Part 13

Tämän vanhan ylimysnaisen seurueen myötä oli ratsastanut kaksi herraa -- hänen poikansa, mylord Firebrace ja tämän ystävä, mylord Mohun -- jotka molemmat Castlewoodin vieraanvarainen lordi erinomaisen ystävällisesti otti vastaan. Mylord Firebrace oli vain heikkojärkinen ja heikkojäseninen nuori aatelismies, pieni kasvultaan, heikko käsityskyvyltään, mikäli voimme päättää hänen keskustelustaan nuoren Esmondin kanssa; mutta toinen oli ulkomuodoltaan sievännäköinen nuorukainen, jolla oli _bel air_ ja iloinen, rohkea, sotainen ulkomuoto, ja joka oli sen aikuisen historian mukaan jo valloittanut useita kaunottaria ja kunniamaljoja. Hän oli taistellut ja tehnyt valloituksia sekä Ranskassa että Flanderissa. Hän oli ottanut osaa useihin Badenin ruhtinaan Tonavanretkiin ja ollut näkemässä Wienin pelastusta turkkilaisten käsistä. Ja hän puhui sotaisista urotöistään miellyttävästi ja sotilaallisen miehekkäästi ja vapaasti, jolla hän ihastutti kaikkia kuulijoitansa Castlewoodissa; siellä ei oltu totuttu kohtaamaan niin miellyttävää seuratoveria.

Ensimmäisenä päivänä tämän jalon seurueen saapumisen jälkeen mylord ei tahtonut kuulla puhuttavankaan heidän poismenostaan ennen päivällistä ja vei mukanaan herrat, huvittaakseen heitä, ja jätti vaimonsa vanhan markiisittaren ja tämän tyttären seuraksi. Herrat tarkastivat talleja ja mylord Mohun ylisteli hevosia, vaikka niiden näkeminen oli pieni huvi; ja he kävelivät vanhan talon ja puistojen ympäri ja taistelivat Oliverin aikaisen piirityksen uudelleen. He pelasivat rakettipelin vanhalla pihalla ja mylord Castlewood voitti mylord Mohunin, joka sanoi pitävänsä pallopelistä yli kaiken ja pian palaavansa Castlewoodin kostamaan. Päivällisen jälkeen he heittivät kiekkoa ja joivat punssia viheriällä pengermällä, ja erotessaan he olivat uskollisuudenvalan tehneitä ystäviä; mylord suuteli tuota toista lordia, ennenkuin tämä kiipesi ratsulleen julistaen hänet parhaaksi toveriksi, mitä oli kohdannut pitkiin, pitkiin aikoihin. Aina iltamyöhään asti ei lordi Castlewood, piippuaan poltellen, lakannut puhumasta Harry Esmondille uudesta ystävästään; eikä lordi tosiaankaan herennyt hänestä puhumasta, ennenkuin oli niin päissään, ettei enää kyennyt selvästi puhumaan.

Aamiaisella seuraavana päivänä uudistui sama puhe, ja kun mylady sanoi, että lordi Mohunin ulkonäössä ja puhetavassa oli jotain vapaata, joka ei ladyssä herättänyt luottamusta tähän, virkkoi hänen miehensä, nauraen ja vannoen tavalliseen tapaansa, ettei hän milloinkaan ollut pitänyt miehestä, naisesta eikä eläimestä, jolle ei varakreivitär aina varmasti olisi tullut mustasukkaiseksi, ja että Mohun oli sievin mies Englannissa ja että hän toivoi saavansa tätä tavata usein niin kauan kuin tämä oli maaseudulla ja että hän aikoi ilmoittaa Mohunille mitä rouva Tekokaino oli hänestä sanonut.

"Totta kyllä on", sanoi lady Castlewood, "että pidän hänen keskustelustaan varsin paljon. Se on huvittavampaa kuin useimpien tuntemieni henkilöiden. Myönnän, että pidin sitä liian vapaana; ei siinä suhteessa mitä hän sanoi, vaan pikemminkin siinä, mitä hän tuntui tarkoittavan."

"Pyh! teidän armonne ei tunne maailmaa", virkkoi hänen miehensä, "ja olette aina ollut yhtä turhanaikainen kuin ollessanne viisitoistavuotias neitonen."

"Ette havainnut minussa mitään vikaa, kun olin viisitoistavuotias neitonen."

"Herranen aika, rouva, te olette käynyt liian vanhaksi ruvetaksenne enää lasten esiliinoihin; tottakai minun on päätettävä minkälaiseen seuraan vaimoni joutuu", sanoi mylord iskien nyrkkiä pöytään.

"En tosiaankaan, Francis, ole milloinkaan muuta ajatellutkaan", vastasi varakreivitär nousten ja kumartaen hänelle; kumarruksessa oli kuuliaisuutta, mutta myöskin uhkaa; niinkin myötämielinen katsoja kuin Harry Esmond saattoi nähdä siitä, miten toivottomasti he olivat erossa toisistaan -- mikä suuri erimielisyyden ja epäsovun kuilu oli heidän välillään.

"Siunatkoon! Mohun on paras mies Englannissa ja minä kutsun hänet tänne tuon naisen kiusallakin. Oletko milloinkaan nähnyt niin kylmää röyhkeyttä kuin tuo, Harry? Noin hän kohtelee minua", hän jatkoi vihan vallassa, ja hänen kasvonsa kävivät punaisiksi, kun hän puristi kätensä nyrkkiin ja jatkoi: "En ole ihminenkään omassa talossani. Minut pantaisiin tuon papintyttären nöyräksi palvelijaksi. Kautta Juppiterin! Tahtoisin kernaammin, että hän heittäisi ruuan silmilleni kuin ilkkuu minulle tuolla tavoin. Hän häpäisee minua lastemme edessä kirotuilla ilmeillään; ja puhuu varmasti Frankille ja Beatylle, että isä on hylky, ja että heidän tulee halveksia minua."

"Todellakaan, todellakaan, sir, en ole koskaan kuullut hänen puhuvan teistä sanaakaan muuten kuin kunnioittavasti", puuttui Harry Esmond puheeseen.

"Et, piru vie! Kunpa hän edes puhuisi! mutta sitä hän ei tee. Hän halveksii minua ja on vaiti. Hän pysyttelee minusta erillään aivan kuin olisin ruttoinen. Voi turkinpippuri! kuinka hän kerran piti rutostaan. Ja kun tulin kosimaan, niin olisitpa nähnyt neitosen punastuvan, punastuvan aivan punaiseksi, herra nähköön, ilosta. No mitä luulet hänen minulle sanoneen, Harry? Hän sanoi itse, kun tein hänelle pilaa hänen hitonmoisista hymyilevistä punaposkistaan: 'Niin tehdään Saint James-palatsissakin: Kohotan ylös punaisen lippuni, kun kuninkaani tulee.' Hän näes, tarkoitti, että minä olin kuningas. Ja katsopas nyt häntä, sir! Luulenpa, että hän olisi iloissaan, jos olisin kuollut; ja kuollut olen ollutkin hänelle nämä viisi vuotta -- aina siitä lähtien kun teissä kaikissa oli rokko; hän ei koskaan voinut antaa minulle anteeksi, että lähdin pois."

"Vaikka se totisesti oli vaikeata, mylord, niin luulen emäntäni antaneen sen anteeksi", sanoi Harry Esmond. "Ja muistakaa, miten innokkaasti hän odotti teidän ylhäisyytenne paluuta ja kuinka surullisena hän kääntyi pois, kun näki teidän kylmät katseenne."

"Hitto vie!" huudahti mylord, "olisiko minun pitänyt jäädä tänne ja hankkia rokko itseeni? Mitä perhanan hyötyä siitä olisi ollut? Vaarassa olen mies siinä missä kuka muu tahansa, mutta en mene tarpeettomaan vaaraan -- ei ole pelkoakaan. Kiitoksia paljon tyhjästä. Ja -- ja sinä nyökytät päätäsi ja tiedän varsin hyvin, Harry-pastori, mitä tarkoitat. Oli tuo -- tuo toinen juttu, joka häntä suututti. Mutta eikö vaimo voi koskaan antaa anteeksi miehelle, jonka jalka vähän luiskahtaa? Pidätkö minua pyhimyksenä?"

"Tosiaankaan, sir, en pidä", myönsi Harry hymyillen.

"Sen ajan jälkeen vaimoni on ollut kylmä kuin Charing Grossin patsas. Vakuutan, Henry, ettei hänessä ole hituistakaan anteeksiantavaisuutta. Hänen kylmyytensä jäädyttää koko elämäni ja ajaa minut punssimaljan ääreen tai ajelemaan ympäri maan. Lapseni eivät ole minun lapsiani, vaan hänen, ollessamme yhdessä. Vain silloin, kun hän ei ole näkemässä kirottuine kylmine katseineen, jotka lävistävät minut, tulevat he luokseni ja ainoastaan silloin uskallan antaa heille edes suukonkaan; ja siksi, Harry, vien heidät toisten koteihin hyväilläkseni heitä siellä. Minut tappaa tuon ylpeän naisen hyveellisyyskin. Hyveellisyys! Antakaa minulle hyveellisyyttä, joka voi antaa anteeksi; antakaa minulle hyveellisyyttä, joka ei ajattele itsesäilytystä, vaan toisten ihmisten onnelliseksi tekemistä. Piru vie, mitäpä haittaa arpi tai pari, jos saa ne ystävää hädästä auttaessaan."

Ja mylord löi uudestaan nyrkkinsä pöytään ja otti pitkän siemauksen juomamaljasta. Harry Esmond kuunteli häntä ihaillen ja ajatteli, miten tämä uhrautuvaisuuden saarnaajaparka oli karannut pakoon rokkoa, jonka hänen vaimonsa oli niin tyytyväisenä kestänyt ja joka tauti oli ollut niin suurena eripuraisuuden aiheena kaikkien tämän perheen jäsenten elämässä. "Miten hyvin ihmiset sentään saarnaavat", ajatteli nuorukainen, "ja kukin on oman saarnansa valaisevana esimerkkinä! Itsekullakin on oma kertomuksensa riidasta, vieläpä tosikertomuksensa, ja molemmat ovat oikeassa tai väärässä, miten vain halutaan!" Harryn sisimpään sydämeen koski niiden taistelujen ja tuskien näkeminen, jotka repivät tämän hyvän, miehekkään ystävän ja suojelijan sydäntä.

"Aivan varmaan, sir", hän sanoi, "toivon Jumalan tähden, että emäntäni voisi kuulla teidän puhuvan niinkuin minä olen kuullut; hän tietäisi paljon sellaista, joka tekisi hänen elämänsä onnellisemmaksi, jos hän sen saattaisi kuulla." Mutta mylord singautti ivaten manauksiaan. Hän sanoi, että Harry-pastori oli hyvä, mutta että mitä naisiin tulee, ne olivat kaikki samanlaisia -- kaikki pettureita ja sydämettömiä. Niin heittää mies hienon maljakon maahan ja halveksii sitä, koska se särkyy. Se saattaa olla nyt arvoton -- totta kyllä, mutta kenen huostassa se oli ja kuka sen murskasi? Harry, joka olisi antanut elämänsä tehdäkseen hyväntekijättärensä ja tämän puolison onnellisiksi, ajatteli itsekseen nähdessään varakreivin mielentilan ja huomatessaan, että tällä todellakin oli paljon rakkautta jäljellä sydämessään ja että hän oli valmiina vaimonsa suosiolle, jos tämä siitä huolisi, eikö hän saattaisi olla sovun välittäjänä näiden kahden henkilön välillä, joita hän kunnioitti eniten koko maailmassa. Ja hän suunnitteli mielessään miten hän ilmaisisi osan tästä emännälleen ja miten hän selittäisi tälle, että hänen puolisonsa, Harryn järjen mukaan ainakin, yhä ihaili ja rakastikin häntä.

Mutta hän huomasi aineen hyvin vaikeaksi käsitellä, kun hän mitä vakavimmin yritti sitä esittää (sillä pitkäaikainen luottamus ja uudistuneet rakkauden ja uskollisuuden näytteet olivat antaneet hänelle perheessä eräänlaisen arvovallan, jonka hän omaksui aina kun hän taloon palasi); hän laati puheen, jonka olisi luullut tehoavan, koska se lähti aivan puhujan sydämestä ja yritti mitä lempeimmin viitata ihaillulle emännälleen, että tämä teki miehelleen vääryyttä eikä tuntenut häntä ja että koko perheen onni riippui ladyn mielenmuutoksesta.

Hän, joka tavallisesti oli tyyni ja mitä lempein ja hymyä ja altista huomaavaisuutta uhkuva, punastui, kun nuori Esmond puhui siten, ja nousi istuimeltaan luoden nuorukaiseen halveksumisen ja vihan katseen, jonka laista tämä ei milloinkaan ennen muistanut häneltä saaneensa. Mylady oli hetkisen aivan kuin toinen olento ja näytti suuttuneelta ruhtinattarelta, jota vasalli on loukannut.

"Oletteko koskaan kuullut minun lausuvan moitteen sanaakaan varakreivistä?" kysyi hän kiihkeästi kähisten ja polkien jalkaansa.

"En suinkaan", vastasi Esmond katsellen maahan.

"Oletteko te tullut luokseni hänen lähettiläänään, -- _te_?" jatkoi hän.

"Mieluummin kuin mitään muuta maan päällä haluaisin nähdä sovun teidän välillänne", vastasi Harry, "ja ryhtyisin mihin lähettilästoimeen tahansa siinä tarkoituksessa."

"_Te_ siis olette mylordin välittäjämies", jatkoi hän välittämättä toisen puheesta. "Olette lähetetty kutsumaan minua takaisin orjuuteen ja ilmoittamaan minulle, että mylordin suosio on armossa palautettu hänen palvelijalleen? Hän on väsynyt Covent Gardeniin, eikö niin, koska tulee kotiin ja haluaisi teurastuttaa juotetun vasikan?"

"Siihen on annettu jalo esimerkki", virkkoi Esmond.

"Niin kyllä, pojan suhteen; mutta mylord ei ole minun poikani. Hän juuri työnsi minut luotansa. Hän juuri särki onnemme; ja nyt hän pyytää minua sitä korjaamaan! Hän juuri näytti minulle itsensä viimeinkin semmoisena kuin hän oli; hän ei ollut se, minä olin häntä pitänyt. Hän tulee lasteni eteen tyhmänä ja viinistä humaltuneena; hän jättää seurapiirimme liittyäkseen kapakkain ja huonojen paikkojen vierailijoihin, -- hän menee kotoaan kaupunkiin ystäviensä luo, ja kyllästyttyään niihin palaa tänne ja odottaa minun polvistuvan ja ottavan hänet iloiten vastaan. Ja _teidät_ hän lähettää kamariherrakseen! Mikä ylevä lähettilääntoimi! Monsieur, onnittelen teitä uuden virkanne johdosta!"

"Se olisi ylevä lähettilästoimi, ja onnellinen toimi myöskin, jos voisin yhdistää teidät ja mylordin", vastasi Esmond.

"Otaksun, että olette nyt toimenne täyttänyt, sir. Sievä toimi teidän perille saatettavaksenne. En tiedä onko Cambridgen filosofianne vai aika muuttanut teidän ajatuskantanne", jatkoi lady Castlewood yhä ivalliseen sävyyn. "Varmaankin olette myöskin oppinut pitämään juopottelemisesta ja nikottelemaan viinin ja punssin ääressä -- mikä on teidän ylhäisyytenne lempijuoma? Varmaankin myös poikkeatte 'Ruusuun' matkustaessanne Lontoon läpi, ja varmaan teillä on tuttavanne Covent Gardenissa. Nöyrin palvelijanne, sir, sekä päämiehen että lähettilään, sekä herran että -- että lakeijan."

"Taivaan tähden! madame", huudahti Harry, "mitä olen tehnyt, että noin jo toisen kerran loukkaatte minua? Tahdotteko minun punastuvan siitä, mistä ennen olin ylpeä, siitä, että elin teidän armoillanne? Suurin iloni on palvella teitä (sen hyväksi antaisin henkeni), te tiedätte, lähinnä suurin onneni on saada teiltä suosionosoitus. Mitä pahaa olen teille tehnyt, kun minua näin haavoitatte, julma nainen?"

"Mitäkö pahaa?" sanoi hän, katsellen Esmondiin leimuavin silmin.

"No, eipä mitään, -- ei mitään mitä itse tietäisit, Harry, tai jota voisit auttaa. Miksi toitkaan tänne rokon", hän lisäsi oltuaan hetken vaiti, "Castlewoodin kylästä? Et voinut sille mitään, ethän? Kukapa meistä tietää, minne kohtalo meidät vie? Mutta siihen asti olimme kaikki onnellisia, Henry." Ja Harry poistui tästä keskustelusta ajatellen yhä, että vieraantuminen hänen isäntänsä ja rakastetun emäntänsä välillä oli parannettavissa ja että he molemmat tunsivat suurta sydämen kiintymystä toisiinsa.

Kiintymys lordi Mohunin ja Castlewoodin välillä näytti yhä kasvavan, niin kauan kuin edellinen viipyi maaseudulla, eikä ainakaan lordi Castlewood milloinkaan näyttänyt onnelliselta ollessaan poissa uuden toverinsa luota. He urheilivat yhdessä, joivat sekä pelasivat kiekkoa ja tennistä. Mylord Castlewood saattoi mennä kolmeksi päiväksi Sarkiin ja tuoda mukanaan lordi Mohunin Castlewoodiin, jossa lordi Mohun olikin kaikille hyvin tervetullut sillä hänellä oli leikkipuheita tai uusi huiman meluinen leikki lapsille, kaikki kaupungin uutiset lordille ja musiikkia ja kohteliaisuuksia ja yllinkyllin _beau langage'a_ myladylle ja Harry Esmondille, joka ei milloinkaan väsynyt kuuntelemaan tämän kertomuksia sotaretkistä ja elämästä Wienissä, Venetsiassa ja Pariisissa, ja kuuluisista eurooppalaisista kaupungeista, joissa hän oli käynyt sekä rauhan että sodan aikana. Ja hän lauloi myladyn klaveerin ääressä ja pelasi korttia tai lautapeliä tai uutta biljardipeliä mylordin kanssa (jonka hän aina voitti); hän oli aina täysin iloinen ja hänen käytöksessään oli eräänlaista miehekästä suloa, joka tosin paljasti hieman leirielämää ja Alsatiata, mutta jolla kuitenkin oli viehätyksensä ja joka leimasi hänet gentlemanniksi. Ja hänen käyttäytymisensä lady Castlewoodia kohtaan oli niin altista ja kunnioittavaa, että tältä pian häipyivät ensimmäiset epämiellyttävät tunteet, -- niin, rupesipa hän vielä ennen pitkää huolehtimaan hänen henkisestä tilastaan ja toivomaan hänen parempaan kääntymistään lainaten hänelle hengellisiä kirjoja, joita lordi lupasi kuuliaisena tutkia. Mylord Mohun puhui ladyn kanssa parannuksen teosta ja hiljaiseen elämään asettumisesta, hovista ja kaupungista poistumisesta ja maapalstan ostamisesta lähistöltä; mutta kun nuo kaksi lordia olivat burgundilaisviininsä ääressä päivällisen jälkeen kahdenkesken, oli heidän puheensa kovin erilaista ja oli varsin vähän kysymystä lordi Mohunin parempaan elämään kääntymisestä. Kun he pääsivät toiseen pulloonsa, jätti Harry Esmond tavallisesti kahden kesken nämä jalot juopottelijat, jotka, vaikka he, Herra paratkoon, puhuivatkin varsin vapaasti hänen läsnäollessaan (hyvä Jumala, minkä kertomussarjan Alsatiasta ja Kevät-puutarhasta, kapakoista ja pelihuoneista, hovinaisista ja teatteridiivoista hän muistaakaan heidän hurskaasta keskustelustaan!) -- vaikkakin he, kuten sanoin, keskustelivat Esmondin läsnäollessa vapaasti, näyttivät he kuitenkin iloisilta, kun hän poistui; ja sitten he joivat toisen pullon ja alkoivat sitten pelata korttia ja sitten tuli mylord Mohun hänen armonsa vastaanottohuoneeseen jättäen ilotoverinsa nukkumaan pois humalansa.

Sen aikuisten hienojen herrojen kunnianasiana oli menettää tai voittaa huikeasti kilpa-ajoissa tai kortti- ja arpapelissä; eikä milloinkaan voinut päättää näiden herrojen käytöksestä jälkeenpäin, kuka oli voittanut ja kuka hävinnyt heidän pelissään. Ja kun mylady vihjasi mylordille, että tämä pelasi enemmän kuin hyvä oli, työnsi tämä hänet luotaan "pyh" sanalla ja vakuutti, ettei mikään ollut tasaväkisempää kuin peli kahden gentlemannin välillä, jos he vain pitivät sitä yllä tarpeeksi kauan. Ja siitä saa olla varma, että nämä pitivät sitä yllä tarpeeksi kauan. Sen aikuinen maailmanmies kulutti usein neljänneksen päivästään korttiensa ääressä ja toisen neljänneksen juomiseen; olen tuntenut monta miellyttävää miestä, jotka saattoivat olla nerokkaitakin, valmiita antamaan sattuvan vastauksen ja tuhattaitoisia seuraelämän käänteissä, mutta jotka kovin hämmästyivät, jos heidän täytyi kirjoittaa enemmän kuin oma nimensä.

Tuskin on ainoatakaan ajattelevaa miestä tai naista, joka ei voisi katsella menneisiin elämänsä vaiheisiin ja muistaa jotain seikkaa, joka tapahtuessaan on saattanut näyttää perin mitättömältä, mutta silti on kääntänyt ja muuttanut koko hänen elämänsä juoksun. Niin on melkein meidän kaikkien laita kuin Massillonin loistavan kuningas Wilhelmin muotokuvan; jokin _grain de sable_ [hiekanjyvä] turmelee tai tuhoaa meidät; ja niinpä myös kevyt, ilmaan singahutettu sana, vain pilalle hemmotellun lapsosen luonteen oikku, tuotti kokonaisen musertavan surujen taakan perheeseen, johon Harry Esmond kuului.

Tullessaan kotiin armaaseen Castlewoodiinsa kolmantena akateemisten vaiheittensa vuonna yliopistosta (jossa hän nyt oli saavuttanut hieman mainetta, koska hänen latinalainen runonsa Gloucesterin herttuan, Tanskan Anna-prinsessan pojan, kuolemasta oli tuottanut hänelle kunniamitalin ja johtanut hänet yliopistonerojen seuraan) havaitsi Esmond pienen ystävänsä ja oppilaansa Beatrixin kasvaneen äitiään pitemmäksi, hennoksi ja suloiseksi nuoreksi neidoksi, jonka posket kertoivat terveydestä ja ruusuista, jonka silmät olivat kuin tähtien tuike taivaan sinen takaa, jonka aaltoileva pronssinvärinen tukka kiemurteli ihanimman nuoren otsan yllä, mitä ihmissilmä on koskaan nähnyt, ja joka olennoltaan ja käytökseltään oli ylpeä ja kaunis, sellainen kuin on tuo kuuluisa antiikkinen Diana-metsästäjättären patsas. Yhdellä kertaa ylenkatseellinen, tulinen, hallitseva, silmin ja nuolin, jotka iskevät ja tappavat; ja Harry katsoi ja ihmetteli tätä nuorta olentoa ja vertasi häntä ajatuksissaan Artemikseen jousineen ja nuolineen, jotka sinkoavat surmaa Nioben lapsiin. Toisin ajoin oli hän kaino ja heltyvä kuin Luna, joka lempeästi paistaa Endymionille: tämä suloinen olento, tämä loistava Phoebe, oli vielä nuori eikä vielä ollut saavuttanut läheskään täyttä loistoaan, mutta oli jo kehittymäisillään ja loisti. Nuori yliopistoherramme, pää täynnä runollisia mielikuvia, sydän varmaankin sykähdellen määrittelemättömistä haluista, ihaili tätä nousevaa nuorta jumaluutta ja katsoi häneen (vaikka vain kuin johonkin "erikoiseen kirkkaaseen tähteen", joka oli kaukana hänen maastaan) loppumattoman ihastuksen ja ihmettelyn katsein. Tyttö oli ollut keimaileva melkein varhaisimmasta lapsuudestaan, kokeillut oikkujaan ja mustasukkaisuuttaan, vallattomia elkeitään ja kaikkivoittavia hyväilyjään kaikkiin, jotka tulivat hänen ulottuvilleen; hän pani palvelijattaret riitelemään keskenään lastenkamarissa ja harjoitteli silmiensä tehoa tallirenkiin ratsastaessaan tämän takana naisten satulalla.

Hän oli isän ja äidin lemmikki ja kiusankappale. Hän punoi salaisia juonia kummankin kanssa ja lahjoitti rakkautensa ja otti sen taas takaisin, kiusasi heitä herkeämättä kyynelin, hymyin, suudelmin, imarteluin; kun äiti oli vihainen, kuten usein sattui, juoksi hän isänsä luo ja ahdisti tämän selän takaa uhriaan; kun molemmat olivat häneen tyytymättömiä, luovutti hän hyväilynsä palvelijoille, tai odotti, kunnes saavutti takaisin vanhempainsa suosion joko saamalla heidät nauramaan ja ilostumaan, tai rauhoittaen heitä alistuvaisuudella ja teennäisellä nöyryydellä. Hän oli _saevo laeta negotio_ [mieltynyt julmiin tekoihin], niinkuin tuo huikenteleva jumalatar, jota Horatius kuvaa ja jonka "pahanilkisestä ilosta" eräs meidän suuri runoilijamme on kirjoittanut niin jalosti -- runoilija, joka, vaikka olikin kuuluisa ja sankarillinen, ei ollut tarpeeksi vahva vastustamaan naisten kiduttavia juonia.

Vain kolme vuotta sitten tuo lapsi, joka silloin oli vain kymmenvuotias, oli ollut vähällä saada aikaan riidan Harry Esmondin ja tämän toverin, hyväluontoisen, kylmäkiskoisen Thomas Tusherin välille, joka ei koskaan omasta tahdostaan riidellyt kenenkään kanssa; Miss Beatrix oli silloin ilmaissut tälle erään tyhmän pilan, jonka Harry oli lausunut tästä (se oli mitä turhanaikaisin, mitättömin leikkipuhe, vaikka se johtikin kaksi vanhaa ystävystä melkein nyrkkitappeluun asti, ja luulen, että sellainen tappelu olisikin suuresti miellyttänyt tyttöä); ja siitä päivästä Tom karttoi Beatrixia, ja Beatrix kunnioitti Tomia ja hyvitteli tätä uupumattomiin aina, kun he kohtasivat toisensa. Mutta Harry oli paljon helpompi lepyttää, koska hän enemmän rakasti lasta; ja kun Beatrix teki ilkeyttä, käytti purevaa puhetapaa tai aiheutti ystävilleen tuskaa, hän pujahti rikoksestaan, ei myöntämällä sen tehneensä tai valittaen sitä, vaan julistamalla itsensä syyttömäksi ja vakuuttaen syyttömyyttään niin herkeämättä ja muka niin teeskentelemättömästi, että oli mahdotonta epäillä hänen selityksiään. Lapsuudessaan hän teki vain pieniä ilkeyksiä; mutta hänen voimansa tuli tuhoisammaksi, kun hän vanheni -- kuin kissanpoikasen, joka ensin leikkii pallolla ja sitten syöksähtää linnun kimppuun ja surmaa sen. Ei pidä luulla, että Harry Esmondilla oli kaikki tämä kokemus jo varhaisella elämänsä asteella, jonka historiaa hän nyt kirjoittaa; useat seikat, joista tässä huomautetaan, hän tuli tuntemaan vasta myöhempinä päivinään. Melkein kaikki mitä Beatrix teki tai tuhosi näytti hänestä silloin ja useita vuosia jälkeenpäinkin hyvältä, tai ainakin puolustettavalta.

Tapahtui siis, että Harry Esmond tuli kotiin Castlewoodiin viimeiselle loma-ajalleen. Hänellä oli hyviä toiveita päästä collegensa jäseneksi, päätettyään lopultakin ohjata pyrintönsä siihen suuntaan. Oli ensimmäinen vuosi nykyistä vuosisataa ja mr. Esmond (mikäli hän tiesi syntymäaikaansa), oli silloin kaksikymmentäkaksivuotias. Hän havaitsi entisen oppilaansa kehkeytyneen kaunottareksi, jota olemme kuvailleet, ja lupaavan vielä enemmän. Hänen veljensä, mylordin poika oli sievännäköinen, huimapäinen, urhea poika, jalomielinen ja suoraluontoinen, kaikille hyvä, lukuunottamatta kai sisartaan, jonka kanssa Frank oli sotajalalla (eikä syynä siihen ollut hän, vaan Beatrix), -- ihaili äitiään, jonka ilo hän oli ja oli tämän puolella niissä onnettomissa aviollisissa eripuraisuuksissa, jotka nyt olivat taukoamattomia; Beatrix neito sitävastoin tietysti oli isänsä puolella. Kun perheen päät joutuvat epäsopuun, lankee luonnostaan, että heistä riippuvaiset tunnustavat jommankumman puolueen värejä; ja keskusteluissa palvelijain salissa ja tallissa saattoi Harry, jolla oli varhain kehittynyt huomiokyky, nähdä ketkä olivat mylordin liittolaisia ja ketkä myladyn, ja päätellä miten heidän onnetonta riitaansa pohdittiin. Lakeijamme istuvat oikeutta meitä tuomiten. Mylordin juonet voivat olla miten salaisia tahansa, hänen palvelijansa tietää ne; ja myladyn palvelijatar vie emäntänsä yksityisasiat palvelijain juorumarkkinoille ja vaihtaa ne siellä toisten palvelijain salaisuuksiin.

XIII luku.

MYLORD LÄHTEE LUOTAMME JA JÄTTÄÄ PAHAN JÄLKEENSÄ.