Part 1

HENRY ESMONDIN HISTORIA

Hänen itsensä kertomana

Julkaissut

William Makepeace Thackeray

Suomentanut

Martta Räsänen

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1923.

SISÄLTÖ:

Ensimmäinen kirja.

HENRY ESMONDIN VARHAISIN NUORUUS HÄNEN LÄHTÖÖNSÄ ASTI CAMBRIDGEN TRINITY COLLEGESTA.

I. Selostus Esmondin perheestä Castlewoodin linnassa. II. Kuvaus siitä miten Francis, neljäs varakreivi, saapuu Castlewoodiin. III. Thomas, kolmas varakreivi, oli vienyt minut sinne paashiksi Isabellalle. IV. Minut pannaan roomalaiskatolisen papin kasvatettavaksi ja kasvatetaan siihen uskoon. -- Varakreivitär Castlewood. V. Haltiaväkeni ovat salaliitossa kuningas Jaakko II:n valtaanpalauttamiseksi. VI. Salaliiton tulos. Thomasin, Castlewoodin kolmannen varakreivin, kuolema ja varakreivittären vangitseminen. VII. Minut jätetään orpona Castlewoodiin, mutta saan siellä mitä lempeimpiä suojelijoita. VIII. Menestystä seuraa huono onni. IX. Minulla on isorokko ja valmistaudun lähtemään Castlewoodista. X. Menen Cambridge'iin, mutta en saa siellä mitään hyvää aikaan. XI. Tulen loma-ajaksi Castlewoodiin ja keksin siellä salaisen perhesurun. XII. Mylord Mohun tulee luoksemme pahoin aikein. XIII. Mylord lähtee luotamme ja jättää pahan jälkeensä. XIV. Ratsastamme hänen perässään Lontooseen.

Toinen kirja.

ESMONDIN SOTAISET VAIHEET JA MUITA ESMONDIN PERHETTÄ KOSKEVIA ASIOITA.

I. Olen vankilassa ja minua käydään katsomassa, mutta ei lohduteta. II. Vankeuteni päättyy, vaikeuteni eivät. III. Otan kuningattaren pestin Quinin rykmenttiin. IV. Entisen kertaamista. V. Menen Vigo-lahden retkelle, maistan suolavettä ja haistan ruutia. VI. Joulukuun 29 päivä. VII. Minut otetaan iloisesti vastaan Walcotessa. VIII. Perhepakinaa. IX. Otan osaa vuoden 1704:n sotaretkeen. X. Vanha tarina narrista ja naisesta. XI. Kuuluisa mr. Joseph Addison. XII. Saan oman komppanian vuoden 1706:n sotaretkeltä. XIII. Kohtaan Flanderissa vanhan tuttavan ja löydän sieltä äitini haudan ja oman kehtoni. XIV. Vuosien 1707:n ja 1708:n sotaretket. XV. Kenraali Webb voittaa Wynendaelin taistelun.

Kolmas kirja.

KUVAA ESMONDIN VIIMEISET VAIHEET ENGLANNISSA.

I. Taisteluni ja vaivani päättyvät. II. Menen kotiin ja kosketan vanhaa kieltä. III. Eräs luku "Spectatorista". IV. Beatrixin uusi kosija. V. Mohun ilmestyy viimeisen kerran tässä historiassa. VI. Beatrix-parka. VII. Kerran vielä käyn Castlewoodissa. VIII. Matkustan Ranskaan ja tuon kotiin erään Rigaud'n maalaaman muotokuvan. IX. Muotokuvan malli tulee Englantiin. X. Vieraanamme Kensingtonissa on hyvin huomattava henkilö. XI. Vieraamme poistuu luotamme, koska emme ole olleet tarpeeksi vieraanvaraisia. XII. Suuri suunnitelma ja kuka sen teki tyhjäksi. XIII. Elokuun ensimmäinen päivä 1714.

I KIRJA

HENRY ESMONDIN VARHAISIN NUORUUS HÄNEN LÄHTÖÖNSÄ ASTI CAMBRIDGEN TRINITY COLLEGESTA

Luemme, että vanhojen murhenäytelmien näyttelijät esittivät jambejaan laulaen, puhuivat naamion takaa, ja käyttivät koturneja ja korkeita päälaitteita. Arveltiin, että murhenäytelmän runottaren arvo vaati näitä apukeinoja ja ettei hänen sopinut liikkua muuten kuin runomitan ja tahdin mukaan. Niinpä tappoi kuningatar Medea lapsensa hitaan soiton tahdissa ja kuningas Agamemnon meni iäisyyteen haipuvassa alaäänessä (Drydenin sanoja käyttääksemme), jolloin kuoro seisoi vieressä juhlallisessa asennossa, valittaen tahdissa ja arvokkaasti noiden suurten kruunupäisten henkilöjen kohtaloita. Historian runotar rakastaa juhlallisuutta samoin kuin hänen teatterisisarensa. Hänkin käyttää naamiota ja koturneja ja puhuu tahdissa. Ja meidän aikanamme hänkin vaivautuu seuraamaan yksinomaan kuninkaiden asioita, palvellen heitä nöyränä ja juhlallisena, aivan kuin hän olisi vain hovijuhlamenojen ohjaajatar, jolla ei ole mitään syytä merkitä muistiin tavallisten ihmisten vaiheita. Olen nähnyt hyvin vanhana ja elähtäneenä Ranskan kuningasvanhuksen Ludvig XIV:n kuninkuuden mallin ja esikuvan, -- joka ei koskaan liikkunut muuten kuin tahdissa ja joka eli ja kuoli hovimarsalkkansa sääntöjen mukaan, koettaen näytellä koko elinaikansa sankarin osaa. Vailla runouden kiiltoa hänkin oli vain pikkuinen, ryppynaamainen, rokonarpinen ukko, joka käytti suurta tekotukkaa ja punaisia korkoja näyttääkseen pitkältä -- sopiva sankariksi johonkin kirjaan, jos mielitte, tai vaskipatsaaseen tai kattomaalaukseen; roomalaismallinen jumala, mutta ei muuta kuin tavallinen mies Madame Maintenonin tai parturin silmissä, joka ajoi hänen partaansa tai Monsieur Fagonin, hänen haavurinsa. Heittäneekö Historia koskaan pois tekotukkaansa ja jättäneekö se koskaan hovia? Saanemmeko nähdä Ranskasta ja Englannista muutakin kuin Versaillesin ja Windsorin? Näin kuningatar Annan Windsorissa kiitävän alas puiston rinnettä yksivaljakkovaunuissaan metsästyskoiriensa perästä -- kiihkeän, punanaamaisen naisen, joka ei vähääkään muistuttanut hänen patsastaan, joka kääntää kivisen selkänsä P. Paavalin kirkkoon päin ja katselee vaunuja, jotka koettavat kavuta Ludgate Hilliä. Ei hän ollut sen paremmin kasvatettu tai viisaampi kuin sinä tai minä, vaikka polvistuimmekin antamaan hänelle kirjeen tai käsien pesumaljan. Miksi Historian täytyy kulkea polvistuneena aikojen loppuun? Koetan saada hänet nousemaan ja omaksumaan luonnollisen asennon, niin ettei hän aina tee mateluja keikaritemppuja kuin mikäkin ylikamariherra ja pujottaudu takaperin ovista hallitsijan läsnäollessa. Sanalla sanoen, tahtoisin saada Historian mieluummin tuttavalliseksi kuin sankarilliseksi ja mielestäni mr. Hogarth ja mr. Fielding antavat lapsillemme paljon paremman käsityksen nykyään Englannissa vallitsevista tavoista kuin _The Court Gazette_ ja muut sanomalehdet, jotka saamme hovista.

Webbin armeijassa oli eräs saksalainen upseeri, jonka kanssa tavallisesti laskimme leikkiä ja josta alettiin uskoa erästä juttua (jonka itse olin tekaissut), nimittäin että hän oli keisarin perinnöllisen saappaan vetäjän vanhin poika sekä sen kunnian perijä, josta hänen esi-isänsä olivat olleet kovin ylpeitä, koska heitä oli kaksikymmentä sukupolvea potkinut toinen keisarillinen jalka heidän vetäessään saapasta toisesta. Olen kuullut, että vanha lordi Castlewood, jonka perheen historiaa tämä kirja osittain käsittelee, vaikka hän polveutuikin aivan yhtä hyvästä suvusta kuin Stuartit, joita hän palveli (ja jotka sukuperältään eivät ole parempia kuin kymmenkunta englantilaista ja skotlantilaista sukua, jotka voisin mainita), oli ylpeämpi asemastaan hovissa kuin esi-isäinsä kunniasta ja piti arvoaan (ruokavaraston hoitajana ja kuninkaan maitoviinin ritarina) niin korkeana, että hän iloisena meni perikatoon sen kiittämättömän ja tuhlaavan suvun tähden, joka oli nuo arvot hänelle antanut. Hän panttasi lautasensa kuningas Kaarle I:n puolesta, kiinnitti omaisuutensa saman asian vuoksi ja menetti suurimman osan siitä sakkoina ja takavarikkoina. Hänen linnansa Iretonissa piiritettiin, jolloin hänen veljensä Thomas antautui (tehden jälkeenpäin sopimuksia tasavaltalaisten kanssa, mitä seikkaa vanhempi veli ei milloinkaan antanut hänelle anteeksi) ja jolloin hänen toinen veljensä Edward, joka oli omaksunut papillisen kutsumuksen, kaatui Castlewoodin tornissa toimiessaan siellä sekä pappina että tykkimiehenä. Tämä piintynyt vanha kuningasmielinen, joka oli kuninkaan luona, kun hänen taloaan noin tuhottiin, pääsi pujahtamaan ulkomaille ainoan poikansa kanssa, joka silloin oli vain poikanen, mutta palasi ottaakseen osaa Worcesterin taisteluun. Tuolla tuhoisalla kentällä kaatui Eustace Esmond ja Castlewood lähti sieltä vielä kerran maanpakoon eikä tämän jälkeen eikä edes restauratsionin jälkeenkään enää koskaan poistunut tuon itsevaltiaan hovista (jonka palaamisesta meillä on kiitosrukous rukouskirjassa), hänen, joka myi maansa ja otti lahjuksia Ranskan kuninkaalta.

Mikä onkaan ylväämpi näky kuin maanpaossa oleva suuri kuningas? Kuka ansaitsee kunnian paremmin kuin urhoollinen mies, jota on kohdannut onnettomuus? Sellaisen kuvan on Addison muovannut jalossa teoksessaan Catosta. Mutta kuvitelkaapa pakolais-Catoa huvittelemassa jossain kapakassa ilotyttö kummallakin polvellaan ja tusina uskollisia, humalaisia taistelutovereita mukanaan, ja laskuaan karttava kapakoitsija -- niin onnettomuuden arvokkuus katoaa heti. Historian runotar kääntyy häveten tuosta raa'asta näystä ja sulkee oven -- jolle maanpakolaisen maksamaton juoma on merkitty, -- sulkee oven taakse hänet ja hänen haarikkansa ja piippunsa ja kapakkalaulunsa, joita hän ja hänen ystävänsä hoilottavat. Sellaisen miehen kuin Kaarlen olisi pitänyt saada Ostade tai Mieris maalaamaan kuvansa. Knellerit ja Le Brunsit kaupustelevat vain kömpelöitä ja mahdottomia allegorioja; ja minusta on aina tuntunut solvaukselta se, että Olympoon tahdotaan tunkea mokoma viinissä rypevä jumal-olento.

Kuninkaan seuraajasta, Castlewoodin varakreivistä -- joka menetti poikansa, joutui uskollisuutensa uhriksi, kantoi useita haavoja ja urhoollisuuden merkkejä -- tulisi varmaankin hänen sukulaistensa vaieta; ja jos hän kaatuisi ollessaan päihtyneenä, ei häntä saisi häväistä eikä houkutella ohikulkijoita nauramaan hänen punaiselle naamalleen ja valkeille hapsilleen. Mitä! Vuoltuuko virta vuoresta vapaana ja puhtaana, juokseeko se kauniiden niittyjen lävitse, muodostaen ja vahvistaen eloisia lisäjokia, päättyäkseen kylän viemäriin? Elämällä, jolla on jalo alku, ei useinkaan ole parempi loppu. Huomioidentekijän ei tulisi katsella sellaisia vaiheita ilman jonkinlaista pelkoa ja kunnioitusta niitä muistiinkirjoittaessaan. Olen nähnyt liian paljon onnea elämässä nostaakseni hattuani ja hurratakseni sille sen ajaessa ohi kultavaunuissaan, ja mieluummin näyttelen pientä osaani naapurieni kanssa jalkaisin, etteivät he halkeaisi liian suuresta kummastuksesta eivätkä osoittaisi suosiotaan liian äänekkäästi. Ylipormestariko tuossa juhlallisesti menee lihapiirakan syöntiin ja hallitustaloon? Tuoko on Newgate-vankilan Jaakko-parka, sheriffin ja keihäsmiesten saattamana, jotka johtavat häntä viimeisellä matkallaan Tyburniin? Katson sydämeeni ja arvioin olevani yhtä hyvä kuin ylipormestari ja tiedän olevani yhtä paha kuin Tyburn-Jaakko. Antakaa minulle ketjut ja punainen kaapu ja vanukasta eteeni, niin osaan vallan hyvin näytellä valtuusmiestä ja tuomita Jaakon päivällisen jälkeen. Näännyttäkää minua nälällä, pitäkää minua loitolla kirjoista ja rehellisistä ihmisistä, kehittäkää minua rakastamaan arpapeliä ja paloviinaa ja hurjistelemista ja pankaa minut Hounslow-Heathiin ja kukkaro eteeni, ja minä otan sen. "Ja ansaitsen hirttonuoran", sanotte te, haluten lopettaa tämän jaarituksen. En ryhdy väittämään teitä vastaan. En voi muuta kuin hyväksyä maailman semmoisena, jommoiseksi sen näen, hylkäämättä nuoranpätkääkään, niin kauan kuin se on muodissa.

I luku.

SELOSTUS ESMONDIN PERHEESTÄ CASTLEWOODIN LINNASSA.

Kun Francis, Castlewoodin neljäs varakreivi, v. 1691 sai arvonsa ja heti sen jälkeen otti vastaan Castlewoodissa, Hantsin kreivikunnassa olevat tiluksensa, oli melkein ainoa siellä asustava henkilö, palvelijoita lukuunottamatta, kaksitoistavuotias poikanen, johon ei kukaan näyttänyt kiinnittävän mitään huomiota ennenkuin rouva varakreivitär hänet havaitsi, tarkastaessaan taloudenhoitajattaren kanssa linnaa saapumispäivänään. Poika oli huoneessa, jota sanottiin kirjastoksi tai keltaiseksi galleriaksi ja jossa perheen muotokuvat tavallisesti olivat, muun muassa Antonio Van Dyckin hieno maalaus Georgesta, toisesta varakreivistä ja Dobsonin maalaus kolmannesta varakreivistä, joka juuri oli kuollut. Viimemainittua kuvaa ei hänen rouva leskensä näyttänyt tahtovan viedä pois lähettäessään noutamaan taloonsa Chelseahen Sir Peter Lelyn maalaamaan oman kuvansa, jossa hänen armonsa oli kuvattu Dianan hoviin kuuluvaksi metsästäjättäreksi.

Uusi, ihana Catslewoodin lady tapasi surullisen, yksinäisen kirjaston asujaimen tutkimassa suurta kirjaa, jonka tämä laski pois havaitessaan vieraan olevan saapuvilla. Kun poika ymmärsi, kuka tuo henkilö oli, nousi hän seisomaan ja kumarsi varakreivittärelle -- osoittaen ujoa kunnioitusta linnan emännälle.

Lady ojensi kätensä -- koskapa ei tuo käsi olisikaan ojentunut tekemään hyvää työtä tai suojelemaan surulta ja onnettomuudelta? "Ja tämäkö on sukulaisemme?" sanoi hän; "mikä on nimesi, serkku?" "Nimeni on Henry Esmond", sanoi poika, kohottaen ihailevan ja ihmettelevän katseensa lady Esmondiin, sillä lady oli ilmestynyt niinkuin _Dea certe_ -- tosi jumalatar -- ja oli pojan mielestä ihanin olento, johon hän koskaan oli katsahtanut. Ladyn kultainen tukka kimalteli auringon kullassa, hänen ihonsa oli huikaisevan kukoistava, hänen huulensa hymyilivät ja hänen silmänsä loistivat hyvyydestä, joka saattoi Harry [Harry = Henry, nimen hyväilymuoto] Esmondin sydämen sykkimään hämmästyksestä.

"Totta maar hänen nimensä on Henry Esmond, mylady", sanoi mrs. Worksop, taloudenhoitajatar (vanha tyranni, jota Henry Esmond kiusasi enemmän kuin vihasi), ja vanha rouva katsahti merkitsevästi lordivainajan kuvaan päin, joka vieläkin on perheen hallussa; siinä oli jalon ja ankaran näköinen mies, käsi miekan kahvassa ja takissaan arvomerkki, jonka lordivainaja oli saanut keisarilta Tonavalla käydyssä taistelussa turkkilaisia vastaan.

Havaitessaan suuren, kieltämättömän yhdennäköisyyden tämän kuvan ja pojan välillä, uusi varakreivitär, joka yhä piteli pojan kättä kuvaa tarkastaessaan, punastui ja hellitti käden nopeasti, kulkien gallerian toiseen päähän mrs. Worksopin seuraamana.

Kun lady palasi, seisoi Henry Esmond vielä samalla paikalla ja käsi siinä asennossa, johon se oli mennyt, kun hän oli antanut sen laskeutua mustalle takilleen.

Ladyn sydän heltyi luullakseni -- ja tosiaankin, hänhän on sen sittemmin myöntänyt -- hänen ajatellessaan menettelevänsä epäystävällisesti jotakuta ihmistä kohtaan, olipa tämä suuri tai pieni; sillä kun hän palasi, oli hän lähettänyt taloudenhoitajattaren jollekin asialle käytävän toisessa päässä olevasta ovesta, ja tultuaan takaisin pojan luo äärimmäinen säälin ja lempeyden ilme silmissään, tarttui tämän käteen uudestaan asettaen toisen kauniin kätensä pojan pään päälle ja sanoen tälle muutamia sanoja, jotka olivat niin lempeitä ja lausuttiin niin suloisella äänellä, että pojasta, joka ei milloinkaan ennen ollut nähnyt niin paljon kauneutta, tuntui aivan kuin yliluonnollisen olennon tai enkelin kosketus olisi heittänyt hänet maahan ja polvistuen toisen polvensa varaan hän suuteli kaunista suojelevaa kättä. Viimeiseen elinhetkeensä asti Esmond muistaa ladyn semmoisena, jommoinen hän silloin puhuessaan oli, -- hänen kauniissa sormissaan olevat sormukset, hänen pukunsakin tuoksun, hänen säteilevät silmänsä, joista loisti kummastus ja hyvyys, hänen huulensa, joilla hymy päilyi, ja auringon, joka muodosti kultaisen sädekehän hänen hiustensa ympärille.

Pojan vielä ollessa nöyrässä asennossaan hänen taakseen tuli pyylevä herra, joka talutti pientä, nelivuotista tyttöä. Herra purskahti kaikuvaan nauruun huomatessaan ladyn ja tämän ihailijan omituisine hentoine vartaloineen, kalpeine kasvoineen ja pitkine mustine suortuvineen. Lady punastui ja pyysi katseellaan puolisoaan hillitsemään iloisuuttaan -- sillä tulija oli herra varakreivi, jonka poika tunsi, koska oli nähnyt hänet kerran ennen lordivainajan eläessä.

"Tämä siis on pikkuinen pappi", sanoi mylord katsahtaen poikaan. "Terve mieheen, sukulaisemme!"

"Hän lukee rukouksensa äidin kuullen", sanoi pikku tyttö, hypähtäen isänsä polvelle, ja mylord purskahti uudestaan nauramaan ja Henry-sukulainen näytti perin nololta. Hän keksi puolisen tusinaa vastineita, mutta vasta kuukausia jälkeenpäin kun hän ajatteli tätä seikkailua; tällä hetkellä hän ei osannut vastata kerrassaan mitään.

"Le pauvre enfant, il n'a que nous" [Lapsi parka, hänellä ei ole muuta turvaa kuin me], sanoi lady, katsahtaen lordiin; ja poika, joka ymmärsi hänen sanansa, vaikka lady epäilemättä näytti luulevan toisin, kiitti häntä koko sydämellään hänen lempeästä puheestaan.

"Eikä häneltä tule täällä ystäviä puuttumaan", sanoi mylord ystävällisellä äänellä; "vai mitä, pikku Trix?"

Pikku tyttö, jonka nimi oli Beatrix ja jota hänen isänsä nimitti tällä lyhennyksellä, katsahti totisesti Henry Esmondiin suurilla silmillään ja sitten kirkasti hymy hänen kasvojaan, jotka olivat kauniit kuin keruubin, ja hän tuli ja ojensi kätösensä pojalle. Pistävän suloinen kiitollisuuden, onnen ja rakkauden tunne täytti orpolapsen sydämen, kun hän sai suojelijoilta, jotka taivas oli hänelle lähettänyt, nämä lempeät sanat ja ystävyyden ja suosion osoitukset. Vain tunti sitten hän oli tuntenut olevansa hyvin yksin maailmassa. Kun hän kuuli kellojen jylisevän soiton Castlewoodin kirkosta, kellojen, jotka sinä aamuna soivat isäntänsä ja emäntänsä tervetuliaisiksi, olivat ne soineet hänelle vain pelkoa ja mielenankeutta, sillä hän ei tietänyt, kuinka uusi isäntä häntä kohtelisi, ja ne, joilta hän ennen oli pyytänyt turvaa, olivat nyt unohdetut tai kuolleet. Ylpeys ja epäluulo myös oli pidättänyt häntä huoneessa kylän papin ja kansan ja linnan palvelijoiden mennessä toivottamaan Castlewoodin lordia tervetulleeksi: sillä Henry Esmond ei ollut palvelija, vaikka olikin alistetussa asemassa, ei myöskään sukulainen, vaikka hän kantoi suvun nimeä ja vaikka hänen suonissaan virtasi sen veri; ja kesken hälinän ja suosionosoitusten kajahtelun uuden isännän saapuessa (jolle, voin vakuuttaa, juhlat oli valmistettu ja jonka kunniaksi tykkejä laukaistiin ja jolle vuokraajat ja palvelijat hurrasivat, kun vaunut lähestyivät ja pyörivät linnan pihalle) ei kukaan kiinnittänyt huomiotaan Henry Esmondiin, joka istui yksinäisenä, kenenkään huomaamatta kirjastohuoneessa, kunnes hänen uudet ystävänsä hänet löysivät.

Kun mylord ja lady aikoivat poistua huoneesta, pyysi tyttö, pitäen yhä sukulaistaan kädestä, häntä tulemaan heidän mukanaan. "Sinä hylkäät aina vanhan ystävän löytäessäsi uuden, Trix", sanoi hänen isänsä hänelle iloisesti mennen kuvakokoelmahuoneeseen ja tarjoten käsivartensa rouvalleen. Sieltä he menivät musiikkihuoneeseen, joka kauan oli ollut käyttämättömänä, ja kellotornissa olevien kuningatar Elisabethin huoneiden läpi pengermälle, josta aukeni ihana näköala auringon laskiessa, tummuvat metsät ja palaavien peltovariksien pilvi ja tasanko ja joki, joiden takana oli Castlewoodin kylä ja silmää hyväilevät purppuranväriset mäet. Pikkuinen Castlewoodin perijä, kaksivuotias lapsi, oli jo pengermällä imettäjänsä käsivarsilla, jonka luota hän juoksi ruohopengermän poikki äitinsä luo huomatessaan tämän.

"Ellet voi olla onnellinen täällä, Rachel", sanoi mylord katsellen ympärillään olevaa näköalaa, "on sinua vaikea tyydyttää".

"Olen onnellinen siellä missä sinä olet", sanoi lady, "mutta kaikkein onnellisimpia olimme Walcote Forestissa;" ja sitten mylord alkoi selittää heidän edessään olevaa näköalaa vaimolleen sekä sellaista, minkä pikku Henry tiesi paremminkin kuin hän -- nimittäin linnan historiaa: kuinka paashi karkasi tuosta portista mukanaan Castlewoodin perijätär, jolloin tilukset tulivat nykyisen perheen haltuun, kuinka keropäät hyökkäsivät kellotorniin, jota puolustaessa mylordin isä kaatui. "Olin vasta kaksivuotias silloin", sanoi hän, "mutta vähennä neljäkymmentäkuusi yhdeksästäkymmenestä ja sano, kuinka vanha olen, Henry-lanko?"

"Kolmenkymmenen", sanoi hänen vaimonsa naurahtaen.

"Vallan liian vanha sinulle, Rachel", vastasi mylord katsoen häneen hellästi. Lady tosiaankin näytti olevan vain tyttönen, ja oli tuskin vielä täyttänyt kahtakymmentä.

"Tiedäthän, Frank, että teen mitä hyvänsä sinun mieliksesi", sanoi hän, "ja lupaan vanheta joka päivä."

"Et saa sanoa isää Frankiksi, nyt sinun pitää sanoa häntä mylordiksi", sanoi Beatrix-neiti keikahuttaen pikkuista päätään. Silloin hänen äitinsä hymyili ja iloinen isä nauroi ja pieni juokseva poika nauroi -- tietämättä miksi, mutta varmaankin siksi, että oli onnellinen, niinkuin jokainen näytti olevan. Miten nuo vähäpätöiset tapahtumat ja sanat, maisema ja aurinko, hymyilevä ja puhuva ihmisryhmä, syöpyivätkään syvälle muistoon!

Auringon laskiessa lähetettiin pienoinen perijä imettäjänsä hoivaamana nukkumaan, jonne hän kirkuen läksi, mutta pikku Trixille annettiin lupa istua illallispöydässä sinä iltana. -- "Ja tulethan sinäkin, sukulaisemme, vai miten?" sanoi lady.

Harry Esmond punastui. "Sy-syön illallista mrs. Worksopin kanssa", hän sanoi.

"Hitto vie", sanoi mylord, "syöt illallista meidän kanssamme tänään, Henry. Naisen pyytäessä ei saa kieltäytyä, eihän, Trix?" Ja he kaikki ihmettelivät Henryn ruokahalua, joka olikin vallan suurenmoinen, sillä hän ei ollut saanut päivällistä, koska kukaan ei ajatellut häntä siinä hälinässä, joka linnassa vallitsi uuden lordin tulon edellisissä valmistuksissa.

"Etkö saanut päivällistä, rakas lapsiparka!" pahoitteli mylady, kasaten pojan lautaselle lihaa; ja mylord täyttäen maljan lait ojaan myöten käski tämän juoda tervehdysmaljan, jolloin nuoriherra Harry kulahutti viinin kurkkuunsa, huutaen "kuninkaan malja". Mylord oli halukas juomaan sen ja kaikki muutkin maljat, jopa liiankin halukas. Hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan tohtori Tusherin (Castlewoodin kotikappalaisen) lähdöstä jälkiruoan tarjoamisen jälkeen -- hän ei vielä ollut saanut pitää kappalaista niin kauan, hän sanoi, että olisi tähän kyllästynyt, -- joten hänen kunnianarvoisuutensa piti mylordille seuraa muutamia tunteja piipun ja punssilasin ääressä ja meni kotiin jotenkin heiluvin askelin ja vakuuttaen kymmeniä kertoja, että hänen ylhäisyytensä ystävällisyys voitti kaiken sen hyvyyden, joka oli tullut hänen osakseen hänen ylhäisyytensä armollisten sukulaisten puolelta.

Nuoren Esmondin saapuessa pieneen kamariinsa hänen sydämensä oli täynnä hämmästystä sekä kiitollisuutta niitä uusia ystäviä kohtaan, jotka tämä onnellinen päivä oli hänelle suonut. Hän oli jalkeilla, odottaen valppaana jo kauan ennen kuin talo valveutui, toivoen saavansa nähdä ihanan ladyn ja hänen lapsensa -- tuon lempeän suosijansa ja suojelijansa, ja hän pelkäsi vain, että heidän eilisiltainen ystävyytensä jotenkin loppuisi tai muuttuisi. Mutta viimein tuli pikku Beatrix puutarhaan ja hänen äitinsä seurasi häntä tervehtien Harryä yhtä ystävällisesti kuin ennenkin. Poika kertoi hänelle pitemmälti linnan historiaa (jota Harrylle oli opetettu entisen lordin aikana). Lady kuunteli sitä suurella mielenkiinnolla; ja sitten poika ilmoitti, muistaen edellistä iltaa, ymmärtävänsä ranskaa ja kiitti ladyä hänen suojeluksestaan.

"Ymmärrätkö?" sanoi tämä punastuen; "siinä tapauksessa, sir, saat opettaa minua ja Beatrixia." Ja lady kysyi pojalta vielä paljon muuta hänestä itsestään; mutta tämä voidaan kertoa paremmin, täydellisemmin ja selvemmin kuin niissä lyhyissä vastauksissa, jotka poika antoi emäntänsä kysymyksiin.

II luku.

KUVAUS SIITÄ, MITEN FRANCIS, NELJÄS VARAKREIVI, SAAPUU CASTLEWOODIIN.

Tiedetään, että Esmondin nimi ja Hantsin kreivikunnassa olevat Castlewoodin tilukset, tulivat nykyisen perheen haltuun Dorothean, Edwardin, Esmondin jaarlin ja markiisin ja Castlewoodin lordin tyttären ja perijättären kautta, joka lady nai, Elisabethin 23:ntena hallitusvuotena, Henry Poynsin, joka silloin oli paashina hänen isällään. Francis, yllämainittujen Henryn ja Dorothean poika ja perijä, otti äitinsä nimen, jota perhe oli ennenkin käyttänyt, ja sai ritarin ja paroonin arvon kuningas Jaakko I:ltä; ja koska hänellä oli sotilaallisia taipumuksia, jäi hän pitkäksi aikaa Saksaan vaaliruhtinaan luokse, jonka palveluksessa Francis menetti paljon ja oli useissa vaaroissa, hän kun lainasi suuria rahasummia tuolle onnettomalle ruhtinaalle ja sai useita haavoja keisarin puoluelaisia vastaan käydyissä sodissa, joihin sir Francis otti osaa.