetiksi ja oli kirjoittanut kirjan nimeltä "Kristitty sankari" ja sai vaivansa palkkioksi koko henkivartioston naurun, sillä tuo kristitty sankari rikkoi yhtämittaa käskyjä, sanoi Westbury, ja oli jo taistellut pari kaksintaisteluakin. Ja matalammalla äänellä Westbury kehoitti nuorta mr. Esmondia olemaan ottamatta osaa esillä olevaan riitaan. "Yksi sekundantti riittää aivan hyvin", sanoi eversti, "ja joko kapteeni tai lordi Warwick voisi helposti poistua." Mutta Harry väitti vastaan; hän oli päättänyt pysyä mukana loppuun asti. Hän oli punonut suunnitelman, jolla hän luuli voivan estää herra varakreivin asiaan ryhtymästä.

He menivät ravintolan anniskelupuolelle ja pyysivät yksityishuonetta ja viiniä ja kortteja; ja kun tarjoilija oli nämä tuonut, he alkoivat juoda ja esittää maljoja ja näyttivät kovin ystävällisiltä niinkauan kuin palvelijat olivat huoneessa.

Harry Esmondin suunnitelma oli sanalla sanoen tämä: hän aikoi ryhtyä puheisiin lordi Mohunin kanssa, loukata tätä ja siten päästä riidassa etusijalle. Niinpä hän tarjoutui pelaamaan, kun kortit otettiin esiin. "Pyh!" sanoi lordi Mohun (joka joko tahtoi pelastaa Harryn tai katsoi parhaaksi olla koettelematta tuota _botte de Jesnite'a_), -- "nuorten yliopistoherrain ei pitäisi pelata näistä panoksista. Olette liian nuori."

"Kuka uskaltaa sanoa, että olen liian nuori?" puhkesi Harry puhumaan. "Pelkääkö teidän ylhäisyytenne?"

"Minäkö pelkäisin!" huudahti Mohun.

Mutta hyvä varakreivi näki tarkoituksen. "Pelaan kanssasi kymmenestä moidoresta, Mohun", hän sanoi. --

"Sinä tyhmä poika, emme me pelaa täällä pikkupenneistä kuten te Cambridgessa" Ja Harry, jolla ei ollut niin suurta summaa taskussaan (sillä hänen puolivuotisrahansa oli aina kovin tyyten kulutettu ennenkuin hän sai uuden), peräytyi vihaisena ja raivoissaan siitä, ettei hänellä ollut tarpeeksi rahaa lyödä pöytään.

"Lyön nuoren herran panokseksi kruunun", sanoi lordi Mohunin kapteeni.

"Luulin että kruunut ovat armeijan herroilla harvinaisia", sanoi Harry.

"Onkos niitä yliopistossa?" kysyi kapteeni.

"Siellä annetaan narreja selkään", kiihtyi Harry, "ja ruoskitaan kerskailijoita ja heitetään penikat järveen."

"Silloinpa, totisesti, on muutama pelastunut hukkumasta", sanoi kapteeni, joka oli irlantilainen; ja kaikki herrat rupesivat nauramaan ja siten saivat Harry-paran vielä vihaisemmaksi.

Hetken kuluttua mylord Mohun sammutti kynttilän -- silloin toivat tarjoilijat uusia pulloja ja laseja ja jäivät huoneeseen -- jolloin herra varakreivi sanoi: "Piru sinut periköön, Mohun, miten kirotun typerä oletkaan! Sytytä kynttilä, tarjoilija."

"Kirotun typerä on kirotun typerä sanantapa, mylord", kiivastui toinen. "Kaupunkilaisherrat eivät käytä sellaisia sanoja --, tai pyytävät anteeksi, jos sen tekevät."

"Minä olenkin maalaisherra", sanoi herra varakreivi.

"Näen sen käyttäytymisestänne", sanoi lordi Mohun. "Kukaan mies ei saa sanoa minua kirotun typeräksi."

"Heitän nuo sanat vasten silmiänne, mylord", sanoi toinen; "lähetänkö kortitkin samaa tietä?"

"Herrat, herrat! palvelijain nähdenkö?" huudahtivat eversti Westbury ja mylord Warwick yhteen ääneen. Tarjoilijat poistuivat kiireesti huoneesta. He kertoivat alhaalla oleville ihmisille yläkerrassa syttyneestä riidasta.

"On jo tarpeeksi sanottu", sanoi eversti Westbury. "Kohtaavatko teidän ylhäisyytenne toisensa huomenaamuna?"

"Peruuttaako mylord Castlewood sanansa?" kysyi Warwickin jaarli.

"Mylord Castlewood on oleva -- ensimmäinen", sanoi eversti Westbury.

"Silloin emme voi asialle mitään. Huomatkaa herrat, on käytetty loukkaavaa puhetapaa -- hyvitystä on pyydetty ja se on evätty."

"Ja se on evätty", sanoi mylord Castlewood pannen hatun päähänsä. "Missä kohtaamme ja milloinka?"

"Koska mylord kieltäytyy hyvittämästä, jota suuresti pahoittelen, ei mikään aika ole niin hyvä kuin nykyhetki", sanoi mylord Mohun. "Ottakaamme kantotuolit ja lähtekäämme Leicester Fieldiin."

"Onko teidän ylhäisyydellänne ja minulla kunnia vaihtaa pari otetta?" kysyi eversti Westbury syvään kumartaen Warwickin ja Hollannin lordilta.

"On kunniaksi minulle", sanoi lordi, tehden komean kumarruksen, "saada kilpailla herran kanssa, joka on ollut Monsin ja Namurin taisteluissa."

"Suvaitseeko pastori, että annan teille pienen opetuksen?" kysyi kapteeni.

"Ei, ei herrat! kaksi kummallakin puolella riittää varsin hyvin", sanoi Harryn isäntä. "Säästäkää poikaa, kapteeni Macartney", ja hän puristi Harryn kättä -- viimeistä edellisen kerran elämässään.

Ravintolan anniskelupuolella kaikki herrat pysähtyivät ja herra varakreivi sanoi nauraen tarjoilijattarelle, että kortit panevat ihmiset ikävästi riitelemään, mutta että erimielisyys nyt oli haihtunut ja että seurue yhdessä lähti lordi Mohunin taloon Bow Streetille juomaan pullon lisää ennen maatamenoa.

Sitten tilattiin puolisen tusinaa kantotuoleja, ja nuo kuusi herraa astuivat niihin antaen kantajille salaisen määräyksen mennä Leicester Fieldiin, jossa herrat laskettiin maahan Standardravintolaa vastapäätä. Oli keskiyö ja kaupunki oli jo käynyt levolle ja vain muutamien talojen akkunoista näkyi valoja: mutta yö oli kyllin kirkas siihen onnettomaan tarkoitukseen, jota varten riitaveikot tulivat, ja niin kävivät kaikki kuusi tuolle kohtalokkaalle torille; kantomiehet seisoivat rautasuojuksen takana ja vartioivat porttia, ettei kukaan voinut kohtausta häiritä.

Kaikki mitä siellä tapahtui on tullut kaiken kansan tietoon ja varoitukseksi muille julkaistu maamme aikakirjoissakin. Oltuaan ottelussa vain muutamia minuutteja, niin Harry Esmond luuli (mutta koska hän kamppaili oman vastustajansa miekkaa vastaan, joka vastustaja oli kiivas, voi olla niin, ettei hän pitänyt kunnon laskua ajasta), ilmaisi ulompana olevien kantajien huuto -- he polttivat piippujaan ja nojasivat kentän tankoihin katsellessaan kentällä tapahtuvaa ottelua -- että jokin onnettomuus oli tapahtunut. Tämä sai Esmondin pudottamaan miekkansa ja katsahtamaan ympärilleen, jolloin hänen vihollisensa haavoitti häntä oikeaan käteen. Mutta nuori mies ei paljon välittänyt haavastaan, vaan juoksi sinne, missä näki rakkaan isäntänsä makaavan maassa.

Mylord Mohun oli hänen luonaan.

"Oletko pahasti loukkaantunut, Frank?" hän kysyi ontolla äänellä.

"Kuolema kai tästä tulee", vastasi mylord maasta.

"Ei, ei, ei niin", sanoi toinen; "ja kutsun Jumalan todistajaksi, Frank Esmond, että olisin pyytänyt sinulta anteeksi, jos vain olisit antanut minulle siihen tilaisuuden. Ensi -- ensi aiheena meidän riitaamme, ei kukaan muu, sen vannon, ollut syynä kuin minä ja -- ja se että mylady --"

"Vaiti!" sanoi varakreivi-parka, kohottautuen käsivartensa varaan ja puhuen heikosti. "Riita aiheutui korteista -- noista kirotuista korteista. Harry, poikani, oletko sinäkin haavoittunut? Jumala sinua auttakoon! Rakastin sinua, Harry, ja sinun on suojattava pikku Frankiani -- ja -- ja vie tämä pieni sydän vaimolleni."

Ja sitten rakas lordini tunnusteli pientä kultaista medaljonkia, joka hänellä oli rinnallaan, ja niin tehdessään, hän kaatui maahan tajuttomana.

Tästä säikähdyimme kaikki luullen hänen kuolleen; mutta Esmond ja eversti Westbury käskivät kantajien tulla kentälle, ja niinpä vietiin mylord erään mr. Aimesin, haavurin luo, joka piti kylpylää, Long Acre'iin ja siellä herätettiin talon väki ja tämän riidan uhri kannettiin sisään.

Herra varakreivi asetettiin vuoteelle ja haavuri, joka näytti sekä ystävälliseltä että taitavalta, tarkasti hänen haavansa. Kun hän oli hoitanut mylordia, sitoi hän Harry Esmondin käden (poika oli myös verenhukasta pyörtynyt, talossa ja oli jonkun aikaa voinut olla tiedotonna); kun nuori mies tuli tajuihinsa, hän kysyi kiihkeästi, miten hänen rakas isäntänsä voi; silloin haavuri johdatti hänet huoneeseen, jossa lordi Castlewood makasi; tämä oli jo lähettänyt hakemaan pappia, ja halusi kiihkeästi, niin sanottiin, puhutella sukulaistaan. Lordi makasi vuoteella kovin kalpeana ja kuolevan näköisenä, ja hänen silmissään oli tuo kiinteä, entehikäs katse, joka on kuoleman ennustaja; ja hän viittasi heikosti kädellään kaikkia muita luotaan poistumaan ja huudahti: "Harry Esmond yksin", jolloin hänen kätensä voimattomana vaipui peitteelle; Harry tuli esiin ja kumartui ja suuteli sitä.

"Sinähän olet vähää vailla pappi, Harry", sanoi varakreivi katkonaisesti, hymyillen heikosti ja tarttuen nuorukaisen käteen kylmällä kädellään. "Ovatko kaikki menneet? Suo minun tehdä sinulle kuolinvuodetunnustukseni."

Ja oli kuin pyhä kuolema olisi odottanut vuoteen jalkopäässä hänen sanojensa peloittavana todistajana, kuolevan sieluparan hengähtäessä ilmi viimeiset toivomuksensa perheeseensä nähden -- hän ilmoitti nöyrästi katuvansa virheitään -- ja kristillistä suhtautumistaan maailmaan, jonka oli jättämäisillään. Muutamat hänen kertomansa asiat koskivat Harry Esmondia yhtä paljon kuin ne häntä hämmästyttivät. Ja herra varakreivi, heikontuen ihan silmissä, oli näiden ihmeellisten tunnustusten keskikohdalla, kun se kirkonmies, mr. Atterbury, jota hän oli lähettänyt hakemaan, saapui paikalle.

Tämä herra ei vielä ollut saavuttanut mitään ylhäistä kirkollista arvoa; hän oli vain St. Bride-kirkon saarnaaja, mutta veti koko kaupungin sinne kauniilla saarnoillaan. Hän oli mylordin kummipoika, ja mylord oli ollut hänen isänsä oppilas; hän oli Oxfordista käsin vieraillut Castlewoodissa usean kerran, ja hänen neuvostaan luullakseni lähetettiin Harry Esmond Cambridge'iin eikä Oxfordiin, josta paikasta mr. Atterbury, vaikka olikin sen huomattu jäsen, puhui vain pahaa.

Sanan viejämme löysi tuon hyvän papin kirjojensa äärestä jo kello viideltä aamulla, ja tämä seurasi miestä halukkaasti taloon, jossa varakreivi-parkani makasi; Esmond hoivasi häntä ja sai kuulla hänen viimeiset sanansa.

Kun mylord kuuli mr. Atterburyn saapumisesta, hän pyysi pusertaen Esmondin kättä, saada olla kahdenkesken papin kanssa, ja Esmond jätti heidät tuota juhlallista keskustelua varten. Varmaa on, että hänen omat rukouksensa ja surunsa koskivat hänen kuolevaa hyväntekijäänsä. Mylord oli sanonut hänelle sellaista, joka hämmensi nuorukaista -- ilmoittanut hänelle erään salaisuuden, joka suuresti koski häntä. Kuultuaan sen hänellä oli tosiaankin ollut hyvää syytä epäilykseen ja kauhuun, henkiseen tuskaan samoinkuin päättäväisyyteenkin. Sillävälin kuin keskustelu mr. Atterburyn ja hänen kuolevan parannuksentekijänsä kanssa tapahtui sisemmässä huoneessa, riehui lordi Castlewoodin nuoren toverin rinnassa järkyttävä, suuri sisäinen taistelu.

Tunnin kuluttua -- ehkä enemmänkin -- tuli mr. Atterbury huoneesta, katsoen hyvin tutkivasti Esmondiin ja pitäen kädessään jotain paperia.

"Hän on Jumalan peljättävän tuomion partaalla", kuiskasi pappi. "Hän on keventänyt sydämensä minulle. Hän antaa anteeksi ja uskoo ja tekee parannuksen. Tuleeko se julkiseksi? Käskemmekö todistajan sitä allekirjoittamaan?"

"Jumala tietää", nyyhkytti nuorukainen; "rakas lordini on tehnyt minulle pelkkää hyvää koko elämänsä ajan."

Pappi asetti paperin Esmondin käteen. Tämä katsoi siihen. Se häälyi hänen silmissään.

"Se on rippitunnustus", sanoi hän.

"Se riippuu teistä", vastasi mr. Atterbury.

Huoneessa oli tuli, jonka ääressä kuivattiin vaatteita kylpyhuoneita varten, ja nurkassa oli kasa vaatteita kokonaan rakkaan lordini veren värjäämänä. Esmond meni tulen ääreen ja heitti siihen tuon paperin. Huoneessa oli suuri takka lasitetuista värillisistä tiilistä. Miten hyvin muistammekaan sellaisina kauhunhetkinä näkemämme pikkuseikat! -- kirjapahasen, jota olemme lukeneet suuressa surussa -- viimeisen ruokalajin maun, ruokalajin, jonka olemme syöneet ennen kaksintaistelua, tai jonkun tärkeän kohtauksen tai eron edellä. Värilliset tiilit tuossa huonossa talossa oli karkea kuva, joka kuvasi Jaakoppia karvaisine käsineen kavaltamassa Iisakilta Esaun esikois-oikeutta. Palava paperi valaisi kuvaa.

"Se on vain rippitunnustus, mr. Atterbury", virkkoi nuorukainen. Hän nojasi päätään uuninhyllyä vasten; kyyneltulva täytti hänen silmänsä. Nyt vuotivat ensimmäiset kyyneleet senjälkeen kun hän oli saapunut lordinsa ääreen pelästyneenä tästä haavoittumisesta sekä vielä enemmän siitä, mitä kuoleva lordiparka oli hänelle kertonut, ja sen ajatuksen masentamana, että hän tuli olemaan tämän kaksinkertaisen onnettomuuden sanoman saattajana niille, joita enimmän rakasti.

"Menkäämme hänen luokseen", sanoi mr. Esmond. Ja he menivät viereiseen huoneeseen, jossa tällä välin päivä oli alkanut sarastaa; se näytti lordi-parkani kalpeat kasvot ja kiihkeän hartaasti anovat silmät, joissa oli tuon lähenevän lopun peloittavan entehikäs katse. Haavuri oli hänen luonaan. Hän meni huoneeseen, josta Atterbury saapui. Varakreivi käänsi sammuvat silmänsä Esmondia kohti. Tämän oli vaikea hengittää, kun hän kuuli isäntänsä kurkun korahtelevan.

"Herra varakreivi", sanoi mr. Atterbury, "mr. Esmond ei halua mitään todistajaa ja on polttanut tuon paperin."

"Rakkain isäntäni!" sanoi Esmond polvistuen ja tarttuen lordin käteen ja suudellen sitä.

Mylord nousi vuoteellaan ja kietoi käsivartensa Esmondin ympärille. "Jumala siu -- siunatkoon --" hän sai vaivoin sanotuksi. Veri syöksähti hänen suustaan ja tulvi nuorukaisen yli. Rakasta lordiani ei enää ollut. Hän oli mennyt, siunaus huulillaan, rakkaus, katumus ja hyvyys miehekkäässä sydämessään.

"_Benedicti benedicentes_", sanoi mr. Atterbury; ja nuorukainen polvistuneena vuoteen ääreen huokaisi "amen."

"Kuka vie varakreivittärelle tämän sanoman?" oli mr. Esmondin seuraava ajatus. Ja hän pyysi mr. Atterburyä viemään suruviestin Castlewoodiin. Hän ei itse voinut viedä emännälleen noin hirveätä sanomaa. Kun mr. Atterbury ystävällisesti myöntyi, kirjoitti Esmond kiireisen kirjelipun muistikirjaansa mylordin palvelijalle, pyytäen tätä hankkimaan hevoset mr. Atterburylle ja ratsastamaan hänen kanssaan ja lähettämään Esmondin oman matkalaukun Gatehouse-vankilaan, jonne hän päätti mennä ja antautua vangiksi.

II KIRJA

ESMONDIN SOTAISET VAIHEET JA MUITA ESMONDIN PERHETTÄ KOSKEVIA ASIOITA

I luku.

OLEN VANKILASSA JA MINUA KÄYDÄÄN KATSOMASSA, MUTTA EI LOHDUTETA.

Ne, jotka ovat nähneet ennenaikaisen kuoleman kohtaavan kunnioittamiaan ja rakastamiaan henkilöitä ja tietävät, miten hyödytön lohdutus on, voivat kuvitella Harry Esmondin tuskaa hänen oltuaan tuon tuhoisan, öisen murhenäytelmän osanottajana. Hän ei voinut, sen hän tunsi, kohdata armasta emäntäänsä ja kertoa tälle mitä oli tapahtunut. Hän oli kiitollinen kun hyvä Atterbury suostui viemään tuon suruviestin ladylle; mutta surunsa ohella, jonka hän vankilaan vei mukanaan, hänellä oli sydämessään sellaista, mikä salaisesti häntä ilahdutti ja lohdutti.

Suuren salaisuuden oli Esmondille kertonut hänen onneton, kaatunut sukulaisensa maatessaan kuolinvuoteellaan. Jos hän sen paljastaisi, niinkuin hän oikein ja kunniallisesti voisi tehdä, toisi paljastus vain suuremman surun niille, joita hän maailmassa enin rakasti ja joilla jo oli tarpeeksi surua ennestäänkin. Saattaisiko hän häpeätä ja ahdinkoa niille, joihin oli kiintynyt niin monenmoisiin hellin rakkauden ja kiitollisuuden sitein? Häpäisisikö hän isänsä leskeä? Solvaisiko ja tahraisiko hän isänsä ja sukulaisensa kunniata? Ja minkä vuoksi? Pelkän arvonimen vuoksi, jota olisi käytettävä viattoman pojan kustannuksella, pojan, joka oli hänen rakkaan hyväntekijättärensä poika. Hän oli ratkaissut tämän asian omassatunnossaan sillävälin kuin poloinen lordi ripitti itsensä papille. Toisella puolella olivat kunnianhimo, kiusaus ja oikeuskin; mutta rakkaus, kiitollisuus ja uskollisuus pitivät puoliaan toisaalla. Ja kun taistelu oli päättynyt Harryn tunnossa, hänet valtasi oikeamielisen onnen tunne, ja kiitollisuuden kyyneleet silmissään hän kiitti Jumalaa siitä päätöksestä, minkä hän oli kyennyt tekemään.

"Kun omat veriheimolaiseni minut hylkäsivät", hän ajatteli, "ottivat nämä armaat ystävät minut luokseen ja hoivasivat minua. Kun itse olin nimetön orpo ja kaipasin suojelijaa, sain sen tuosta kunnon miehestä, joka nyt oli mennyt Korkeimman tuomioistuimen eteen katuen sitä vähäistä vääryyttä, minkä teki."

Ja tämän lohdullisen ajatuksen elähdyttämänä Esmond meni ilmoittautumaan vankilaan, suudeltuaan hyväntekijänsä kylmiä huulia.

Kolmantena päivänä Esmondin tulon jälkeen Gatehouse-vankilaan, (missä hän oli vuoteessa tuntien kovaa tuskaa haavassaan, joka oli tulehtunut ja jota ankarasti särki) hänen harkitessaan noita ajatuksia ja päätöksiä, joista juuri on puhuttu ja jotka sekä masensivat että lohduttivat häntä, vartija tuli ilmoittamaan, että eräs vieras kysyi häntä; ja vaikka Esmond ei voinut nähdä vieraan kasvoja, joita verhosi musta huntu ja vaikka tämän vartalo samaten oli kaikkein synkimmässä surupuvussa, hän tiesi kuitenkin heti, että hänen vieraansa oli hänen rakastettu emäntänsä.

Esmond nousi vuoteeltaan, missä hän lepäsi, koska hän oli kovin heikko, ja astui vierastaan vastaan peräytyvän vartijan sulkiessa oven heidän takanaan tuossa surujen tyyssijassa. Sitten hän ojensi vasemman kätensä (sillä hänen oikea kätensä oli haavoittunut ja siteissä), ja hän olisi sulkenut siihen emäntänsä lempeän käden, joka oli tehnyt hänelle niin monta hyvää työtä niin monena vuonna. Mutta lady Castlewood peräytyi hänestä, työnsi kasvoiltaan huntunsa ja nojasi suurta raudoitettua ovea vasten, jonka vanginvartija oli juuri sulkenut heidän takanaan. Ladyn kasvot olivat kalmankalpeat, kuten Esmond saattoi hunnun alta nähdä, ja hänen silmänsä, jotka tavallisesti olivat niin suloiset ja lempeät, katsoivat nuorukaiseen nyt niin synkän surullisina ja vihaisina, että se saattoi tämän, joka oli tottumaton saamaan osakseen tylyä kohtelua tältä henkilöltä, kääntämään pois katseensa ladyn kasvoista.

"Tämäkö, mr. Esmond", virkkoi hän, "on paikka, jossa teidät tapaan, ja tähän olette siis minut saattanut!"

"Olette tullut minua onnettomuudessani lohduttamaan, rouva", sanoi nuorukainen (vaikka hän tuskin tiesi miten puhuttelisi ladyä, niin ylivoimaisiksi kävivät hänen tunteensa, kun hän ladyä katseli.)

Lady lähestyi häntä hiukan, mutta seisoi yhä vaiteliaana ja vavisten katsellen nuorukaista mustien suruverhojensa takaa, pienet, valkoiset kädet yhteen puserrettuina, vavahtelevin huulin, silmät ilmeettöminä.

"Ette ole tullut minua nuhtelemaan", jatkoi nuorukainen hetken vaiti oltuaan. "Suruni on kyllin suuri sellaisenaan."

"Ottakaa pois kätenne, -- älkää koskeko sillä minua!" huudahti lady.

"Katso, se on verinen!"

"Parasta olisi, että olisivat vuodattaneet kaiken vereni", virkkoi Esmond, "jos te olette minulle tyly."