Part 11

Tämä huomautus hänen vaimonsa taudista sai herra varakreivin vavahtamaan ja punastumaan; mutta leskivarakreivitär puhuessaan tuon nuoren naisen rumuudesta kääntyi peiliin ja tutki vanhaa ryppyistä naamaansa siitä niin tyytyväisesti hymyillen, että hänen vieraillaan oli täysi työ pidättäytyessään nauramasta päin hänen vanhoja kasvojaan.

Hän kysyi Harryltä, mille alalle tämä aikoi, ja kun varakreivi sanoi, että poika aikoi kirkonmieheksi ottaakseen vastaan Castlewoodin seurakunnan, kun vanha tohtori Tusher jätti sen avoimeksi, ei hän näyttänyt osoittavan mitään suuttumusta saadessaan tietää, että Harrystä oli tuleva Englannin kirkon pappi, olipa pikemminkin iloinen, että nuorukaisella oli siten tulevaisuus selvänä. Hän pyysi mr. Esmondia, ettei tämä unohtaisi saapua hänen luokseen aina kun hän matkusti Lontoon läpi, menipä hän suosiollisuudessaan vielä niinkin pitkälle, että lähetti hänelle kaksikymmentä guineata sisältävän kukkaron ravintolaan ("Vinttikoiraan" Charing Crossiin), jossa lordi asui; ja tämän tervetulleen lahjan ohella sukulaispojalleen hän lähetti pienen nuken lahjaksi mylordin tyttärelle Beatrixille, joka näihin aikoihin kasvoi ohi nukkeiän ja oli melkein yhtä pitkä kuin hänen kunnioitettava sukulaisensakin.

Nähtyään kaupungin ja käytyään näytelmiä katsomassa ratsastivat mylord Castlewood ja Esmond yhdessä Cambridge'iin, viettäen kaksi hauskaa päivää matkalla. Ei oltu vielä keksitty noita nopeita uusia kyytivaunuja, jotka toimittivat koko matkan Lontoon ja yliopiston välillä yhdessä ainoassa päivässä. Mutta tie oli varsin miellyttävä ja kyllin lyhyt Harry Esmondin mielestä, ja hän muistaa aina kiitollisena sitä onnellista juhlapäivää, jonka hänen hyvä isäntänsä hänelle soi.

Mr. Esmond otettiin Cambridge'in Trinity College'iin, johon kuuluisaan college'iin lordikin oli nuoruudessaan kuulunut. Tähän aikaan oli tohtori Montague rehtorina ja otti vastaan herra varakreivin erittäin kohteliaasti; samoin teki mr. Bridge, joka määrättiin Harryn harjoitusmestariksi. Tom Tusher, joka kuului Emanuel College'iin ja oli nyt nuorempi toisen vuoden ylioppilas, tuli palvelemaan varakreiviä ja ottamaan Harryn suojelukseensa; ja kun tälle oli hankittu mukavat huoneet, jotka olivat suurelle pihalle päin portin vieressä, lähellä kuuluisan mr. Newtonin asuntoa, otti Harryn isäntä häneltä jäähyväiset monin lempein sanoin ja siunauksin ja kehoitti tätä käyttäytymään yliopistossa paremmin kuin mylord itse oli aikoinaan käyttäytynyt.

Näissä muistiinpanoissa on tarpeetonta pitemmälti selostaa Harry Esmondin yliopistoelämän yksityiskohtia. Se oli samantapaista kuin satojen muiden senaikuisten nuorten herrain elämä. Mutta hänellä oli se onnettomuus, että hän oli muutamia vuosia vanhempi useita ylioppilastovereitaan; ja häntä erotti tovereistaan, jotka olivat häntä nuorempia ja reimaluontoisempia, hänen yksinäinen kasvatuksensa ja asemansa elämässä sekä se surunvoittoisuus ja miettiväisyys, jotka luonto oli hänelle perintönä antanut. Hänen harjoitusmestarinsa, joka oli kumartanut maahan saakka, kun hän näytti mylordille yliopiston ruohokenttiä, muutti käytöksensä heti, kun tuo aatelismies käänsi selkänsä, ja oli -- ainakin Harryn mielestä -- äreä ja ilkeä. Aina kun nuorukaiset kokoontuivat _greges'eihinsä_ salissa, Harry huomasi olevansa yksin tuon suuren poikaparven keskellä. He nostivat kovan naurunrähäkän, kun Harry pantiin lukemaan latinaa, jota hän luki ulkomaalaisesta ääntäen, kuten hänelle oli opettanut hänen entinen opettajansa jesuiitta-isä. Harjoitusmestari, mr. Bridge, teki hänestä kernaasti käyttämiensä kömpelöjen kokkapuheiden esineen. Nuoren miehen luonto kiihtyi, hänen turhamaisuuttaan oli loukattu; ja joksikin aikaa hän sortui täällä yhtä yksinäiseksi kuin hän konsanaan oli ollut Castlewoodissa, jonne hän kaihosi palata. Hänen syntyperänsä oli hänelle häpeän aiheena, ja hän kuvitteli saaneensa osakseen tuhansia halveksumisen osoituksia ja ilkkumisia nuorilta ja vanhoilta, jotka epäilemättä olisivat kohdelleet häntä paremmin, jos hän itse olisi kohdellut heitä avomielisemmin. Ja kun hän nyt, tyynempinä päivinä, katsahtaa menneisyyteen, tähän elämänsä kohtaan, jota hän piti niin onnettomana, hän näkee, että hänen oma ylpeytensä ja turhamaisuutensa olivat melko suurena syynä niihin pettymyksiin, jotka hän laski toisten pahansuopuuden syyksi. Maailma kohtelee hyväntahtoisesti hyväluontoisia henkilöitä; ja jokainen synkkä maailmanmurjoma ihmisvihaaja, jonka olen tuntenut, on itse suhtautunut väärällä tavalla ihmisiin. Tom Tusher antoi Harrylle yllinkyllin hyviä neuvoja tässä suhteessa, sillä Tomilla oli sekä hyvä järki että hyvä tahto; mutta mr. Harry näki hyväksi kohdella vanhempaa ylioppilasta tarpeettoman ylenkatseellisesti ja tyhmän ivallisesti eikä mitenkään tahtonut luopua hänelle rakkaiksi käyneistä loukkauksista, joihin ei kukaan muu uskonut kuin hän itse. Mitä kelpo tohtori Bridge'iin tulee, havaitsi tuo opettaja, tehtyään muutamia älynkokeita oppilaansa suhteen, että tuo nuorempi mies oli huono leikin esine ja että nauru usein lopuksi kohdistui häneen itseensä. Tämä ei suinkaan tehnyt harjoitusmestaria ja oppilasta paremmiksi ystäviksi, mutta siitä oli kuitenkin niin paljon hyötyä Esmondille, että mr. Bridgen oli pakko jättää hänet rauhaan; ja niin kauan kuin Harry piti saarnaharjoituksiaan ja täytti sen mitä yliopistoharjoitukset häneltä vaativat, oli Bridge tyytyväinen, kun ei nähnyt Harryn synkkää naamaa luokallaan, ja jätti hänet omaan huoneeseensa lukemaan ja murjottamaan itsekseen.

Pari latinalaista ja englantilaista runoa, jotka julistettiin verraten ansiokkaiksi, sekä eräs latinalainen puhe (sillä mr. Esmond osasi paremmin kirjoittaa tuota kieltä kuin ääntää sitä) tuottivat hänelle hieman mainetta sekä yliopiston auktoriteettien että nuorten miesten joukossa, joiden kesken häntä alettiin arvioida suuremmaksikin kuin hän todellisuudessa oli. Kun hän pari kertaa, oli voittanut heidän yhteisen vihollisensa mr. Bridgen, rupesivat toiset turvautumaan häneen ja katsomaan häneen heidän luokkansa esitaistelijana vanhempia ylioppilaita vastaan. Ne pojista, jotka hän otti uskotuikseen, eivät pitäneet häntä niin synkkänä ja ylpeänä kuin hänen ulkonäkönsä oli maattanut uskomaan, ja Don Dismallo, joksi häntä sanottiin, tuli pian hieman merkitsevämmäksi henkilöksi yliopistossaan, ja oli, niin hän luulee, vanhempien ylioppilaiden mielestä vaarallinen otus.

Don Dismallo oli piintynyt nuori jakobiitti, kuten muutkin hänen perheensä jäsenet; hän salli itselleen useita hullunkurisia uskollisuuden ilmauksia ja kutsui nuoria ystäviä juomaan burgundiviiniä ja tyhjentämään kuninkaan maljan Jaakko-kuninkaan syntymäpäivänä; hän käytti mustaa pukua tämän kruunustaluopumispäivinä, paastosi kuningas Wilhelmin kruunauksen vuosi juhlapäivänä ja suoritti tuhansittain hupsuja ilveitä, joita ajatellessa häntä nyt hymyilyttää.

Nämä hulluttelut aiheuttivat paljon moitteita Tom Tusherin puolelta, joka aina oli vallanpitäjäin ystävä, samoin kuin Esmond aina oli niitä vastustavalla kannalla. Tom oli vapaamielinen, Esmond vanhoillinen. Tom ei milloinkaan jäänyt pois luennolta, ja tervehti proctoria mitä syvimmin kumarruksin. Ei käy ihmetteleminen, että hän huokasi Harryn taipumattomuuden puolesta ja oli vihainen, kun toiset nauroivat tälle. Ellei Harryllä olisi ollut herra varakreivin suojelusta, olisi Tom epäilemättä katkaissut välinsä hänen kanssaan. Mutta kelpo Tom ei milloinkaan hylännyt toveria niin kauan kuin tämä oli maan mahtavien ystävä. Tämä ei ollut Tomin puolelta harkittua, vaan hänessä oli luonnollinen taipumus siihen. Hänessä ei imarteleminen ollut teennäistä, vaan se oli hänelle synnynnäinen tarve, sillä hän oli luonteeltaan kovin hyvänsuopa, avulias ja orjaileva.

Harryllä oli hyvin runsaasti rahoja, sillä häntä avusti säännöllisesti sekä hänen rakas emäntänsä Castlewoodista että Chelsean leskivarakreivitär, joka antoi vuotuisesti lahjoituksensa ja kutsui Esmondin Lontoon lähellä olevaan taloonsa joka jouluna. Mutta näistä hyvistätöistä huolimatta Esmond oli aina köyhä, ja oli ihme, miten pienellä isältään tulevalla apurahalla Tom Tusher saattoi hyvin näytellä osaansa. Totta on, että Harry sekä kulutti, antoi että lainasi rahaansa hyvin vapaasti, mitä Thomas ei milloinkaan tehnyt. Luulen, että hän tässä suhteessa oli kuten kuuluisa Marlborough'n herttua, joka saatuaan nuorena miehenä viidenkymmenen killingin rahalahjan joltain hassulta nuorelta naiselta, joka rakastui hänen sievään ulkomuotoonsa, näytti tuota rahaa Cadoganille useita vuosikymmeniä jälkeenpäin piironginlaatikostaan, jossa se oli ollut siitä saakka kun hän oli myynyt nuorukaisena kunniansa hankkiakseen sen. En tarkoita, että Tom milloinkaan käytti somaa ulkomuotoaan näin edullisesti, sillä luonto ei ollut lahjoittanut hänelle mitään erikoisia ulkonaisia viehättävyyksiä, ja hän oli aina siveellisen käytöksen perikuva jättämättä koskaan käyttämättä tilaisuutta parhaimman neuvonsa antamiseen nuoremmalle toverilleen -- jonka neuvon antamisessa, ollaksemme oikeudenmukaisia, hän oli hyvin aulis. Ei silti, ettei Tomkin ollut reima poika omalla tavallaan. Hän piti leikkipuheesta, jos hänen onnistui se käsittää; ja joi jalomielisesti osansa pullosta, jos toinen sen maksoi ja erittäinkin, jos juomaveikkojen joukossa oli nuori lordi. Sellaisissa tapauksissa ei koko yliopistossa ollut kovempaa juojaa kuin mr. Tusher; ja mieltäylentävää oli nähdä hänen, parta juuri sileäksi ajettuna ja korein kasvoin laulavan: "Amen!" varhaisessa jumalanpalveluksessa aamulla. Lukemisessaan soi Harry-parka itselleen vapauden viiletellä kaikkien yhdeksän muusan jälkeen, ja hyvin todennäköisesti hän ei saanut heiltä keltään paljon suosiota; kun taas Tom Tusher, jolla oli yhtä vähän taipumusta runouteen kuin kyntömiehellä, kosiskeli siitä huolimatta itsepäisen kestävästi ja orjamaisen kuuliaisesti jumalaista Kalliopea ja saavutti palkkioksi opistaan palkinnon ja jonkunverran suosiota yliopistossa ja college'insa nuoremman opettajan viran. Tähän aikaan elämässään mr. Esmond sai sen vähäisen oppineisuuden, josta hän on koskaan voinut kerskata, ja kulutti hyvän osan päiväänsä ahmien ahneesti kaikkia kirjoja, jotka käsiinsä sai. Tähän pintapuoliseen tapaan hän tuli lukeneeksi enimpäin englantilaisten, ranskalaisten ja italialaisten runoilijain teokset; ja samoin hän sai pintapuoliset tiedot espanjankielestä, puhumattakaan vanhoista kielistä, joissa, erittäinkin latinassa, hän oli melkoinen mestari.

Sitten, yliopistoelämänsä keskivaiheilla, hän alkoi lukea sitä elämänuraa varten, johon mainen viisaus pikemminkin kuin taipumus häntä veti, ja joutui pian päästään pyörälle teologisessa väittelyssä. Opintojensa varrella (joita ei ohjannut se vakaumus ja harras mieli, joita sellainen tutkiminen vaatii) havaitsi nuorukainen itsensä jonkun kuukauden päättyessä roomalaiskatoliseksi ja aikoi jo tunnustaa uskonsa; seuraavana kuukautena Chillingworthin vaikutuksesta protestantiksi; ja kolmantena skeptikoksi Hobbesin ja Baylen vaikutuksesta. Kelpo Tom Tusher sitä vastoin ei milloinkaan antanut mielensä eksyä määrättyjen yliopillisten latujen ulkopuolelle, vaan uskoi kolmekymmentäyhdeksän artikkelia, koko sydämestään ja olisi vannoutunut ja allekirjoittanut nimensä toisiin kolmeenkymmeneen yhdeksään täydellisen kuuliaisesti. Harryn itsepäisyys tässä asiassa ja hänen häilyvät ajatuksensa ja keskustelunsa masensivat ja loukkasivat hänen vanhempaa toveriaan niin että kehittyi kylmyys ja vieraantuminen heidän välillään, joten he olivat enää tuskin muuta kuin tuttavia, vaikka olivat olleet läheisiä ystäviä ensin tullessaan yliopistoon. Yliopistossa politikoitiinkin; ja tässäkin asiassa nuo kaksi nuorta miestä olivat erimielisiä. Tom julistautui, vaikka olikin korkeakirkollinen, lujaksi kuningas Wilhelmin mieheksi, kun taas Harry toi mukanaan yliopistoon perheensä tory-politiikan, johon hänen täytyi lisätä Oliver Cromwellin vaarallinen ihaileminen. Tämän tai kuningas Jaakon puolelle hän useinkin suvaitsi asettua väittelyissä, joita nuorilla herroilla oli tapana pitää toistensa huoneissa; he väittelivät kansan asemasta, kruunatuista ja eroitetuista kuninkaista ja joivat menneitten ja nykyisten sankarien ja kaunottarien maljoja yliopiston olutruukuista.

Täten Esmond joutui elämään hyvin paljon yksin yliopistossa-oloaikanaan joko syntyperänsä tai luonteensa luonnollisen surunvoittoisuuden tähden; sillä hänellä ei ollut tarpeeksi kunnianhimoa tehdäkseen itsensä huomatuksi yliopistoelämässä eikä hän välittänyt sekaantua ylioppilasten huvitteluihin ja poikamaisiin iloihin; toverit kun olivat suurimmaksi osaksi kahta tai kolmea vuotta häntä nuorempia. Hän kuvitteli mielessään, että yhteisessä seurusteluhuoneessa hänen college'insa pojat pilkkasivat häntä hänen syntyperänsä vuoksi, ja pysyi tästä syystä erillään heidän seurastaan. Saattaa olla, että hän sai aikaan tämän pahennuksen, jonka hän kuvitteli johtuvan muista, omalla käytöksellään, sillä kun hän sitä arvostelee myöhempänä elämänsä aikana, hän huomaa olleensa äreä ja ylenkatseellinen. Mutta kuitenkin hän oli yhtä lempeän kiitollinen ystävällisyydestä kuin hän oli herkkä tuntemaan pilkan ja vääryyden; ja vaikka hän tavallisesti oli yksinäinen, oli hänellä sentään parisen hyvin lämmintä ystävää senaikuisten toveriensa parissa.

Eräs näistä oli omituinen herrasmies, joka asui yliopistossa, vaikkei hän ollut sen jäsen, ja opetti erästä taitoa, jota tuskin tunnetaan nykyisessä tavallisessa yliopistokasvatuksessa. Tämä oli eräs ranskalainen pakolaisupseeri, joka oli karkoitettu syntymämaastaan siellä vallinneiden protestanttivainojen aikana, ja tuli Cambridge'iin, jossa opetti miekkailutaitoa ja perusti asesalin. Vaikka hän ilmoitti olevansa protestantti, väitettiin mr. Moreauta valepukuiseksi jesuiitaksi; häntä olikin hyvin lämpimästi suositeltu tory-puolueelle, joka oli voimakas siinä yliopistossa, ja todennäköisesti hän oli niitä monia asiamiehiä, joita Jaakko-kuninkaalla oli tässä maassa. Esmond havaitsi tämän herran keskustelun paljon enemmän makunsa mukaiseksi kuin yliopiston oppineiden puheen seurusteluhuoneessa. Hän ei milloinkaan väsynyt Moreaun kertomuksiin Turennen ja Condén sodista, joihin tämä oli ottanut osaa; ja koska Harry oli tuntenut ranskankielen lapsuudestaan asti ja taisi sitä paikassa, jossa aniharvat sitä puhuivat, tuli hänen seuransa hyvin mieluisaksi vanhalle, urhealle miekkailutaidon professorille, jonka mielioppilas hän oli; professori tekikin mr. Esmondista melkoisen etevän mestarin _escrimen_ jalossa taidossa.

Seuraavana lukukautena Esmondin piti suorittaa kandidaattitutkintonsa ja sen jälkeen aikanaan omaksua papinkauhtana ja kaulus, joita hänen lempeä emäntänsä halusi hänen käyttävän. Tom Tusher oli jo tähän aikaan pappi ja college'insa jäsen; ja Harry tunsi hyvin mielellään luovuttavansa oikeutensa Castlewoodin papinvirkaan Tomille, sillä hänen oma kutsumuksensa tuskin oli saarnavirka. Mutta kun hän ennen kaikkia muita asioita maailmassa oli sidottu rakkaaseen emäntäänsä ja tiesi, että hänen kieltonsa tekisi tämän surulliseksi, päätti Harry olla antamatta tälle mitään vihjausta haluttomuudestaan papilliseen virkaan; ja tässä epätyydyttävässä mielentilassa hän läksi Castlewoodiin viettämään viimeistä loma-aikaa, joka hänellä oli, ennenkuin hän antoi vihkiä itsensä papiksi.

XI luku.

TULEN LOMA-AJAKSI CASTLEWOODIIN JA KEKSIN SIELLÄ SALAISEN PERHESURUN.

Tällä kolmannella pitkällä loma-ajallaan Esmond tuli, kuten tavallisesti, Castlewoodiin, tuntien suloisen mielihyvän värähdyksen, kun huomasi taas olevansa talossa, jossa oli viettänyt niin monta vuotta, ja nähdessään emäntänsä lempeiden, tuttujen silmäin häntä katselevan. Hän ja hänen lapsensa (joista erillään varakreivitär harvoin kohtasi Harryn) tulivat häntä tervehtimään. Beatrix-neiti oli kasvanut niin pitkäksi, ettei Harry oikein tietänyt saiko häntä suudella vai ei; ja tyttö punastui ja vetäytyi pois, kun hän aikoi antaa tämän tervehdyksen, vaikka hän sen otti ja pyysikin sitä heidän ollessaan kahden kesken. Nuori lordi oli kasvanut ja alkoi kehittyä isänsä muotoiseksi ulkonäöltään, vaikka hänellä oli äitinsä lempeät silmät. Castlewoodin varakreivitär näytti myös aivan kuin kasvaneen sen jälkeen kuin Harry oli hänet nähnyt -- oli komeammannäköinen, vartaloltaan täyteläisempi, ja hänen kasvoillaan, jotka yhä olivat, kuten aina, mitä lempeimmät, ja ystävällisimmät, oli käskevämpi ja päättäväisempi ilme kuin niissä viattoman suloisissa piirteissä, joita Harry niin kiitollisena muisti. Hänen äänensä sävy oli entistä paljon syvempi ja surullisempi kun hän puhui ja otti vastaan Harryn. Se vallan hämmästytti Esmondia, joka yllättyneenä katseli kreivittäreen tämän puhuessa, jolloin tämä käänsi katseensa hänestä pois; eikä hän enää sen jälkeen katsonut Esmondiin, milloin tämän katse oli häneen kohdistettu. Jotain suruun ja salaisuuteen viittaavaa, joka täytti Esmondin mielen epämääräisellä levottomuudella, tuntui olevan tuossa matalassa, värisevässä äänessä ja ja katsovan noista kirkkaista, surullisista silmistä. Hänen tervehdyksensä Esmondille oli niin kylmä, että se melkein koski nuorukaiseen (joka olisi tahtonut polvistua ja suudella hänen pukunsa lievettä, niin harras ja tulinen oli hänen kunnioituksensa ja kiintymyksensä), ja tämä oli epävarma vastatessaan kysymyksiin, joita varakreivitär, hänkin puolestaan epäröiden, alkoi tehdä. Oliko hän onnellinen Cambridge'issa? Lukiko hän liian paljon? Toivottavasti ei. Hän oli kasvanut kovin pitkäksi ja näytti erinomaisen hyvinvoivalta.

"Hänellä on viikset!" huudahti nuori herra Esmond.

"Miksi hän ei käytä peruukkia, kuten lordi Mohun?" kysyi Beatrix-neiti. "Mylord sanoo, ettei kukaan käytä omaa tukkaansa."

"Luullakseni sinun on otettava huostaasi vanha huoneesi", sanoi varakreivitär. "Toivon, että taloudenhoitajatar on pannut sen kuntoon."

"Mutta äiti, sinähän olet itse ollut siellä kymmenen kertaa näinä kolmena päivänä!" huudahti Frank.

"Ja hän leikkasi muutamia kukkia, jotka sinä olit istuttanut minun puutarhaani -- muistatko, monta, monta vuotta sitten? -- kun olin aivan pikkuinen tyttö", virkkoi miss Beatrix innostuneena. "Ja äiti asetti ne sinun akkunallesi."

"Muistan sinun pitäneen ruusuista, kun tautisi jälkeen parannuit", sanoi mylady käyden punaiseksi kuin ruusu. He veivät kaikki yhdessä Harry Esmondin kamariinsa; lapset juoksivat edellä, Harry käveli emäntänsä vieressä käsikädessä.

Huonetta oli monin tavoin koristettu ja kaunistettu häntä vastaanottamaan. Kukat olivat akkunalla porsliinimaljakossa; ja vuoteella oli hieno uusi vuodepeite, jonka kielikello Beatrix sanoi äidin myös tehneen. Tuli räiskyi uunissa, vaikka oltiinkin kesäkuussa -- varakreivitär oli sitä mieltä, että huone kaipasi lämmittämistä. Kaikki oli tehty, että saataisiin hänet tuntemaan itsensä onnelliseksi ja tervetulleeksi. "Etkä tule enää olemaan paashi, vaan herra ja sukulainen, ja saat kävellä isän ja äidin kanssa", sanoivat lapset. Ja niin pian kuin hänen rakas emäntänsä ja lapset olivat jättäneet hänet yksikseen, hän heittäytyi polvilleen pienen vuoteensa viereen, rakkaudesta ja kiitollisuudesta ylitsevuotavaisin sydämin, ja rukoili siunausta niille, jotka olivat niin hyviä häntä kohtaan.

Lapset, jotka aina ovat talon juorukelloja, tutustuttivat hänet pian talon ja perheen pikkuasioihin. Isä oli ollut Lontoossa kaksi kertaa. Isä oli nykyään usein matkoilla. Isä oli vienyt Beatrixin mukaansa Westlandsiin, jossa hän oli ollut pitempi kuin sir George Harpersin toinen tytär, vaikka tämä oli kahta vuotta vanhempi. Isä oli vienyt Beatrixin ja Frankin, molemmat, mukaansa Bellminsteriin, jossa Frank oli voittanut lordi Bellminsterin pojan nyrkkitaistelussa -- niin kertoi varakreivi nauraen Harrylle jälkeenpäin. Useat herrat tulivat isän luona käymään, ja isä oli saanut uuden pelin Lontoosta, ranskalaisen pelin, jota sanottiin biljardiksi -- Ranskan kuningas pelasi sitä oikein hyvin; ja leski varakreivitär Castlewood oli lähettänyt miss Beatrixille lahjan ja isällä oli uudet kääsit, joita varten oli kaksi pientä hevosta, joita hän itse ajoi äidin vaunujen vierellä, ja tohtori Tusher oli kiukkuinen ja oikea maanvaiva, eivätkä he vähääkään pitäneet hänen opetuksestaan; eikä isä välittänyt heidän opiskeluistaan, vaan nauroi, kun he olivat kirjojensa ääressä, mutta äiti piti siitä, ja opetti heitä; "enkä luule, että isä pitää äidistä", sanoi miss Beatrix silmät suurina. Hän oli tullut aivan lähelle Harry Esmondia tämän pakinan kestäessä ja istui hänen polvellaan ja oli tutkinut kaikki hänen pukunsa yksityiskohdat ja kaikki hänen jokapäiväisten kasvojensa hyvät ja huonot piirteet.

"Sinä et saa sanoa, ettei isä pidä äidistä", sanoi poika tämän tunnustuksen kuullessaan. "Äiti ei ole koskaan niin sanonut. Ja äiti kielsi sinua niin sanomasta, miss Beatrix."

Tämä oli epäilemättä syynä lady Castlewoodin silmien surullisuuteen ja hänen äänensä valittaviin värähdyksiin. Kukapa ei tunne silmiä, jotka kerran ovat olleet rakkauden valaisemia ja joissa ei tuo leikki enää loista? -- sammuneita lamppuja, joita kerran huolella hoidettiin ja hoivattiin? Jokaisella ihmisellä on sellaisia kotonaan. Sellaiset muistuttajat saattavat upeimmat huoneemme näyttämään värittömiltä ja surullisilta; sellaiset kasvot luovat varjon päivänpaisteeseemme. Niinpä eivät rakastavien kesken vannotut valat ja taivaan avuksihuutamiset ja papilliset menot ja harras usko ja niin hellä ja uskollinen rakkaus, ettei se milloinkaan epäile iankaikkisuuttaan, kykene ollenkaan tekemään rakkautta iäiseksi. Se kuolee kuulutuksista ja papista huolimatta; olen usein ajatellut, että sille, olisi suotava sairaskäynnit ja hautajaismenot ja viimeinen voitelu ja _abi in pace_ [mene rauhassa]. Sillä on vaiheensa, kuten kaikella kuolevaisella -- alkunsa, edistyksensä ja kuihtumisensa. Se puhkeaa nuppuun ja kukkii auringonpaisteessa ja se kuihtuu ja kuolee. Strephon ja Chloe riutuvat erillään ollessaan, yhtyvät riemuiten; ja pian kuulette että Chloe itkee ja Strephon on katkaissut keppinsä Chloen selkään. Voiko sen korjata niin, ettei siinä näy mitään halkeamia? Eivät kaikki Hymenin papit yhteensä, eivät kaikki jumalien palvonnat voi sitä enää ehjäksi saattaa!

Heräten unelmista, kirjoista ja yliopistollisen kunnian näyistä, joihin hän oli ollut kaksi vuotta uponnut, Harry Esmond heti kotiin palattuaan huomasi joutuneensa keskelle elämän todellista murhenäytelmää, joka valtasi hänet ja kiinnitti hänen mieltään enemmän kuin kaikki, mitä hänen opettajansa oli hänelle opettanut. Henkilöt, joita hän maailmassa eniten rakasti ja joille hän oli enimmän velkaa, elivät onnettomina. Naisista lempein ja paras kärsi huonoa kohtelua ja vuodatti salaa kyyneleitä; mies, joka laiminlyömällä -- ei väkivaltaisuudella -- teki hänet onnettomaksi, oli Harryn hyväntekijä ja isäntä. Talossa, jossa tuon pyhän, sisimmän rakkauden liekin asemasta on pohjimmaisena epäsopu, tulee koko perhe ulkokultaiseksi ja kukin valehtelee lähimmäisilleen. Mies (tai ehkä vaimo) valehtelee, kun vieraita tulee, ja kantaa sovun ja kohteliaisuuden hymyä kasvoillaan vieraittensa aikana. Vaimo valehtelee (hänen asiansa onkin niin tehdä ja hymyillä, olipa hän kuinka masennettu tahansa), nielee kyyneleensä ja valehtelee herralleen ja mestarilleen -- valehtelee pyytäessään pikku Jaakkoa kunnioittamaan rakasta isää -- valehtelee vakuuttaessaan isoisälle olevansa täysin onnellinen. Palvelijat valehtelevat seisten vakavakasvoisina herransa tuolin takana ja teeskennellen olevansa tietämättömiä tuosta taistelusta; ja niin kulkee koko elämä aamusta makuuaikaan asti, päivästä päivään, valheen merkeissä. Viisastelijat sanovat sitä oikeaksi suhtautumiseksi moraaliin ja vetävät esimerkkeinä esiin Bauciin ja Philemonin hyvän elämän.