Part 10

"Miehet, jotka kirjoittivat kirjasi", sanoi mylady, "Horatiuksesi ja Ovidiuksesi ja Vergiliuksesi, ajattelivat kaikki, mikäli minä heitä tunnen, pahaa meistä naisista; kaikki sankaritkin, joista he kirjoittivat, kohtelivat meitä huonosti. Meidät on kasvatettu aina olemaan orjina; ja meidän aikanammekin, koska te yhä olette ainoat lainlaatijat, koettavat luullakseni saarnamme sanoa, että paras nainen on se, joka kantaa herransa kahleet kaikkein viehättävimmin. Vahinko, ettei kirkkomme hyväksy nunnaluostareita; Beatrix ja minä pakenisimme sellaiseen ja viettäisimme siellä päivämme rauhassa poissa teidän luotanne."

"Eikö siis luostarissa ole orjuutta?" kysäisi Esmond.

"Joskin naiset siellä ovat orjia, ei heitä ainakaan kukaan näe", vastasi lady. "He eivät laahaudu kaduilla ja turuilla, joissa kansa heitä pilkkaa; ja jos he kärsivät, kärsivät he salassa. Tuolla saapuu mylord metsästämästä. Ota pois kirjat; mylord ei pidä niiden näkemisestä. Opetustunnit ovat lopussa tältä päivältä, herra opettaja." Ja kumartaen ja hymyillen hän taaskin lopetti tämänlaisen keskustelun.

Tosiaankin oli "herra opettajalla", kuten varakreivitär Esmondia nimitti, tarpeeksi hommaa Castlewoodin linnassa. Hänellä oli kolme oppilasta, varakreivitär ja hänen kaksi lastaan, joiden oppitunneilla varakreivitär aina tahtoi olla läsnä, ja sen ohella hän kirjoitti varakreivin kirjeet ja järjesti hänen tilinsä -- silloin kun sattui nämä saamaan leväperäiseltä isännältään.

Oppilaista olivat nuo kaksi lapsosta laiskanpuoleisia; ja koska ei mylady sallinut mitään kuritusta, jommoinen silloin oli käytännössä, oppi mylordin poika vain sen, mitä halusi, ja se oli hyvin vähän; eikä häntä elämänsä loppuun asti voitu saada kääntämään enemmän kuin kuusi riviä Vergiliusta. Beatrix-neito leperteli ranskaa sievästi jo hyvin varhaisella iällä ja lauloi suloisesti; mutta laulamaan hänet oli opettanut äiti eikä Harry Esmond, joka vain vaivoin saattoi eroittaa "Vihreähihaisen" "Lillibulleronista", vaikkei mikään huvi ollut hänelle elämässä rakkaampi kuin näiden naisten laulun kuuleminen. Hän näkee heidät nytkin (unohtaneeko hän heitä koskaan?) sellaisina kuin he istuivat yhdessä kesäisinä iltoina -- kaksi kultatukkaa nuottivihon ääressä -- lapsen pienoinen käsi sekä äidin käsi löivät tahtia äänten rinnan noustessa ja laskiessa.

Mutta joskin lapset olivat välinpitämättömiä, oli ihmeellistä, miten innostuneesti äiti oppi nuorelta opettajaltaan -- ja puolestaan opetti tätä. Mitä onnellisin vaistomainen kyky oli tällä naisella -- kyky käsittää kirjain salattua kauneutta ja peitettyä suloa, erittäinkin runokirjain, samoinkuin hän kävelyretkillä saattoi keksiä niittykukkia ja niistä tehdä kukkavihkoja, jommoisia ei mikään muu käsi olisi kyennyt laatimaan. Hän oli kriitikko, ei järjen, vaan tunteiden puolesta -- niiden kirjain, joita he yhdessä lukivat, suloisin selittäjä; ja onnellisimmat hetket nuoren Esmondin elämässä olivat varmaankin ne, jotka hän vietti tämän lempeän emäntänsä ja hänen lastensa seurassa.

Nämä onnelliset päivät tulivat kuitenkin pian loppumaan, ja ne päättyivät lady Castlewoodin omasta määräyksestä. Joulun aikaan tapahtui, -- Harry Esmond oli silloin jo yli kuusitoistavuotias, -- että hänen vanha toverinsa, vastustajansa ja ystävänsä Tom Tusher palasi koulustaan Lontoosta; tämä oli vaaleaverinen, rotevakasvuinen, vankka nuorukainen ja juuri yliopistoon menossa saatuaan koulustaan stipendin ja suosituksia kirkolliselle alalle. Tom Tusher ei enää puhunut mistään muusta kuin Cambridgesta; ja pojat, jotka olivat hyviä ystäviä, vertailivat innostuneina toistensa kirjallista edistystä. Tom oli oppinut jonkunverran kreikan ja heprean kieltä, lukuunottamatta latinaa, jossa hän oli varsin taitava, ja oli myös antautunut matemaattisiin opintoihin isänsä johdolla, joka oli mestari noissa tieteissä, joista Esmond ei tietänyt mitään. Hän ei myöskään osannut kirjoittaa latinaa yhtä hyvin kuin Tom, vaikka hän puhui sitä paremmin, koska häntä oli opettanut hänen rakas ystävänsä jesuiitta-isä; tämän muistoa nuorukainen aina vaali mitä suurimmalla rakkaudella, lukien hänen kirjojaan ja puhdistellen hänen miekkojaan tuossa pienessä komerossa, jossa isä oli ne Esmondille näyttänyt vierailuyönään; ja istuessaan usein iltamyöhällä kappalaisen huoneessa, jossa poika asui kirjojensa, runojensa ja töherrystensä ääressä, joiden parissa hän askarteli, hän katsahti akkunaan, toivoen, että se aukeaisi ja päästäisi sisään tuon hyvän isän. Tämä oli tullut ja mennyt unennäön lailla; ellei miekkoja ja kirjoja olisi ollut, olisi Harry melkein voinut luulla isän olleen hänen mielikuvituksensa tuotetta -- sekä kahta kirjettä, jotka olivat tulleet häneltä, toinen ulkomailta, täynnään neuvoja ja rakkautta, toinen pian sen jälkeen kun hänet oli konfirmeerannut Hextonin piispa, jossa kirjeessä isä Holt valitti hänen luopumistaan. Mutta Harry Esmond tunsi itsensä nyt niin varmaksi mielipiteistään ja omasta kasuistiikastaan, että hän ajatteli kykenevänsä vastustamaan itseänsä isää uskonväittelyssä ja mahdollisesti hänet kääntämäänkin.

Nuoren oppilaansa uskoa vahvistaakseen Esmondin lempeä emäntä lähetti hakemaan kirjoja tuomiorovastin, hänen isänsä kirjastosta. Tuomiorovasti oli huomattavalla tavalla ottanut osaa entisen kuninkaan hallituksen aikana käytyihin uskonriitoihin ja oli nyt vanhan taistelijan tavoin ripustanut seinälle väittelyaseet. Nämä hän otti mielellään hyllyiltään nuoren Esmondin käytettäväksi ja hyödytti tätä omilla mieskohtaisilla neuvoillaan ja opetuksillaan. Kovin suuria kehoituksia ei tarvittu, ennenkuin poika jo uskoi rakastetun emäntänsä tavalla. Ja hyvä, vanha, uskollisuuden valaa vannomaton tuomiorovasti kiitti itseään käännytyksestä, josta todellisuudessa oli kiittäminen paljon vienompaa ja ihanampaa houkuttelijaa.

Varakreivittären ystävällisten katseiden nähden (hyvin tavallisesti varakreivin silmät olivat unen sulkemat) Esmond luki useita nidoksia kuuluisien brittiläisten hengenmiesten teoksia edelliseltä vuosisadalta, ja tunsi Waken ja Sheilockin sekä Stillingfeetin ja Patrickin. Hänen emäntänsä ei milloinkaan väsynyt kuuntelemiseen tai lukemiseen eikä sisällön seuraamiseen innokkain huomautuksin eikä jättänyt tarkemmin tutkimatta niitä kohtia, joissa hänen mielensä eniten liikkui tai jotka hänen älynsä piti kaikkein tärkeimpinä. Isänsä tuomiorovastin kuoleman jälkeen tämä lady harrasti uskonnollista kirjallisuutta sillä tavoin, että hänen oikeauskoinen isänsä ei olisi milloinkaan myöntänyt sitä hyväksi; isän mielikirjailijat näet vetosivat enemmän järkeen ja muinaisuuteen kuin lukijainsa tunteisiin ja mielikuvitukseen; ja nyt piispa Taylorin teokset, jopa mr. Baxterin ja mr. Lawn, itse asiassa saivat lady Castlewoodilta enemmän suosiota kuin suurten englantilaisten oppineittemme ankarammat tuotteet.

Myöhemmin, yliopistossa ollessaan, Esmond alkoi uudelleen ajatusvaihdon uskonnosta ja kehitti sitä parhaansa mukaan, sitten kun hänen isäntäväkensä olivat päättäneet, että hänen oli valittava hengenmiehen ura. Mutta vaikka hänen emäntänsä sydän veti tähän kutsumukseen, ei Esmond sille koskaan suuresti halunnut. Sen yksinkertaisen hartauden ja ensi innostuksen jälkeen, jonka hänen rakastettu jesuiittapappinsa oli hänessä herättänyt, ei spekulatiivisella, teologialla ollut suurta sijaa nuoren miehen mielessä. Kun hänen varhainen herkkä uskonsa häirittiin ja hänen pyhimyksensä ja neitsyensä poistettiin hänen jumalanpalveluksestaan jäädäkseen yhtä vähäarvoisiksi kuin Olympon jumalolennot, muodostui hänen uskonsa, pikemminkin hyväksymiseksi kuin innoksi; ja hän teki päätöksensä papinkauhtanan ja papinkauluksen valitsemisesta elämäntehtäväkseen aivan samalla tavalla kuin joku toinen mies haarniskan ja saappaiden valitsemisesta tai kassakirjojen ääreen kiipeämisestä; hän teki sen myös enemmän tottelevaisuudesta ja välttämättömyydestä kuin omasta valinnastaan. Yliopistoissa oli mr. Esmondin aikana runsaasti sellaisia miehiä, jotka eivät ryhtyneet kirkonmiehiksi sen paremmin kutsumuksesta kuin hänkään.

Kun Thomas Tusher oli mennyt, joutui nuori Esmond niin suuren masennuksen ja levottomuuden valtaan, että vaikkei hän sitä valittanut, hänen lempeä emäntänsä varmaan arvasi sen syyn, sillä pian jälkeenpäin ei hän ainoastaan osoittanut, että oli ymmärtänyt Harryn synkkyyden syyn, vaan kykeni myös parantamaan sen. Hänen tapansa oli täten tarkastaa toisten huomaamatta niitä, joihin velvollisuus tai rakkaus häntä sitoi, ja estää heidän suunnitelmansa tai käyttää niitä, milloin ne olivat hänen vallassaan. Tämän naisen luonteen taipumuksena oli ystävällisyyden osoituksien ajatteleminen ja salaisten lahjojen antaminen ja hyvien töiden suunnittelu lähimmäisilleen. Sellaisen hyvyyden yleensä otamme vastaan aivan kuin meille luonnostaan tulevana; Mariat, jotka tuovat voidetta jaloillemme, saavat harvoin kiitoksia. Muutamat meistä eivät edes koskaan tunne tätä alttiutta, eikä se liikuta heitä kiitollisuuteen tai tunnustuksen antamiseen; toiset muistavat sen vasta vuosia jälkeenpäin, kun ne ajat jo ovat ohitse, jolloin nuo suloiset ystävyyden osoitukset meille tuhlattiin, ja me tarjoamme takaisin velkamme korvaukseksi köyhän, myöhästyneen kyynelpalkkion. Silloin palautuvat unohdetut rakkauden soinnut mieleemme, ja ystävälliset katseet loistavat kirkkaina menneisyydestä -- oi, niin säteilevän kirkkaina! -- oi, niin kaihottuina! -- koska ne ovat saavuttamattomissa: niinkuin juhlamusiikki vankilan muurien vierustalta -- tai auringonpaiste, joka loistaa ristikkojen taa: ne ovat arvokkaita, koska ovat saavuttamattomia, -- kirkkaita, koska nykyinen pimeys ja yksinäisyys, joista pääsemiseen ei ole mitään keinoa, ovat niiden vastakohtana.

Kaikki se huomio siis, minkä lady Castlewood näytti Tom Tusherin lähdettyä kiinnittävän Harry Esmondin synkkämielisyyteen, oli siinä, että hän hänelle tavattomalla iloisuudella koetti karkoittaa pojan synkkyyttä. Varakreivitär teki Henryn kolme oppilasta (joista hän itse oli ensimmäinen) iloisemmiksi kuin he koskaan vielä olivat olleet ja oppivaisemmiksi myös, ja kaikki he oppivat ja lukijat paljon enemmän kuin tavallisesti. "Sillä kukapa tietää", sanoi kreivitär, "mitä saattaa tapahtua, ja saammeko kauankaan pitää luonamme niin oppinutta kotiopettajaa".

Frank Esmond sanoi, ettei hän puolestaan halunnut oppia enää enempää ja että Harry-serkku sai sulkea kirjansa, koska vain halusi, jos häntä halutti tulla kalastamaan; ja pikkuinen Beatrix huomautti, että hän lähettäisi hakemaan Tom Tusheria ja _hän_ kyllä tulisi ilomielin Castlewoodiin, jos Harry näki hyväksi mennä pois.

Eräänä päivänä tuli lähetti Winchesterista, tuoden kirjeen, jossa oli suuri musta sinetti. Se oli tuomiorovastilta ja ilmoitti, että hänen sisarensa oli kuollut ja jättänyt 2000 punnan suuruisen omaisuuden jaettavaksi kuudelle veljentyttärelleen, tuomiorovastin tyttärille; ja useita kertoja sen jälkeen on Harry Esmond muistanut ne punastelevat kasvot ja innostuneet katseet, joilla hänen ystävällinen emäntänsä häntä kunnioitti tämän tiedon saatuaan. Hän ei osoittanut mitään surua sukulaisvainajansa vuoksi, josta hän ja hänen perheensä olivat olleet useita vuosia erossa.

Kun varakreivi kuuli uutiset, ei hänkään näyttänyt murehtivan. "Raha tulee olemaan hyvään tarpeeseen, voimme varustaa musiikkihuoneen ja kellarin, joka alkaa tyhjentyä, sekä ostaa teidän annollenne vaunut ja muutamia hevosia, jotka menettelevät ratsuhevosina tai vaunujen edessä. Ja Beatrix, sinä saat klaveerin; ja Frank, sinä saat pienen hevosen Hextonin markkinoilta ja sinä, Harry, saat viisi puntaa kirjojen ostamiseen", sanoi varakreivi, joka oli antelias omiensa samoinkuin toistenkin rahain suhteen. "Toivon, että tätisi kuolisi kerran vuodessa, Rachel; voisit kuluttaa oman rahasi ja kaikkein sisartesikin."

"Minulla on vain yksi täti -- ja -- ja minä tarvitsen vahan muuhun, mylord;" sanoi varakreivitär käyden kovin punaiseksi. "Tarvitset muuhun, kultaseni! Mitäpä sinä tiedät rahasta?" huudahti kreivi. "Ja mitä perhanaa se on, jota minä en sinulle antaisi, jos kerran tarvitset?"

"Minä aion antaa tämän rahan, -- ettekö voi kuvitella niihin, mylord?"

Mylord käytti muuatta parhaista voimasanoistaan ilmaisemaan, ettei hän tiennyt vähääkään mitä hänen vaimonsa tarkoitti.

"Tarkoitukseni on antaa se Harry Esmondille yliopistoon menoa varten. Harry-serkku", sanoi kreivitär; "sinun ei tule viipyä enää tässä ikävässä paikassa, vaan hanki itsellesi mainetta ja samalla meille, Harry."

"Hitto vie, Harryn on varsin hyvä olla täällä", sanoi mylord näyttäen hetkisen synkältä.

"Meneekö Harry pois? Ethän vain sano, että menet?" huudahtivat Frank ja Beatrix samassa henkäyksessä.

"Mutta hän tulee takaisin ja tämä on aina oleva hänen kotinsa", huudahti mylady, taivaallisen ystävällisyyden loistaessa hänen sinisilmistään; "ja hänen oppilaansa tulevat aina häntä rakastamaan, eikö niin?"

"Herra nähköön, Rachel, sinä olet hyvä nainen!" sanoi varakreivi, tarttuen varakreivittären käteen, jolloin tämä punastui kovin ja vetäytyi pois asettaen lapset eteensä. "Toivotan sinulle iloa, serkku", hän jatkoi taputtaen Harry Esmondia sydämellisesti olalle. "En tahdo olla onnesi esteenä. Mene Cambridge'iin, poikani; ja kun Tusher kuolee, saat täältä papinviran, ellet silloin jo ole päässyt parempaan asemaan. Me katamme ruokasalin ja ostamme hevoset jonain toisena vuonna. Annan sinulle pienen hevosen tallistamme -- ota mikä hyvänsä, minun ratsuani ja rautiota valakkaa ja vaunuhevosia lukuunottamatta, -- ja Jumala sinua suojelkoon, poikani!"

"Ota punaisenruskea ruuna, Harry, se on hyvä. Isä sanoo, että se on paras koko tallissa", sanoi pikku Frank käsiään taputtaen ja ilmaan hypähtäen. "Mennäänpä katsomaan sitä talliin." Ja toinen ihastuksissaan ja innoissaan oli samalla lähtemäisillään huoneesta matkaansa järjestääkseen.

Varakreivitär Castlewood katsahti hänen jälkeensä surullisin, tutkivin katsein. "Hän toivoo olevansa jo matkalla, mylord", sanoi hän miehelleen.

Nuori mies palasi nolona takaisin. "Jäisin todellakin tänne ainiaaksi, jos teidän armonne minua pyytäisi", sanoi hän.

"Ja olisit hyvin hullu, jos jäisit, serkku", sanoi mylord. "Vaiti, vaiti poika. Mene näkemään maailmaa. Hulluttele kuten muutkin nuoret ja ota paras minkä kohtalo sinulle varaa. Toivonpa, että olisin uudestaan poika, että voisin mennä yliopistoon ja maistaa Trumpingtonin olutta."

"Meidän kotimme onkin ikävä", sanoi kreivitär hieman surunvoittoisuutta ja satiiria äänessään -- "vanha synkkä talo, puoliksi raunioina ja muu osa vain puoliksi kalustettuna; nainen ja kaksi lasta ovat huonoa seuraa miehille, jotka ovat parempaan tottuneet. Olemme omiamme vain teidän ylhäisyytenne palvelijattariksi ja välttämättömyyden pakosta teidän huvinne ovat kodin ulkopuolella."

"Piru vieköön minut, Rachel, jos nyt tiedän, oletko tosissasi vai etkö", sanoi mylord.

"Tosissaniko, mylord!" sanoi hänen vaimonsa seisoen yhä toisen lapsensa ääressä. "Onkohan täällä paljonkaan syytä leikinlaskuun?" Ja hän teki miehelleen upean kumarruksen ja luoden Harry Esmondiin ylvään katseen, joka näytti sanovan: "Muista, että sinä ymmärrät minua, vaikkei hän ymmärrä", poistui huoneesta lapsineen.

"Sen jälkeen kun hän pääsi tuon kirotun Hexton-asian perille", sanoi mylord, -- "ja paha periköön ne, jotka sen hänelle kertoivat! -- ei hän ole ollut sama ihminenkään kuin ennen. Hän, joka oli ennen nöyrä kuin karjapiika, on nyt ylpeä kuin ruhtinatar", ihmetteli mylord. "Kuule minun neuvoani, Harry Esmond, ja pysy erilläsi naisista. Senjälkeen kun olen joutunut tekemisiin noiden luuskien kanssa, ne eivät ole minulle tuottaneet muuta kuin inhoa. Minulla oli Tangerissa vaimo, jonka kanssa minun olisi luullut voivan viettää rauhallista elämää, sillä hän ei osannut sanaakaan kieltäni. Mutta hän yritti myrkyttää minut, koska oli mustasukkainen eräälle juutalaistytölle. Sitten tuo tätisi, sillä tätisi hän on -- Isabel-täti, olipa se kaunista elämää, jota isäsi _hänen_ kanssaan vietti! Ja sitten tämä vaimoni. Kun näin hänet ratsastamassa isänsä tuomiorovastin selän takana, hän näytti sellaiselta lapselta -- ja se hän olikin, -- että kuudenpennyn nukke olisi voinut häntä tyydyttää. Ja nyt näet mikä hän on -- kädet ylös, ylevän tiukkaa, armoa ei hiukkaa, korkeata ja mahtavaa, eikä keisarinnakaan voisi olla mahtavampi. Ojennapa meille malja, Harry poikani. Oluttuoppi ja naukku aamutuimaan, sanoi isäntäiseni. Naukku ja oluttuoppi iltapäivällä, sanoo kultaseni. Hitto vie, Pollykin pitää oluttuopillisesta ja kruunaa sen konjakilla, kautta Juppiterin!" Arvelenpa tosiaankin, että he joivat sen yhdessä; sillä mylord sammalteli päivällisellä ja oli illallispöydässä iltasella aivan puhumaton.

Kun Harry Esmondin lähtö oli päätetty, näytti siltä kuin myöskin lady Castlewood iloitsisi hänen menettämisestään; sillä enemmän kuin kerran, kun poika, varmaankin häpeissään omasta salaisesta poismenohalustaan (mutta kuitenkin surun kalvamana ajatellessaan, että hänen täytyi jättää ne, joilta oli saanut niin monta verrattoman kallista rakkauden ja ystävyyden osoitusta), koetti osoittaa emännälleen kiitollisuuden tunnettaan tätä kohtaan ja suruaan jättäessään ne, jotka niin olivat suojanneet ja hoitaneet nimetöntä ja koditonta orpoa, keskeytti lady Castlewood hänen rakkauden vakuutuksensa ja valituksensa eikä tahtonut kuulla mistään surusta, vaan puheli vain tulevaisuudesta ja Harryn maineesta ja edistyksestä elämässä. "Pieni lahjoituksemme suo sinulle neljäksi vuodeksi gentlemannin elannon. Taivaan hoiva, oma älysi, ahkeruutesi ja kunniantuntosi tehkööt muun puolestasi. Castlewood on aina oleva kotisi, ja nämä lapset, joita sinä olet rakastanut ja opettanut, eivät unohda rakastaa sinua. Ja Harry", hän sanoi (ja tämä oli ainoa kerta, jolloin hän puhui kyynelsilmin ja värisevin äänin), "luonnon säädöksen mukaan saattaa tapahtua, että minut kutsutaan pois heidän luotaan ja heidän isänsä luota -- ja -- ja he tarvitsevat uskollisia ystäviä ja suojelijoita. Lupaa minulle, että olet heille uskollinen -- niinkuin -- niinkuin minä luulen olleeni sinulle -- ja äidin rakastava rukous ja siunaus kulkevat myötäsi."

"Sen teen, Jumala minua auttakoon", sanoi Harry Esmond polvistuen ja suudellen armaan emäntänsä kättä. "Jos nyt suotte, minun jäädä, teen sen. Mitäpä siitä luonko itse oman urani tai kuoleeko äpäräparka yhtä tuntemattomana kuin hän nyt on? Se on aivan varmaan tarpeeksi, että minulla on teidän rakkautenne ja ystävällisyytenne; ja jos voin tehdä teidät onnelliseksi, on siinä tarpeeksi suuri velvollisuus minulle."

"Onnelliseksi!" sanoi varakreivitär; "mutta minunhan pitäisi olla onnellinen omistaessani lapseni ja --"

"En tarkoittanut onnelliseksi", sanoi Esmond (sillä hän tiesi mitä varakreivittären elämä oli, vaikkei hän tästä milloinkaan puhunut sanaakaan emäntänsä kanssa). "En tarkoita juuri onnea, mutta ainakin huoletonta elämää. Suokaa minun jäädä ja tehdä työtä teidän hyväksenne -- antakaa minun jäädä ja olla palvelijanne."

"Parasta on tosiaankin, että menet pois", sanoi varakreivitär nauraen laskiessaan hetkiseksi kätensä pojan pään päälle. "Sinä et jää näin ikävään paikkaan. Menet yliopistoon ja teet itsesi huomatuksi, kuten nimellesi sopii. Siten voit minua paraiten miellyttää -- ja -- ja jos lapseni sinua tarvitsevat tai jos minä sinua tarvitsen, tulet luoksemme ja tiedän, että voimme luottaa sinuun."

"Taivas minut hyljätköön, ellette voi", sanoi Harry nousten seisaalleen.

"Ja ritarini kaipaa juuri tällä hetkellä lohikäärmettä voidakseen taistella", sanoi varakreivitär nauraen -- joka puhe saattoi Harry Esmondin säikähtämään ja punastumaan; sillä juuri se ajatus oli hänen mielessään, että hän olisi onnellinen, jos tapahtuisi jotakin, jolla hän voisi osoittaa alttiuttaan. Ja häntä miellytti suuresti, että hänen emäntänsä oli häntä sanonut "ritarikseen;" ja monta monituista kertaa palautti Esmond tämän mieleensä ja rukoili, että hän todella voisi olla hänen uskollinen ritarinsa.

Varakreivittären akkunasta aukeni laaja näköala ympäristöön, ja siitä saattoi nähdä Castlewoodin kylän takana olevat punaiset nummet ja kylän ja linnan välillä olevan viheriän tasangon ja joen yli vievän vanhan sillan. Kun Harry Esmond tähti Cambridge'iin, juoksi pikku Frank hänen ratsunsa rinnalla sillalle saakka; ja siinä Harry pysäytti hetkiseksi hevosensa ja katsahti takaisin taloon, jossa paras osa hänen elämästään oli kulunut. Se aukeni hänen eteensä tuttuine harmaine torneineen, pari huippua loisti auringossa ja pilarit ja pengermän vallit heittivät suuria sinisiä varjoja ruohikkoon. Ja koko elämänsä sen jälkeen Harry muisti, miten hän näki valkopukuisen emäntänsä akkunassa katsomassa häntä, ja miten pienen Beatrixin kastanjan väriset kiharat olivat äidin vieressä. Molemmat heiluttivat hänelle jäähyväisiksi, ja pikku Frank nyyhkytti jättäessään hänet. Hän _tahtoi_ olla emäntänsä uskollinen ritari, niin hän vannoi sydämessään; hän heilutti tälle jäähyväisiä hatullaan. Kylän kansallakin oli hänelle sanottavana jäähyväiset. Kaikki tiesivät, että nuori herra Harry oli yliopistoon menossa, ja useimmilla heistä oli ystävällinen sana ja hyvänsuopa katse hänelle antaa. En pysähdy selittelemään mitä vaiheita Harry alkoi kuvitella, tai mitä elämää itselleen suunnitella, ennenkuin hän vielä oli ratsastanut kolmea peninkulmaa kotoa. Hän ei ollut vielä lukenut Monsieur Gallondin nerokkaita arabialaiskertomuksia; mutta varmasti on muitakin henkilöitä, jotka rakentavat pilvilinnoja ja hautovat suuria suunnitelmia ja potkaisevat ne taas maahan, kuin kelpo Alnaschar.

X luku.

MENEN CAMBRIDGE'IIN, MUTTA EN SAA SIELLÄ MITÄÄN HYVÄÄ AIKAAN.

Varakreivi, joka sanoi, että häntä haluttaisi uudelleen käydä nuoruutensa tyyssijoilla, seurasi ystävällisesti Harry Esmondia hänen ensimmäisellä matkallaan Cambridge'iin. Heidän tiensä kulki Lontoon kautta, jossa herra varakreivi toivoi Harryn myös viipyvän muutamia päiviä näyttääkseen hänelle kaupungin viehättävyyksiä, ennenkuin Harry kävi käsiksi yliopisto-opintoihinsa; ja heidän täällä ollessaan Harryn isäntä vei nuorukaisen leskivarakreivittären taloon Chelsea'hin, Lontoon lähelle, koska Castlewoodin ystävällinen emäntä oli erityisesti määrännyt, että sekä nuoren että vanhan herran oli käytävä siellä kunnioittavalla vierailulla.

Hänen armonsa leskivarakreivitär asui kauniissa, uudessa talossa Chelseassa; talon takana oli puutarha ja sen pääty oli joelle päin -- aina iloinen ja virkistävä näky merimiesparvineen, huvilaivoineen ja veneineen. Harry nauroi tuntiessaan vastaanottohuoneessa tuon mielessäpysyvän, Sir Peter Lelyn vanhan maalauksen, jossa hänen isänsä leski oli kuvattu metsästäjättäreksi, aseistettuna kultaisella jousella ja nuolella ja verhottuna vain niillä vähäisillä vaatekaistaleilla, joita kuningas Kaarlen aikuiset neitsyet näyttävät tottuneen käyttämään.

Rouva leskivarakreivitär oli jättänyt pois tämän metsästäjättärelle ominaisen pukeutumistavan mennessään naimisiin. Mutta vaikka hän nyt oli melkoisesti yli kuudenkymmenen, niin uskon, että hän luuli muotokuvan ilmavan luonnottaren yhä helposti olevan tunnettavissa siitä kunnioitettavasta henkilöstä, joka soi suosiollisen vastaanoton Harrylle ja hänen isännälleen.

Nuoren miehen hän otti vastaan vielä suosiollisemmin kuin vanhemman, sillä hän näki hyväksi keskustella ranskaksi, jossa varakreivi Castlewood ei ollut mikään mestari, ja ilmaisi tyytyväisyytensä huomatessaan, että mr. Esmond osasi puhua sujuvasti sitä kieltä. "Se on ainoa, joka sopii säädyllisessä keskustelussa käytettäväksi", hän alentui sanomaan, "ja on sopiva ylhäistä syntyperää oleville henkilöille."

Mylord nauroi naissukulaisensa käytöstä jälkeenpäin, kun herrat poistuivat. Hän sanoi hyvin muistavansa ajan, jolloin varakreivitär osasi puhua englantia varsin sujuvasti, ja laski leikkiä iloiseen tapaansa tappiostaan, kun oli menettänyt niin rakastettavan vaimon.

Rouva varakreivitär suvaitsi kysyä lordilta hänen vaimonsa ja lastensa vointia. Varakreivitär oli kuullut, että lady Castlewoodissa oli ollut rokko; hän toivoi, ettei se ollut niin _kovin_ paljon rumentanut tätä kuin ihmiset sanoivat.