Part 12

Mylady siis ei puhunut suruistaan Harry Esmondille, mutta mylord sensijaan ei ollut vähääkään vaitelias juovuspäissään, vaan puhui hyvinkin avomielisesti kehoittaen karkealla tavallaan ja hiomattomalla puhetavallaan Harrya varomaan kaikkia naisia, koska he olivat pettureita, viekastelijoita ja uskottomia, ja hän käytti muitakin päteviä määritelmiä heistä puhuessaan. Se olikin senaikuinen tapa, täytyy myöntää; ja aikalaisistani huomiota saavuttaneista kirjailijoista ei löydä ainoatakaan, Dick Steele-parkaa lukuunottamatta, joka ei puhuisi naisesta kuin orjasta ja pilkaten häntä kohtelisi sellaisena. Pope, Congreve, Addison ja Gay vetävät jok'ainoa tätä nuottia, kukin heistä luonteensa ja kohteliaisuutensa mukaan; ja äänekkäin ja häpeällisin heistä kaikista on solvauksissaan tohtori Swift, joka puhui heistä ja kohteli heitä kaikkein pahimmin.

Paljon siitä riidasta ja vihasta, joka avioliitossa olevien kesken syntyy, aiheutuu luullakseni miehen vihasta ja kapinoimisesta, kun hän havaitsee, että hänen orjansa ja vuodetoverinsa, jonka on oltava kaikkien hänen toivomustensa täyttäjä ja joka kirkossa on vannotettu kunnioittamaan ja tottelemaan häntä, on häntä ylempi ja että _hänen,_ eikä vaimon, tulisi olla alamaisen asemassa. Ja juuri tässä luulen piilleen syyn mylordin vihaan vaimoaan kohtaan. Kun hän jätti vaimonsa, alkoi tämä ajatella omintakeisesti, eivätkä hänen ajatuksensa olleet hänen miehelleen suosiollisia. Kun juhlavalaistuksen jälkeen rakkauden lamppu, josta äsken puhuimme, on sammunut ja katselemme muotokuvaa tavallisessa päivänvalossa, niin miltä töherrykseltä se näyttääkään! Miten kömpelö muoto! Miten monien miesten ja vaimojen luulette kokevan tämän? Ja vaikka naisesta on tuskallista olla koko elämänsä ajaksi sidottuna hölmöön ja säädettynä rakastamaan ja kunnioittamaan pölkkypäätä, niin se on miehelle itselleen varmaankin vielä pahempaa, jos hänen hämärässä käsityksessään kangastaa tieto siitä, että tuo hänen orjansa ja juhtansa todellisuudessa on häntä ylempi olento, että vaimo, joka täyttää hänen käskynsä ja alistuu hänen mielensä mukaan, on hänen herransa, että vaimo voi ajatella tuhansia asioita, jotka eivät ole miehen samentuneiden aivojen saavutettavissa, ja että tuossa päässä, joka on tyynyllä hänen vieressään, on tuhansia tunteita, ajatusten ongelmoita, salaista halveksumista ja kapinamieltä, joiden olemassaolon hän vain hämärästi käsittää, kun ne varkain pilkistävät vaimon silmistä -- rakkauden aarteita, jotka ovat tuomitut häviämään, kun ei ole yhtään kättä niitä poimimaan -- suloisia kuvitelmia ja kauneuden ilmestyksiä, jotka kehittyisivät ja puhkeisivat kukkaan -- terävä nero, joka loistaisi timantin lailla, jos se tuotaisiin aurinkoon; ja tyranni, jonka vallassa ne ovat, musertaa kaikkien näiden nuput, ajaa ne takaisin uumeniinsa kuten orjat vankeuteen ja pimeyteen ja kiivailee ulkopuolella, että hänen vankinsa kapinoi ja että hänen uskollisuudenvalan vannonut alamaisensa on tottelematon ja uppiniskainen. Samoin oli tuo lamppu sammuksissa Castlewoodin linnassa, ja varakreivi ja varakreivitär näkivät toisensa semmoisina kuin he todellisuudessa olivat. Kun varakreivitär oli sairastunut ja hänen kauneutensa oli senjälkeen vähentynyt, oli varakreivin lemmen hehku vaimoaan kohtaan kadonnut; varakreivin itserakkaus ja uskottomuus oli hävittänyt varakreivittären hupsun rakkauskuvitelman ja kunnioituksen. Rakkauden! -- kukapa rakastaisi huonoa ja epämiellyttävää? Kunnioituksen! -- kukapa kunnioittaisi alhaista ja aistillista? Eivät kaikki avioliittovalat, jotka ovat vannotut kaikkien maailman pappien, kardinaalien, lähetyssaarnaajain, multien ja rabbien edessä, voi sitoa tuohon kauheaan liittoon. Tämä aviopari eli siis erillään; vaimo onnellisena, kun hänen suotiin rakastaa ja vaalia lapsiaan (jotka eivät milloinkaan hänen tahdostaan olleet poissa hänen luotaan), ja kiitollisena, kun oli pelastanut tällaiset aarteet siitä haaksirikosta, jossa paras osa hänen sydäntään hukkui.

Näillä pienokaisilla ei ollut ketään opettajaa, lukuunottamatta äitiänsä ja tohtori Tusheria, joka tilapäisesti opetti uskontoa, ja he olivat edistyneet paremmin kuin odottaa sopi opettajan johdossa, joka oli niin hemmoitteleva ja rakastava kuin lady Castlewood. Beatrix osasi laulaa ja tanssia kuin hengetär. Hänen laulunsa oli hänen isälleen ihastus päivällisen jälkeen. Beatrix hallitsi taloa pienin itsevaltiaan oikuin, joita hänen vanhempansa imartelivat ja nauroivat. Hän oli jo kauan sitten oivaltanut kirkkaiden silmiensä arvon ja piti mielistelyharjoituksia _in corpore vili_ [halvassa seurapiirissä] maalaisten ja maalaisherrain parissa, kunnes saattoi valmistautua valloittamaan maailmaa ja hienostoa. Hän lisäsi uuden nauharuusukkeen pukuunsa Harry Esmondin kunniaksi, käytti silmiensä viehätysvoimaa ja suuntasi nuoret hymynsä häneen; tämä kaikki huvitti suuresti tuota nuorta miestä ja ilostutti hänen isäänsä, joka nauroi äänekästä nauruaan ja yllytti tytärtään tämän tuhansiin ilveihin. Lady Castlewood tarkkasi lasta vakavana ja surullisena. Tyttönen vastaili ärtyisästi äidilleen, mutta vakuutteli innokkaasti rakkauttaan ja lupasi parannusta; ja hän oli yhtä valmis itkemään (pienen, hänen oman huimapäisyytensä aiheuttaman riidan jälkeen), kunnes oli voittanut takaisin äitinsä suosion kuin uhatakseen lempeän rouvan mielenrauhaa uusilla levottoman turhamaisuuden puuskilla. Äitinsä surullisia katseita hän pakeni isänsä istuimelle ja puolihumalaiseen nauruun. Hän yllytti jo näin toisen toista vastaan, ja tuo pikkuinen veijari oli mielissään pikku ilkeyksistään, joiden tekotaidon hän jo niin aikaisin osasi.

Castlewoodin nuorta perillistä hemmoittelivat piloille sekä isä että äiti. Hän otti vastaan heidän hyväilynsä niinkuin miehet ja aivan kuin ne olisivat olleet hänen oikeutensa. Hänellä oli haukkansa ja lintukoiransa, pieni hevosensa ja vainukoiransa. Hän oli oppinut ratsastamaan, juomaan ja ampumaan lennosta; hän otti esimerkkiä herra isästään siinä, että hänellä oli pikkuinen hovinsa, kuten tulevalla perijällä tulikin olla; hovin muodostivat metsästäjän ja puunhakkaajan pojat. Jos pojalla oli päänsärky, oli hänen äitinsä yhtä säikähtänyt kuin jos rutto olisi ollut talossa. Varakreivi nauroi ja laski leikkiä jyrkkään tapaansa (tämä sattui uudenvuodenpäivän jälkeisenä päivänä, päänsärky johtui liiallisesta herkkulihapiirakan syömisestä) ja sanoi kiroten kuten tavallisesti: "Perhana vie, Harry Esmond, miten vaimoni huolehtii poikani päänkivistyksestä. Hän oli ennen huolissaan minustakin, poikaseni (ojennapa malja, Harry) ja pelästyksissään, jos minulla oli päänsärky, ennen muinoin. Hän ei välitä minun päästäni nyt. Semmoisia ne ovat -- naiset -- kaikki samaa maata, Harry, kaikki pettureita sydämissään. Pidä kiinni yliopistosta -- pidä kiinni punssista ja vanhasta oluesta -- äläkä koskaan katso naiseen, joka on sievempi vanhaa kuonanaamaista siivoojamuijaa. Se on minun neuvoni."

Varakreivin tapana oli singahutella tämänluonteisia pilapuheita vaimonsa ja lastensakin saapuvilla ollessa, aterioiden aikana -- kömpelöitä, katkeria ivapuheita, jotka loukkasivat myladya monta monituista kertaa, vaikka hän ei aina ollut kuulevinaan, ja jotka silloin tällöin osuivat maaliinsa ja saivat uhriparan peräytymään (kuten saattoi nähdä hänen punoittavista poskistaan ja kyyneltyneistä silmistään), mutta toisinaan kiihoittivat hänet vihaan ja vastustukseen, jolloin hän vastaukseksi näihin raskaisiin nuoliin singahutti takaisin värisevän vastauksen. Pari ei ollut onnellinen, eikä myöskään ollut onnellista olla heidän luonaan. Voi, että nuoruuden rakkaus ja totuus päättyy tällaiseen katkeruuteen ja vararikkoon! Mikään ihme ei ole nähdä nuoren parin rakastavan toisiaan -- mutta nähdä vanhan parin rakastavan tosiaan, se on paras kaikista näyistä. Harry Esmondista tuli molempien uskottu, -- toisin sanoen varakreivi kertoi nuorukaiselle kaikki surunsa ja kärsimänsä vääryydet (jotka olivat lordi Castlewoodin itsensä aiheuttamia), ja Harry arvasi varakreivittären surut. Harryn rakkaus johti hänet helposti läpi sen ulkokultaisuuden, jonka peitossa lady Castlewood näki hyväksi tavallisesti kulkea, ja hän näki ladyn sydämeen koskevan, vaikka hänen kasvonsa hymyilivät. Vaikea temppu naisen elämässä on tuon naamion säilyttäminen, jota maailma vaatii heidän käyttämään. Mutta suurempaa rikosta ei ole kuin että nainen osoittaa saavansa väärää kohtelua ja olevansa onneton, vaikkapa niin olisikin. Maailma vaatii säälimättä häntä näyttämään iloiselta; ja meidän naistemme, kuten Malabarin vaimojen, on kuljettava hymyilevinä ja maalattuina uhratakseen itsensä miestensä mukana, ja heidän sukulaisensa ovat kaikkein innokkaimpia pakottamaan heitä velvollisuuttaan täyttämään ja hyvähuudoin ja kiitoksin tukahuttamaan ja vaimentamaan heidän tuskanhuutonsa.

Niinpä Harry Esmond melkein huomaamattaan tutustui isäntänsä perheen surulliseen salaisuuteen. Kaksi vuotta aikaisemmin ei hän ollut sitä älynnyt, sillä hän ei voinut sitä silloin ymmärtää; mutta lukeminen ja ajatteleminen ja ihmisten tutkiminen oli häntä vanhentanut, ja erään elämän, joka todellisuudessa ei ollut milloinkaan ollut oikein onnellinen, syvin suru paljastui hänelle, kun hänen täytyi pakostakin ymmärtää ja sääliä surua, jota huojentamaan hän oli aivan voimaton.

On sanottu, ettei mylord koskaan tahtonut tehdä alamaisuusvalaansa eikä ottaa vastaan paikkaansa Irlannin kuningaskunnan ylimyksenä -- Irlannissa hänellä olikin tiluksia vain nimeksi; ja hän kieltäytyi vastaanottamasta Englannin päärin arvoa, jonka kuningas Wilhelmin hallitus hänelle tarjosi lahjoakseen hänet uskollisuuteen.

Hän olisi saattanut vastaanottaa tämän, ja epäilemättä olisikin sen tehnyt, ellei hänen vaimonsa olisi sitä innokkaasti vastustanut; mylady hallitsi puolisonsa mielipiteitä paremmin kuin hänen käytöstään; hän oli sydämellinen ja suoramielinen nainen, jolla oli vain yksi uskon ja oikeuden ohje, eikä hän milloinkaan tahtonut hairahtua uskollisuudestaan maanpaossa olevaa kuninkaallista perhettä kohtaan tai tunnustaa muuta valtiasta kuin kuningas Jaakon. Ja vaikka hän tyytyi tottelevaisuuteen vallassa olevaa hallitusta kohtaan, ei mikään kiusaus voinut häntä pakottaa tunnustamaan Oranian prinssiä oikeaksi hallitsijaksi; eikä hän sallinut miehensäkään tätä siksi tunnustaa. Niinpä siis lordi Castlewood tuskin koko elinaikanansa vannoi uskollisuuden valaansa, vaikka hänen kieltäytymisensä aiheuttikin hänelle monta kärsimystä ja teki hänet synkäksi ja huonotuuliseksi.

Vallankumouksen jälkeisenä vuonna ja koko kuningas Wilhelmin elinajan tiedetään punotun yhtämittaisia juonia karkoitetun perheen valtaanpalauttamiseksi; mutta jos lordi Castlewood otti näihin ollenkaan osaa, kuten on mahdollista, kesti sitä vain lyhyen ajan ja silloin kuin Harry Esmond oli liian nuori tutustuakseen sellaisiin tärkeisiin salaisuuksiin.

Vuonna 1695 suunniteltiin sir John Fenwickin, eversti Lowickin ja muiden salaliitto; aiottiin asettua väijytykseen kuningas Wilhelmin tullessa Hampton Courtista Lontooseen ja muodostettiin salainen suunnitelma, johon suuri joukko aatelia ja ylhäisiä otti osaa. Silloin ilmestyi isä Holt Castlewoodiin ja toi mukanaan nuoren ystävän, erään herran, jota sekä mylord että isä, kuten oli helppo huomata, kohtelivat tavattoman kunnioittavasti. Harry Esmond näki tämän herran ja tunsi ja muisti hänet myöhemmin elämänsä varrella, kuten aikanaan osoitetaan. Ei hänellä nykyisin myöskään ole epäilystä siitä, että herra varakreivi oli jotenkin sekaantunut näihin toimiin, joissa kaikissa oli mukana isä Holt, joka matkusteli sinne tänne monenmoisten eri nimien ja valepukujen suojassa. Isän toveri kulki kapteeni Jamesin nimellä; jälkeenpäin Harry Esmond näki tämän toisennäköisenä ja aivan eri nimellä.

Seuraavana vuonna pantiin toimeen historiallinen Fenwick-salaliitto, joka päättyi sir Johnin ja useiden muiden mestaukseen; salaliittolaiset kärsivät miehekkäästi rangaistuksensa; heitä saattoi Tyburniin myladyn isä, tuomiorovasti Armstrong, mr. Collier sekä muutamat muut vankat uskollisuuden valaansa vannomattomat kirkonmiehet, jotka antoivat heille synninpäästön hirsipuun juurella.

On tunnettua, että kun sir John tuli paljastetuksi, saatiin, selville suuri joukko salaliittoon osallisien herrain nimiä, mutta silloin prinssi jalomielisen viisaasti ja lempeästi poltti hänelle hankitun luettelon salaliittolaisista ja sanoi, ettei hän halunnut tietää asiasta sen enempää. Tämän jälkeen lordi Castlewood vannoi pyhän valan, ettei hän milloinkaan, taivas häntä siihen auttakoon, enää ottaisi osaa mihinkään toimenpiteeseen tuota urhoollista ja hyväsydämistä miestä vastaan; ja samoin hän vastasi Holtille, kun tuo väsymätön pappi kävi hänen luonaan ja olisi toivonut lordin ottavan osaa uuteen salaliittoon. Tämän jälkeen mylord puhui aina kuningas Wilhelmistä mitä viisaimpana, urhoollisimpana ja suurimpana miehenä -- mikä tämä epäilemättä olikin. Mylady Esmond puolestaan sanoi, ettei hän milloinkaan saattanut antaa kuninkaalle anteeksi ensiksikään sitä, että tämä oli häätänyt appiukkonsa valtaistuimeltaan ja toiseksi sitä, ettei tämä ollut uskollinen vaimolleen, prinsessa Marialle. Luulen tosiaankin, että vaikka itse Nero nousisi haudastaan ja tulisi Englannin kuninkaaksi ja hyväksi aviomieheksi, naiset antaisivat hänelle synnit anteeksi. Varakreivi nauroi vaimonsa vastaväitteille -- tuollainen hyveen mittapuu ei hänestä oikein soveltunut.

Viimeinen neuvottelu, joka mr. Holtilla oli varakreivin kanssa, tapahtui, kun Harry oli tullut kotiin yliopistosta viettämään ensimmäistä loma-aikaansa (Harry näki entisen opettajansa vain puolen tunnin ajan eikä puhunut mitään kahdenkesken tämän kanssa), ja heidän keskustelunsa, mitä se sitten lienee ollutkin, saattoi herra varakreivin kovin kiihdyksiin -- jopa siinä määrin, että hänen vaimonsa ja nuori sukulaisensa Harry Esmond eivät saattaneet olla huomaamatta hänen levottomuuttaan. Kun Holt oli mennyt, työnsi varakreivi Esmondin luotaan ja kohteli häntä sitten taas mitä huomaavaisimmin. Hän karttoi vaimonsa kysymyksiä ja katsoi lapsiinsa synkin ja huolestunein kasvoin mutisten: "Lapsi parat -- lapsi parat!" tavalla, joka ei voinut olla mitä suurimmassa määrin huolestuttamatta niitä, joiden elämänä oli häntä palvella ja totella. Tämän synkkyyden tulkitsi jokainen, joka piti silmällä lordi Castlewoodia, oman mielensä mukaan.

Varakreivitär sanoi naurahtaen julman katkerasti: "Varmaankin on tuo olento Hextonissa ollut sairaana tai torunut häntä" (sillä varakreivin hulluus mrs. Marwoodiin nähden tunnettiin liiankin hyvin). Nuori Esmond pelkäsi varakreivin raha-asiain tilaa, jonka hän tunsi, ja että menot, jotka aina olivat hänen tuloja suuremmat, olivat aiheuttaneet lordi Castlewoodin levottomuuden.

Eräs niistä syistä, joiden vuoksi herra varakreivi oli ottanut nuoren Esmondin erikoiseen suosioonsa, oli mitätön seikka, jota ei ole mainittu; se oli eräs tapaturma, joka oli onneksi Henry Esmondille. Vain muutamia kuukausia varakreivin Castlewoodiin tulon jälkeen talvisaikaan, nuori kreivi, joka silloin oli pieni mekkopukuinen poika juoksenteli huoneissa. Sattui sitten päivällisen jälkeen, että pikku Frank oli isänsä seurassa, joka nukahti viininsä ääreen huolehtimatta lapsesta, joka ryömi tulisijalle. Kaikeksi onneksi Esmondin emäntä lähetti hänet poikaa hakemaan, juuri kun kekäle oli sytyttänyt tuleen tuon kirkuvan pikku viikarin vaatteet. Esmond syöksyi esiin ja repi puvun pois pienokaisen yltä, niin että hänen omat kätensä paloivat pahemmin kuin lapsi, joka pikemmin pelästyi kuin sai vammoja tässä tapaturmassa. Mutta sattuman varassa oli, että päättäväinen henkilö juuri sillä hetkellä tuli huoneeseen, muuten varmaankin lapsi olisi palanut kuoliaaksi, sillä varakreivi nukkui juotuaan hyvin raskaasti eikä herännyt niin valppaana kuin tulee miehen, jonka on taisteltava vaaraa vastaan.

Aina tämän jälkeen tuo isä puhui katumuksestaan ja nöyryydestään soimaten itseään juopoksi tyhjäntoimittajaksi ja vakuutteli ihailevansa Harry Esmondia, jotahan nimitti sankariksi vain siksi, että tämä oli tehnyt hyvin pienen palveluksen. Varakreivi kohteli lempeästi poikansa hengen pelastajaa ja Harrystä tuli aivan kuin perheen jäsen. Hänen palohaavojaan hoiti mitä suurimmalla huolellisuudella hänen lempeä emäntänsä, joka sanoi, että taivas oli lähettänyt tämän hänen lastensa suojelijaksi ja että hän oli rakastava Harryä koko elämänsä ajan. Ja tämän jälkeen Harry tuli perheensä ja rakkaan emäntänsä uskoon. Hänen kääntymisensä johtui enemmän siitä suuresta rakkaudesta ja lempeydestä, joka oli kehittynyt tässä pienessä perheessä kuin tuomiorovasti Armstrongin kehoituksista (vaikka näillä olikin häneen suuri vaikutusvoima). Uuden uskonsa tunnustajana hän on aina senjälkeen pysynytkin. Mitä tulee tohtori Tusherin kehumisiin, että hän muka oli tämän kääntymisen aiheuttaja -- niin halveksi mr. Esmond jo näinä nuoruutensa päivinä tohtoria siinä määrin, että jos Tusher olisi pyytänyt häntä jotain uskomaan (jota hän ei tehnytkään, eikä milloinkaan sekaantunut koko asiaan), olisi Harry heti pannut asian todenperäisyyden kyseenalaiseksi.

Mylady joi harvoin viiniä, mutta määrättyinä vuoden päivinä, kuten syntymäpäivinä (Harry-paralla ei milloinkaan sellaista ollut) ja vuosipäivinä hän maistoi vähäisen; ja tämä päivä, joulukuun 29:s, oli sellainen. Tämän vuoden, siis 1696:n lopussa, oli ehkä neljätoista päivää kulunut mr. Holtin viimeisestä vierailusta, kun lordi Castlewood yhä hyvin synkkämielisenä istui pöydän ääressä -- silloin mylady pyysi palvelijaa tuomaan hänelle lasin viiniä ja, katsellen mieheensä ja hymyillen suloisinta hymyään sanoi: -- "Mylord, ettekö tekin täytä lasianne ja salli minun esittää maljaa?"

"Mikä nyt on, Rachel?" sanoi tämä ojentaen tyhjän lasinsa täytettäväksi.

"On joulukuun 29:s päivä", sanoi mylady näyttäen hellän kiitolliselta, "ja maljani on, Harryn malja -- Jumala siunatkoon häntä, joka pelasti poikani hengen."

Mylord katsahti Harry Esmondiin tiukasti ja joi maljan; mutta paukahutti sen pöytään heti ja huokaisten nousi ja poistui huoneesta. Mikä oli vikana? Tiesimme kaikki, että jokin suuri suru vaivasi häntä.

Harry Esmond ei tietänyt, oliko lordi älykkäästi keinotellen rikastunut vai oliko hän saanut lahjoituksia, joiden avulla hänen oli mahdollista pitää suurempaa taloutta ja elää vähemmän säästeliäästi kuin tähän asti; Castlewoodin talo vaati nyt paljon suurempia kustannuksia kuin ensimmäisinä vuosina varakreivin tulon jälkeen. Talleissa oli enemmän hevosia ja linnassa enemmän palvelijoita, ja paljon enemmän vieraita tuli ja meni nyt kuin ennen, vaikka silloinkin oli ollut vaikeata edes kaikkein ankarinta säästäväisyyttä noudattamalla pitää taloa hänen ylhäisyytensä arvon mukaisessa asussa ja säilyttää tilat velattomina. Ja suurta älykkäisyyttä ei tarvittu havaitsemaan, että useat Castlewoodin uusista tuttavista eivät miellyttäneet sen emäntää; ei silti, että hän koskaan olisi kohdellut heitä tai ketään kuolevaista muuten kuin kohteliaasti, mutta he olivat henkilöitä, jotka eivät saattaneet olla hänelle tervetulleita ja joiden seuraa niin hienostunut ja varovainen nainen tuskin saattoi haluta, lapsilleen. Sinne saapui juoppoja maalaisherroja joka taholta maaseutua; ne loilottivat laulujaan varakreivittären akkunain alla ja joivat itsensä humalaan varakreivin punssista ja oluesta. Tuli upseereja Hextonista; niiden seurassa pikku lordimme, pantiin kuulemaan keskustelua ja juomaan ja kiroamaan tavalla, joka sai tuon hienotunteisen ladyn vapisemaan poikansa puolesta. Esmond koetti häntä lohduttaa sanomalla, että hän tiesi yliopistokokemuksestaan, kuinka miehen täytyy ennemmin tai myöhemmin matkallaan maailman läpi joutua tämänlaiseen seuraan ja keskusteluun; ja ettei se haitannut mitään, jos kuuli sen kaksitoista tai kaksikymmenvuotiaana, koska nuorukaiset, jotka kauimmin pysyivät äitinsä hameen liepeissä ratkesivat useinkin rajuimmin hurjastelemaan. Mutta tyttärestään lady Castlewood oli eniten huolissaan peläten vaaraa, jonka hän luuli uhkaavan pikku Beatrixia isän hemmoittelun vuoksi (täytyy myöntää, että mylord erittäinkin näiden onnettomien kotoisten eripuraisuuksien jälkeen oli hillittömän kiivas puhuessaan lapsille vihaisena ollessaan; samoin hän oli liian tuttavallinen, ellemme sanoisi karkea, hyvällä tuulella ollessaan), ja seuraa, johon huolimaton lordi lapsensa vei.

Castlewoodin lähitienoilla on Sarkin-linna, jossa markiisitar Sark asui; tämän tiedettiin olleen kuningas Kaarle-vainajan rakastajattarena; ja tähän taloon, jonne, totta kyllä, suuri osa maalaisylimystöä meni, herra varakreivi tahtoi mennä, vieläpä viedä pienen tyttärensä ja poikansa leikkimään talon lasten kanssa. Lapsilla ei ollut mitään sitä vastaan, sillä tuo talo oli loistava ja vastaanotto varsin ystävällinen. Mutta varakreivitär -- epäilemättä varsin oikein -- arveli, että sellaisen äidin lapset, jommoinen tuo huomattu lady Sark oli ollut, eivät voineet olla hyvää seuraa hänen kahdelle lapselleen, ja ilmaisi ajatuksensa miehelleen. Tämän puhetapa ei ollut todellakaan kaikkein lempeintä, milloin häntä vastusteltiin. Sanalla sanoen tästä asiasta syntyi perheriita, kuten oli syntynyt useista muista seikoista, eikä ladya pakotettu ainoastaan myöntymään -- sillä miehen tahto oli laki, eikä lady lastensa nuoruuden tähden voinut sanoa näille, mikä hänen vastenmielisyytensä syynä oli, eikä mainita heille mitään muutakaan estettä -- vaan hän koki lisäksi sen salaisen nöyryytyksen, että näki heidän palaavan ihastuneina uusiin ystäviinsä, kuormitettuna heidän antamillaan lahjoilla ja palaen halusta saada mennä takaisin sellaiseen riemujen tyyssijaan kuin Sarkin linna oli. Vuosi vuodelta tuo seura kävi varakreivittären mielestä yhä vaarallisemmaksi Beatrixille, joka lapsesta kasvoi naiseksi ja jonka päivittäin lisääntyvä kauneus ja useat luonteenheikkoudet puhkesivat esiin.

Harry Esmondin osana oli nähdä muuan vierailu, kun vanha lady Sark tuli Castlewoodin ladyn luokse; lady Sark tuli juhlallisesti kuuden kastanjanruskean hevosen vetämissä ajopeleissä, sinisin ohjaksin, paashi kummallakin vaunun astimella, kuski oli edessä ja aseellisia palvelijoita ratsastamassa hänen edellään ja jäljessään. Ja ellei olisi ollut ikävää nähdä lady Castlewoodin kasvoja, olisi ollut huvittavaa tarkastaa noiden kahden vihamiehen käytöstä -- nuoremman naisen kylmää kärsivällisyyttä ja vanhemman horjumatonta hyväntuulisuutta. Lady Sark ei huomannut mitään loukkausta mitä ikinä hänen kilpailijattarensa tarkoittikin eikä lakannut hymyilemästä ja nauramasta ja imartelemasta lapsia tai lausumasta kohteliaisuuksia jokaiselle miehelle, naiselle, lapselle, jopa koirallekin tai tuolille ja pöydälle Castlewoodissa; niin altis hän oli ihailemaan kaikkea siellä. Hän ylisti lapsia ja toivoi -- kuten hänellä oli syytäkin -- että hänen oma perheensä olisi yhtä hyvin kasvatettu kuin nuo keruubit. Hän ei ollut nähnyt milloinkaan sellaista hipiää kuin Beatrix-kullan -- vaikka olihan tällä oikeus siihen sekä isän että äidin puolelta -- lady Castlewoodin hipiä olikin aivan ihmeteltävän raikas; ja lady Sark huokasi ajatellessaan, ettei hän ollut syntynyt kauniiksi naiseksi. Ja hän huomautti Harry Esmondille lumoavasti vielä vanhanakin hymyillen, että hän onnitteli tätä viisaudesta, jonka lady sanoi lukevansa hänen silmistään ja otsastaan, ja vannoi, ettei hän milloinkaan ottaisi _tätä_ vastaan Sarkissa, ennenkuin hänen tyttärensä olivat poissa tieltä.

XII luku.

MYLORD MOHUN TULEE LUOKSEMME TUODEN MUKANAAN IKÄVYYKSIÄ.