Part 15

"Ei, vaan rauhan säilyttäminen perheessä, jota rakastan enin maailmassa", vastasi Harry Esmond heltyen; "jalon hyväntekijäni kunnia -- rakkaan emäntäni ja hänen lastensa onni. Olen heille velkaa kaiken elämässä, mylord, ja panisin henkeni alttiiksi kenen puolesta hyvänsä heistä. Mikä tuo teidät tänne häiritsemään tätä rauhallista kotia? Mikä viivyttää teitä, kuukauden kuukauden jälkeen, maaseudulla? Mikä panee teidät teeskentelemään sairautta ja keksimään tekosyitä viivyttelyllenne? Sekö, että voittaisitte isäntä-parkani rahat? Olkaa jalomielinen, mylord, ja säälikää hänen heikkouttaan hänen vaimonsa ja lastensa vuoksi. Sekö, että voisitte leikkiä hyveellisen naisen yksinkertaisella sydämellä? Voisitte yhtä hyvin hyökätä Toweria vastaan paljain käsin. Mutta voitte tahrata hänen nimensä puhumalla siitä, kevyesti tai yrittämällä sopimattomia -- enkä kiellä, että teidän vallassanne on tehdä hänet onnettomaksi. Säästäkää näitä viattomia ihmisiä ja poistukaa heidän luotaan."

"Herranen aika, uskonpa, että itse olette iskenyt silmänne tuohon sievään puritaaniin, nuoriherra Harry", sanoi mylord nauraen huoletonta, hyväntuulista naruaan ja aivankuin olisi kuunnellut mielenkiinnolla nuoren miehen kiihkeätä pyyntöä. "Kuiskatkaa, Harry! Rakastatteko häntä itse? Onko juoppolalli Frank Esmond joutunut kaiken lihan tielle?"

"Mylord, mylord", huudahti Harry kasvot punaisina ja silmät kyynelissä; "minulla ei ole milloinkaan ollut äitiä, mutta rakastan tätä naista äitinäni. Jumaloin häntä kuin pyhäinpalvoja pyhimystä. Kun kuulen hänen nimeänsä mainittavan kevyessä tarkoituksessa, tuntuu se minusta pyhäinhäväisyltä. Rohkenisitteko ajatella omasta äidistänne niin tai suvaita kenenkään hänestä siten puhuvan. Minulle on kauhistus ajatella, että kukaan mies saattaa hänestä ajatella likaisesti. Rukoilen teitä, vaadin teitä jättämään hänet. Onnettomuus on oleva tämän seurauksena."

"Onnettomuus, pyh!" sanoi mylord antaen piiskansivalluksen hevosille, jotka tällä hetkellä -- sillä olimme päässeet lakeuksille -- alkoivat nelistää niin, ettei mistään pidättämisestä ollut apua. Ohjakset katkesivat lordi Mohunin käsissä ja pillastuneet hevoset kiitivät hurjina eteenpäin, ajoneuvot vaappuivat edestakaisin ja ajajat tarrautuivat niiden laitoihin kynsin hampain, kunnes he näkivät edessään suuren rotkon, jossa kaatumista ei voinut välttää, silloin nuo kaksi herraa hyppäsivät henkensä edestä, kumpikin omalta puoleltaan kääseistä. Harry Esmond putosi nurmikkoon niin rajusti, että hän hetkeksi pyörtyi; mutta jonkun ajan kuluttua hän kykeni nousemaan, kovin pahoinvoipana ja vertavuotavin nenin, mutta ilman muuta vammaa. Lordi Mohun ei ollut niin onnellinen; hän putosi päälleen erästä kiveä vasten ja makasi nyt maassa, nähtävästi kuolleena.

Tämä onnettomuus tapahtui herrojen ollessa kotiin päin palaamassa -- ja mylord Castlewood kohtasi mennessään poikansa ja tyttärensä kanssa ratsastamaan nuo parihevoset niiden nelistäessä ajopelit takanaan ja katkonaiset ohjat jalkoihin sotkeutuneina; mylordin palvelijat käännyttivät ja pysäyttivät ne. Nuori Frank havaitsi lordi Mohunin punaisen takin ja seurue kiiruhti tuon onnettoman herran ja Esmondin luo; Harry oli jo noussut maasta. Lordin suuri peruukki ja töyhtöniekka hattu olivat pudonneet, ja otsassa olevasta haavasta oli vuotanut runsaasti verta. Hän näytti olevan ja olikin jo ruumiina.

"Suuri Jumala! hän on kuollut!" sanoi mylord. "Jonkun on ratsastettava! Hakekaa tohtori -- jääkää! Menen kotiin ja noudan tänne Tusherin; hän tuntee kirurgiaa", ja mylord nelisti pois ja hänen poikansa hänen jäljessään.

Tuskin he olivat poistuneet, kun Harry Esmond, joka juuri oli tullut tajuihinsa, muisti mielessään samanlaisen onnettomuuden, jonka oli nähnyt ratsastaessaan Newmarketista Cambridge'iin; ja reväisten hihan mylordin takista Harry aukaisi kynäveitsellä suonen hänen käsivarrestaan ja rauhoittui hetken kuluttua kokonaan nähdessään veren vuotavan. Kesti lähes puoli tuntia, ennenkuin lordi tuli tajuihinsa; sillävälin tohtori Tusher ja pikku Frank saapuivat ja huomasivat, ettei mylord ollutkaan vainaja, niin kalman kalpea kuin olikin.

Hetken kuluttua, kun lordi kykeni sen kestämään, asettivat he hänet rengin ratsulle ja antoivat toisen ratsun Esmondille; miehet kävelivät molemmin puolin lordi Mohunia tukien häntä, milloin tarve vaati, ja arvoisa tohtori Tusher heidän kanssaan. Pikkuinen Frank ja Harry ratsastivat yhdessä antaen hevosen kävellä.

"Kun ratsastimme kotiin yhdessä", sanoi poika, "kohtasimme äidin, joka käveli pengermällä tohtorin kanssa ja isä pelästytti häntä kertomalla, että sinä olit kuollut --"

"Ettäkö minä olin kuollut?" hätäytyi Harry.

"Niin. Isä sanoi: 'nyt on Harry-parka saanut surmansa, kultaseni', jolloin äiti kirkaisi kovasti, ja voi, Harry, hän kaatui ja minä luulin, että hänkin kuoli. Enkä ole milloinkaan nähnyt isää semmoisella tuulella. Hän kirosi voimakkaimmalla tavallaan ja tuli aivan kalpeaksi ja sitten hän alkoi omituisesti nauraa ja käski tohtorin ottaa hänen hevosensa ja minun seurata tohtoria; me poistuimme isän luota. Ja kun katsoin takaisin, näin hänen valavan vettä suihkulähteestä äidin päälle. Oi, miten äiti pelästyi!"

Miettien tätä omituista tapausta -- sillä mylord Mohunin nimi oli myöskin Harry ja ystävykset sanoivat toisiaan usein Frankiksi ja Harryksi -- ja kovin kiihtyneenä ja huolestuneena ratsasti Esmond kotiin. Hänen rakas emäntänsä oli yhä pengermällä ja hänen palvelijattarensa oi hänen luonaan, eikä mylord ollut enää siellä. Sieltä johtivat rappuset ja pieni ovi tielle. Lordi Mohun ratsasti, näyttäen kovin aavemaiselta, nenäliina pään ympärillä ja ilman hattuaan ja peruukkiaan, joita renki kantoi; mutta hänen kohteliaisuutensa ei hänestä luopunut ja hän kumarsi ylhäällä seisovalle ladylle.

"Taivaan kiitos, että pelastuitte!" sanoi tämä.

"Ja Harrykin on pelastunut, äiti", riemuitsi pikku Frank, -- "hurraa!"

Harry Esmond astui ratsulta ja juoksi emäntänsä luo ja samoin pieni Frank, ja toinen rengeistä otti huostaansa nuo kaksi hevosta, sillävälin kuin toinen, hattu ja peruukki kädessä, käveli mylordin ratsun ääressä pääportille, joka oli puolen kilometrin päässä.

"Oi oma poikani! millaisen säikähdyksen oletkaan minulle tuottanut!" sanoi lady Castlewood Harry Esmondin saapuessa hänen luokseen, hän tervehti nuorukaista loistavine ilmeineen ja lempeätä tervetuloa soivin äänin; ja hän oli niin hyvä, että suuteli nuorukaista (toisen kerran lady häntä niin kunnioitti) ja kulki sisälle Harryn ja poikansa välissä, pidellen kumpaakin kädestä.

XIV luku.

RATSASTAMME HÄNEN JÄLKEENSÄ LONTOOSEEN.

Levättyään muutamia päiviä lordi Mohun tointui vammastaan niin paljon, että kykeni ilmoittamaan aikovansa lähteä seuraavana aamuna, jolloin hän myös poistui Castlewoodista, päättäen matkustaa Lontooseen lyhyin päivämatkoin ja levätä kaksi yötä tiellä. Hänen isäntänsä kohteli häntä harkitun ja juhlallisen kohteliaasti, joka kokonaan poikkesi mylordin tavallisesta, suorasta ja huolettomasta käytöksestä, mutta ei ollut mitään syytä olettaa, että nuo kaksi lordia eivät eronneet ystävinä, vaikka Harry Esmond huomasi, että herra varakreivi kohtasi vieraansa vain muiden henkilöjen seurassa ja näytti välttävän hänen kanssaan kahdenkesken jäämistä. Eikä hän myöskään saattanut ratsullaan lordi Mohunia, kuten hänen oli tapana tehdä useimmille ystävilleen, joita hän aina oli halukas lausumaan tervetulleeksi ja haluton päästämään luotaan; hän vain tyytyi, kun lordi Mohunin hevosten ilmoitettiin olevan valmiina ja niiden omistaja ilmaantui matkavalmiina jättääkseen kohteliaimmat jäähyväisensä Castlewoodin naisille, seuraamaan lordi Mohunia alakertaan hänen hevostensa luo ja kumartamaan ja toivottamaan hänelle onnellista matkaa. "Tapaan sinut Lontoossa ennen pitkää, Mohun", sanoi mylord hymyillen, "silloin teemme toistemme kanssa lopulliset tilit."

"Älä huoli antaa niiden itseäsi vaivata, Frank", sanoi toinen iloisesti ja kättään ojentaessaan hän näytti hieman hämmästyneen siitä tylystä ja ylpeästä tavasta, jolla hänen isäntänsä otti vastaan hänen erotervehdyksensä; ja niin hän ratsasti palvelijainsa seuraamana pois.

Harry Esmond oli tuota lähtöä näkemässä. Se oli hyvin erilainen kuin mylordin tulo, jota varten oli tehty suuria valmistuksia (silloin vanha talo pukeutui parhaaseen asuunsa vieraansa kunniaksi); ja tänä päivänä kaikki olivat surullisia ja väkinäisiä, mikä täytti mr. Esmondin mielen synkin entein ja surullisin, määrittelemättömin huolin. Lordi Castlewood seisoi ovella katsellen vieraansa ja tämän palvelijain jälkeen, kun nämä kulkivat ulomman portin kaaren alitse. Sinne päästyään lordi Mohun vielä kerran kääntyi; herra varakreivi kohotti hitaasti majavannahkalakkiaan ja kumarsi. Harryn mielestä hänen kasvonsa olivat omituisen lyijynväriset. Hän kirosi ja potkaisi koiriansa, jotka hypellen saapuivat hänen luokseen; sitten hän käveli suihkulähteen luo pihan keskelle ja nojaten erääseen pylvääseen katsoi altaaseen. Kun Esmond meni omaan huoneeseensa -- se oli entinen kappalaisen huone pihan toisella puolella -- ja kääntyi mennäkseen sisään matalasta ovesta, hän näki lady Castlewoodin katselevan akkunaverhojen takaa suuresta vastaanottohuoneen akkunasta ylhäältä mylordia, kun tämä tarkasti suihkulähdettä. Pihalla tuntui vallitsevan omituinen hiljaisuus ja tuo näky pysyi kauan Esmondin muistossa: Ylhäällä kirkas taivas, rakennuksen varastohuoneet ja aurinkokello heittivät varjojaan kultaiseen, alhaalla olevaan _memento mori_ kirjoitukseen, kaksi koiraa, musta vinttikoira ja melkein valkoinen lintukoira, toinen kuono aurinkoa kohti ja toinen nuuskien ruohoa ja kiviä, ja mylord nojaten suihkulähteeseen, joka iloisesti pulputti. On kummaa miten tuo näky ja tuon suihkulähteen ääni pysyvät muistiin kiteytyneinä miehellä, joka on nähnyt satoja loiston ja vaarankin näkyjä, joita ei ole säilyttänyt muistinsa kammioissa.

Lady Castlewood -- hän oli nauranut koko aamun ja ollut erittäin iloinen ja vilkas miehensä ja tämän vieraan seurassa -- juoksi, niin pian kuin nuo kaksi herraa yhdessä olivat poistuneet hänen huoneestaan, Harryn luo; hänen olemuksensa oli nyt kokonaan muuttunut, ja kasvot ja silmät huolekkaina hän sanoi: "Seuraa heitä, Harry: olen varma, että jokin on hullusti." Ja siten joutui Esmond tämän ladyn määräyksestä urkkijaksi, ja hän vetäytyi omaan kamariinsa suodakseen itselleen aikaa, ja yritti vakavasti sepittää kertomusta, joka rauhoittaisi hänen emäntäänsä; sillä hän ei voinut karkoittaa omaakaan huoltaan siitä, että jotakin vakavaa oli odotettavissa noiden kahden herran suhteessa.

Ja nyt istui pieni Castlewoodin perhe useina päivinä pöydän ääressä kuten ennenkin iltaisin; tämä huoli, vaikka olikin nimetön ja näkymätön, oli siitä huolimatta alati ainakin kolmen henkilön mielessä siellä. Mylord oli erinomaisen lempeä ja hyvä. Aina kun hän poistui huoneesta, seurasivat hänen vaimonsa silmät häntä. Lordi kohteli vaimoaan jollain tavoin surunvoittoisen kohteliaasti ja lempeästi, mikä oli ihmeellistä hänenlaisen säädyttömän ja tavallisesti karkeasti käyttäytyvän henkilön taholta. Hän nimitti vaimoaan tämän ristimänimellä usein ja hellästi; hän oli kovin hyvä ja hellivä lapsille, erittäinkin pojalle, jota hän ei rakastanut; ja vaikka hän tavallisesti oli välinpitämätön kirkosta, meni hän sinne nyt ja täytti kaikki velvollisuudet (kuunteli tohtori Tusherin saarnaakin) ihmeellisen hartaasti.

"Hän kävelee huoneessaan koko yön; mikähän häntä vaivaa? Henry, ota selville mikä se on", sanoi lady Castlewood vähän väliä nuorelle holhokilleen. "Hän on lähettänyt kolme kirjettä Lontooseen", sanoi hän eräänä toisena päivänä.

"Kirjeet rouva, olivat eräälle lakimiehelle", vastasi Harry, joka tiesi näistä kirjeistä ja oli nähnyt osan niiden sisällöstä, joka koski erästä uutta lainaa, jonka mylord otti; ja kun nuori mies pahoitteli tätä isännälleen, sanoi mylord: "Hankin vain rahaa maksaakseni erään vanhan kiinnitysvelan, josta täytyy päästä vapaaksi."

"Rahaan nähden ei lady Castlewood ollut vähimmässäkään määrässä huolissaan. Harvat hellät naiset tuntevat rahahuolien tuskaa; tuskin saattaa antaa naiselle suurempaa mielihyvää kuin pyytämällä hänen panttaamaan timanttinsa rakastamansa miehen hyväksi; ja muistan kuulleeni mr. Congreven sanoneen lordi Marlborough'sta, että syy, jonka vuoksi mylordilla oli niin suuri menestys naisten parissa nuorana miehenä, oli se, että hän otti heiltä rahaa. On harvoja miehiä, jotka ryhtyvät siihen uhraukseen", sanoi mr. Congreve, joka tunsi osan naissukua varsin hyvin.

Harry Esmondin loma oli juuri lopussa, ja kuten on sanottu, hän valmistautui palaamaan yliopistoon viimeiseksi lukukaudekseen suorittaakseen sen jälkeen tutkintonsa ja astuakseen kirkon palvelukseen. Hän oli nyt lopullisesti päättänyt valita tämän uran, tuntematta tosin sitä hartautta, joka sopii miehelle, joka on astumaisillaan niin pyhään tehtävään, mutta maallisen tyytymyksen hengessä hän katsoi parhaaksi tuon elämän uran ottamisen kutsumuksekseen. Hänen syynsä tähän päätökseen oli, että hän oli velkaa kaiken Castlewoodin perheelle ja että hän oli mieluummin heidän läheisyydessään kuin missään muualla maailmassa; hän tahtoi hyödyttää hyväntekijöitään, jotka palkkioksi soivat hänelle rajattoman luottamuksen ja rakkauden; hän tahtoi kasvattaa perheen nuoren perillisen ja toimia tämän opettajana; hän tahtoi jatkuvasti olla rakkaan isäntänsä ja emäntänsä ystävä ja neuvonantaja. Molemmat he iloisina sanoivatkin, että he aina pitivät häntä sellaisena; ja niin hän päätti lohduttautua sillä, että oli rakastamilleen henkilöille hyödyksi ja hylkäsi kaikki kunnianhimoiset suunnitelmat, joita hänen omassa rinnassaan saattoi kyteä. Hänen emäntänsä oli hänelle sanonut, ettei hän sallisi Harryn poistua luotaan; ja tämän käsky oli Harryn laki.

Lady Castlewoodin mieli huojentui suuresti tämän muistossasäilyvän loma-ajan viimeisinä harvoina päivinä, kun mylord huolettomassa sävyssä ilmoitti, että lordi Mohun oli mennyt Pariisiin ja aikoi tehdä pitkän matkan ympäri Eurooppaa; ja vaikkei lordi Castlewoodin oma synkkyys hälvennyt eikä hänen käytöksensä muuttunut, alkoi hänen vaimonsa kuitenkin tämän huolen aiheen poistuttua hänen mielestään tulla toivorikkaammaksi ja rauhallisemmaksi ja koki myös koko sydämellään ja kaikin vallassaan olevin lohdutuskeinoin palauttaa mylordin iloisuutta ja karkoittaa hänen synkkyyttänsä.

Synkkyytensä syyksi sanoi lordi itse sairauden; hän tahtoi tavata lääkäriään; hän sanoi menevänsä Lontooseen kysyäkseen neuvoa tohtori Cheyneltä. Sovittiin, että hänen ylhäisyytensä ja Harry Esmond matkustaisivat Lontooseen asti yhdessä; ja maanantaiaamuna, lokakuun 11 päivänä vuonna 1700 he lähtivät ratsain matkaamaan Lontoota kohti. Sunnuntaina, edellisenä päivänä, oli satanut rankasti, joten perhe ei mennyt kirkkoon; ja illalla mylord luki päivän saarnan perheelleen kovin kauniisti ja äänessään omituista suloa ja vakavuutta -- pitäen erojaispuheen, ajatteli Harry, juhlallisimman mitä hän koskaan oli kuullut. Ja ennenkuin he menivät omiin huoneisiinsa suuteli lordi ja syleili vaimoaan ja lapsiaan, hellemmin kuin tavallisesti ja niin juhlallisesti ja tunteellisesti, että he myöhempinä aikoina saivat suurta lohtua tuon hetken muistelemisesta.

He ratsastivat pois seuraavana aamuna (jätettyään perheelle yhtä hellät jäähyväiset kuin edellisenä iltanakin), olivat yötä matkalla ja saapuivat Lontooseen illan suussa, ja mylord asettui "Vaskitorveen" Cockpitiin, Whitehalliin, jota taloa sotilashenkilöt hänen nuoruudessaan olivat käyttäneet ja johon lordi aina siitä pitäen asettui Lontoossa käydessään.

Tunti mylordin saapumisen jälkeen (se osoitti, että hänen vierailunsa oli edeltäpäin sovittu) tuli mylordin asianajaja Gray's Innistä; ja arvellen, että hänen isäntänsä halusi olla kahden kesken asianajajan kanssa, Esmond aikoi poistua heidän luotaan. Mutta mylord sanoi, että hänen asiansa oli lyhyt, ja esitteli mr. Esmondin erityisesti asianajajalle, joka oli ollut perheen palveluksessa entisen lordin aikana ja joka ilmoitti, että hän määräyksen mukaan sinä päivänä itse oli maksanut rahat mylord Mohunille tämän asunnossa Bow Streetillä ja että lordi oli ilmaissut hämmästystä, koska ei ollut tavallista käyttää lakimiehiä, kuten hän oli sanonut, sellaisiin toimiin säätyhenkilöiden kesken, mutta että hän oli kuitenkin palauttanut mylordin velkakirjan, jonka asianajaja luovutti asiakkaansa huostaan.

"Luulin, että lordi Mohun oli Pariisissa?" huudahti mr. Esmond, kovin säikähtyneenä ja hätääntyneenä.

"Hän on minun kutsustani palannut", sanoi herra varakreivi. "Meillä on keskenämme selvitettävänä lopputilejä."

"Taivas suokoon, että ne jo olisivat selvillä, sir", sanoi Esmond.

"Oh, aivan täydelleen", vastasi toinen katsellen tiukasti nuorukaiseen. "Hän oli hieman ärtyinen tuon rahan suhteen, jonka kerroin menettäneeni hänelle pelissä. Ja nyt on se maksettu ja olemme kuitit noista tileistä ja kohtaamme taas hyvinä ystävinä."

"Mylord", huudahti Esmond, "olen varma, että petätte minua ja että teidän ja lordi Mohunin välillä on riita."

"Riitako -- kaikkea vielä! Syömme illallista yhdessä juuri tänä iltana ja juomme pullollisen. Jokainen mies, joka menettää sellaisen summan kuin minä olen menettänyt, on huonolla tuulella. Mutta nyt on se maksettu ja vihani on mennyt sen mukana."

"Missä syömme illallista, sir", kysyi Harry.

"_Me!_ Muutamat herrat suvaitkoot odottaa kunnes heidät kutsutaan", sanoi herra varakreivi naurahtaen. "Menet Duke Streetille katsomaan mr. Bettertonia. Pidät siitä kappaleesta, se on varma. Anna minun seurata omia halujani; ja aamulla aterioimme yhdessä sellaisella ruokahalulla kuin voimme, niinhän näytelmässä sanotaan."

"Jumalan tähden! mylord, en poistu luotanne tänä iltana", sanoi Harry Esmond. "Luulen tuntevani riitanne aiheen. Vannon teille, ettei se ole minkään arvoinen. Samana päivänä, jolloin tuo onnettomuus sattui lordi Mohunille, keskustelin hänen kanssaan siitä. Olen varma, ettei asia hänen puoleltaan ole ollut muuta kuin merkityksetöntä ritarillisuutta."

"Tiedät, ettei mitään muuta kuin merkityksetöntä kohteliaisuutta ole ollut lordi Mohunin ja vaimoni välillä", sanoi mylord jylisevällä äänellä -- "tiesit tämän etkä ilmoittanut minulle?"

"Tiesin siitä enemmän kuin rakas emäntäni itse, sir, -- tuhat kertaa enemmän. Miten saattoikaan hän, joka oli viaton kuin lapsi, tietää, mikä oli tuon roiston peitettyjen puheiden takana?"

"Roisto hän on, sen myöntänet, ja olisi riistänyt minulta vaimoni."

"Sir, vaimonne on puhdas kuin enkeli", huudahti nuori Esmond.

"Olenko sanallakaan häntä moittinut?" jylisi mylord. "Olenko milloinkaan epäillyt hänen puhtauttaan? Se olisi ollut hänen viimeinen elinpäivänsä, jona sen olisin tehnyt. Luuletko minun kuvittelevan, että _hän_ joutuisi harhateille? Ei, siihen ei hänessä ole tarpeeksi intohimoa. Hän ei voi tehdä syntiä eikä antaa anteeksi. Tunnen hänen luonteensa. Ja nyt kun olen hänet menettänyt, taivas tietäköön, rakastan häntä tuhat kertaa enemmän kuin milloinkaan ennen -- niin, enemmän kuin silloin, kun hän oli nuori ja kaunis kuin enkeli -- kun hän hymyili minulle vanhan isänsä kodissa ja kun hänellä oli tapana mennä piiloon minua odottamaan, kun tulin metsästämästä -- kun tapasin painaa pääni hänen pienelle polvelleen ja itkeä kuin lapsi hänen sylissään ja vakuuttaa, että tekisin parannuksen, en enää joisi enkä pelaisi enkä välittäisi naisista, -- enemmän kuin silloin, kun kaikki hoviherrat juoksivat hänen perässään, -- kun hän, kautta Yrjänän, näytti lapsensa kanssa ihanammalta kuin madonna kuningattaren kappelissa. En ole hyvä niinkuin hän -- tiedän sen. Kukapa olisi -- taivas tietköön, kukapa olisi? Hän väsyi ja kyllästyi minuun, -- tiedän sen varsin hyvin. En osannut keskustella hänen kanssaan. Te nerokkaat ja kirjalliset miehet voitte sen tehdä ja minä en voinut -- tunsin, etten voinut. Niinpä sinun ollessasi vain viisitoistavuotias poikanen saatoin kuulla teidän kahden keskustelevan runoudestanne ja kirjoistanne, kunnes jouduin sellaisen raivon, valtaan, että olin valmis kuristamaan teidät. Mutta olit aina hyvä poika, Harry, ja minä rakastin sinua -- tiedät, että sinua rakastin. Ja tunsin, ettei vaimoni kuulunut minulle; eivätkä lapsetkaan kuulu. Ja sokaisin itseni ja rupesin pelaamaan uhkapeliä ja join ja riivaannuin kaikenmoisiin kirottuihin hulluuksiin pelkästä epätoivosta ja raivosta. Ja sitten tulee tämä Mohun ja vaimoni pitää hänestä -- tiedän, että hän pitää hänestä."

"Totisesti, sieluni autuuden kautta, olette väärässä, sir", huudahti Esmond.

"Hän ottaa vastaan kirjeitä häneltä", huudahti mylord -- "katsopas tätä, Harry", ja hän veti esiin paperin, jossa oli ruskea veritahra. Se putosi lordilta sinä päivänä, jolloin hän ei kuollut. Muuan renki löysi sen maasta ja antoi sen minulle. Tässä on koko sepustus niiden kirotulla teatterisoperroksella: "Jumalainen Gloriana; -- Miksi katsotte niin kylmästi orjaanne, joka teitä jumaloi? Ettekö vähääkään sääli tuskia, joita olette nähnyt minun kärsivän? Ettekö suvaitse antaa mitään vastausta kirjenippuihin, jotka ovat kirjoitetut omalla sydänverelläni? Vaimoni on saanut useampiakin kirjeitä häneltä."

"Mutta hän ei ole vastannut ainoaankaan", huudahti Esmond.

"Se ei suinkaan ole Mohunin vika", sanoi mylord; "ja minä tahdon kostaa hänelle -- niin totta kuin Jumala on taivaassa, sen teen."

"Yhden tai parin kevyen sananko tähden panette alttiiksi vaimonne kunnian ja perheonnenne, mylord?" keskeytti Esmond rukoilevasti.

"Pyh! Vaimoni kunniasta ei tule kysymystä", sanoi mylord, "voimme riidellä monenmoisista muista asioista. Jos elän, tulee tuo roisto saamaan rangaistuksensa; jos kuolen, on perheelleni siitä vain helpotusta: maailma on yhtä tuhlaajaa köyhempi; ja Frank saa parempia opettajia kuin isänsä. Olen tehnyt päätökseni, Harry Esmond, ja tapahtukoon mitä tahansa, olen sen puolesta rauhallinen. Jätän vaimoni ja sinut lasteni holhoojiksi."

Nähdessään, että mylord oli päättänyt olla jättämättä tätä riitaa ja etteivät mitkään kehoitukset saaneet häntä siitä luopumaan, ajatteli Harry Esmond (joka silloin oli luonteeltaan tulisempi ja rajumpi kuin nyt, kun huolet, ja syvät mietteet ja harmaat hiukset ovat häntä tyynnyttäneet), että hänen velvollisuutensa oli pysyä hyvän, jalomielisen isäntänsä vierellä, ja sanoi: "Mylord, jos olette päättänyt sotaan ryhtyä, ette saa siihen lähteä yksin. Perheenne velvollisuus on olla päämiehensä tukena; enkä antaisi anteeksi itselleni enkä teillekään, ellette minua siihen pyytäisi, tai jos olisin luotanne poissa vaaran hetkellä."

"Mutta Harry, poika parkani, sinähän olet kasvatettu papiksi", sanoi mylord tarttuen Esmondin käteen kovin lempeästi, "ja olisi suuri vahinko, että sinä sekaantuisit tähän juttuun."

"Mylord aikoi itsekin kerran ryhtyä kirkonmieheksi", vastasi Harry; "eikä isänne papinarvo estänyt häntä taistelemasta keropäitä vastaan Castlewoodissa. Teidän vihollisenne ovat minunkin vihollisiani, sir. Osaan käytellä miekkaa, kuten olette nähnyt, melko hyvin, enkä luule pelkääväni, kun se vedetään huotrastaan." Ja sitten selitti Harry punastellen ja epäröiden (sillä asia oli arka, ja hän pelkäsi, että hän sekaantumalla riitaan oli loukannut isäntäänsä), miten hän itse oli vakavasti varoittanut lordi Mohunia ja ehdottanut miekkojen mittelemistä tämän kanssa tarpeen vaatiessa. "Ja olisin voittanut hänet, sir", sanoi Harry nauraen. "Hän ei milloinkaan veisi puolustautua tuota _bottea_ [hyökkäystapaa] vastaan, jonka toin Cambridgesta. Ruvetkaammepa puoleksi tunniksi harjoittelemaan -- voin opettaa sen teidän ylhäisyydellenne. Se on maailman hienoin hyökkäystapa. Jos ette voi sitä käyttää hyväksenne, on vastustajanne miekka teidät lävistävä."

"Kautta Yrjänän, Harry, sinun tulisi olla perheen pää", sanoi mylord synkkänä. "Olisit ollut parempi Castlewoodin lordi kuin minunlaiseni juoppo laiskiainen", hän lisäsi, pyyhkäisten kädellään silmiänsä ja katsahtaen sukulaiseensa lempein, hellin katsein.

"Ottakaamme takkimme pois ja pitäkäämme puolen tunnin harjoitus ennen illansuuta", sanoi Harry kiitollisesti puserrettuaan isäntänsä miehekästä kättä.