v. 1861 kuolemisensa tuottaneen hänen hellälle isän sydämellensä

syvän surun. Tästä raskaasta kurituksesta on hän nähtävästi kirjeessään vaikeroinnut eräälle ystävällensä K. J. G. S:lle, joka sitten kirjeessään [K. J. G. S:n kirje löytyi säilössä.] seuraavin sanoin häntä lohduttelee: "Kun Herran tahdon mukaan raskaat surut ja murheet päällemme karkaavat, niin olen minä puolestani tuntenut sen hengellisesti sangen terveelliseksi, kuin alkaa taivaalliselle Isälle, Kristuksessa sovitetulle ja rakkaalle taivaalliselle Isälle, sillä tavalla kaivata, että ensin Häntä rupeaa kiittämään kaikesta Hänen sulasta armostansa. Sillä tavalla raukiaa murheen katkeruus ja, niinkuin kirjeessänne sanotte, mieli vierastuu maallisista ja katoovaisista enemmän ja enemmän ja muuttuu taivaallisien mukaiseksi, ja valitus käypi siis nöyremmästä ja tyytyväisemmästä sydämestä. Ja mitä erittäin poikanne kuolemaan tulee, niin ainakin sen mukaan kuin Herra minulle senkaltaiset seikat on selittänyt, voimme toivoa sen rakkaan ja uskollisen Jesuksemme, joka hänenkin sielustansa kalliin hinnan on maksanut, toki ei viimeisilläkään hetkillä jättäneen häntä kadonnutta lammasta etsimättä. -- -- Monta asiata meille täällä maan päällä eläessämme on salattuna, sillä me ainoastaan 'ymmärrämme puolittain', vaan siellä Herran kasvoin edessä ne meille täydellisesti selviävät. Herra Jesus, joka meitä niin äärettömästi rakastaa ja joka voi lohduttaa, Hän lohduttakoon Teitäkin tässä murheessanne."

Ruumiillisten vaivainkin ristiä sai Renqvist kantaa. Vuonna 1848 Ilomantsista matkaltansa tultua kääntyi hän lavantautiin, sairastaen sitten kuusi viikkoa ja ollen jo kuoleman kielissä. Vuonna 1858 valittelee hän eräässä kirjeessään [Katso ed. t. VII s. 51.] olevansa kivulias. Hänen kivulloisuudestansa, että hän on "ruumiin voimista heikontunut", mainitsee myös eräs kirje samalta vuodelta [Katso ed. t. VII s. 263.]. Kuolemaa ajatteli Renqvist usein. Jo kolme vuotta ennen kuolemataan oli hän antanut ruumisarkkunsa valmistaa. Syksystä 1865 lähtein oli Renqvist niin kivulloiseksi tullut, ett'ei hän enää jaksanut kirkkoonkaan mennä. Saarnaamaan teki vielä silloinkin hänen mielensä. "Sanoisin jäähyväiset seurakunnalle ja pyytäisin anteeksi, mitä on tullut paljoin puhutuksi", lausui hän vaikeroiden. Tämä halunsa ei enää toteentunut. Keväällä 1866 Toukokuussa sairasti hän neljä viikkoa lavantautia, ja syksyllä samana vuonna Lokakuun alussa kääntyi hän uudestaan raskaasen lavantautiin, joka, kestäen kuukauden ja kaksi päivää, teki lopun hänen maallisesta elämästänsä 5 päivänä Marraskuuta.

Tämän kuolintautinsa alkupuolella kutsui hän Kymölän koulun opettajan, pastori A. M. Lyran luoksensa ja nautti lohdutukseksensa sekä uskonsa vahvistukseksi Herran pyhää ehtoollista yhdessä aviopuolisonsa kanssa. Tässä taudissa oli hänellä ollut ahdistuksia ja kovia kamppauksia. Hän oli valitellut, että hänen piti kaikkea kärsiä, että häntä ruoskittiin. Mutta armosta lohduteltuna hän täältä erisi. Kerran oli hän taudissa ollessaan lausunut: "Kuolemaksihan se tulee, ja armahdetaanhan minua." Puolitoista viikkoa ennen kuolemaansa oli hän kuume-houreissaan lausunut: "Tähän tulee suuria herroja, ruhtinaitta, kaikkitietäväiset vieraaksi, äkisti kirkkaus leimahtaa eikä ne teidän valkeutta tarvitse ja niiden kanssa minä lähden." Päivää ennen kuolemaansa oli hän tyttärensä kuullen sanonut: "Tulkaat minun tyköni te kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut, ja minä tahdon teitä virvoittaa." Pyhäinmiesten päivänä ei hän enää jaksanut mitään puhua ja rahvaan iltakirkosta kotiin tultua vaipui hän uneen. Yöllä oli vielä sanonut: "Köyhille antakaat" ja oli niitä ravitsevinaan. Oli myös sanonut: "Kirkkoon pitää lähteä". Maanantaiaamuna noin kello 8 aikana nukkui hän rauhallisesti kuoleman uneen 77 vuoden, 8 kuukauden ja 4 päivän ijässä, oltuaan pappina lähes 50 vuotta. Niin huokea oli eronsa, että kun hoitajattarensa ja poikansa, lääkäriä odotellessa, olivat vaan hetken ajan toisissa huoneissa pistäytymässä, oli Renqvist heidän huoneesen tullessa jo kuollut. Tämä tapahtui, kuten jo olemme maininneet, 5 päivänä Marraskuuta 1866.

Renqvist jätti jälkeensä puolisonsa Eva Maria Öhman'in ja lapsia: 1) Henrik, Sysmän kirkkoherra, 2) Johan, majuri, postinhoitaja Wiipurissa, 3) Karl, taapikapteini Oulussa ja 4) Anna, naimisessa tirehtöri Fr. M. Saukon kanssa. Nuorin pojista Edward, joka oli entinen ylioppilas ja kirjapainon omistaja, kuoli, niinkuin jo maininneet olemme, v. 1861.

Renqvistin hautajaiset pidettiin perjantaina 9 p. Marraskuuta. Ruumissaarnan piti apulaisensa K. J. Johnsson kirkossa, jossa myös ruumis oli. Saarnansa alkusanoina käytti saarnaaja Simeonin sanoja: "Nyt sinä lasket, Herra, palvelijas rauhaan menemään" (Luk. 2: 29) ja tekstinä oli: "Ja minä annan teille paimenet minun sydämeni jälkeen, jotka teitä pitää ravitseman opilla ja viisaudella" (Jer. 3: 15). Saarnaaja tulkitsi saarnassansa seurakuntalaisten, nuorien ja vanhojen, syvää surua ja esitteli vainajan suuria ansioita ja väsymätöntä vaikutusta seurakunnan paimenena, pakana-lähetyksen edistäjänä ja hengellisenä kirjailijana ja kirjevaihdon kautta ympäri Suomen Jumalan valtakunnan eteen työn tekijänä [Tämä saarna painettiin sanankuulijain pyynnöstä samana vuonna Wiipurissa.]. Ruumissaarnaa kuulemassa kirkossa ja vainajaa hautaan saattamassa oli paljon sanantuulijoitansa, erittäin talonpoikaista väkeä. Talonpojat olivat kirstunkin kantajoina. Haudan siunasi ruumissaarnan pitäjä hautausmaalla. -- Raskas oli syksyinen ilma, raskaampi oli sanankuulijain mieli tuossa rakkaan opettajansa haudalla. Mutta tämä suru ei ollut synkkä ja toivoton. Vanha opettaja oli vaan pannut levolle; ilossa oli hän nouseva. Rauha hänelle!

* * * * *

Hautajaisissa nosti eräs talonpoika Simo Räty kysymyksen muistopatsaan pystyttämisestä Renqvistin haudalle. Tuumaan innostuivat ja mieltyivät silloin erittäinkin talonpojat. Kohta valittiin sitten viisi miehinen toimikunta asiata toimeen panemaan. Keräyslistoilla saatiin kokoon kolmesataa markkaa, joka summa pantiin säästöpankkiin korkoa kasvamaan. Muistopatsaan pystyttämisen aikomus jäi kuitenkin rahojen vähyyden tähden pitkiksi ajoiksi toteutumatta. Yksinkertainen puuristi on aina viime aikoihin asti osoittanut sitä paikkaa Sortavalan hautausmaalla, johon Renqvistin maalliset jäännökset kätkettiin. Vasta tänä vuonna (1887) toteutui muutamien yksityisten henkilöjen toimesta tämä muistokiven pystyttämisen ajatus. Tätä tarkoitusta varten kootut rahat eivät riittäneet, jonka tähden muutamat yksityiset henkilöt, joille vainajan muisto on rakas, lisäsivät uupuvan summan. Kivi on hakattu Sortavalan pitäjässä ja tuli maksamaan noin 550 S. m.

Siellä nyt seisoo kummulla petäjien keskellä yksinkertainen, mutta soma, noin 3 1/2 kyynärää korkuinen kivi tumman harmaasta granitista. Siihen on kirjoitettu:

HENR. RENQVIST s. 1789 k. 1866. määr. Sortavalan kappalaiseksi 1836.

Pyrkikäät niitten perään, jotka ylhäällä ovat, eikä niitten, kuin maan päällä ovat. Kol. 3: 2. Sanankuulioilta.

* * * * *

Kertomuksemme täydentämiseksi on meidän vielä luotava lyhykäinen jälkikatsahdus Renqvistin elämän työn tuotteisin; sillä töistään tekijä tunnetaan, työ tekijätään kiittää tai moittii. Apostoli Paavali puhuu 1 Korintilais-epistolansa kolmannessa luvussa opettajista, kuinka he ainoastaan Jumalan palvelijoina tekevät seurakunnassa työtä, mutta kasvun antaa Jumala, ja kuinka seurakunnan, Jumalan temppelin, rakennuksessa heidän työnsä, olkoon se kalliimpi tai halvempi arvoista -- "kultaa, hopeata, kalleita kiviä, puita, heiniä, olkia" siihen rakennukseksi panemista -- tulee kuuloon, kun he vain ovat ainoalle perustukselle Jesukselle Kristukselle rakentaneet. Tuomion tuli on kerran koetteleva kunkin työn; jonka työ pysyy, se saa palkan, jonka työ palaa, se saa vahingon, mutta työntekijä tulee itse autuaaksi, kuitenkin niinkuin tulen kautta. Emme puhu nyt uskollisen Herran palvelijan Renqvistin työn palkasta. Emme myös tiedä puhua hänen työnsä pysyväisyydestä tuomion tulessa; siitä tiedämme me vain puhua, että hän oli väsymätön rakentaja ja että hän rakensi oikealle perustukselle ja että mitä hän rakensi, sillä on ainakin ollut tähän päivään asti pysyväisyyttä. Väsymättömästä virka-uutteruudesta ei ole kukaan osannut Renqvistiä moittia; on vaan moittien hänestä sanottu, että jos hän tavattoman uutteruutensa olisi käyttänyt esim. nuorison ja lasten opettamiseen -- jota ei hän myöskään laimin lyönyt ja oli varsinkin nuorempana ollessaan siinä uuttera [Esim. katso ed. t. VII s. 62.] -- olisi siitä suurempi siunaus Jumalan valtakunnalle tullut. Tulee muistaa: yhdet rakentavat "kultaa", toiset "hopeata" y.m., kukin lahjainsa ja kykynsä mukaan; niin teki Renqvistkin lahjainsa ja kykynsä mukaan uskollisesti Herran työtä, ja hänen työnsä oli monipuolinen jo kylläkin. Renqvistin monipuolisen työn hedelmiä ei osata kyllin suureksi arvata ja arvostella. Hänen siunatun työnsä hedelmät ulottuivat ja ulottumat yltä ympäri armaan isänmaamme ja kaikkialle, missä suomalaista hengellistä kirjallisuutta luetaan; voimme sanoo Renqvistin työn hedelmäin ulottuneen hänen ahkeran lähetystoimensa kautta aina Afrikan ja Aasian aroille. Hengellisen kirjailija-toimensa ja kirjain levittämisen [Käsillä olevasta Englannin Piplia-seuran asiamiehen laskukirjasta näemme esim. Lokak. 8 p. 1851 Renqvistille Pietarista lähetetyn tuhatta Uutta testamenttia.] sekä lähettämäinsä kirjeittensä kautta ulottui hänen vaikutuksensa hyvin laajalle. Kirjoittamillansa; ja kääntämillänsä kirjoilla, joita tavataan vieläkin hyvin usean talon hyllyillä ja kirjavasuissa ympäri maatamme, ja joista on otettu useita painoksia, julistaa hän vieläkin, jo poismenneenä, Jumalan sanaa. Niissä on kansallemme tarjolla vahvempaa hengellistä ruokaa kuin nykyaikainen uskonnollinen muoti-kirjallisuus tarjota voipi. Sitä takaavat jo sellaiset kirjailija-nimet kuin Arndt, Fresenius, Bunyan, muita mainitsematta. Jos ei kansallamme olisi tälläistä Henki-ruokaa ollut, kuka tietää millä tiellä nyt hengellisessä suhteessa jo oltaisiin? Hyvä olisi, että kirkkomme vartijat pitäisivät huolenansa, että herännäisyys-ajan, Renqvistin y.m. suomeksi toimittamia ja kirjoittamia kelpo-kirjoja aina myötävänä olisi. Ne tuottaisivat samaa siunausta, jota näemme jo niiden ennenkin tuottaneen, josta, esimerkkejä mainitaksemme, monet eri haaroilta maatamme Renqvistille lähetetyt kirjeet antavat parhaimman todistuksen.

Sisälliset henki-hedelmät Renqvistin työstä näkee ja tietää yksin Herra, joka kasvun antaa. Satoihin tuhansiin sydämiin kylvi Renqvist, ja tuhannet armoitetut hänen työtänsä siunaavat. Kuka voi arvata niiden luvuin, joita hän suu-sanasella opetuksellaan, hartaudellaan ja hurskaan elämänsä esimerkillä armon tielle johti, ja niiden luvun, joita hän esim. vanki- ja sairashuoneissa Herralle etsi.

Suurin siunaus Renqvistin työstä, kuten jo nähneet olemme, tuli Sortavalan seurakunnalle, jonka paimenena hän vähän yli 30 vuotta oli. Renqvistin työn hedelmät tässä seurakunnassa vieläkin runsaina näkymät. Sortavalan seurakunta on muodostunut Renqvistin opinkäsitteiden ja katsantokannan mukaiseksi. Sen voimme sanoa olevan vieläkin, vaikka jo on 21 vuotta kulunut Renqvistin kuolemasta, oikean Renqvistiläisen seurakunnan. Renqvistiläisyys on siihen lyönyt ulkonaisenkin leimansa. Turhaan ovat täällä jalan sijaa pyytäneet muut kirkkomme opinsuunnat, Hedbergiläinen evankelilaisuus, Ruotsalaisen oppi, hihhulilaisuus y.m.; "ne ovat vääriä", sanotaan, "ei niin Renqvist opettanut." Renqvistin neuvoa seuraten käy kansa täällä ahkerasti kirkossa, ahkerammin kuin missään tämän puolen seurakunnissa kirkko on aina täysi, -- ehtoollisvieraita on aina paljon, lukusiin ja ripityspaikkoihin y.m. tilaisuuksiin, missä Jumalan sanaa on tarjolla, rientää kansa. Kohta kun joku sairaaksi tulee, haetaan pappi. Rukouksissa käydään polvilleen ja yleiseen rukouksissa käytetään, Renqvistin tavan mukaan, armahtamis-huudahtusta. Rukoileminen pidetään hyvin tärkeänä vaikuttimena. Usein saa pappi kyselmyksissään ja sairasvuoteilla kuulla kysymykseen: "Mitenkäs armoon pääsisit?" vastattavan: "Kun sais rukoilluksi, niin armahdettaisihan minua." Suruttomatkin ovat kuulleet hurskaana pidetyn Renqvistin ja hänen seuralaistensa rukousta harjoittavan, ja yksinkertaisuudessaan panevat he siis pääpainon rukoukseen. Varsinaiset Renqvistiläiset, joita Pyhä Henki on valaissut ja saanut kaikkeen totuuteen johdatetuksi, ymmärtävät kuitenkin rukoukselle oikean siansa armonjärjestyksessä antaa, vaikka antavatkin sille -- niinkuin tuleekin tehdä -- hyvin suuren arvon ja sitä ulkonaisesti ja sisällisesti alinaikaa harjoittavatkin.

Vaikka yleisemmät herätykset seurakunnassa Renqvistin kuoleman jälkeen suuressa määrässä vähenivät ja hengellinen elämä samalla laimeni, voimme sanoa sen kuitenkin aina jotensakin vireillä olleen. Varsinkin viimeisien vuosien kululla on ainakin muutamissa kylissä paljon herätyksiä tapahtunut, erittäinkin nuoremmassa kansassa. Heränneet yhtyvät kylissään, jos heitä useampia on, usein yhteisiin hartauskokouksiin, joissa, kuten Renqvistin päivinäkin, rukouksia pidetään, sanaa tutkitaan, virsiä ja hengellisiä lauluja veisataan. Ja sattuu välistä, että kokouspaikan sivu kulkevaisen houkuttelee korvihinsa kuuluva harras laulu seuraan menemään ja siellä sitten Herran Henki hänen puoleensa voittaa. He käyvät hyvin ahkerasti Herran huoneessa ja kaikissa tilaisuuksissa, joissa Jumalan sanaa saa kuulla; hyvin usein ovat he Herran ehtoollisella, muutamat toisin ajoin melkein yhtä usein kuin ehtoollista pidetään. Kaikkein pappein opetuksen, jopa nuhteenkin, ottavat he nöyryydessä hyväksensä. Eivät he mestarina pyydä arvostella ja moittia pappejansa, eivätkä suvaitse sitä muidenkaan tekevän. He antavat suuren arvon papeillensa ja rukoilevat heidän edestänsä. Eräs Renqvistiläisiä vastustava pappi torui kerran erästä vaimoa tämän Renqvistiläisyydestä, lausuen lopuksi: "Mitä sinä joka pyhä kirkossa teet? en minä sinun mielesi mukaan saarnaa." Tähän vastasi vaimo: "En minä siellä jouten ole, en turhaan siellä käy, minä kuuntelen tarkkaan Teidän saarnojanne, minä veisaan Herralle ja rukoilen ahkerasti. Hyvä opettaja! aina siellä rukoilen sydämeni pohjasta Teidänkin edestänne, anoen Teillekin Herralta armoa, valoa ja voimaa." Tämä vaimon vilpitön, rakkautta opettajaansa ilmaiseva vastaus hellytti papin mielen niin, että hän ystävällisesti puristaen vaimon kättä lausui kiitoksensa vaimolle ja kehoitti edelleenkin vaimon kirkossa käymään ja edestänsä rukoilemaan.

Kirkolle tulevat Renqvistiläiset heränneet jo lauantai-iltapuolella ja viettävät sen illan ja sunnuntai-aamun sekä myös seuraavan yön tienon, jos on kaksi pyhäpäivää, yhteisessä hartauskokouksessa kirkon vierellä olevassa n.k. pitäjän tuvassa aivan samoin kuin ennen Renqvistin johdolla hänen rukoustuvassansa pappilassa. Rukouksia siellä pitävät jo keskustelemalla neuvojaan antavat tavallisesti vanhemmat kokeneet seurassa kävijät. Väkeä on usein hyvin paljon siellä läsnä. On välistä tapahtunut, että joku hihhulilainen tai muu lahkolainen on sinne tullut seuranpitoa, saarnailemisella, väittelemisellä, jopa rukouksen pitoakin häiritsemällä, estämään. Vaan turhaan ne toimet ovat aina rauenneet. Näyttäisi kuin oikein riivauksen henki kiihoittaisi syrjäisiä tungetteleimaan niin kaunista ja suotavaa seuranpitoa estämään, etteivät saman mieliset kristityt saisi rauhassa Herraa palvella. Joka tällaisia seuroja pyytää estellä, se ei aja Herran asiaa. Kaikkein kristillismielisten ihmisten tulisi pikemmin tuollaisista hartauden seuroista iloita ja niihin mennä ja muitakin kehoittaa. Erittäin pappein ja Jumalan sanassa oppineitten harrasmielisten kristittyin tulisi niihin mennä ja pitää sieltä raamatun selityksiä ja rukouksia, kuten eräät seurakunnassa palvelleet papit ja muutamat seminarin opettajat ovatkin joskus tehneet. Ilolla heitä on sinne vastaan otettu, ja he ovat olleet seuralaisille ja seuralaiset heille keskinäiseksi rakennukseksi. Seuran kokoukset tulisivat monipuolisemmaksi, jos siellä siihen kykeneväin toimesta myös raamatun selityksiä pidettäisiin ja harrastus Jumalan omaan raamatulliseen sanaan sitä tietä kansaan levenisi ja sen kanssa myös valo ja siunaus.

Renqvistiläisiä, jotka ovat nöyriä ja kirkollismielisiä kristittyjä, tulisi kaikkien niiden, joille Lutherilainen kirkkomme on rakas, kannattaa ja suosia, sillä heidän vaikutuksensa on kirkollemme siunaukseksi ja rakennukseksi, eikä niinkuin kirkkoamme vastustavain vapaakirkollisten, metodistain, haptistain ja myös hihhulilais-lahkolaisten toimet kirkollemme vahingoksi. Sellaiset kirkon elävät jäsenet, kuin Renqvistiläiset kristityt, ovat maan suolana (Matth. 5: 15); he saarnaavat ja Herrasta todistavat myös elämällään, ja se onkin parhain todistus. Renqvistiläisten elämä näyttää, että Kristus asuu uskon kautta heissä ja he Hänessä, että he ovat oksia totisessa viinapuussa (Joh. 15: 5). Rietas ja paha elämä ja Renqvistiläisyys eivät sovi ollenkaan yhteen; juoppoutta, irstaisuutta, petollisuutta y.m. pahetta ei heidän seassaan suvaita; maailman mukainen meno, kylän juoksut, tansseissa käynnit, vaatteilla koreileminen y.m. turhuudet jäävät pois. Elämä on kaikin puolin siivoa, mielen tyytyväisyys ja sisällinen uskon vanhurskaudesta tuleva rauha (Rom. 5: 1.) kuvastuu jo kasvoissa, käytös on nöyrää ja hiljaista. He ovat avosydämisiä, teeskentelemättömiä. Voi olla joukossa jotakin, voi olla Renqvistiläistenkin joukossa itsevanhurskaita ihmisiä, jotka eivät vielä oikeata autuuden tietä tunne, vaan luottavat jumalisuuden harjoituksiin y.m. Mutta poikkeuksena ovat ne pidettävät. Itsevanhurskaina olisivat Renqvistiläiset ylpeitä, kerskuvia, muita tuomitsevaisia, vaan nyt ovat he päinvastoin nöyrän publikanin kaltaisia, jotka armahtamista huutavat, armoa kerjäävät, armosta elävät. Tuosta oman viheliäisyyden tunteesta se myös tulee, etteivät he kerskaele uskostaan, sillä he pitävät uskosta ja autuudesta kerskaamista hengellisenä ylpeytenä ja varovat niillä, jotka itseänsä "uskovaiseksi" ja "autuaaksi" kutsuvat, olevan kuolleen suun-uskon. Tuo varovaisuus on syynä, että he varsin harvoin puhuvat uskosta, ja siitä syystä näyttääkin uskon tietopuolinen käsite olevan muutamilla heistä vähän hämäränlainen. Mutta he puhuvat sitä useammin siitä, millaisen uskovaisen kristityn tulee olla, miten uskon tulee uudessa elämässä ilmestyä. Ja uskon olento ilmestyy heillä sisällisessä ja ulkonaisessa elämässä. Että Jesus Kristus on Renqvistiläisillä, niinkuin kaikilla kristityillä tulee olla, A ja O, ja että he Jesuksen tähden, rakkaudesta häneen, ovat niin itsekieltäviä, tulee kyllä puhellessansa heidän kanssansa pian selville. "Kuinka kävisin", sanovat he, "leikkikokouksissa jaloillani hyppimässä, kun tiedän minun tähteni rakkaan Vapahtajani jalat ja kädet olleen ristinpuuhun kiinni naulitut; kuinka vaatteilla y.m. koreilisin, kun Jesus kantoi orjantappurakruunua ja purppuraista pilkka-pukua; kuinka hennoisisin herkutella, kun muistelen Jesuksen tähteni sappea ja etikkaa juoneen; kuinka en minä syntiskurja kärsisi vaivaa ja pilkkaa, kun hän, viaton Jumalan Karitsa, minun tähteni verta hikoili, pilkattiin ja piinattiin -- -- --." Tälläinen mieliala, jota usein saa kuulla heidän ilmi tuovan, osoittaa kylläkin heissä oikeata uskon kantaa.

Saakoon tässä vielä sijansa muutamat otteet Renqvistiläis-heränneitten kirjoittamista yksityisistä kirjeistä. Eräs heistä vuoden 1885 alkupuolella kirjoittaa: -- -- "hengellisesti tunnen heikkouteni olevan suuren itsessäni, usein niin suuren, että en luule vielä alkaneenikaan; mutta armosta minä olen se kuin minä olen. Ja vaikka olen kaikilta tullut pilkatuksi ja oudoksi, ei Jesus minua heitä; Jesus ompi ylkän, kuin ei koskaan hylkää morsiantans köyhää, kuin on hengess' nöyrä. Ja en häpee ihmisten piittaa, sillä eihän Hänkään hävennyt ristin päälläkään edestäni kärsiessä, kaikkein edestä ja edessä. -- -- Itsekieltämisen tie eli maailman ja sen turhuuden ylenkatsominen on halvin tie maailmassa ja lihalle outo. Veisuvirressä sanotaan: Se usko, jolla taivaasen tullaan, Jo armon ajass' hedelmistään tutaan. Kun hän on nöyrä Hengen vakuudess' Jumalan perään täydess' totuudess'. Suo Jesu hyvä ylösnouseminen Meill' kaikill' yhteinen ja myös riemullinen, Että me sitten kirkkaall' ruumiilla, Herra Jesu, kasvojas' saamm' katsella -- -- --." Eräs toinen samana vuonna kirjoittaa: -- -- "Vaikka ruumiin puolesta erkanemme, niin Jesuksen haavoissa olemme koossa. Herran sallimisesta meidän pitää ottaa niin hyvät kuin pahatkin päivät vastaan, vaan me ilahutamme itseämme sillä toivolla, että taivaassa yhtyisimme yhteiseen riemulauluun, siellä ei meitä kukaan häiritse -- -- --."

Eräässä sanomalehti-kirjoituksessa sanoo eräs Renqvistiläinen talonpoika muun muassa: "Suruinen eli murheellinen sielu, joka syntejänsä suree, on Herralle otollinen, sillä 'autuaat ovat hengellisesti vaivaiset' ja 'autuaat ovat murheelliset'. Sanotaan, että sehän on syntiä olla surussa ja vaikeroida armon perään. Mutta Herran sana antaa meille esimerkkiä Davidista, Jeremiasta, Niniveläisistä, Maria Magdalenasta, Publikanista ja monesta muusta, joilla oli synnin suru ja joille Herra antoi armon. Tahdotaan vaan sitä iloista uskoa. Ilo Herrassa on hyvä, mutta se on Herran lahja; ja joka ei ole synnin surua tuntenut, ei hän voi armosta ja anteeksiantamisestakaan, Herran lahjoista, iloita. Kyllä se niin on, uskovainen aina suree syntiänsä. Täydellisyyttä ei kessään ole; vaivaiset syntiset kuitenkin olemme, vaikka Herran armoon luotamme. Ei pyhä apostoli Paavalikaan täydellinen ollut. Kysytään: oletko uudesti syntynyt ja tunnustatko itses autuaaksi Jumalan lapseksi? Ja jos satuakin olemaan Herran hengeltä nöyryytetty ja omissa silmissään alhainen, hengellisesti vaivainen, joka ei siinä silmänräpäyksessä tunnusta tilaansa kaiken kansan edessä, ja ajattelee, ettei tämä mikään tunnustuspaikka ole, niin silloin he kohta tuomitsevat ja sanovat: et sinä olekaan uudesti syntynyt, et ymmärrä niitä, jotka Jumalan Hengen ovat. Mutta itseänsä he kiittävät: minä olen uudesti syntynyt j.n.e. Rakkaat veljet, Raamattu sanoo: 'älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi'. -- -- Jos joku pelvolla ja vavistuksella pyrkii autuaaksi, niin ei sitä pidä soimattaman, sillä nöyrälle antaa Jumala armon. He moittivat meitä Sortavalaisia siitä, että me sekä kirkossa että kotona lankeemme polvillemme. Mutta minä kysyn: mitä pahaa siinä on? Onko liikaa, että ihminen nöyryyttää itsensä Herran edessä sekä kirkossa että kotona? Herra yksin tosin sydämet tuntee ja eroittaa vilpilliset kyllä, mutta niinhän hän tekee niittenkin seassa, jotka iloitsevat ja kerskaavat uskossaan. Voipi kristitty tosin rukoilla kävellessään tahi istuessaankin, mutta hyvä tapa se on langeta Herran edessä polvilleen; niin hurskaat ennenkin ovat tehneet."

Vaikka Renqvistiläiset, ollen "hiljaisia maassa", elävätkin enemmän hiljaista yksityis-kristillistä elämää, ei pyytäen olla minään mestarina ja muitten opettajana, ei ollen myös kiihkoilevia muita käännyttämään, eivät he kuitenkaan ole itsehensä suljettuja, muista välittämättömiä; jos niin olisi, silloinhan ei heillä olisi kristillistä rakkautta. Aivan opettajansa Renqvistin tavan mukaan pyytävät he -- missä vaan tilaisuutta siihen tulee -- muiden kanssa puhellessansa kääntää puhetta hengellisiin ja muistuttaa "sielun asiaa." Usein sattuu, että Renqvistiläinen puhellessansa jonkun heidän seuraansa vielä kuulumattomankin tuttavansa kanssa hengellisistä asioista tahtoo joko itse pitää tai pyytää tuttavaansa pitämään rukouksia, lausuen: "emmekös nyt nöyryyttäytyisi Herran edessä?" Sairaita ja raskasmielisiä käyvät he varsinkin naapurissa, usein etempänäkin, oppimassa, neuvoen ja lohdutellen heitä, lukien ja pitäen rukouksia. Turhaan ei ole mennytkään tällainen kristillisen rakkauden työ -- sieluja on voitettu Herralle. Paheita y.m. turmiollisia tapoja vastaan ovat he suurena vastapainona, usein ovat he saaneet niitä estäneeksi ja hävittäneeksi; riettaat tanssiseurat ovat heidän siellä Jumalan sanan nuhteilla ja varoituksilla esiintyessä lakanneet, joskus muuttuneet päinvastaisiksi seuroiksi, nauru on silloin huulilta lakannut, pilkka paennut.

Renqvistiläiset eivät ruokain ja juomain eikä vaatteiden puolesta eroa muista ihmisistä muutoin kuin että ovat raittiita ja koreilemattomia; monet tosin myös jättävät tupakan polttamisen pois, pitäen sen turhana ajanhukkana ja siis synnillisenäkin. Kaikissa suhteissa kokevat siis Renqvistiläiset heränneet, kuten nähneet olemme, seurata ja noudattaa Renqvistin elämän esimerkkiä ja neuvoja, erittäin: käyttää ahkerasti armonvälikappaleita, rukousta ja kaikkia Jumalan sota-aseita (Ef. 6). Ja siitä syystä, näitä käyttäen, he ovatkin pystyssä ja virkeässä elossa pysyneet ja, noin tehden, tulevat edelleenkin pysymään, kun sitä vastoin Ruotsalaisen seura on hajonnut ja melkein peräti loppunut. Renqvistiläisillä on armonvälikappaleitten ja rukouksen ahkerassa käyttämisessä hengellisen elämän ehdot. Hartauskokoukset sen lisäksi heitä koossa ja virkeinä pitävät.

Tähän päättyköön kertomukseni, jossa olen parhaan ymmärrykseni ja totuuden mukaan koittanut esittää H. Renqvistin elämän vaiheita ja vaikutusta Sortavalan kappalaisena, sekä luoda lyhykäisen jälkikatsahduksen hänen työnsä vielä jäljellä oleviin hedelmiin, erittäinkin millaisina ne vielä tänäkin päivänä näkyvät tässä hänen seurakunnassansa. Kyhäykseni täytyi minun siitä syystä supistaa näin puolinaiseksi ja lyhykäisesikin, kun tämän tuli vaan olla jonakin liitteenä prof. M. Akianderin nyt suomenkielellä julkaistuun teokseen Renqvistin aikaisemmasta elämästä. Nämä tiedot, jotka tässä julkaissut olen, ovat osittain lapsuuteni ajoista asti tässä syntymä-seurakunnassani omin silmin näkemiäni, omin korvin kuulemiani; olen myös, ollen pappina jonkun ajan tässä seurakunnassa, ollut tilaisuudessa tarkemmin tutustumaan tämän seurakunnan hengelliseen elämään. Monien vuosien kuluessa olen myös erityisiä tietoja tätä varten luotettavilta henkilöiltä hankkinut, sekä on myös ollut käytettävänäni Renqvistin perillisten haltuuni antamia muutamia säilyneitä asiapapereja. Arvosteluissani ja mietteistäni olen pyytänyt puolueeton olla. Tarkkaan olen miettinyt, mitä paperille pannut olen.

Suokoon Jumala tämänkin pienen kyhäyksen, tämänkin lehtisen Jumalan valtakunnan historiaa, olla sen lukijoille hengelliseksi rakennukseksi ja kehoitukseksi etsimään ja harrastamaan ennen kaikkea niitä kuin Jumalan valtakuntaan ja Hänen vanhurskauteensa kuuluvat. Lähettäköön myös seurakunnan Herra eloonsa tällaisia uskollisia, väsymättömiä työmiehiä kuin kertomuksemme henkilö Renqvist oli, jotka kovimmassakin helteessä samoin järkähtämättöminä pysyisivät. Tällaisia heränneitä hengenmiehiä, valppaita Sionin vartijoita, kirkkomme tarvitsisi, sillä sitä uhkaa lähestyä sangen vaaralliset ajat. Mutta turvatkaamme Herraan ja luottakaamme Häneen; voitto on meidän!