Part 6

Ja niinkuin hyvään makuun perustuva kritiikki oli välttämättömänä ehtona oikealle hienostukselle, niin oli Porthanista myöskin samanlainen kritiikki perustana moraaliselle maailmankatsannolle. Promotioonitilaisuuksiin kirjoittamissaan runoissa 1760 luvun lopulla ja 1770 luvun alulla kuvailee hän tätä kritiikkiä. Se erottaa varovasti ja vaivaloisesti erehdykset ja ennakkoluulot, jotka kuten sumu peittävät totuuden, niin että tämä koko loistossaan tulee esille; se tunkee asiain ytimeen eikä anna niiden ulkokuoren pettää. Näin on totuudelle etsittävä varma perusta, erotettava se ahtaista siteistä, joissa yleisö sitä pitää ja vähitellen totuttava raittiisti ja oikein ajattelemaan. Kun siis näin on ajateltava vapaana ennakkoluuloista ja vältettävä liiallista luottavaisuutta, on toiselta puolen estettävä ensi epäilyksen valtaan pääsemistä. "Ainoastaan yhdellä ainoalla tiellä on totuus tavattavissa; jonka yhtämittaa näkee horjuvan, hän ei löydä sen sijaa".

Tämä totuuden ilmisaaminen kritiikin avulla tekee tutkijamme arvelun mukaan ihmiskunnan moraalisesti hyväksi ja onnelliseksi. Se edistää aineellistakin varallisuutta, elinkeinoja ja saa valtiokoneiston oikeaan käyntiin. Näin oli Porthanilla valistusajan koko suurenmoinen toivo kritiikin paljastaman totuuden tulevaisuuteen, sen kouluuttaman järjen voimaan ja suuriin tehtäviin, jotka ihmiskunnalla juuri niiden avulla on täytettävänä.

Tällainen oli Porthanin katsantotapa ja tällainen hänen ihanteensa oppineesta, kun hänet määrättiin yliopiston opettajaksi kanslerin kirjeellä 17. p. marrask. 1762. Hänen opettajatoimintansa on niin läheisesti liittynyt hänen toimintaansa tiedemiehenä, ettei toista voi käsitellä toista huomioon ottamatta. Kun Porthanilla oli täydelleen aikansa käsitys tieteistä hyötyä tuottavana tutkimusalana, niin antoi hän sen mukaan oppilaillensa kaunopuheliaisuuden luennoilla kaikenlaisia käytännöllisiä neuvoja kaikkia käytännöllisen elämän tapauksia varten. Kun suurin osa oppilaista aikoi papeiksi, piti hän etenkin saarnain kirjoitusta ja esitystä silmällä. Mutta hän selittää myöskin seikkaperäisesti eri kohtia, jotka ovat huomioon otettavat esimerkiksi kirjeitä kirjoitettaessa erilaisissa tarkoituksissa, kirjeen kuorta suljettaessa ja päällekirjoitusta kirjoitettaessa.

Samanlaisia käytännöllisiä neuvoja antaa hän muillakin luennoillansa. Niitä hän piti yksityisesti useassa eri aineessa sen mukaan kuin hänen oppilaansa halusivat. Hän seurasi esityksissään jotakin vanhempaa, tavallisesti latinankielistä oppikirjaa selitellen sitä siinä, missä sitä oli vaikea käsittää ja lisäili mitä puuttui. Lyhyitä yleisiä sääntöjä valaisi hän jollakin sopivalla jokapäiväisestä elämästä tahi historiasta otetulla esimerkillä. Luennot helpoittivat siten suuresti ylioppilasten tutkintolukuja. Porthanin laaja oppi teki hänelle mahdolliseksi luennoida kaikenlaisissa tarvittavissa aineissa.

Mutta hän tahtoi sitäpaitsi vaikuttaa oppilastensa ajatustapaan ja siveelliseen kantaan ja siten muodostaa heistä henkilöitä, jollaisia ajan valistuspyrinnöt vaativat. Aatteellinen ja käytännöllinen päämäärä oli Porthanilla yhteinen, niinkuin hän piti kunniallista ja hyödyllistäkin saman veroisena. Ja hänestä oli melkein yhdentekevää, millä tavalla ja millä alalla hän opetti ja ohjasi, kunhan se vain vei määrättyyn suuntaan ja toivottuun tulokseen.

Tällaiseen monipuolisuuteen opetuksessa antoi ehkä erityisesti aihetta vielä Porthanin varsinainen opetusala, kaunopuheliaisuus. Varmaan hän kuten Hasselkin piti tätä tiedettä "puhuvana viisautena", eikä pitänyt silmällä ainoastaan kaunista muotoa, vaan myöskin sisältöä, esitettävien syiden pätevyyttä, arvostelun tarkkuutta kaunopuheliaisuudessa, jonka asetti oppilailleen malliksi. Harjoitusaineissa, jotka Porthan antoi oppilaillensa latinalaisen stiilin oppimiseksi, onkin kaikenlaisia aiheita eri aloilta, filosoofisia, retoorisia ja historiallisia.[120] Nämät harjoitelmat olivat valmistuksena lukuisiin väitöskirjoihin, joita julkaistiin Porthanin presidiolla näissä samoissa aineissa.

Porthanin luennot koskettelivat siis vaan tieteiden alkeita, eivät syventyneet mihinkään yksityisiin tieteellisiin kysymyksiin eivätkä ryhtyneet asiain syvällisempään käsittelyyn. Vaatihan ylioppilasten silloinen kehityskantakin tällaista menettelyä. Mutta paitsi näitä julkisia ja yksityisiä luentoja yliopistossa, antoi Porthan myöskin yksityisopetusta ylioppilasajastaan aina vanhuutensa päiviin asti. Ja siinä oli hänen opetusalansa vielä paljon laajempi. Nuorelle Sprengtportenille opettaa hän kieliä, ranskaa, saksaa ja englannin kieltä, historiaa, maantiedettä, moraalia, vieläpä geometriaa ja aritmetiikkaa.[121] Ja ainakin samaan suuntaan lienee hänen muukin kotiopetuksensa käynyt.

Toisen puolen opetuksesta muodostivat väitöstilaisuudet ja niihin valmistautuminen. Maisterin arvoa varten tuli kunkin ylioppilaan puolustaa julkisessa väittelyssä kahta julkaisua. Ensimäisen julkaisun, jota puolustettiin pro exercitio, kirjoitti tavallisesti Porthan itse. Suuremmat teoksensa hän on julkaissut tuollaisina väitöskirjoina eri ylioppilasten esiintyessä niiden puolustajina. Väitöskirjan kokoonpanoon eivät he mitään vaikuttaneet ja puolustus kohdistui vain teeseihin, jotka painettiin tuollaisen vihkosen kansilehdelle. Mutta he kustansivat painatuksen ja preeses sai siten teoksensa julkaistuiksi ja tuli riippumattomammaksi yleisön suoranaisesta kannatuksesta. Tällainen riippumattomuus oli ihan välttämätön aikana, jolloin oli erinomaisen vaikea julkaista kirjoja, jotka käsittelivät puhtaasti tieteellisiä kysymyksiä. Tulemme huomaamaan, että tämä seikka vaikutti suuresti noiden kirjoitusten aiheeseen. Toiselta puolen sai tämä asianhaara tekijän pukemaan teoksensa latinalaiseen asuun.

Toisen väitöskirjansa julkaisivat ylioppilaat pro gradu. Aineen määräsi Porthan[122] pitäen kuitenkin silmällä oppilaan taipumuksia ja tulevaa elämänuraa ja antoi sen sitten tämän valmistettavaksi. Tavallisesti hän laittoi kirjoittajalle kaavan, jonka mukaan tehtävä oli toimitettava.[123] Luulen, että lyhyt latinankielinen lippu suomen murteista, joka meille on säilynyt, on ollut samaa ainetta koskevan väitöskirjan ohjeena sen respondentilla. Siihen ovat aineen pääkohdat lyhyesti merkittyinä: "Mitä on murre? ei eri kieli vaan sama. Ei latina ole kreikan murre, ruotsi saksan, eivät mordvalaisten, votjakkien j.n.e. Tuskin viro ja aunus? joita tulisi paremmin tuntea. Mutta murteista Suomessamme puhumme. Suuri ero myöskin naapuripitäjien välillä" j.n.e..[124] Tämän mukaan on sitten ehkä respondentti kirjoittanut aineensa sujuvimmalla latinankielellään, etsinyt vastauksen ensimäiseen kysymykseen Gesnerin latinalaisesta sanastosta ja jatkanut tähän suuntaan. On tosin myöskin mahdollista, että Porthan on kirjoittanut tuon nootin itseänsä varten, hänellä kun näet oli tapana merkitä asiat, joista aikoi kirjoittaa, paperiliuskoille, kirjeitten valkealle takasivulle tahi muulle sentapaiselle. Mutta joka tapauksessa lienevät hänen ohjeensa respondenteille olleet tämäntapaisia, milloin ne kirjallisia olivat. Usein hän myöskin neuvoi tarvittavaan kirjallisuuteen tahi hankki käsinkirjoitettuja lähteitä ja keskusteli tekijän kanssa siinä esiintyvistä kysymyksistä.[125] Kun Porthan harjoitti ylioppilaita latinalaisen stiilin käyttämisessä, oli luonnollista, että stiili, jolla kirjoitus kirjoitettiin, oli saanut Porthanilta leimansa. Aihe taas usein liittyi läheisesti johonkin kysymykseen, jota Porthan oli käsitellyt yksityisluennoillaan, täydentäen ja laajentaen hänen esitystään. Oppilaat, jotka olivat saaneet katsantotapansa noilla luennoilla, kehittivät ja toivat esille sen väitöskirjoissaan. Kun väitöskirja näin opettajan välillisen vaikutuksen alaisena oli kirjoitettu, korjasi tämä sen vielä perin pohjin. Porthan itse kertoo, että tuo korjaaminen usein oli paljon rasittavampaa, kuin koko kirjoituksen kirjoittaminen.

Vaikka siis nämät väitöskirjat ovat Porthanin ja hänen oppilastensa yhteistoiminnasta syntyneet, on niissä oppilasten työ ollut väliin suurempi, väliin taas pienempi. Mahdotonta on heidän osuuttansa ratkaista kussakin yksityistapauksessa, ellei ole säilynyt suoranaista ilmoitusta siitä. Tällaisia tavataan kuitenkin usein Porthanin kirjeissä.

Niin on "De poësi gentium septentrionalium" puolustajan kirjoittama ja Porthanin nopeasti tarkastama. Filosoofisen väitöskirjan "De studio novitatis in philosophia" on respondentti Porthanin suunnitelman mukaan tehnyt ja tämä sen nopeasti korjannut. On huomautettu, että Suomen historiaa koskevat aiheet Porthan on enimmäkseen itse kirjoittanut, muut taas enimmäkseen puolustaja. Kuitenkaan ei erotus tässä suhteessa ole aivan selvä. Niin tiedämme, että Porthanin johdolla puolustetun "De superstitione veterum Fennorum" alkuna on ollut Eerik Lencqvistin käsikirjoituksia, jotka hänen poikansa on muodostellut väitöskirjaksi. Sama oli laita väitöskirjan "Historia Borgoae", jonka perustuksena oli M.J. Alopaeuksen kirjoitus "Utkast tili Borgå Stadsbeskrifning, börjad den 13 Jan. 1789". Respondentti Maunu Alopaeus lienee sitten laitellut aineen väitöskirjan muotoon.[126] Porthanin ilmoituksista huomaa muuten, että hän on toisia graduaalikirjoituksia avustanut paljon tehokkaammin, kuin hänen tapansa tavallisesti oli.

Tällaisiksi voisi epäillä sellaisia kirjoituksia, joista puuttuu tavallinen vetoaminen lukijan hyväntahtoisuuteen kirjoittajan nuorekkaita kokeita kohtaan tahi jokin muu sentapainen lause. Sellaista vailla ovat esim. "De fama magiae Fennis attributae", "Historia decimarum", "De praecipuis dialectis linguae Fennicae" ja "De denario Petrino".

Mutta Porthanin opettajatoimi vaikutti muullakin tavalla kuin näin välittömästi julkaisujen muotoon. Se rajoitti hänen aikaansa ja pakotti hänet lykkäämään tieteellisemmät työt ja sellaiset, jotka eivät olleet yhteydessä opetuksen kanssa, loma-aikoihin. Porthan kertoo itse: "Minä luennoin, paitsi julkisia luentojani, 12 tuntia viikossa, kertaan julkisia luentojani kahtena tuntina. On sitäpaitsi osakunnan kokouksia joka keskiviikko ja lauvantai kolme tuntia, ja minä vastaanotan ja korjaan ylioppilasten kirjoituksia samoina päivinä kello 7:stä aamulla kello 12:een päivällä. Enempää ei saksalainenkaan professori ehdi. Tarvitsemme aikaa myöskin itse lukeaksemme -- ettemme 10 vuoden kuluttua olisi aivan vanhanaikaisia oppeinemme -- ja puuhataksemme muutamissa muissa kirjallisissa töissä".[127]

Oli luonnollista, että Porthan opetustoimessaan samoinkuin väitöskirjoja julkaistessaan tuli noudattaneeksi samoja periaatteita kuin hänen edeltäjänsä. Niinpä hän kertoo Hasselista, että tämä mieluummin korjaili oppilastensa väitöskirjat ja näki siinä paljon vaivaa, kuin kirjoitti ne itse. Siten hän antoi näille hyvän tilaisuuden koetella ja harjoitella voimiaan. Saman arvostelun antoi hän sittemmin usein omasta menettelystään.[128] Tämä oppilaan oman kyvyn kehittäminen johtui juuri harrastuksesta itsenäiseen kriitilliseen työhön, jota sekä Hassel että Porthan osottivat ja oppilailleen neuvoivat.

Porthan on myöhemmin kuvannut väitöstilaisuuksien hyötyä näin: "Siten harjaantui nuoriso latinankielen käyttämisessä, vieläpä oppi yleensä rohkeasti ja vaivatta esittämään sanottavansa, katsomaan asiaa useammalta taholta, nopeasti erottamaan, mikä enemmän tahi vähemmän kuului pääkysymykseen ja helposti selvittämään esiintyviä ja esitettyjä vaikeuksia".[129] Tämä kriitillisen kyvyn kehittäminen oli ylipäätänsä Porthanin opetuksen tarkoituksena muun tarkoituksen ohella.

Mutta kuten luennoilla Porthan myöskin väitöskirjoilla tahtoi muodostella oppilaittensa ajatustapaa omaa katsantotapaansa lähenteleväksi. Niin kuin hän luennoillaan vuonna 1788 psykologiassa vastusti ajan mystillisiä virtauksia, svedenborgianismia ja magnetismia, pitäen niitä vain jonakin taikauskon muotona, niin hän samana vuonna julkaisemassaan väitöskirjassa "De obligatione civis ad capessendam Rempublicam" istutti akateemiseen nuorisoon valtiollista moraalia.[130] Silloin olivat juuri Anjalanliiton ajat ja sellainen opetus ajan vaatima. Edempänä puhumme taistelusta, jota tutkijamme luennoissa ja väitöskirjoissa kävi leviävää Kantin oppia vastaan.

III.

Porthan luennoi aluksi kaunopuheliaisuudesta, samalla kuin hän opetti ylioppilaita kirjoittamaan kaunista stiiliä. Tämä toiminta liittyi läheisesti kielen kehittämiseen ja sievistämiseen poistamalla siitä murteellisuuksia ja vieraita tahi epähienoja puheenparsia. Samansuuntainen harrastus oli Ruotsissa tähän aikaan vallalla ja aiheutti Ruotsin akatemian puuhat samalla alalla. Kuninkaallisella käskykirjeellä edistettiin sellaisia harrastuksia yliopistoissa.

Mutta täällä Suomessa ulotettiin mainittu pyrkimys myöskin suomen kieleen. Sitä oli jo vanhastaan täällä pidetty arvossa. Juslenius työskenteli saadakseen isänmaansa kielen oikeaan arvoonsa, siihen kunniaan, joka sille oli tuleva vanhan ja kunniakkaan kansan kielenä. Kielen sivistävää merkitystä hän ei sitävastoin erityisesti huomauta. Mutta samansuuntaisia virtauksia liikkui yleisemminkin ihmisten mielissä, erityisesti Turun akatemiassakin. Eräässä väitöskirjassaan Henrik Hassel lausuu: "Niinkuin jokaiselle äidinkielensä on erittäin tärkeä, niin pidämme epäämättömänä, että sitä ennen muita on viljeltävä".[131] Ja viimeisinä elinvuosinaan hän kirjoittaa tyttärenpojalleen Fredenheimille: "Niinkuin ei mikään ole enemmän tarpeellista, niin ei voi mitään miellyttävämpää kertoa kuin, että kunnioitettava kuningas ei ole pitänyt arvoaan alentavana oppia suomen kieltä. Toinen mielipide on tuolla hyvällä ruhtinaalla, kuin niillä, jotka tuota kieltä niin halveksivat, etteivät viitsi sanaakaan siitä tuoda esiin. Niin paljon kuin tuo kuninkaallinen teko vetää puoleensa ja velvoittaa suomen kansaa, niin paljon se osottaa Kustaan viisautta".[132]

Tämä harrastus oli kääntänyt ihmisten huomion lauluihin, joita kansa lauloi eri osissa maatamme. Mennanderilla oli kokoelma tuollaisia runoja, joita papit, kukin omalta paikkakunnaltaan, olivat hänelle lähettäneet. He kokosivat niitä yhdessä kaiken muun kanssa, joka heistä tuntui omituiselta ja merkilliseltä, he kokosivat niitä niinkuin he kokosivat taloudellisia huomioita, tietoja merkillisistä esineistä seudulla. Fortelius kertoo Mennanderille pitäneensä päiväkirjaa kaikesta merkillisestä, jonka on saanut tietoonsa matkoillaan.[133]

Tällaisia runoja oli Porthankin alkanut keräillä matkoilla joita hän teki eri osiin maata usein maantieteellisten ja taloudellisten tietojen hankkimista varten. Myöskin oli hän asettunut laajaan kirjevaihtoon tieteellisyyttä ja kirjallisuutta harrastavien henkilöiden kanssa maaseuduilla. Tämän runojen keräilyn on Porthan alottanut hyvin aikaisin, Ganander kun kertoo saaneensa häneltä suomalaista jumaluustarustoa koskevia neuvoja ja tietoja aina vuodesta 1764 alkaen.[134] Mutta kuten ennen jo olen maininnut, johtuivat Porthanin kansankieltä koskevat harrastukset hänen suvustaan ja varhaisimmasta lapsuudestaan saakka. Hän oli näet syntynyt sydänmaan pitäjässä, jossa kansan tavat olivat alkuperäiset, viljelystapa, vanhat runot ja muinaismuistot herättivät huomiota. Välittömät kokemukset, joita Porthan Viitasaarella sai ja jotka yhtämittaisilla matkoilla sinne uudistuivat, synnyttivät hänessä vilkkaan, välittömän tiedon kansasta.

Näin saadut ainekset käytti Porthan väitöskirjasarjassaan "De poësi Fennica", joka julkaistiin vuosien 1766 ja 1778 välillä. Hän tutkii siinä sääntöjä, joita suomalaisessa runoudessa käytetään, mutta sen ohella ilmenee myöskin käytännöllinen halu opettaa vastaisia suomalaisia runoilijoita oikein käyttämään runo-opin sääntöjä, sillä harjoitusta vaati Porthan oikealta runoilijalta. Niinkuin hän luennoissaan kaunopuheliaisuudesta tahtoi opettaa tulevia pappeja oikein hoitamaan saarnavirkaansa tahi käsitellessään Horatiuksen Ars poëticaa tahtoi opettaa runoilutaitoa oppilailleen, niin tahtoi hän uudella väitöskirjasarjallaan edistää erittäin suomenkielistä runoilua isänmaassaan. Tulevien runoilijain tuli sitten runoillaan kehittää ja sievistää kieltä.

Mutta oliko tämä ajatus yksinomaan Porthanin mielessä hänen ryhtyessänsä kirjoittamaan teostansa? Ilmoitus hänen teoksestansa tukholmalaisessa lehdessä "Lärda Tidningar" kertoo,[135] että "koska kunkin kielen ja kansakunnan luonne esiintyy selvimmin sen runoudessa, on tekijä käyttänyt kiitettävää vaivaa tutkiakseen tätä osaa suomen kielestä". Itse tuota kielen ja kansakunnan luonnetta ei Porthan ole koettanut teoksessaan suoranaisesti kuvata, hän on vaan tyytynyt esittämään sen tuotteet sellaisinaan käsittelemättä niitä missään yhteydessä tuon luonteen kanssa. Missä hänen tulisi selittää noiden runojen sisäistä omituisuutta, siinä hän ottaa kuvaavia runoja sellaisinaan sitä osottamaan. Näin tahtoo hän antaa lukijoille käsityksen noiden runojen "runollisuudesta, tunteesta, yksinkertaisesta luonnollisesta todenmukaisuudesta sekä miellyttävästä maalaiselämän kuvaamisesta".

Samaan aikaan kuin Porthan tutki suomalaisia runoja tavataan kansanrunouden harrastusta useimmissa Europan maissa. Huomattavimpana se oli esiintynyt Englannissa, missä oli toimitettu julkisuuteen suuri joukko vanhan brittiläisen runouden muistomerkkejä. Täällä oli myöskin Lowth vuonna 1753 julkaissut teoksen "De poësi Hebraeorum" selittäen tieteellisellä tarkkuudella heprealaisen runouden eri sääntöjä, retoorisia kuvia ja vertauksia. Ja hän koetti käsittää niitä syventymällä niiden syntymämaan luontoon, kansan kieleen, ajatustapaan ja tapoihin.

Tämä teos oli ensimäisenä joskin tiedottomana ilmauksena liikkeestä, joka pyrki etsimään alkuperäistä luonnollisuutta ja yksinkertaisuutta henkisen elämänsä ilmaisuille. Se turvautui luontoon ja kansanhenkeen ja luuli parhaiten tajuavansa niitä kansanrunouden avulla. Aavistamattoman voiman ja merkityksen se sai Macphersonin Ossianin ilmestyttyä vuonna 1760. Vasta löydetyn runouden innostamina ryhdyttiin taistelemaan vallalla olevaa klassillista taiderunoutta vastaan, jota määrätyt akatemiain kaavoittamat säännöt rajoittivat, tuomittiin se teennäiseksi ja kelvottomaksi. Paljoa myöhemmin kuin Englannissa näkyivät tämän pyrkimyksen oireet Saksassa. Täällä Herder julkaisi 1770 luvulla mietteensä kansanrunoudesta sekä kokoelman eri kansain runoja; ensimäinen julkaisu "Auszug aus einem Briefwechsel über Ossian und die Lieder alter Völker" ilmestyi vuonna 1773. Esityksen pääaiheena on kansanrunoudessa ilmenevä omituinen käsitys, hieno väritys ja sointu ja näitä se tahtoo selittää kansan luontaisen hengen tarkoiksi ilmauksiksi koettaen samalla kuvata tätä henkeä. Kielen sievistyksen, runomuodon ja yleensä runojen ulkokuoren tarkkaamista ja erityisten sääntöjen muodostamista sen johdosta Herder pitää pahimpana esteenä kansanrunouden hengen käsittämiseksi. Sellainen kuuluu vain taiderunoudelle, jonka kirjoittaja arvelee olevan jyrkässä ristiriidassa kansanrunouden kanssa. Samantapainen käsitys kuin Herderillä oli myöskin Ossianin runojen tutkijalla Blairilla. Hänen mielestään olot, joita hänen aikansa kutsui barbaarisiksi, olivat runoudelle edullisia, ne kun loivat ihmiseen voimakkaan mielikuvituksen ja tunteen. Tätä mielenlaatua kuvailee maalaileva ja kuvarikas kieli, jolla jo itsessään on runouden leima. Blairkin siis erotti jyrkästi kansanrunouden ja taiderunouden, pitäen edellistä etevämpänä.[136]

Onko Porthan saanut yllämainituista teoksista aiheen omiin runotutkimuksiinsa, elähyttikö häntäkin kaipuu palaamaan taiderunouden mutkikkaista muodoista kansanrunouden yksinkertaiseen henkeen? Hänen väitöskirjasarjansa ensi osa ilmestyi vuonna 1766, mutta päättäen siitä, että Ganander häntä teoksen johdosta runomittaan onnitteli marraskuun 8. p. 1764, mahtoi tuo teos jo silloin olla suurimmaksi osaksi valmiina.[137] Äskenmainittu Macphersonin teos levisi Europan maihin vasta 1760 luvun keskivaiheilla, muun muassa myöskin Ruotsiin. Vasta elokuussa 1765 kirjoittaa tunnettu Ossianin harrastaja Gothenius Göteporista saaneensa tuon runoteoksen ja aikovansa ilmoittaa siitä Gjörwellin Mercurius nimisessä aikakauskirjassa.[138] On siis mahdotonta, että Porthan tältä taholta olisi tutkimukseensa aihetta tahi intoa saanut ja hän mainitseekin Ossianin vasta "De poësi Fennica" sarjan kolmannessa osassa, joka ilmestyi vuonna 1778, esimerkkinä siitä, miten ihmeen korkealle kansanrunous saattoi kohota ilman taiderunouden apua.[139] Vielä vähemmin saattaa ajatella Herderin julkaisujen Porthanin teokseen vaikuttaneen, ne kun alkoivat vasta 1770 luvulla.

Ei Porthanilta siltä puuttunut esikuvia, jotka äskettäin annettuina olivat hänellä elävästi mielessä ja edustivat tieteen ja yleisen ajatustavan silloisia vaatimuksia. Ne ovat vain toisaalta etsittävät. Upsalan professori Karl Aurivillius oli näet 1750 luvun lopulla ja 1760 luvun alulla julkaissut kansanrunouden, osaksi heprealaisen osaksi kreikkalaisen runouden tutkimuksia. Aurivillius oli itse matkustanut maissa, joiden runoutta hän tutki, joten hän saattoi sitä välittömästi käsittää ja sitäpaitsi oli hän saanut vaikutuksia Lowthilta. Hän käsitti sentähden, että kansanrunoutta oli arvosteltava sen mukaan, miten se soveltui kieleen, jolla se oli runoiltu ja kuvasti kansan tapoja, joka sitä käytti. Porthan siteeraa teoksessaan Aurivilliuksen väitöskirjaa "De poësi Biblica", joten hän siis Aurivilliuksen välityksellä oli tullut tuntemaan tuon katsantotavan, joka johtui matkoilla saadusta välittömästä tutkimusalueen tuntemuksesta.[140]

Porthanin teos oli myöskin kirjoitettu Lowthin ja Aurivilliuksen maltilliseen henkeen, sillä hän ei halveksinut ajan taiderunoutta kuten Blair ja Herder, mutta osasi siltä antaa täyden arvon kansanrunoudelle. Porthan tahtoi kehittää jälkimäisen runouslajin edellä mainitun kaltaiseksi eikä hän sentähden pitänyt sivistymätöntä luonnollisuutta parhaimpana runoilun edellytyksenä. "Tavallaan voi väittää", hän sanoo, "että raa'at kielet ovat runollisia -- kuitenkin rajoituksilla -- sillä kun kieli on raakaa, käytetään vertauksia ja kuvia ja on se silloin enemmän aistillista; mutta runollisempaa ei se ole vain senkautta, että se on raakaa. Jonkinlaisen viljelyksen täytyy tulla lisäksi".[141] Näihin sanoihin peittyy ajan syvällinen ristiriitaisuus luonnonihailun ja sivistykseen pyrkimisen välillä.

Ristiriitaisuus, jota Porthan näin koetti sovittaa, ilmeni muillakin aloilla, joilla hän joutui tekemisiin kansanhengen ilmausten kanssa. Sananlaskuista hän sanoo retoorisilla luennoillaan: "Kansan sentenssit ovat tuhmia (plumpa) ja niitä sanotaan sananlaskuiksi. Niillä on alhainen muoto ja eivät sovi mihinkään puheeseen".[142] Kuitenkin keräsi hän niitä samoin kuin runojakin innokkaasti ja kehotti muita tekemään samoin. Eräässä hänen paperissaan on seuraava mietelmä: "Sananlaskut ovat elinohjeita, jotka kokemus ja terve järki on saattanut kansassa yleiseen käytäntöön; ne ovat voittaneet sääntöjen arvon, niihin vedotaan periaatteina, ne menevät perintönä jälkeläisille, ja paitsi sitä hyötyä, jonka ne tarjoovat kielen ja sen puheenparsien, tavan oppimiseksi, antavat ne tiedon kansan älystä, tietomäärästä ja luonteesta".[143] Vaikka näiltä Porthanin mielestä puuttui kaikki taiteellinen arvo, olivat ne kuitenkin tärkeitä kansan hengen tuntemiseksi sekä Porthanin omaan aikaan että muinaisina aikoina. Ja samoinkuin runojen keruussa Porthanilla oli edeltäjiä, jotka osasivat niille antaa arvoa, niin tässäkin. Lencquistin papereissa on myöskin arvostelu sananlaskujen merkityksestä. "Niitä voi pitää arvoisan muinaisuuden jättäminä muistomerkkeinä, siitä miten se on ajatellut visseistä ihmiselämän oloista sekä siitä tavasta, jolla se on esittänyt ajatuksensa. Muutamat ovat vaivautuneet tekemään suuria kokoelmia tuollaisista sananlaskuista muilla kansoilla, sentähden olen minäkin koonnut muutamia suomalaisia".[144]