Part 8

Tiedot vanhemmalta ajalta olivat sentähden jotenkin niukkoja eivätkä nekään aina varmoja. Konsistoorion pöytäkirjoissa ilmoitetut luettelot uusista kirjoista, joita oli hankittu, sisälsivät usein vääriä ja epätarkasti kirjoitettuja tekijän ja teosten nimiä. Toisinaan nuot ilmoitukset olivat kokonaan laimiinlyödyt.

Siltä ajalta alkain, jolta tilit olivat säilössä, vertasi Porthan näitä pöytäkirjoissa oleviin ilmoituksiin sekä täydenteli ja korjasi edellisten avulla jälkimäisiä. Näitä tietoja vertasi hän itse kirjoihin. Tämä menettely oli yhtämittaista palaamista johdetuista lähteistä alkulähteihin ja edellisten tarkastelemista sekä korjaamista jälkimäisten mukaan. Kritiikki oli kyllä aivan yksinkertaista, melkeinpä koneellista, mutta vaati suurta tarkkuutta ja kärsivällisyyttä. Lähteiden vanhemmuudella oli tässä ehdottomasti pääarvo ja tätä periaatetta saattoi noudattaa kritiikissä ottamatta huomioon lähteitten muita ominaisuuksia.

Lähteiden laatu selittää myöskin, minkätähden Porthan on rajoittanut esityksensä aihetta enemmän kuin olisi voinut otaksua. Tarkkaan luettelee hän kyllä yksityiset tapaukset, joiden kautta kirjavarasto kasvoi, kuten lahjoitukset ja muut sellaiset. Sitävastoin hän ei ole antanut mitään kuvausta kirjaston säännöllisestä kasvamisesta, mitä teitä teoksia sinne hankittiin, minkä maan teokset milloinkin olivat enimmin suosittuja ja kuinka kirjain hankkiminen yleensä oli järjestetty. Tällainen kuvaus oli vanhempiin aikoihin nähden aivan mahdoton, koska lähteet tässä suhteessa enimmäkseen puuttuivat. Sensijaan olivat ne säilyneet vuosisadan keskivaiheilta aikain ja Porthanin oma toiminta kirjastonhoitajana olisi viimeisiltä vuosikymmeniltä antanut sellaiseen hyvän tilaisuuden. Mutta sen sijaan tapaamme vain aivan ylimalkaisia ilmoituksia siitä, "että kirjasto alkoi kauniisti kasvaa", "ettei harrastus sen lisäämiseen uusilla lisillä lakannut" j.n.e. Porthanin yksityiseen kirjevaihtoon kuuluvista kirjeistä ja harvoista nyt enää säilyneistä jätteistä saamme epäselvän käsityksen siitä, miten se todella tapahtui.

Kirjojen arvostelua Porthan kyllä ei liittänyt luetteloon niistä, mutta kuitenkin hän ikäänkuin ohimennen huomautti niiden arvoa historiallisina jätteinä. Niinpä sanoo hän muutamista vanhoista Ciceron käsikirjoituksista, että "niiden pitäisi olla tärkeitä ja erittäin arvokkaita niille, jotka tutkivat kriitillistä ja tieteellistä henkeä ja sitä harrastavat", vaikka noista teoksista filologialle ei ollutkaan mitään hyötyä. Kokoelmasta erilaisia asiakirjoja vuosilta 1331-1616 arvelee Porthan, että niitä voi käyttää eri aikojen kirjainten ja käsialan muotoa tutkiessa mutta sitäpaitsi vanhojen tapojen selvittämiseen. Myöskin päättelee tutkijamme kirjoituksista niiden kirjoittajan luonnetta, ajatustapaa, asemaa j.n.e..[179]

Häntä eivät siis huvittaneet teokset sellaisinaan, niiden omituisuus, harvinaisuus eli kuten silloin sanottiin kuriositeetti. Häntä viehätti etupäässä erilainen inhimillinen elämä, joka esiintyi sisällöltään mitättömimmänkin kirjoituksen alta. Huomaa, että Porthan etupäässä ajatteli sitä, ja siinä hän erosi useista sen ajan kokoilijoista, joille kokoileminen sellaisenaan sekä sen tulos oli kaikki. -- Kuitenkaan ei hän ole tässäkään teoksessaan ryhtynyt itse kuvaamaan teosten oleellisuutta, vaan esitti muutamia kuvaavia kohtia niistä.

Mutta silloin kun nämät kirjoitusluettelot julkaistiin väitöskirjoissa, oli Porthan jo julkaissut suuren joukon historiallisia esityksiä Aurora seuran lehdessä. Palaamme niihin.

Näissä kirjoituksissa huomaa selvästi vaikutuksen Mennanderin runsaista kokoelmista ja hänen harrastuksistaan. Porthanin "Kortt Historia om Finnska Bibel öfversättningen", joka painettiin vuoden 1778 Turun lehdissä, käsittelee aihetta, jota Mennander erityisesti oli tutkinut. Synodaalipuheessaan, jonka hän piti Turussa 15. p. syyskuuta 1775 oli hän esittänyt muun muassa myöskin samaa ainetta, raamatunkäännöksen historiaa vuoteen 1642. Porthanin esitys ei sisällöltään eikä muodoltaan paljoa tästä eroa, olematta kuitenkaan siltä missään orjallisessa riippuvaisuus-suhteessa siihen. Se jatkuu sitä paitsi aina silloiseen aikaan asti.[180]

Vuonna 1782 julkaisi Porthan lyhyen tutkimuksen "Anmärkning rörande framl. Biskopens i Åbo M. Pauli Juustens Adelskap och efterkommande". Tähän oli sitä enemmän aihetta, kun Fredenheim juuri tähän aikaan tutki sukunsa alkuperää ja luuli tällöin huomanneensa Juustenin olleen hänen esi-isäinsä kanssa sukulaisuussuhteessa. Porthan oli kirjevaihdossaan Mennanderin kanssa kosketellut asiaa jo vuonna 1779. Aiheen tutkimukseen oli kuitenkin antanut Juustenin "Acta legationis Muscoviticae", jonka Porthan vuonna 1775 julkaisi. Sen esihistoria on tämä.

Ollessaan keräilymatkalla eteläisessä Ruotsissa vuonna 1774 löysi Gahm eräästä syrjäisestä sopesta Lundissa tuon asiakirjan. Heti syksyllä samana vuonna hän lähettää sen suosijalleen Mennanderille samalla toivoen, että se painettaisiin Turussa ilmestyvään lehteen. Kun tämä ei voinut käydä päinsä sen latinankielisen asun tähden, ehdotti Gahm, että Bilmark painattaisi sen väitöskirjana respondentin muistutuksilla varustettuna.[181] Se oli vuoden viimeisenä päivänä 1774. Seuraavana vuonna ilmestyi asiakirja Porthanin presidiolla.

Porthan sai kuitenkin muitakin teitä noita julkaistavia lähteitä. Vuonna 1776 hän kirjoittaa lehtiin "Om en liten sällsynt Bok, Respublica Glacialis kallad". Tutkijamme oli saanut kirjan lainaksi äsken Ruotsista tulleelta hovioikeuden presidentiltä Leijonhufvudilta, joka edellisen vuoden lopulla oli kutsuttu Aurora seuran jäseneksi. Hän etsii sen kirjoittajaa ja vetoo tässä kirjeeseen, jonka Tessin on asiassa kirjoittanut Leijonhufvudille, tullen kuitenkin siten erehdyttäviin johtopäätöksiin.[182] Tässä siis yksi monista teistä, joilla Ruotsin kokoilijat olivat yhteydessä Suomen alkavan historiantutkimuksen kanssa. Aine koski yksinomaan Ruotsin historiaa tässä tapauksessa.

Lehtiä toimittaessaan oli Porthanin taisteltava kaikenlaisia vaikeuksia vastaan, jotka yhtämittaa kasvoivat. Jo vuonna 1772 ilmoitetaan, että lehdet ilmestyvät kovin epäsäännöllisesti ja laihtuvat sisällöltään. Syynä tähän oli se, että vain harvat seuran jäsenistä todella työskentelivät, muut sitävastoin luottivat näihin eivätkä tehneet mitään. Samaa valitellaan myöhemminkin.

Seuraan kuului hyvin erilaisia aineksia, jäsenet olivat usein tieteelliseltä katsantokannaltaan ja mielipiteiltään aivan erilaisia. Useat kokoilivat maata koskevia tietoja isänmaallisella mielellä, mutta heiltä puuttui arvostelukykyä ja he olivat juurtuneet vanhoihin ajatuksiin Suomen muinaisuudesta, Toiset taas vaativat suurempaa kriitillisyyttä ja samalla kuin he seurasivat yhä tarkistuvaa kirjallisuutta muualla, loittonivat he yhä enemmän entisestä työtavasta ja ajatuskannasta. Seurassa oli sitäpaitsi miehiä, jotka olivat levottomia ja juonittelevia luonteeltaan sekä koettivat päästä niin vähällä työllä kuin suinkin.

Seuran toiminnassa oli vaarallinen kohta, jossa kaikki nuot eroavaisuudet helpoimmin saattoivat tulla näkyviin, -- seuran jäsenten sille jättämäin kirjoitusten tarkastelu. Seuran säännöissä on selvästi huomautettu tätä mahdollisuutta ja viitattu eripuraisuuteen ja tyytymättömyyteen, joka muissa seuroissa oli ollut tarkastelun seurauksena. Sentähden oli ryhdytty Aurora seurassa varokeinoihin tarkastajain salaamiseksi muilta jäseniltä.

Väitetään, että kritiikki tästä huolimatta hajoitti seuran. Kalm kertoo: "Turun oppisanomat ovat täydelleen sekasorrossa.... Olen kysynyt syytä tähän ja minulle on vastattu, että Herrat Professorit Porthan ja Bilmark, Asessori Juslén sekä pari muuta lisäksi ovat ilman muuta joko kokonaan hyljänneet tahi karsineet tahi myöskin kokonaan muuttaneet seuran laatikkoihin jätetyt kirjoitukset; tämä on suuresti loukannut kirjoittajia, jotka sentähden eivät enää ole antaneet mitään kirjoituksia, vieläpä ovat jääneet kokonaan pois kokouksista".[183]

Mutta löytyy toinenkin kertomus Turun sanomain lakkaamisesta, jonka mukaan tilaajain vähyys on ollut siihen pääsyynä.[184] Yleisössä alkoi yhä enemmän päästä valtaan haluttomuus kaikkeen vakavampaan lukemiseen, nyt kun ulkomaalainen, etenkin ranskalainen kevyt kirjallisuus saavutti enenevää suosiota. Kun Turun sanomat myöhemmin alkoivat uudelleen ilmestyä, valitellaan tätä seikkaa yhtämittaa. Miten suuresti yleisön osanotto oli laimentunut todistaa Porthan itse kertoessaan: "Melkein kaikki apu maaseudulta on lakannut, en tiedä mistä syystä; sen mitä sieltä tarvitsemme on meidän itse kirjevaihdolla, maksulla ja vaivalla hankittava".[185] Tätä ajanhenkeä vastaan on Porthan vielä myöhemminkin saanut taistella ja hänen seuraavat julkaisunsa olivat enemmän tahi vähemmän, joskus välittömästi, useimmiten ainakin välillisesti siitä riippuvia.

V.

Porthanin tähän asti mainitut Suomen viljelyshistoriaa koskevat kyhäykset keskittivät esityksen enemmän itse viljelyksen muotoon ja tuloksiin kuin viljelijöihin itseensä. Sivistyksen edistäjät ja kannattajat jäivät aina kuvaamatta, heidän erikoinen henkilöllinen omituisuutensa selvittämättä. Sitä suuremmalla uteliaisuudella käännymme sentähden ainoihin henkilökuvauksiin, jotka Porthan on kirjoittanut tällä ajalla. Tarkoitan muistopuheita, jotka hän on pitänyt.

Tällaisesta muistopuheesta oli aikakauden esteettisen maun määrääjillä omat mielipiteensä, jotka olivat saaneet yleisen kannatuksen. Puheen piti samalla olla runolliseen tahi kaunokirjalliseen henkeen kirjoitettu esitys ja toiselta puolen taas historiallinen kertomus. Mutta kaikki eivät hyväksyneet tuota vaatimusta. "Omasta puolestani toivoisin" -- sanoo Knös -- "ettei historiallisista muistokirjoituksista odotettaisi kaunokirjallisia kyhäyksiä ja ettei niitä arvosteltaisi Ruotsin Akatemian mittakaavan mukaan. Historiallisen muistokirjoituksen tulee esittää asioita yksinkertaisesti kertoen, mutta tarkoin ja todistamalla kaikki, sitä vastoin voi kaunokirjallinen sepitys, muisto à la Lehnberg maalailla ja ja ikäänkuin upottaa ne muutamat asiat, jotka ilman tutkintoa ja todistelua pidetään varmoina, nerokkaitten mietteitten mereen, jonne toisinaan historiallinen totuus häviää. Jokainen asiahan on erittäin todistettava historiassa, ja mainepuheessa, akateemisessa ylistyspuheessa pidetään useita sitaatteja turhantarkkuutena".[186]

Porthan oli kaunopuheliaisuuden opettajana yliopistossa ja sentähden oli taipumus antaa tässä kaunopuheliaisuuden silloisille vaatimuksille enemmän arvoa kuin historian säännöille luonnollinen.

Kaunopuheliaisuuden opettajana on Porthan teoreetisesti käsitellyt muistopuheita. "Muistopuheissa" -- opettaa hän -- "on aina puhuttava parempaan suuntaan, valehdeltava hyvin vähän... Hautajaispuheessa tulee vielä kohtuullisemmin kiitellä, ei siltä moittiakaan, vaan puhua niin, että kiitoksen suhteesta voi päättää millainen henkilö on ollut". Kun näin näytetään vaan yksi puoli henkilöstä, jota kiitellään, ei tuollainen kuva ole aivan luotettava, huomauttaa Porthan toisessa kohdassa. Mutta hän vaatii, että kuva, joka esitetään, on aivan näköinen, sillä maalauksen yhdennäköisyys huvittaa meitä, sanoo Aristoteles. Muistopuheessa tulee käyttää komeaa ja miellyttävää stiiliä, tehdä poikkeuksia aineesta, esittää kauniita vertauksia, päämäärä kun sellaisissa on koreus.[187]

Kuitenkin on Porthan erityisesti huomauttanut noiden muistopuheitten historiallista arvoa. Erityisessä kyhäyksessä hän on kehottanut edelleenkin pitämään hautajaispuheita tunnetummista henkilöistä, hän on koonnut sitäpaitsi elämäkerrallisia tietoja oman aikansa henkilöistä ja julkaissut paljon vanhempia elämäkertoja. Se seikka, että tuollaisissa elämäkerroissa liiaksi kiitellään, sanoo Porthan kyhäyksessään, ei anna aihetta niiden laimiinlyömiseen, koska tottunut tutkija aina osaa erottaa totuuden imartelusta.[188]

Ensimäisen muistopuheensa piti Porthan Ehrensvärdistä 17. p. heinäkuuta 1773, mutta se on jäänyt painamatta ja joutunut kateisiin. Porthan itse ei pitänyt sitä kyllin täydellisenä, mutta Choraeus vakuuttaa siitä saaneensa aivan erityistä hyötyä ja hyviä opetuksia. Porthanin ystävä M.J. Alopaeus piti samasta aineesta muistopuheen Porvoossa pari kuukautta Porthanin puheen jälkeen, mutta mahdotonta on tietää, olivatko nuot puheet keskenään yhteydessä.[189]

Kun myöhemmin 1788-1790 vuosien sota asetti Ehrensvärdin elämäntyön oikeaan arvoonsa aikalaisten silmissä, herätti se Porthanissa halun julkaista parentatiooninsa.[190] Ja nähtävästi tässä tarkoituksessa hän 1790 luvun keskivaiheilla ryhtyi hankkimaan tietoja Viaporin perustamisesta siellä oleskelleilta upseereilta. Aineksia hän saikin, mutta, kuten mainitsin, raukesi yritys kuitenkin sikseen.[191]

Tulemme nyt parentationiin, jonka Porthan piti entisestä opettajastaan Henrik Hasselista. Porthan oli itse siihen tarjoutunut ja ryhtyi heti Hasselin kuoleman jälkeen kokoamaan aineksia puheeseensa.[192] Ja jo muutaman viikon kuluttua hän kertookin olevansa valmis pitämään sen, kunhan vain saisi muutamia elämäkerrallisia tietoja kuolinpesästä.[193] Lähteitä tutkijamme saikin jotenkin runsaasti, mutta etupäässä toiselta taholta. Fredenheim oli jo Hasselin eläessä kirjeellisesti tältä saanut tavalliset personaaliat. Sitäpaitsi oli hänen haltuunsa joutunut muitakin vainajaa koskevia tietoja. Nämät hän nyt lähettää Porthanille antaen hänelle samalla viittauksia miten niitä käyttää sopivalla tavalla ja mitä niiden johdosta huomauttaa.

Fredenheim kirjoittaa tästä muun muassa: "1722 tuli hän Tukholmaan kotiopettajaksi, jota sinun ei tarvitse mainita, ja oli siellä neljä vuotta luultavasti tarkaten silloista mieltä kiinnittävää asemaa. Tätä hän sitten seurasi hämmästyttävän tarkkaan siihen nähden, ettei hän ottanut osaa valtiolliseen elämään. Jos tahdot muutamilla sellaisilla mietteillä tehdä hänen olonsa Tukholmassa huvittavaksi, se kun sattui sellaiseen aikaan, sopinee se".[194] Tämän Hasselin Tukholmassa olon on Porthan sitten muistopuheessaan kuvannut näin: "Hän oleskeli näihin aikoihin Tukholmassa, seuraten oppilaitaan heidän koteihinsa. Merkillisten tapausten ja muutosten, jotka silloin tapahtuivat, näkijänä ja todistajana hän silloin oli. Ei kuitenkaan sellaisena, joka hämmästyneenä ja kokemattomana kaikkia ällistelee, vaan sellaisena, joka älyllä ja tarkaten seuraa asiain menoa niin paljon kuin mahdollista."

Puhe valmistui näiden tietojen lähettämisen tähden paljon myöhemmin, kuin Porthan ensin oli luullut. Huhtikuulla 1777 yliopiston varakansleri Haartman jo konsistoorion kokouksessa tiedusteli Porthanilta, joka oli sinne kutsuttu, eikö muistopuhe pian valmistuisi, sitä kun tuskin voisi pitemmälle lykätä. Porthan vastasi aikovansa odottaa lämpimämpää vuodenaikaa.[195] Puhe pidettiin vasta 21. p. toukok. 1778. Sitten se oli laitettava painokuntoon. Porthanilla ja Fredenheimillä oli aikomus laajentaa ja täydellisentää sitä muistutuksilla ja liitteillä. Esityksen eteen oli asetettava Hasselin sukuluettelo, jota Fredenheim kauvan oli valmistellut. Mutta Mennander kiertelee sitä tekemästä ja syyt, jotka hän esittää, ovat kuvaavia. Tuollaisen suuren teoksen, kuin se oli, jota Porthan oli suunnitellut, painattaminen tulisi kalliiksi ja herättäisi yleisössä liian suuren käsityksen kuolinpesän rikkauksista. Ja kaupaksi sellainen ei menisi, koska yleisö ei tuollaisia suosi. Luettelon Hasselin teoksista voisi liittää mukaan, mutta hänen presidiollaan ilmestyneistä väitöskirjoista on muualla julkaistu kertomus ja sen uudestaan painattaminen olisi siis turha.[196]

Puhe painettiin sentähden sellaisenaan yhdessä Bilmarkin tilaisuuteen valmistaman programmin kanssa.

Yleisössä vallalla oleva käsitys oli nytkin tehnyt haittaa Porthanin julkaisemistoiminnalle, vieläpä se oli saanut tulkikseen arkkipiispa Mennanderinkin. Esitetyt syyt ovat samoja, joilla yleensä vastustettiin muistopuheitten painamista ja joita vastaan Porthan myöhemmin asettuu taistelemaan Turun lehdissä.

Mennander olikin nyt tyytyväinen Porthanin puheesen, joka hänestä niinkuin Bilmarkin programmikin oli tarpeellisen hyvästi kirjoitettu. Sentähden ansaitsi Porthan siitä kiitosta eikä nuhteita.[197]

Heti alkaessaan muistopuheensa Porthan jo huomauttaa, ettei hän esitä muuta kuin Hasselin yksinkertaisen elämäkerran sekä kertomuksen tämän työstä akatemian hyväksi. Hän pyytää kuulijoitaan pitämään silmällä esityksen totuutta, puhtautta ja kunnioittavaa henkeä, eikä vaatimaan siltä hienoutta, kauneutta ja loistoa.[198] Ja pyyntöä seuraava esitys osottaa, että Porthan todella tarkoitti mitä lausui.

Periaatteet, joita Hassel koetti virassaan toteuttaa ja esimerkki, jota hän siinä osotti, olivat, kuten edellä olen maininnut, useassa suhteessa vaikuttaneet Porthaniin ja olleet hänelle esikuvina. Panemalla painoa niihin esityksessään saattoi Porthan luoda samalla elävän ja luonnollisen kuvan Hasselista yliopistonopettajana. Pitkät kuvaukset ja maalailemiset puuttuvat Hasselin elämäkerrasta kokonaan. Stiili on Ciceron "yksinkertaista" täyteläistä stiiliä, jota Porthan aina kehotti oppilaitaan käyttämään.

Parentatioonitilaisuuden jälkeisenä päivänä Porthan jo kertoo uudesta muistopuheesta, jonka hän aikoi pitää Arckenholtzin elämästä ja vaikutuksesta. Mutta hänellä oli kovin niukasti lähteitä saatavilla -- valittaa hän -- ja salatakseen köyhyyttään oli hän päättänyt puhua latinaksi.[199] Tällainen ainesten puute osottaa, että Porthanilla vielä oli jotenkin vähän tuttavuuksia Ruotsin puolella, jossa Arckenholtzin toiminta kylläkin oli tunnettu. Fredenheim näkyy nytkin hankkineen aineita hänelle.[200] Puhe pidettiin 3. p. toukok. 1781 ja oli Porthanilla aikomus painattaa sekin, vaikka aije sitten jäi toteuttamatta.[201]

Mutta tämän puheensa piti Porthan aikana, jolloin tavallaan uusi kehitysjakso hänen elämässään alkoi. Pysähdyn tässä vuoteen 1779. Hän oli nyt 40 vuoden ikäinen, siis ijässä, jossa henki harvoin enää taipuu aivan uusille urille, ellei niihin aikaisempaa perustusta ole laskettu. Porthanin työ oli tähän asti pääasiallisesti liikkunut kaunokirjallisuuden alalla, ja ennen kaikkea oli hän ollut klassillisen kirjallisuuden tuntija. Saattaa kyllä huomata, että hänen harrastuksensa yhä oli historiaan kiintymässä, mutta kun ottaa huomioon ajan tutkimuksen polyhistoriallisen luonteen, ei se vielä herätä mitään suurempaa huomiota. Vasta seuraavan vuosikymmenen tapahtumat antoivat viimeisen aiheen käänteelle, joka jo kauvan oli ollut valmistumassa. Vasta nyt alkaa Porthanin varsinainen suurenmoinen tehtävä historiankirjoittajana.

* * * * *

Olen jo edellä viitannut syihin, jotka vähitellen olivat vieneet Porthanin historiallisiin tutkimuksiin. Ennenkuin lähden puhumaan hänen varsinaisista suurtöistään tällä alalla, on mainittava vielä muutamia vaikutuksia, joita Porthan tähän asti oli saanut historiantutkijoilta, sikäli kuin vaillinaiset tiedot sen sallivat. Ranskalaiset valistuskirjailijat olivat herättäneet huomiota maassamme historiankirjoittajina aina 1760 vaiheilta tahi hiukan ennemmin. Mutta kuten Ruotsissa, niin meilläkin otettiin ne akateemisissa piireissä jotenkin kylmästi vastaan. Sigfrid Porthan valittaa vuonna 1760: "Vallan anastavat Voltairit, d'Alembertit ja muut heidän tapaisensa valehistorioitsijat, joita meidän aikanamme on ääretön määrä etenkin Ranskassa, vaikuttaen lukijan herkkäuskoisuuteen nerokkailla lisäyksillä ja muhkealla stiilillä, mutta samalla vihamielisesti vastustaen uskontoa ja moraalia".[202] Poikkeuksena oli kuitenkin Montesquieu, jota suuresti ihailtiin. Hänen teoksensa "Considérations sur les causes de la grandeur des Romains et de leur decadence" siteerataan jo vuonna 1756 eräässä Scarinin johdolla ilmestyneessä väitöskirjassa.[203] Ja 1760 luvulla käsittelee Bilmark useita Montesquieun esittämiä ajatuksia pitäen kuitenkin usein hänen kantaansa liian yksipuolisena.

Kun Porthan sitten ensi kerran julkaisi yleishistoriallisen väitöskirjan, käyttää hänkin lähteenään Montesqieutä. Vuonna 1776 ilmestyi nimittäin tutkimus "De influxu morum in felicitatem reipublicae". Se seikka, että se julkaistiin pro exercitio, näyttää osottavan, että teos oli pääasiassa Porthanin kirjoittama ja se liittyykin jotenkin luonnollisesti hänen luentoihinsa moraalifilosofiassa. Käsitystapa on tavallinen siihen aikaan vallalla oleva pragmaatinen. Tapausten syynä pidetään yksinomaan siveellistä tilaa ja siitä johtuvia motiiveja, joten esitys tuntuu kovin yksipuoliselta. Niin pidetään spartalaisten heloottivainoja syynä heidän raaistumiseensa ja tästä taas oli valtion onnettomuus seurauksena. Samoin oli tekijän mielestä ahneus ja ryöstelyhalu pääsyynä peloponneesolaissotiin. Vallankumousta Englannissa Kaarle I:sen aikana arvostellaan näin: "Englantilaiset osottivat kylliksi esimerkillään Kaarle I:sen viime vuosina, kuinka vähän lait vaikuttavat valtiossa, jossa kansalaisten tavat ovat niin turmeltuneita, että vaan hurjuus ja hillittömyyden halu heitä ohjaavat."

Sama käsitys on Humella, johon Porthan tässä viittaa. On hyvin käsitettävää, että Porthan, joka juuri piti moraalista luentoja ja julkaisi väitöskirjan, joka liittyi näihin luentoihin, oli taipuva panemaan tällaisille syille pääpainon esityksessään. Olihan tällainen käsitys Porthanin käyttämässä kirjallisuudessa yleinen. Lagerbringin suuri Ruotsin historia, joka paraillaan ilmestyi, antoi tässä suhteessa hyvin selvän esimerkin. -- Itse aihe, yleisen historiassa tavattavan ilmiön tutkiminen, oli Turussakin siihen aikaan hyvin tavallinen.

Porthan oli näet saanut vaikutuksia paljoa lähempääkin, muun muassa naapurimaasta Ruotsista. Lagerbringin suuri kriitillinen Ruotsin historia aikaansai lopullisen käänteen tämän maan historian käsittelyssä. Silloisista oppineitten kirjeistä huomaakin hyvin, millaisella innolla ja ilolla teosta tervehdittiin ja miten suurta huomiota se herätti. Porthanille ilmoittaa Gjörwell kirjeessä 29. p. marrask. 1776 lähettävänsä hänelle Lagerbringin Swea Rikes Historian.[204] Varmaankin sai Porthan siis jokaisen osan heti sen ilmestyttyä.

Myöskin Ihren teoksia tunsi Porthan. Todennäköistä on, että hän kielimiehenä oli niihin jotenkin aikaisin tutustunut ja edempänä todistan hänen käyttäneen ainakin yhtä näistä 1760 luvulla. Vuonna 1775 lähettää Gjörwell Ihren Glossariumin, jota Porthan oli pyytänyt.[205] Kun Ihre oli ollut Schlözerin opettaja ja suuresti vaikuttanut hänen tutkimustapaansa, on tärkeätä tietää, että Porthan tunsi Ihren edustaman kielellisiin apukeinoihin perustuvan historiantutkimuksen, ennenkuin oli joutunut tekemisiin göttingeniläisen suunnan kanssa.

III.

Göttingeniläisen suunnan vaikutuksia Porthaniin. Hänen tutkimuksensa suomalaisten esihistorian ja vanhimman historian alalla.

I.

Porthanin toimi kirjastonhoitajana oli saattanut hänet tarkkuudella seuraamaan kaikkia uusia virtauksia aikansa kirjallisuudessa. Hänen oli hankittava uutta ilmestynyttä kirjallisuutta eri maista ja sentähden hän käytti vilkkaasti kirjamarkkinoita sekä Ruotsissa että ulkomailla, etupäässä Hollannissa ja Saksassa. Usein on hän oppilaillensa terottanut mieleen, miten tärkeätä on valita teokset, joita lukee, ettei kuluttaisi turhaan aikaansa, usein on hän myöskin huomauttanut, että on seurattava erilaatuista kirjallisuutta niin paljon kuin suinkin, koska joka suunnalla on jotakin hyvää.[206] Sanomalehtimiehenä ja opettajana, sanalla sanoen valistuksen levittäjänä hänen oli ennen kaikkea otettava selvä kaikista uusista totuuksista, jotka olivat omiansa hajoittamaan ennakkoluuloja.

Välittäessään uusien teosten ja uusien tietojen hankkimista maahan Porthan joutui tekemisiin usean ruotsalaisen oppineen kanssa. Niinpä hän tilasi Gjörwellin kautta suuren osan teoksista, jotka olivat kirjastoon hankittavat, ja oli hänen kanssaan kirjevaihdossa 1770 luvulla. Avuliaana Porthanille näissä toimissa oli A.N. Clewberg, joka silloin oleskeli Tukholmassa.[207] Seuraavalla vuosikymmenellä tapaamme Porthanin kirjevaihdossa ruotsalaisen historioitsijan Hallenbergin kanssa Turun yliopiston kirjastossa olevista Arckenholtzin kokoelmista.