v. 1835 kappalaiseksi Sortavalan seurakuntaan aukeni hänen

siunatulle työllensä suuri vaikutusala. Herra antaa seurakunnille opettajat; armossansa muisti Herra Sortavalan seurakuntaakin, lähetti sille, sen suruttomuuteen vaipunutta kansaa herättämään, kirkkomme herännäisyys-ajan kiivaimman, oikein Johannes kastajan tapaisen, parannuksen saarnaajan. Sen Hengen tuulosen, joka jo silloin etelässä, pohjassa ja lännessä puhalteli Suomen saloilla, soi Herra sen itäiselle perukallekin puhaltaa, keväimen sielläkin tuottaa, sen erämaat ja korvet ihanaksi istutukseksi muuttaa, yhtä ihanaksi kuin näitä seutuja, Laatokan pohjoisrantamia, ympäröimä luontokin on. Renqvist oli todellakin "huutavaisen ääni korvessa" tällä paikkakunnalla, jossa kuten yleensä Itä-Suomen rajamailla historialliset olotkin olivat saattaneet kansan takapajulle. Heränneitä pappeja ja herännäisyysliikettä ei mainita täällä Renqvistin tulon edellisenä aikana olleen. Kansan luku- ja kristillisyyden-taito oli alhaisella kannalla ja elävää kristillisyyttä ei ollut huomattavissa, vaan siihen sijaan vallitsivat monet paheet, raa'at tavat ja erittäinkin taikausko. Vähäinenkin Jumalan sanan tieto käytettiin usein taikauksiin, ja monet viettivät suuremmalla hartaudella Jyrin, Köyrin y.m. pyhitys-päiviä kuin kirkollisia pyhäpäiviä.

Tarpeen, suuresti tarpeen, oli siis että herännyt, innokas kansan mies, oman Karjalan poika, kutsuttiin tänne vaikuttamaan; hänhän kansasta lähteneenä tunsi kansansa ja sen seassa vaikuttaa voi. Nämä seikat, tieto ja aavistus tästä Jumalan johdatuksesta, saattoi Sortavalan seurakuntalaisten antamaan vaalissa enimmät äänensä "Kukkos-papille", joksi kansa häntä enimmäkseen nimitti, tuolle Svartholman vangille, vainotulle "lahkolaiselle" [Ettei häntä kansa liene minään lahkolaisena silloinkaan pitänyt, osoittaa tämä, monelle lukijalle ehkä tuttu, Renqvistiin sovitettu, kertomus, jonka jo lapsuuteni aikana kuulin: Kun piispa tahtoi kuulla, jos Renqvist oikeata oppia saarnasi, pani hän hänen äkkipikaa saarnaamaan, antaen hänelle tekstin asemasta tyhjän paperilapun käteen. Renqvist olisi muka silloin saarnatuolissa käännellyt paperia sanoen: "Tämä puoli on tyhjä, tässä ei mitään, niin on myös Jumala tyhjästä maailman luonut -- -- -- tyhjästä on minuakin vastaan kanteita tehty -- -- --" Saarna oli niin mainio ja puhdasoppinen, että piispa tuli täydellisesti vakuutetuksi Renqvistin puhdasoppisuudesta ja viattomuudesta.]. Se Hengen voima joka hänen vienosta saarna-äänestänsä värähteli sattui sydämiin, se lempeys, jolla hän tapansa mukaan kaikkia kohteli, se huoli, jolla hänen tiedettiin kaikkien sielun autuutta harrastavan, vaikutti, että huomattiin: "tuossa on meille sielunpaimen."

Ollen vielä miehuutensa ijän voimissa alkoi Renqvist v. 1836 virkaansa astuttua innolla virkansa toimet uudessa seurakunnassansa. Hän oli nyt vapaa mies. Perheensä toimeentulo oli myös taattu. Liiat ulkonaiset huolet, jotka tähän asti olivat häntä rasittaneet, sai hän nyt heittää pois ja pyhittää elämänsä päivät kokonaan virkansa työlle. Kansan luku- ja kristillisyyden-taitoa koki hän kohta parantaa pitäen parempaa huolta kierto- ja sunnuntaikouluista. Milloin vaan aikansa myönsi, kävi hän niitä tarkastamassa, palkkasipa myös omalla varallansa joskus väliaikaisesti lasten opettajia. Saattaaksensa kansan Sanaa ymmärtämään, piti hän uskonnollisia keskusteluja, kysellen ja selitellen. Niitä ei hän laimin lyönyt hartaus-kokouksissaankaan eikä lauantai-iltoina pitämissään rippipuheissakaan, tullen siten selvemmälle ehtoollisvieraiden hengellisestä tilasta. Hänen kysymyksensä yleensä olivat helppoja yksinkertaisenkin vastata, sillä hän johti kysymyksellänsä vastaamaan. Hän näytti käyttäneen kyselevää opetustapaa, pitääksensä sen kautta kuulijat vireillä ja että siten paremmin totuudet painuisivat yksinkertaisenkin mieleen, semminkin kun hän usein niissä käytti vertauskuvia jokapäiväisestä elämästä. Tuollaisen opetuksensa päätarkoitus oli siis hänellä kuulijainsa mielen ja sydämen herätys, saadaksensa kuuliansa niinkuin Nathan Davidin, huomaamaan: "sinä olet se mies!"

Täten hän sairaitakin johti tilaansa tuntemaan, pitäen pitkiä keskusteluja sairaan kanssa sekä yksityisesti että myös muiden kuullen. Muutoin ei hän sairaiden luona koskaan laimin lyönyt pitää rukouksia ja myös veisata sopivia virren värssyjä. Kun näin sairaan luona käynnitkin hänellä olivat opettavaisia ja rakentavaisia, niin kokoontui niihin tavallisesti paljon kansaa; ja milloin hän tulostansa edellä ilmoittamatta saapui sairaan luokse -- kuten usein tapahtuikin -- lähetti hän tiedon kylälle, että tietäisivät kokoontua. Hän käytti näitäkin tilaisuuksia sieluja Herralle rakastaaksensa pitäen päälle sekä hyvällä että sopimattomalla ajalla (2 Tim. 4: 2) Hän saikin sairaan kohtalosta aihetta kansalle sydämen sanoja puhuaksensa.

Vallitsevat synnit ja paheet, jopa raa'at tavatkin toi Renqvist keskusteluissaan ja saarnoissaan kauheana esille, nuhdellen ja varoittaen niistä. Enimmän vallitsevia paheita olivat viinan kotipolton synnyttämä juoppous ja myös taikauskoisuus [Myöskin nykyään yhä enemmän lisääntynyt haureus, yöjuoksuissa ja tanssiseurassa y.m. ilmestyvä irstaisuus, kortinlyönnit y.m. olivat myös silloinkin vallitsemassa.]. Ne, samoin kuin muutkin paheet vähenivät Renqvistin vaikutuksen kautta. Erittäinkin suuressa määrässä ja kohta seurakuntaan tultuansa poisti hän taikauskoisuuden ja kukisti maahan epäjumalain (Köyrin, Jyrin y.m.) uhripöydät. Hän vastusti myös Jumalan korkean nimen väärinkäyttämistä, ei suvaiten omituista kyllä, kansassa yleiseen käytettyjä tervehdyssanojakaan: "Jumala antakoon!" "Jumala avuksi!"

Renqvistillä, kuten jo maininneet olemme, oli pääasiana saada kaikkia sanankuulijoitansa heräjämisen ja synteinsä tuntemisen tilaan, ja sentähden ei hän milloinkaan laimin lyönyt puhuteltavaltansa kysyä: "Mitenkä on sielusi asia?" ja erotessa muistuttaa: "Muista sielusi asiaa!" Usein hän, jos vain mitenkin tilaisuus salli, seisatti tiellä ajaessansa hevosensa puhutellaksensa vastaan tulijaa, päästäksensä siten myös sielun asiasta puheesen. Hevosensa olivat tuollaisiin seisahduksiin niin tottuneet, että ne Renqvistin kuoleman jälkeenkin tuon tapansa pitivät.

Vaikka suuressa Sortavalan seurakunnassa on muutoinkin paljon sairasmatkoja, oli Renqvist sittenkin niin väsymätön ja innokas tuossa sielunhoitotoimessa, että missä hän vaan kuuli sairaan oleman, ajoi hän heti omalla hevosellaan sitä oppimaan eli kuten hän itse sanoi "tunnustelemaan." Usein kuultiin sairastalossa kummastellen lausuttavan: "kappalainen tulee!" Kaupungin sairashuoneessa kävi hän myös hyvin usein kutsumatta sairaiden luona. Tällainen paimen-rakkaus herätti tietysti seurakuntalaisissa luottamusta opettajaansa, siitä syystä saikin Renqvist useammat sairasmatkat tehdä. Hän kirjoittaa v. 1842 eräälle ystävällensä [Katso Akianderin edell. teoksen VII osa sivu 46.]: "Täällä Jumalan armo saa ihmisiä heräjämään synnin unesta, niin että alinomaa ympäri koko seurakunnan synteinsä tähden joutuu syntisiä suruun ja hätään, joitten kanssa minulla on yöt ja päivät tekemistä, kuin sen lisäksi melkein kaikki sairasten ripitykset lankeevat minun toimitettavaksi. Sentähden en kerkiä mihinkään muuhun toimitukseen -- -- --" Vielä vanhoilla päivilläänkin, ja jo muutenkin kivulloisena ollen nähtiin hän usein -- vaikka hänellä apulainenkin oli -- sairasmatkoilla kulkevan, saaden teittömissä paikoin milloin jalkasin käydä milloin ratsastaa. Ihanteelliselta näytti tämän kirjoittajalle tuo ratsastava vanhus hevosen selässä, sadetakki hartioilla, ripityslaukku kainalossa. Unhottumattomat olivat ne hetket kuin sai tuota kunnon vanhusta nähdä ja kuulla sairaan luona. Tuossa sairaan vieressä istuu hän hopeainen liperi kiillellen kaulassa. Vakaasti ja lempeästi hän puhuu. Lempeä on hän neuvoissaan ja varoituksissaan Näkyy se vaan että hänellä on suuri huoli sairaan sielun tilasta. Hän koittaa kaikin tavoin sairasta taivuttaa. Hän veisaa virren värsyjä sovittaen selittää niitä sitten sairaalle. Hän kantaa, polvilleen laskeutuen sairaan vuoteen viereen, hartaassa rukouksessa sairaan asian Herran kaikkein armahtajan eteen. -- -- --

Hänessä palava rakkaus Herraan Jesukseen saattoi hänen noin innokkaaksi sielunhoitoon, osoittamaan rakkautta sanankuulijoillensa. Jesuksen rakkauden tuleekin olla oikean paimenen tuntomerkki. Jesus kysyi kolmasti Pietarilta: "Simon Jonaan potka, rakastatko minua?" ja saatuansa aina myöntävän ja vakuuttavan vastauksen, sanoi Jesus hänelle: "kaitse minun lampaitani." Meillä on tilaisuus eräästä Renqvistin yksityisestä kirjeestä [Ed. t. VII. s. 47.] pilkistää hänen sydämensä tilaan tuossa suhteessa. Hän sanoo: "En minä voi salata Jumalan ja meidän Herran Jesuksen Kristuksen suurta armoa ja rakkautta minua suurta syntistä kohtaan siinä, että hän rakkaudellansa on ruvennut täyttämään minun sydäntäni. Nyt on hän sytyttänyt rakkautensa kipunan sydämeheni, ja se kipuna nyt niin kiirehtää minua, että minä yhtä suoraa huudan lisäämään rakkautta sekä istuessani että astuessani, sisälle ja ulos käydessäni, mutta erinomaittain rukouksissani ja yksinäni ollessa sekä öillä vuoteessa että päivillä kammioissani, ja reissä sairaita ripittämään vaeltaissani on alinomainen huutoni huokaukseni ja anomiseni: anna, anna rakkautta, sinä rakkaus, sinä kolmeyhteinen rakkaus, anna rakkautta anna, anna ja anna! -- -- hän täyttää minun palavalla rakkaudellansa, niinkuin Pietarin, joka taisi sanoa: Herra sinä tiedät, että minä rakastan sinua" (Joh. 21: 15).

Renqvistin erinomainen hartaus ja into sekä yksityisessä sielunhoidossa että kaikissa virkansa toimissa rupesikin kohta hedelmiä kantamaan. Herätyksiä tapahtui kohta hänen seurakuntaan tulonsa jälkeen varsinkin nuoremmassa kansassa suurissa joukoissa, esim. Hakalan, Soukanrannan Wehkalahden Kuokkaniemen, Nukuttatalasden, Karmalan, Tuoksjärven ja Tuokslahden kylissä. Tämä hengellinen liike oli jo v:na 1841 valtanaan koko pitäjässä. Renqvist kirjottaa samana vuonna [Katso ed. t. VII s. 45.]: "Täällä on Herran armo saanut paljon syntisiä hätään synteinsä tähden, niin ettei enään ole monta kylänpäätä jossa ei joku eli joitakuita olisi huolessa asiastansa. Muutamissa kylissä on puoleksi, jos ei enemmäksi katumuksen murheessa." Kun noin yleiset herätykset tapahtuivat, ei ihmekään siis, jos hänellä oli heränneitten kanssa "yöt ja päivät tekemistä", ja ilotunteella hän toimikin, kun sai Herran työn tuottaman siunauksen. Nämä ja seuraavat ajat olivat Sortavalan seurakunnalle suloisia Herran etsikon aikoja, ylkä ja morsian, Kristus ja seurakunta, kohtasivat silloin toisensa yrttitarhassa, jossa keväimen ihanuus vallitsi, jossa viinapuut kukoistivat, granatiomenat viherjöitsivät kukkaiset antoivat hajunsa ja meidän ovemme edessä olivat kaikkinaiset hyvät hedelmät (Korkeaveisu 6: 11; 7: 12, 13). Hengen hedelmät (Gal. 5: 22) näkyivät kaikkialla. Silloin yhdyttiin sekä kirkolla että perheissä ja kylissä yhteen rukouksissa, sanantulkinnoissa ja veisuulla hartautta harjoittamaan. Kartanoista ja vainioilta kaikuivat, renkkulaulujen sijaan, hengelliset laulut. Enemmän kokeneet heränneet pitivät kyläisissä hartauskokouksissa rukouksia ja antoivat neuvojaan vasta-alkaville. Pyhäinpäiviksi riennettiin jo ajalla lauantaina kirkolle ja pappilaan, huolimatta siitä, jos suruton väki pilkaten sanoi heidän "torppasäkeissään aikaa kantavan."

Suuri oli ihmistulva Renqvistin pappilassa varsinkin pyhän tienoissa. Sielunsa autuudesta huolehtivia ei vaan omasta seurakunnasta, mutta usein kaukaakin -- Mikkelistä Liperistä, Kaavilta, Kontiolahdelta, Tohmajärveltä, Ilomantsista, Pälkjärveltä, y.m. sekä naapuriseurakunnista -- riensi sinne neuvoa kysymään, hartautta harjoittamaan. Renqvist oli rakennuttanut omalla kustannuksellaan pappilaansa hartauskokouksia varten erinäisen tuvan. Siellä piti hän pyhän tienoissa aamuin illoin hartaushetkiä, jotka lauantai-iltoina kestivät usein hyvin myöhään asti. Näissä hartauskokouksissa piti hän itse hengellisiä keskusteluja ja rukouksia, luki ja selitteli jostain hartaus- tai saarnakirjasta. Alussa ja lopuksi sekä eri hartaus-osien välillä veisattiin virsiä; tavallisesti käytetyt virret olivat N:o 250, 251, 249, 258, 259, 263, 252, 235, 276, 282, 292, 294, 406 ja 407. Virret osattiin ja veisattiin parhaastaan ulkomuistista. Joskus Renqvistin poissa ollessa pitivät muutkin siellä rukouksia ja kun hän silloin rukouksia pidettäessä sattui sinne tulemaan, pani hän myös polvillensa. Välistä sattui harrasmielisille apulaisillensa myös tilaisuus pitää siellä hartaushetkiä. Vaikka väkeä oli, varsinkin lauantai-iltoina ja pyhäaamuinakin hyvin paljon näissä kokouksissa läsnä, kävi kuitenkin kaikki järjestyksessään ja hiljaisesti, ilman innostus-ilmauksia, ekstatillisia kohtauksia ja kielillä puhumisia, joita et koskaan tapahtunut. Renqvistin ja Renqvistiläisten esitys- ja opetustapa ei ole intoilevaa, kiihoittavaa, tunteiden tulvaa vaikuttavaa, vaan tyyntä, hiljaista, sydämeen vaikuttavaa. Varsinaisia raamatun selityksiä ei Renqvist kokouksissaan pitänyt, puhui vaan jonkun raamatun paikan johdosta. Rukouksissa, joita illan kululla useampiakin pidettiin, olivat kaikki polvillansa.

Tahdomme tässä sivumennen lausua jonkun sanan näistä Renqvistin n.k. polvirukouksista, joita monet kristillismielisetkin toisin ajattelevat ovat ehkä tietämättänsä väärin tuominneet Renqvistin rukoukset olivat teeskentelemätöntä sydämen puhetta Jumalan kanssa, lapsen puhetta Isällensä. Siinä ei etsitty kauneita sanoja, puhuttiin vaan yksinkertaisia sydämen syvällisiä sanoja. Otamme tähän yleiset pää-piirteet Renqvistin rukoustavasta. Ensin rukouksen alussa anoi hän usein armon ja rukouksen henkeä oikeaan rukoilemiseen ja kiittämiseen. Kiittämisensä alkoi hän usein "kiitos"-sanan mainitsemisella: "Kiitos, kiitos Sinulle, rakas taivaallinen Isä, siitä että -- -- --" Tämän kiitos-puolensa esitteli hän niin monipuolisesti, että tuntui kuin ei vähinkään Jumalan hyvä työ olisi jäänyt kiittämättä. Rukouspuolessa kertoo hän samoin monasti yksiä sanoja, esim.: armahda, armahda, [Renqvistin kerrottiin sanoneen, että hän kerran unissan oli kuullut kirkonkellojen äänen sointuneen: "armahda, armahda, armahda", ja että hän sentähden käytti tätä sanaa rukouksissaan.] tai auta, auta, tahi kuule, kuule. Tähän laihin: "auta, auta, rakas Isä, meitä näkemään oman tehottomuutemme ja kauhiat syntimme, jolla olemme helvetin ansainneet. Armahda, armahda, r. J., meitä, ja olethan sinä meitä Pojassasi Jesuksessa Kristuksessa jo armahtanut -- -- --" Hänen rukouksensa oli armon järjestyksen mukainen. Hän kantoi kaikki meidän puutteemme ja tarpeemme rukouksessa Jumalan eteen. Hän rukoili kaikkein ihmisten, esivallan, isänmaan, pakanain ja vihamiestensäkin edestä. Renqvistin rukous oli niin harras ja vilpitön, että sen täytyi liikuttaa supi syntisenkin sydäntä. Jokainen, joka tunsi tarvitsevansa rukoilla ei laimin lyönyt käydä Renqvistin rukouksissa. Rukouksen lahjan voimme sanoa olleen Renqvistin pää-lahjan (carisma), ja sitä hän samoin kuin vielä tänäkin päivänä hänen seuralaisiensa pääasiallisesti kokouksissa käyttävät, joka kyllä tuntuu yksipuoliselta.

Mainitsimme Renqvistin luona käyneen ihmisiä myös pitkien matkain päästä. Ne tulivat tuomisten kanssa ja viipyivät useammat -- jopa viikonkin -- päivät Renqvistin pappilassa. Kävi myös häntä oppimassa kirkkomme eteviä ja eräitä sittemmin korkeaan arvoon astuneita miehiä, esim. sittemmin piispoiksi tulleet J. B. Johnsson ja C. H. Alopaeus, joka jälkimäinen, sen tiedon mukaan kuin me eräästä yksityisestä kirjeestä olemme saaneet, on lausunut mielensä ihastusta ja iloa rakentavaisesta seuran pidostansa Renqvistin kanssa v. 1865. Piispa Johnsson kertoi tämän kirjoittajalle käynnistään nuorempana ollessaan Renqvistin luona, kuinka siellä hartautta harjoitettiin j.n.e. Moni muu herännyt pappi kävi Renqvistiä tervehtimässä. Erittäinkin, vähemmistä erimielisyyksistä opin käsityksen suhteen huolimatta, piti hän hurskasmielisen provastin J. Fr. Bergh'in kanssa seuraa: he vierailivat joskus toistensa luona. Provastien G. Monell'in (Johan Arndt'in postillan suomentaja) ja K. J. G. Sirelius'en lämpöisistä kirjeistä Renqvistille näkyy, että heidän välillänsä oli henki-heimolaisuutta. Vallassäätyisistä, jotka joko etempää hänen luonansa kävivät tai olivat kirjevaihdossa, voimme Akianderin antamain tietojen lisäksi mainita neidet Järnefelt Pälkjärveltä ja jo aikaisesta v. 1838 kirjevaihdostaan tunnetun [Katso ed. t. VII s. 226.] neiti C. W. Gripenberg'in, jonka viimeisestä kirjeestä, kirjoitettu Turusta Renqvistin kuolinvuonna