Part 5

Siltä ei kuitenkaan laimiinlyöty historiallisia opintoja yliopistollisissa luvuissa, päinvastoin oli niillä, kuten senaikuisista muistiinpanoista näkyy, jotenkin tärkeä sija. Paitsi roomalaisia kirjoittajia, etenkin Corneliuksen ja Plutarkhoksen elämäkertoja, harrastettiin useampia uusimman ajan historioitsijoita. Etenkin olivat Dalinin Ruotsin historia ja Holbergin Tanskan historia paljon käytettyjä sekä näiden rinnalla Rollinin selvästi ja miellyttävästi kirjoitettu Histoire ancienne.[94]

Mutta kaikkikin luetellut teokset olivat esitystavaltaan selviä ja helposti tajuttavia, samalla kuin niissä ilmeni johonkin määrin kriitillinen käsitystapa. Dalinin teoksesta sanoo Gjörwell sattuvasti, että "historiamme haltijahenki oli luonut sen lohduttamaan ja sovittamaan meidät kaikkien himmeiden ja vaikeatajuisten teosten kanssa, jotka painoivat meidän käsitteitämme ja muistiamme Vereliuksesta Wildeen asti, kuin suuret myllynkivet".[95] Ja Dalin niinkuin tanskalainen Holbergkin asettuu vastustamaan liiallisuuksiin menevää ja epäkriitillistä Ruotsin muinaisuuden ylistelemistä, joka siihen asti oli ollut vallalla.

Kolmas näistä mainituista muodissa olleista teoksista, Rollinin Histoire ancienne, edustaa Bossuetin esittämää filosoofista historian käsitystä. Esipuheessa heti lausutaan, kuten jo on huomautettu, että hedelmättömien faktojen ja vuosilukujen tunteminen ei hyödytä lukijoita. Mutta sen sijaan tulee tietää miten valtiot ovat syntyneet, kohonneet suuruutensa ja onnensa huipuille ja miksi sitten ovat joutuneet häviöön. Yhtä tärkeitä ja tiedon arvoisia ovat kansain tavat, muoti, lait ja luonne. Eikä suinkaan ole poisjätettävä tieteiden ja taiteiden alkuperää ja kehitystä.[96]

Toisen osan kirjallisuudesta, jota historiallisissa luvuissa käytettiin, muodostivat historialliset väitöskirjat, joita varsinkin Scarin usean vuosikymmenen kuluessa ahkerasti oli julkaissut. Kirjoitustapa näissä taas oli yleensä raskasta ja vaikeatajuista, ajatus usein epämääräinen ja kaksinainen. Käsitys ei suinkaan ollut aivan epäkriitillistä eikä pintapuolista. Historiallisesta traditioonista oli Scarinilla oma vakaumuksensa, vaikka se läheisesti liittyi hänen suuren opettajansa Eerik Benzeliuksen mielipiteisiin. Ruotsin vanhemman historian käsittelyssä oli hänen mielestään ollut paljon epäkohtia ja erehdyksiä. Ne johtuivat siitä, että ei tarpeeksi erotettu toisistaan aivan himmeätä aikaa, vanhaa skyytalaista ja vanhaa ruotsalaista satuaikaa sekä vihdoin historiallista aikaa. Väärin oli pitää satuajan kertomuksia selvänä historiana, väärin oli myöskin hyljätä ne kokonaan. Historiaa niissä kyllä on, mutta se on sekaantuneena sen ajan valtio-, siveys- ja luonnonoppiin ja sentähden varovasti siitä erotettava. Myöhemmät runoilijat ovat sovittaneet nämät vanhat sadut oman aikansa tapauksiin, antaaksensa valtakuntainsa laitoksille enemmän arvoa. Vasta kristinuskon maahan tullessa alkoi varsinainen historiallinen aika, vaikka hengelliset kirjoittajat vielä kertovat yhtä uskomattomia asioita kuin pakanat ennen.[97]

Mutta miten oli Scarinin mukaan historiallinen totuus erotettava erehdyttävästä traditioonista? Hän käsittelee kysymystä lyhyesti väitöskirjassaan "De fide historica" vuonna 1748, samana vuonna kuin Mennanderin johdolla ilmaantuivat "Theses de studio historico".

Kummassakin kirjoituksessa pannaan pääpaino historiallisen uskottavuuden määräämisessä sille, että ilmoittaja oli luotettava. Jos hän sen lisäksi sattui elämään tapauksen aikana, kasvoi hänen kertomuksensa uskottavuus, etenkin sitten, jos useimmat ilmoittajat olivat samaa mieltä. Ilmoittajan tahi kirjoittajan arvo, etenkin hänen luonteenominaisuutensa, hänen rehellisyytensä, puolueettomuutensa siis määräsi ilmoituksen arvon. Paljon merkitsi sekin, että kirjoittaja oli laajalti oppinut historian tuntija ja suuri kokoilija. Nämät hyvät ominaisuudet antoivat ilmoittajalle auktoriteetin, johon tutkija oli jonkinlaisessa persoonallisessa luottamussuhteessa. Sitä huomattavampaa onkin sentähden, että Scarin lisää vaatimukseensa kirjoittajan ominaisuuksista: "Varmaan tulee ajatella henkilön luotettavuudesta ja vakaumuksesta hyvää, kunnes vastakohta on näytetty otaksuttavaksi".[98]

Tällainen ilmoitusten arvostelu, joka oli vuosisadan alulla jotenkin yleinen, lienee asetettava yhteyteen Ciceron mielipiteitten kanssa. Näitä siteerataan usein ja luonteeltaan ovat ne samanlaisia. Eräs väitöskirja, joka tällä aikakaudella ilmestyi Ruotsissa, tekee näistä selkoa ja huomauttaa samalla, että Cicero panee liian vähän painoa ilmoittajan älyyn, mutta kaiken arvon hänen tahdolleen.[99] -- Tämän Scarinin käsityksen mukaista oli myöskin, että hän piti ilmoittajain virheitä johtuneina pääasiallisesti pahansuopuudesta, mutta myöskin rehellisyyden puutteesta ja ilmoittajan kehittymättömyydestä. Ja kun hän luettelee isänmaansa historian puutteita, mainitsee hän melkein yksinomaan lähteitten puutteen. Tulemme näkemään, että vasta myöhempi aika asetti sen rinnalle edellisten kirjoittajain epätarkkuuden ja hutiloimisen ja piti näitä vikoja yhtä pahoina kuin yllä lueteltujakin.

Näin Scarin käsitti kritiikin teoriassa. Ja käytännössä menetteli hän useassa suhteessa mielipiteittensä mukaisesti, vaikka on huomattava, että käytännöllinen toteuttaminen hänellä niinkuin muillakin aikalaisilla tapahtui vain osittain ja vaillinaisesti.

Useain kirjoitustensa aiheeksi Scarin oli valinnut kohtia Suomen historiasta ja syystä kyllä on huomautettu, että ne osaltaan ovat olleet edellytyksinä myöhemmän ajan teoksille samalta alalta.[100] Mutta suomalainen varhaisempi muinaisuus oli hänestä vaan osa ruotsalaisesta, niin sanottu skyytalainen satuaika ja siksi hän käytti vain skandinaavilaisia lähteitä apunaan. Ja missä nämät loppuivat, siinä hän turvautui kielellisiin apukeinoihin, mutta ainoastaan äänteen yhtäläisyyksien mukaan yhdistämällä eri sanoja. Ei voi huomata minkäänlaisia jälkiä säännöistä, joita hän olisi tässä käyttänyt rajoittamaan vertailuja, vain vaistiinsa hän luotti. Kun Scarin oli kansallisuudeltaan ruotsalainen, eikä osannut suomea, puuttui häneltä sitäpaitsi tärkeä edellytys suomalaisten sanain vertailuissa.

Samoinkuin varhaisempi suomalainen muinaisuus oli maamme myöhempikin historia vain ruotsalaista paikallishistoriaa tämän tutkijan käsityksen mukaan. Ja hänen menettelynsä oli siinäkin sama. Hän liikkui mahdollisuuksien varassa, joita käytti makunsa mukaan esityksessänsä. Hänellä ei ole, kuten seuraavan ajan tutkijoilla, tarvetta tutkia kunkin lähdekohdan käsittelyä niin sanoakseni historiallisesti ja siten päästä selville sen arvosta sellaisenaan. Vaan hän arvostelee ilmoitusta oman persoonallisen vakaumuksensa kannalta, kritiseeraa sitä mielipiteitten mukaan, joita hänellä on. Tällaisen historiallisen kysymysten käsittelyn puute on yksi tärkeimpiä eroavaisuuksia Scarinin ja seuraavan ajan kritiikin välillä.

Mutta historialliset luvut eivät olleet Porthanin tärkeimpiä opintoja, hän oli kääntänyt huomionsa etupäässä klassillisiin kieliin ja antiikin kirjallisuuteen. Hassel oli näiden aineiden opettajana yliopistossa. Hän luennoitsi yksinomaan Ciceron teoksista ja ohjasi sitäpaitsi oppilaitaan kirjoittamaan kaunista ruotsin- ja latinankielistä stiiliä. Vanhan ajan kirjailijat ja etenkin Cicero ovatkin muodostaneet lähtökohdan ja pohjan Porthanin myöhemmälle katsantotavalle. Niitä hän ihaili ja ylisteli, niitä hän yhtämittaa siteerasi ja niihin vetosi. Muutamin piirtein on sentähden tehtävä selkoa maailmankatsannosta, joka näissä ilmenee.

Ciceron vaikutus valistusajan kirjoittajiin on ollut tuntuva sentähden, että he hänen teoksistaan löysivät monta yhtymäkohtaa omien aatteittensa kanssa. Yksi niistä oli oikeus vapaasti valita mielipiteensä. Cicero on heille tässä suhteessa erinomaisena esimerkkinä. Hän ei seurannut mitään oppijärjestelmää, vaan tutki kaikkea ja omaksui sen, joka oli hänen oman terveen ihmisjärkensä mukaista. Niin ei hän hyväksynyt sellaisenaan mitään mielipidettä, vaan pysyen itsenäisenä otti jotakin jokaiselta. On ilmeistä, että hänen esimerkkinsä oli mainio kriitillisyyden esikuva, sellaisena kuin 18. vuosisata sen käsitti.[101]

Toiselta puolen tämä ajatuskanta määräsi kritiikin laadun. Kun silmällä pidettiin vain sitä, mikä oli asiallista eri mielipiteissä, jäi huomioon ottamatta erilainen pohja, jolla eri mielipiteet olivat ja joka ne juuri oli aiheuttanut. Vaara oli silloin tarjolla, että arvostelija omisti eri suunnilta aineksia, joita vain näennäisesti saattoi keskenään yhdistää, mutta jotka eivät sopineetkaan enää yhteen, kun seurattiin niitä niiden alkuperäisiin, määrääviin periaatteihin.

Epäilemättä vaikutti suuresti 18. vuosisadan ihmisiin myöskin antiikin selvä ja yksinkertainen tapa esittää käsitteensä. "Minkä me mutkistellen sanomme ja hämärästi ajattelemme, sen he toivat puhtaasti ja selvästi ilmi; pieni lause, yksinkertaisesti esitetty mielipide sisältää heillä enemmän kuin meidän sekavimmat deduktioonimme", sanoi Herder.[102] Sentähden pidettiin oikeata antiikin hengen tuntemista tehokkaimpana keinona entisen muodottoman ja pedantisen opin vastustamiseksi.

Mutta Ciceron mielipiteitten sisältökin vastasi täydelleen valistusajan kirjoittajain mielipiteitä, etenkin moraalin alalla. Periaate, joka on määräävänä Ciceron moraalifilosoofisissa teoksissa ja etenkin hänen kirjassaan "De officiis", on se, että ihmiset ovat syntyneet toinen toistansa varten, että heidän tulee auttaa ja palvella toinen toistansa sekä edistää kaikkea, joka on omiansa vahvistamaan ihmisten luonnollisen yhteyden ja yhteiskunnan siteitä. Siihen käskee jumaluuden kaikkivoipa tahto, luonnollinen laki, joka on ainoa oikea ja josta eri lait eri maissa johtuvat. Tämä laki on sama kuin järki ja totuus. Inhimillisyyden aate ja velvollisuuden tunne yhteiskuntaa kohtaan ovat pääajatukset tässä opissa.[103] Nämät olivat ne pääaatteet, joista Porthankin johtaa kaiken oikean inhimillisen toiminnan. Ja niillä hän perustelee omankin vaikutuksensa valistajana ja tutkijana. Myöskin muissa vanhan ajan kirjailijoissa ihailtiin heidän esittämäänsä inhimillisyyden aatetta. Herder huomauttaa, että missä hienompaa sivistystä on tavattavissa, siinä se tavallisesti johtuu klassillisista opinnoista.[104]

Hassel on opetuksessaan viitannut myöskin historian tärkeään merkitykseen elämänkokemuksen antajana ja neuvojana.[105] Oli luonnollista, että Hassel piti tälläkin alalla esikuvinaan vanhan ajan kirjoittajia ja niitä etupäässä neuvoi käyttämään.[106] Nämät kirjoittajat koettivat esittää ainettansa todenmukaisella tavalla ja arvokkaasti ja samalla he pitivät silmällä sitä, että esityksestä olisi sekä valtiollisessa että moraalisessa suhteessa hyötyä. Muoto oli oleva taiteellinen ja sisältö hyödyllinen. Mutta tapausten syvempiä syitä eivät he koettaneet selvittää, eivätkä paljoakaan kysyneet, mistä toimivien persoonalliset vaikuttimet lähtivät, eivätkä mitä yhteiskuntalaitokset vaikuttivat historiallisiin tapahtumiin. Kehitystä ei antiikki käsittänyt, mutta muutamia hajanaisia aatteita tästä oli jo silloin vallalla. Erittäinkin vertasivat kirjoittajat valtioita ja kansoja ihmisiin, ne kun syntyvät, kasvavat ja kuolevat niinkuin nämätkin.

Hassel ei milloinkaan ottanut opetettavakseen tekstikritiikkiä tahi lähteiden tarkastusta. Sen sijaan esiintyy tämä aine yhtämittaa muiden kielitieteen opettajain luennoissa ja etenkin teoloogien opetuksessa. Mennander oli vuonna 1754 käsitellyt pyhien lähteiden hermeneutiikkaa, valaisten interpretatioonin lakeja esimerkeillä, jotka hän otti vanhasta testamentista. Samasta aineesta puhui Clewberg useampina vuosina perättäin, samoin Ross ja Tillander.[107]

Porthanin ylioppilasaika kesti vuoteen 1760. Vuonna 1758 oli Porthan julkaissut harjoituskirjoituksen "Revelationi quid debeat philosophia nostra" filosofian professorin J.J. Haartmannin johdolla. Toisen osan tästä julkaisi Porthan omalla presidiollaan vuonna 1762. Näissä kirjoituksissa esiintyvät mielipiteet tavataan jotensakin usein sen ajan kirjoituksissa ja kuvastavat varmaankin silloista yleistä ajatustapaa Turun yliopistossa. Lähimpänä esikuvana ja aiheena on sillä luultavasti ollut Mennanderin presidiolla vuonna 1753 ilmestynyt "De necessitate revelationis". Todistelutapa ja käsitys on aivan samanlainen Porthanilla ja osaksi esitetään siinä aivan samoja asioitakin. Ajatus on suunnilleen samanlaisena vielä Porthanin myöhemmissä esityksissä, luennoissa ja väitöskirjoissa. Kirja oli raamatun ilmoitetun opin puolustukseksi kirjoitettu yhä levenevää deismiä vastaan. Noin vuotta jälkeen sen ensimäisen osan ilmestymisen väitteli Porthan pro gradu professori Jaakko Gadolinin ollessa preeseksenä. Hän puolusti tässä tilaisuudessa muutamia oppilauselmia filosofian alalta "Aphorismi Philosophici". Vuonna 1760 elokuun 25. päivänä seppelöittiin Porthan maisteriksi ja kahta vuotta myöhemmin hänet nimitettiin kaunopuheliaisuuden dosentiksi. Silloin alkoi Porthanin akateeminen opetustoimi.

II.

Porthanin ylioppilasaikana käsittivät ylioppilaan luvut useita hyvin erilaisia tieteitä yht'aikaa ja hän suoritti niissä jokaisessa tutkinnonkin. Samoin käsittelivät useat yliopiston opettajatkin luennoillaan eri tieteitä, seurasivat näissä kaikissa ilmestyvää kirjallisuutta ja vaihtoivat usein opettajapaikkansa toiseen jonkin toisen tieteen alalta, Tällainen monipuolinen oppi kuului ajan vaatimuksiin. Eräässä väitöskirjassa 1760 luvun lopulta huomautetaan, että kuta laajemmalta tuntee tieteitä, sitä paremmin ja terävämmin voi arvostella kussakin erikoistieteessä. Jotka työskentelevät vain jollakin erityisellä alalla esim. vain kielissä, eivät tosin siltä ole muita huonompia, mutta heidän työnsä on alempaa, valmistavaa laatua. Muuthan voivat kuitenkin käyttää hyväkseen heidän töitään.[108]

Se oppi, jota tähän aikaan Suomessakin vaadittiin, oli kyllä tavallaan vielä polyhistoriallista monioppisuutta. Mutta toiselta puolen vaadittiin opin sovittamista käytäntöön ja jokapäiväiseen elämään. "Riipuinme tuskallisesti kiinni vain pinnassa, sananparsissa, metoodin ja sääntöjen määräämisessä ja muissa sellaisissa korkeaoppisissa asioissa, joissa kyllä on paljon terävyyttä, mutta ei hyötyä. Lukeissamme harrastamme myöskin enemmän merkillistä kuin hyödyn saamista". Näin valittavat yllämainitun väitöskirjan tekijät 1760 luvulla.[109] Pedantismin vastustus oli piirre, joka tavataan ihan yleisenä kautta koko 18. vuosisadan, vaikka se tämän lopulla yhä vahvistui. Oppineiden ei pitänyt oppia vain kirjoista, vaan myöskin hienoista keskusteluista seurapiireissä ja matkoilla. Saksalainen Schlözer pitää oppinutta, joka ei ollut matkustanut, ihan surkuteltavana olentona. Useimmat oppineet matkustelivatkin paljon ja matkoillaan he tekivät huomioita, tiedustelivat ja panivat muistiinsa kaikki, joka heistä tuntui huvittavalta ja tietämisen arvoiselta. Näin muodostuivat useinkin heidän kokoelmansa kaikenlaisilta eri tietoaloilta, mutta etenkin olivat ne maantieteellisiä tahi tilastotieteellisiä, erilaisia kaskuja j.n.e. Näin saatu oppi, joka perustui osaksi monipuolisiin lukuihin, joiden pohjana oli klassillinen sivistys, osaksi taas käytännölliseen havaintoon, oli tavallaan ensyklopeedistä luonteeltaan. Mutta yhteisenä ja yhdistävänä siteenä oli historialliseen tarkasteluun perustuva kritiikki. Kun Gjörwell julkaisee aikakauskirjaansa "Den Swenska Mercurius", jossa hän arvostelee ja ilmoittaa tieteellistä kirjallisuutta, sanoo hän tällaisen lehden tehtävästä:[110] "Koska tämän lehden päätarkoitus on vaikuttaa meillä laajempaa oppihistorian tuntemista, ei ole ihmeellistä, että enin osa siitä kuuluu historiaan. Sitäpaitsi vaatii resensiooni usein, että abstraktisin ja käytännöllisin aine esitetään historiallisella tavalla, sillä oppilehti ei sisällä kirjoja tahi seurain julkaisuja, vaan historiallisen kuvauksen niistä, niiden vaiheista" j.n.e. Ja vähän alempana: "Paraimmissa latinalaisissa, ranskalaisissa ja saksalaisissa oppilehdissä ovat historialliset kirjoitukset vallalla. Sitä vaatii sellaisen lehden luonne ja nykyinen opillinen tila". Samassa Gjörwellin lehden vuosikerrassa on myöskin tunnetun Strickerin kirjoittama kirjoitus, jossa hän vaatii, että teoloogein on uutterasti harrastettava kaikkia sukulaistieteitä ja ennen kaikkea on tunnettava niiden alkuperä, jatkuminen ja kasvaminen.

Juuri tällaista oppia edusti Hassel Turussa. Muistopuheessansa hänestä Porthan erityisesti panee painoa hänen käsitykselleen laajasta, useita tieteitä käsittävästä opista, jossa eri tieteet ovat läheisessä yhteydessä keskenään ja historia "kaikkien muiden paras auttaja ja ihmiselämän valo".[111] Erittäin suuriarvoinen Porthaninkin tieteelliselle uralle oli tämä oppi-ihanne, joka pyrki ilmiöiden historiallisen tuntemisen kautta niitä käsittämään.

Olisi kuitenkin väärin luulla Hasselin yksin edustaneen Turussa tällaista uutta kriitillisempää oppisuuntaa. Niinpä J. Frosterus vuonna 1744 julkaisi Scarinin johdolla väitöskirjan "De prudentia philosophantium". Siinä varotetaan ammentamasta filosoofista oppia vain kirjoista, vaan esitetään tarpeelliseksi commercium literarium eli pitempimatkainen ajatusten vaihto, seurustelu ja keskustelu oppineitten, mutta myöskin muitten, kuten merimiesten, taiteilijain sekä taloudellisella alalla työskenteleväin henkilöitten kanssa. Sitäpaitsi erityisesti suositetaan matkoja sekä kotimaassa että ulkomailla.[112] Mutta etenkin Mennanderin vaikutus uuden ajatussuunnan muodostumiseen on tärkeäksi arvattava. Innokkaana luonnontieteilijänä hän oli täydelleen omaksunut empiirisen ajatustavan ja monia eri tieteitä harrastaen koetti hän sovittaa muihinkin tieteihin kokemukseen perustuvan maailmankatsantotapansa. Puhun edempänä tarkemmin hänen toimistaan historian alalla ja niiden merkityksestä Porthanin toiminnalle. Tässä riittäköön mainita, että Mennanderin vaikutus oli tämän historiallisiin esityksiin 1770 luvulla hyvinkin tuntuva.

Myöskin tapa, jolla tällainen oppinut esitti oppinsa, oli toinen kuin ennen. Kirjoitustapansa mukaan jakaantuivat kirjoittajat nyt kahteen leiriin, esoteerisiin ja eksoteerisiin kirjoittajiin. Jälkimäiset pysyvät vapaina turhantarkkuudesta ja kirjoittavat jollakin uudemmalla kielellä teoksensa. Heidän esitystavassaan ei ole mitään hyödyttömiä käsittämättömyyksiä tahi hedelmättömiä mietelmiä, joita ei kuitenkaan voi sovittaa käytäntöön. He halveksivat oppineen nimeä, mutta omistavat sen sijaan itselleen nerokkaan, järkevän, terävän tahi kokeneen lisänimen. Edelliset ovat taas etevämpiä systemaatisen järjestyksen kautta, jolla he esittävät asiat, luotettavuudessa ja käyttämässään perustelutavassa.[113]

Sigfrid Porthan, jonka lausuntoa tässä tarkoitan, huomauttaa tämän vastakohdan johdosta, että kummallakin puolueella on oikeutuksensa, jos niiden liioittelut poistetaan.[114] Luulen huomanneeni, että hänen mielipiteensä edusti silloin jotenkin laajalle levinnyttä ajatustapaa oppineissa. He koettivat yhdistää molemmat suunnat keskenään ja onnistuivatkin siinä usein, vaikka toisaalta useista lausunnoista huomaakin heidän joutuneen sisälliseen ristiriitaan suunnitellessaan teoksiaan. Nämät olivat edellytykset, joista H.G. Porthankin lähti tutkijana ja kirjoittajana ja yllä usein mainittu väitöskirja, joka oli hänelle niin läheiseltä taholta lähtenyt, viittaa useassa kohdassa mielipiteihin, jotka tutkijamme sitten on toteuttanut.

Varmaankin oli Porthan jo aikaisin perehtynyt useihin tieteisiin, siihen viittaa perinpohjainen oppi ja virkeä harrastus, jota hän hiukan myöhemmin osotti niissä. Esimerkkinä siitä on hänen esiintymisensä Schalbergin väitöksessä vuonna 1771. Kalm kertoo siitä: "Sitten esiintyi maisteri Porthan ylimääräisenä, hän piteli Schalbergiä pahemmin, niin ettei tällä ollut mitään sanottavaa, ja vielä enemmän kiusatakseen häntä väitti Porthan, että Schalbergin mainitsema araabialainen sanajuuri oli tämän itsensä keksimä ja ettei sitä missään araabialaisessa sanakirjassa ollut. Todistaakseen sitä toi hän esiin araabialaisen sanakirjan ja pyysi Schalbergiä näyttämään itselleen tuon juuren. Mitä saattoi Schalberg tehdä, kun ei osannut ainoatakaan araabialaista kirjainta lukea? Porthan todisti silloin, että tämä oli suurin tyhmeliini niissä kielissä, joiden selittämisessä hän koetti päästä professoriksi. Kuitenkin myönsi Porthan, että Schalberg oli mestari metsästämään, kalastamaan ja soittamaan sekä jotakuinkin metafysiikassa, mutta ei missään muussa".[115] Myöhemmin tapaamme Porthanin lukemassa tilapäisesti korrehtuuria erääseen araabiankieliseen tekstiin, jota kuuluisa ruotsalainen tutkija Hallenberg painatti Turussa.[116]

Hänen pääharrastuksensa oli kuitenkin kääntynyt latinalaiseen ja ruotsalaiseen kaunokirjallisuuteen.[117] Itse kuvailee Porthan sitä vaikutusta, joka kaunokirjallisuudella hänen mielestään on sen harrastajaan. "Paitsi, että tällä aikakaudella" -- sanoo Porthan luennoillaan -- "jolloin kirjallisuutta niin paljon suositaan -- voidaan sillä päästä kohoamaan, on myöskin muita syitä, jotka aiheuttavat meidät harrastamaan runoutta ja erittäinkin siinä esiintyvää makua; kauniitten runoteosten luvusta paranee tavallansa sydämemme; mielikuvitus tulee harjoitetuksi, tunteemme tulevat jalommiksi ja me itse sen kautta taitavammiksi nauttimaan useita jalompia huveja. Sitäpaitsi saa se osakseen ansaitun pilkan, josta arvellaan, ettei hänellä ole makua".

Edelleen liittää Porthan tuohon hyvään makuun myöskin kyvyn arvostella kauneutta runoissa. Voihan hyviä kirjojakin lukemalla saada hyvän maun, lisää hän lopuksi, mutta niiden valitseminen vaatii jo tätä ominaisuutta. Sentähden tulee tuntea myöskin runo-opin sääntöjä.[118] Kun tietää, että juuri kaunokirjallisuuden alalla tuollainen hyvään makuun perustuva kritiikki, "hyvä kritiikki", kuten ranskalaiset sitä kutsuivat, oli erityisesti kehittynyt, ymmärtää samalla tällaisen harrastuksen tärkeyden Porthanin tieteelliselle toiminnalle ylipäänsäkin.

Samaan suuntaan kuin runouden ja kaunokirjallisuuden käsittää Porthan varsinaisten tieteitten merkityksen. Kaunopuheliaisuuden luennoilla hän opettaa: "Ja kun kaiken opin tarkoitus on hyödyttää yleistä elämää, ei kenenkään pidä laimiinlyödä sitä keinoa, jolla tuo jalo tarkoitus ainoastaan on saavutettavissa. Vertaa kuninkaallista kirjettä akatemian kanslerille 19. päivältä helmik. 1768, jossa määrätään, että niitä tieteitä on innolla ja huolella harjoitettava, joiden kautta sievisteltyjä ajatuksia selvän ja oikean kirjoitustavan saamiseksi nuorisolle tarjotaan".[119] Hyvän maun tuli esiintyä myöskin kirjoitustavassa ja kielessä, näiden tuli ilmaista niitä tarkkoja ja hienoja vivahduksia, joita silloinen seuraelämä vaati.

Näin asetti Porthan koko oppinsa, kaikki eri tieteet, jotka se sisälsi, aivan välittömään yhteyteen käytännöllisen elämän vaatimusten kanssa. Se on pääpiirteenä hänen tieteellisessä toiminnassaan ja on ytimenä käsityksessä, joka hänellä oli sen merkityksestä. Ja tästä yhteydestä on vielä yksi puoli huomattava, joka erityisesti oli tälle ajalle omituinen. Se oli opin suhde moraaliin.

Liiallinen nautinnonhalu ja kevyt maailmankatsantotapa oli yleisenä valituksen aiheena täällä Suomessakin erittäinkin mitä ylempiin piireihin tulee. Sitä koetettiin vastustaa ankaran moraalin levittämisellä ruotsalaisissa aikakauskirjoissa, jotka tännekin levisivät, ja oppisaleissa. Olemme nähneet miten suuren osan yliopiston-opetuksesta moraalin luennot muodostivat, ja jo Porthanin lapsuudessa ilmestyi kuuluisa moraalinen aikakauskirja "Then Svänska Argus" Ruotsissa, Tämä ankara moraali muodosti yhdessä edellä kuvatun hienostuneen ja hyvän maun kanssa sen sivistysihanteen, johon oppineen tuli pyrkiä ja jota hänen piti muillekin levittää.