Part 4

Tutkimuksen kannattajain luku pysyi vähäisenä ja suuri yleisö jäi sille vieraaksi. "Varmaankaan meidän aikamme ei ole historian aikakausi. Rakastetaan pieniä historiettejä, joille saa nauraa, mutta kirjallisuusakatemian seinäin ulkopuolella ei kukaan kysele tutkimuksiin perustuvia ja oikeaksi todistettuja historiallisia teoksia. Kehotuksesta ei saata olla puhettakaan". Näin kirjoittaa Schönberg Tengströmille vuonna 1781.[62] Ja seuraavana vuonna hän lisää: "Minun täytyy käyttää sanatapaa 'huvittaakseni yleisöä' vastoin periaatettani, sillä historioitsijana toivoisin voivani ensin painattaa kaikki tuntemattomat asiat, jotka voivat valaista historiaa. Mutta valitettavasti täytyy meidän aikakaudellamme vanhoja asiakirjoja painettaissa ajatella miten se huvittaisi ja antaisi teokselle menekkiä".[63]

Teokset, joita suuri yleisö kaipasi, olivat valistuskirjailijain keveään, sukkelaan stiiliin kirjoitetut historialliset esitykset. Mutta Ruotsin oppineet vastustivat katkerasti tätä kirjallisuutta sen epätarkkuuden ja pintapuolisuuden tähden. "Saas nähdä, mitä l'historien, bel esprit tästä lähin tuottanee", sanoo Arckenholtz 1760 luvun alulla. "Sellaisissa aineissa tahdon mieluummin l'homme laborieux et de bon sens. Kuinka monella valheella ovatkaan les beaux esprits français kahdenkymmenen viime vuoden kuluessa tahranneet historiaa".[64] Vielä innokkaampi tämän suunnan vastustaja oli C. Gjörwell, joka monien aikakauskirjainsa toimittajana koetti levittää äärimmäisen tarkkuuden ja puolueettoman arvostelun vaatimuksia. Voltairen historianfilosofiasta hän kirjoittaa Lidénille: "Philosophie de l'histoire on kerrassaan herra de Voltairen uusin tuote. Hän tahtoo kaikin tavoin vähentää historiallista luotettavuutta ja heittää kritiikin arvon kumoon, sillä hän näkee kyllä miten paljon se auttaa totuuden pysyttämiseksi ja uskonnon suojelemiseksi".[65] Todella ranskalainen valistuskirjallisuus herätti vastenmielisyyttä Ruotsin oppineissa yhtä paljon eroavan maailmankatsantotapansa kautta kuin tieteellisen epätarkkuutensa tähden.

Jos tarkastamme pyrkimyksiä, joita ruotsalaisella tutkimuksella tähän aikaan oli, huomaamme piankin yhtäläisyyden tämän ja göttingeniläisen tutkimuksen välillä. Ja tämä johtui läheisestä yhdysvaikutuksesta, joka oli molempain maiden, Saksan ja Ruotsin tutkijain välillä. Saksan kirjallisuuden vaikutus oli aina ollut hyvin suuri ruotsalaiseen ja edempänä tulee tilaisuus puhua erittäin göttingeniläisten vaikutuksesta. Mutta myöskin päinvastaisesta vaikutuksesta on todisteita. Niinpä oli Schlözer alottanut historialliset opintonsa Upsalassa Ihren johdolla ja itse hän on huomauttanut tämän opetuksen tavatonta merkitystä.[66] Kuuluisa Thunmann oli alkujaan ruotsalainen ja harjoitti opintojaan hänkin saman miehen silmäin alla. Ja Greifswaldin yliopistossa joutuivat ruotsalaiset tutkijat läheisiin tekemisiin saksalaisten kanssa.

Tämä ruotsalainen vaikutus lienee hyvin suurelta osalta aiheuttanut tutkimukset Ruotsin ja muitten pohjoismaitten muinaisuudesta, jotka Saksassa nyt tulevat muotiin. Toiselta puolen oli niiden merkitys Ruotsin historiantutkimukselle hyvin suuri. Tuloksena harrastuksista, joista edellä olen puhunut, oli Lagerbringin Swea Rikes Historia. Sen ensi osa ilmestyi vuonna 1769. Tämä tutkija kyllä käytti tarkkaa lähdekritiikkiä ja koetti nojautua ainoastaan historialliseen totuuteen. Miten voimakas tämä harrastus oli, todistavat seuraavat sanat, jotka hän kirjoitti vähää ennen kuolemaansa: "Täytän 80 vuotta helmikuussa vuonna 1786. Ehdinkö niin kauvaksi en tiedä, vielä vähemmin, elänkö kauvemmin; sen minkä kirjoitan, pitää olla totta ja niin totta, että kaikki voidaan painattaa versaalikirjaimilla kuolemani jälkeen, jos niin halutaan".[67] Kuitenkaan ei hänkään voinut vapautua esittämästä aikaisinta epävarmaa traditioonia historiana.

Sentähden ilmoittaakin Gjörwell Lagerbringin teoksesta kaikessa hiljaisuudessa Lidénille: "Se on liiaksi resonneeraava, olisin toivonut vähemmin päähänpistoja ja enemmän tutkimusta, vähemmän satuja ja enemmän totuutta". Ja hän lopettaa huomauttamalla, että kun Schlözer saa nähdä teoksen, suuttuu hän kerrassaan.[68] Göttingeniläisen tutkijan ajatusta ei tarvinnutkaan kauvan arvailla, sillä jo 1772 ilmestyi hänen Nordische Geschichtensä, jossa hän julistaa kaikki lähteet jotka käsittelevät Ruotsin pakanahistoriaa pelkiksi saduiksi ja asettaa kristityn ajan alun sen historian alkukohdaksi. Islantilaisten lähteitten todistusarvon näihin aikaisempiin aikoihin nähden hän kieltää kokonaan. Vielä selvemmin ja jyrkemmin esittää hän kantansa teoksessa "Isländische Litteratur und Geschichte".[69] Mutta kuten arvata saattoi, asettuivat pohjoismaisista tutkijoista useimmat tätä negatiivista kritiikkiä vastaan ja riitaa kesti tämän johdosta läpi koko 18. vuosisadan.

Islantilaiset lähteet olivat näin joutuneet taistelun keskustaksi, jota käytiin Ruotsin pakana-ajan traditioonista ja samalla traditioonista yleensä. Ulkonaisten ja sisällisten tuntomerkkien nojalla oli Schlözer julistanut ne kristillisen ajan saduiksi, joilla ei ollut mitään historiallista todistusarvoa, vielä vähemmin pakana-aikaan nähden. Mutta samana vuonna kuin Nordische Geschichte ilmestyi Schlözerin vanhan opettajan Ihren kirjanen "Bref till Herr Cancellie-Rådet Sven Lagerbring, Rörande Then Isländska Edda".[70] Ihre käsittelee Eddaa kokonaisuutena, kansanhengen luomana, hän lähtee olosuhteista, joissa se on muodostunut, tutkii, missä tarkoituksessa se on kirjoitettu ja mikä merkitys sillä on ollut. Hän erottaa traditioonin sellaisena kuin se on kulkenut kansan huulilla siitä, joka sittemmin on muistiinpantu. Näin asetti hän positiivisen tutkimustavan entisen negatiivisen sijaan, joka, kuten ennen olemme Schlözerillä nähneet, julisti traditioonin perättömäksi, ellei sitä voinut seurata melkein tapausten aikoihin asti.

Huomio, että lähteet eivät ole arvosteltavat ainoastaan kukin sellaisenaan erinäisenä kokonaisuutena, vaan samalla myöskin osana sen ajan ajatustavasta ja ympäristön olosuhteista, alkoi yhä enemmän selvitä. Viittaan vain siihen että Lowth Englannissa jo vuonna 1753 oli selittänyt raamattua erityisten olosuhteitten nojalla, jotka sen syntymämaassa vallitsivat. Tämän ajatustavan leviämiseen sekä Saksassa että Ruotsissa lienee nyt tuo Ihren kirjanen etupäässä vaikuttanut. Niinpä kirjoittaa Thunmann Hallesta entiseen kotimaahansa: "Traditioonin arvosta on paljon kirjoitettu ja väitelty. Hyvin kaunista on se, mitä herra kanslianeuvos Ihre kirjoittaa tästä herra v. Lagerbringille. Minun mielestäni on aina otettava huomioon sen kansan luonne, tavat ja yhteiskuntamuoto, jonka keskuudessa nuot traditioonit ovat säilyneet. Mitä islantilainen, kalmukki, araabialainen tietää kertoa sukujohdostaan, on, ellei hän nouse liian korkealle, enimmäkseen totta: jos hän kertoo muita tapauksia sen ohessa, olen jo enemmän epäluuloinen: ne ovat olleet enemmän vaaranalaisina".[71] Ja J. Ph. Murray kirjoitti samana vuonna tutkimuksen Eddasta, jossa vertaili tätä teosta silloiseen Europan sivistystilaan, koettaen siten tulla ymmärtämään sen merkitystä. Etupäässä hän kuitenkin ajatteli esikuvia, joita sen kirjoittajalla oli ollut.[72] Toiselta puolen on kuitenkin huomattava, ettei tuo käsitystapa tutkimuksessa kuitenkaan saanut niin suurta merkitystä kuin olisi voinut odottaa. Kritiikki pysyi edelleenkin pääasiassa negatiivisena ja tärkeimpänä puolena pysyi erehdyksien poistaminen. Niinpä Gagnerus käyttää Ihren huomauttamaa menettelytapaa vain erehdyksiä selville saadakseen lausuessaan antiikin kirjoittajista: "Ajan pimeyden ja maailman silloisen maun eli ajatustavan ympäröiminä, samalla sankariajan paljon liioittelun ja satunnaisuuden harhaanvieminä, nuot muinaiset kirjoittajat kirjoittivat ajan luonteen mukaan ja usein ikäänkuin saattaakseen jälkimaailman hämmästymään ja ihmettelemään kaikkea kaunista ja ihmeellistä".[73]

Schlözerin esiintyminen Nordische Geschichtellään oli vain yksi kohta siinä vilkkaassa tutkimustyössä, jonka pohjoismaiden muinaisuus oli saanut osakseen. 1769, siis sinä vuonna kuin Lagerbringin teos ilmestyi, oli norjalainen Schöning julkaissut tutkimuksen norjalaisten ja muitten pohjoisten kansain alkuperästä. Vuotta ennen tuli painosta Fischerin "Sibirische Geschichte", 1772 ja 1774 ilmestyivät Thunmannin tutkimukset pohjoisten ja itäisten kansain historiasta. Mielipiteet, joita eri tutkijat esiintoivat, olivat hyvinkin eroavat ja teoksissansa olivat he kiivaassa taistelussa keskenään. Ruotsissa herättivät riidat paljon huomiota, mutta itse tutkijat täällä eivät ottaneet niihin tehokkaasti osaa. Luullakseni Gjörwell edustaa jotenkin suurta osaa tutkijoista kun hän itsestään kirjoittaa Schlözerille: "Ansaitulla kunnialla ja kiitoksella olen (aikakauskirjassa) muistava Herrani persoonaa ja kirjoituksia, joista saan paljon valoa uudempaan historiaan, mutta en uskalla syventyä Herrani kanssa antikviteetteihin, vielä vähemmin otan osaa Herrani julmiin sotaretkiin berliiniläisiä, hallelaisia j.n.e. vastaan.... Niillä on kaikilla ansioita ja voisivat sentähden olla vähemmin riitaisia. Kuitenkin voittaa historiatiede heidän taistelustaan ja kilvoituksestaan".[74]

Kuitenkin oli eräällä ruotsalaisella tiedemiehellä suuri merkitys niiden seikkain selvityksessä, joista nyt taisteltiin. Se oli Johan Ihre. Teoksillaan oli hän muun muassa määritellyt kielen käyttämistä historiallisena todistuksena ja osottanut esimerkillään, miten sääntöjä käytännössä oli noudatettava. Hänen Glossarium Sviogothicum'insa ilmestyi 1769 kauvan odotettuna ja otettiin ilolla vastaan.

Kielelliset vertailut ja sanaselitykset olivat hyvinkin usein antaneet aihetta vanhemman systematiseeraavan suunnan suurenmoisille arveluille ja aaterakenteille. Tätä selitystapaa olivat seuraavat tutkijat alkaneet rajoittaa monenmoisilla säännöillä ja varokeinoilla, samaan suuntaan kuin Leibniz Saksassa. Vasta Ihren teokset antoivat näille kokeille selvyyttä ja laajuutta ja hänen kielellisille kriteerioille perustuvat tutkimuksensa historian alalta ovat saaneet suuren merkityksen.

Glossaariossaan hän kehottaa tutkijaa seuraamaan kieltä sen vanhimpaan muotoon ja käyttämään vertauksia vain niihin kieliin, joista historia todistaa tämän saaneen alkunsa tahi joista selvään huomaa merkkejä yhteisestä alkuperästä. Näin menetellessään joutui hän etsimään kielilakeja, joiden mukaan muutokset tapahtuvat sanoja lainattaessa tahi eri murteitten muodostumissa. "Edelleen, kun kielet muuttuvat vähitellen ja pienissä erin, pidin erityisenä huolenani tarkastaa, mitä muutoksen lakeja Ruotsin kielessä tavataan, se on, mitkä kirjaimet vaihtuvat keskenään joko meidän rajaimme sisällä tahi ulkoa otetuissa sanoissa. Ne, jotka tämän varokeinon laimiinlyövät, tekevät paremmin, jos pysyvät poissa etymologian alalta".[75] Tämän tutkijan tarkoituksena siis oli kielenlakien löytäminen oman kielen tahi myös sukukielten muodoissa niiden erikoisluonnetta silmälläpitäen, eikä tuollainen yleinen mahdollisuuteen nojaava äänteenmuutosten selittäminen, joka Schlözerillä sittemmin tavataan.

Ihren ajatustapa on erittäin voimakkaasti vaikuttanut aikalaisiin ja lähinnä seuraavaan miespolveen. Se on sentähden suuresti muodostellut vaikutusta, joka göttingeniläisillä tutkimuksilla oli, jos kohta näillä tutkimustavassa oli paljon yhteistäkin. Kulkihan Ruotsissa ja Saksassa tutkimus rinnan, riippuvaisena kun vielä oli yhtäläisestä käsitystavastakin joka tuli näkyviin kaikilla historiantutkimuksen aloilla.

Pragmaatinen käsitystapa ja tutkimusmetoodi painoivat leimansa yksin lähdejulkaisuihinkin. Ennen oli kirjoitettu suuria, täydellisiä teoksia, yksin lähdekokoelmatkin olivat sellaisia, mutta useat niistä jäivät sentähden juuri kesken ja toiset taas valmistuneina eivät saaneet kustantajaa. 18. vuosisadalla ruvettiin kumminkin yhä enemmän painattamaan lähteitä ilman mitään järjestystä tahi sisällistä yhteyttäkään. Ilmestyi joukottain asiakirjoja aikakauskirjain palstoilla tahi pieninä tilapääjulkaisuina ja etenkin Gjörwell oli väsymätön niiden toimittamisessa. Tuli vain pelastaa ja saattaa tunnetuiksi lähteitä, etteivät ne häviäisi, kuten usein ennen. "Sellaisen vaurion voi helposti estää, jos tahdotaan vähemmin välittää omasta luulotellusta kunniasta, kuin yleisestä hyödystä ja antaa esille se, mitä omistaa, vaikkapa sitä oikeastaan ei voida pitää mestariteoksena eikä ihmeenä", lausuu Lagerbring vuonna 1749.[76]

Tämäntapaiset julkaisut vaihtelivat tutkimusten kanssa, joita tehtiin kaikilla historian aloilla. Erittäinkin olivat maan taloudellinen ja oppihistoria tällä aikakaudella tulleet suosituiksi. Jälkimäinen oli luonnollisena seurauksena kokoilemisinnosta, joka nyt vallitsi, käsitti etupäässä oppineitten elämäkertoja, mutta myöskin sivistyslaitosten, kuten akatemiain, koulujen, kirjastojen ja kirjapainon historiaa. Lyhyen ajan kuluessa ilmestyi lukuisia yksityistutkimuksia eri aikakausien tieteellisestä tilasta v. Stiermanilta, Lagerbringilta y.m. Tutkimuksissa osotettiin mitä suurinta huolellisuutta ja tarkkuutta ja käsitys niihin tarvittavista töistä oli hyvin suuri. "Kuinka laaja ala tämä on", huudahtaa O.A. Knös, "jossa sen sijaan, että voisi valittaa memoaarien puutetta, syyllä saattaa sanoa: paljous tekee minut köyhäksi. Kuinka paljon aikaa vaaditaankaan, jos tahtoo tarjota jotakin, joka on parempi kuin vaikeneminen, kun niin paljon on painettu ja tunnettu, kaikkein painettujen memoaarien, painettujen oppia koskevain kirjasten kriitillisellä tarkkuudella läpilukemiseksi, kaikkein töitten ja editioonien tutkimiseksi".[77]

Mutta pääpaino tuli kuitenkin yhä edelleenkin vanhoille historian viljelysaloille, joita oli vuosisatoja vaalittu, valtion ja kirkon historialle sekä n.s. antikviteeteille. Jälkimäisen aineen harrastus tosin ei saanut aivan suurta vauhtia, sillä valistusaika ei saattanut oikein käsittää sen hyötyä. "Minä olen usein laimiinlyönyt hyödyttömät antikviteetit ja tutkimukset, jotka keksivät ylenmäärin pienen totuuden ja muuhun kelpaamattoman, kuin osottamaan lukeneen miehen tietoja oppineen maailman sopessa, josta kuitenkaan ei koskaan voi levitä valoa hyödyllisiin tieteisiin",[78] kirjoittaa Gjörwell. Löydettiin kyllä muinaislöytöjä, mutta tuskin ollenkaan niitä käytettiin tutkimuksen hyväksi, rahoja lukuunottamatta, joita innokkaammin tutkittiin.

Kirkkohistoria sitävastoin sai luonnollisista syistä enemmän kannatusta. Pappissääty oli näet tällä ajalla vielä tieteellisen harrastuksen päätuki ja sen toimintapiiriä tämänlainen historia juuri koski. Niinpä saattoi piispa Rhyzelius omistaessaan piispainkronikkansa maansa papistolle huomauttaa, että teos sille kuului ja että muut säädyt sitä tuskin viitsivät lukea.[79] Kuitenkin pidettiin kirkkohistoriaa hyödyllisenä kaikille kristityille, se kun osottaa, miten Jumala suojelee seurakuntaansa, koettelee, vaivaa ja säilyttää sitä ja opettaa erottamaan oikean uskon väärästä. Yleensä siis kirkkohistorian luku oli hyvänä neuvona uskonnon ja moraalin asioissa. Paitsi muutamia yleisteoksia kirjoitettiin tältä alalta enimmäkseen piispainkronikoita, tutkimuksia yksityisten kirkonmiesten ja pyhimysten elämästä, myöskin kirkoista ja luostareista. Sitävastoin ei ollut mitään hiippakuntain historioita. Päälähteet niihin ainakin katooliselta ajalta, tuomiokirkkojen oikeuskirjat -- n.s. libri privilegiorum -- olivat ainoastaan osaksi käytettyjä yleisissä kirkkohistorioissa.

Valtiollisella historialla oli kyllä silläkin edellytyksiä tulla tutkituksi. Innokas valtiollinen elämä vapauden aikana ei voinut olla siihen suuntaan vaikuttamatta, vaikka se synnyttikin erimielisyyksiä arvosta, joka eri säätyjen historialliselle toiminnalle oli annettava. Erittäin koski tämä aatelistoa, jonka menettelyä toiset suuresti ylistivät, toiset moittivat vielä Kustaa III:nen aikanakin. Hallenbergin yksipuolinen kovuus aatelistoa kohtaan saattoi hänet sanasotaan aikalaistensa kanssa, jotka eivät sitä saattaneet hyväksyä.[80] Kuitenkin osattiin katsella asiaa tasapuoliseltakin kannalta. "Kokonaisen säädyn moraalisella historialla ja päälliseksi koko vuosisadan kuluessa täytyy olla kaksi puolta. Dalin kirjoitti rohkeasti omistuksen aatelille sen ruotsalaisesta vapaudesta: olet sen kunnian voittanut, että se luonasi on löytänyt voimansa ja tukensa. Suuri osa keskiajasta, Folkungein kohtalot, Kalmarin unionin ajat y.m. eivät voi sopia sen ylistykseksi", kirjoittaa Schönberg.[81]

Tämä valtiollinen historia oli ajan pragmaatisen käsityksen mukaan etupäässä esimerkkivarastona lukijoille. Sen hyötyä käsitettiin tässä suhteessa monella tavalla, myöskin opettivat "valtionmuutokset" tuntemaan oman ajan valtionmuotoa. Ja mitä erityisesti valtiomuotoon tulee, käsitettiin, että se oli vähittäisen kehityksen tulos, että tämä sen kehitys, oli tunnettava, jos mieli sitä ymmärtää. "Mutta koska valtioiden muutokset eivät tapahdu sattumalta, vaan johtuvat lähinnä Jumalan kaitselmusta visseistä syistä ja olosuhteista", sanoo Wilde, "ja koska niillä on sekä järjellinen että luonnollinen yhteys, ei niitä voida kutakin erikseen oikein ja perinpohjin käsittää ja täytyy aina syy myöhempään etsiä vanhemmista".[82]

Kaikki nämät eri alat yhdistettiin suurissa Ruotsin historioissa, jotka tällä ajalla ilmestyivät. Dalin oli niin menetellyt seuraten tässä ranskalaisten esikuvainsa, esim. Rollinin esimerkkiä; kuitenkin huomautti hänen arvostelijansa af Botin, että tutkijalta puuttui tietoja valtakunnan laissa, hallitusmuodossa, taloudellisen elämän alalla.[83] Lagerbringin teos esittää sitävastoin perinpohjaisempia tutkimuksia kaikilla eri aloilla. Mutta hänenkin teoksessaan ovat ne rinnatusten ilman keskinäistä yhteyttä. Hän puolustaa tätä ryhmitystä pragmaatisen hyödyn kannalta, lukija kun helposti näin löytää sen, mikä häntä erittäin hyödyttää ja huvittaa. Useat valistuneet miehet olivat muka hyväksyneet tämän menettelytavan.[84]

Että asianlaita oli tällainen, johtui osaksi siitä, että hyvin vähän harjoitettiin todellista historiankirjoitusta, jotavastoin ainesten kokoaminen ja tutkiminen oli vallalla. Vuosisadan lopulla saattoi Gjörwell valittaa: "Historialliset nerot ovat niin harvinaisia kuin muutkin. Dalin, Lagerbring, Ol. Celsius nuorempi ja Botin ovat jo joukostamme hävinneet. Sinulle, uskotuin ystävä, tahdon avata sieluni ja tunnustaa, että meillä ei nyt ole kuin yksi historiallinen nero ja se on herra Hallenberg. Suuri ja todellinen historiankirjoittaja on se, joka osaa asettaa, yhdistää, elostuttaa ja sovittaa tapaukset ja jolla sen ohessa on historiallisen stiilin arvokkuus".[85] Tällaisen kuvan antoi Gjörwell, Ruotsin historiankirjoituksen parhaimpia tuntijoita, siitä 18. vuosisadan lopulla.

II.

Porthanin historialliset opinnot ja tutkimukset ennen hänen matkaansa Saksaan v. 1779.

I.

9. päivänä marraskuuta vuonna 1739 syntyi Viitasaaren pappilassa Henrik Gabriel Porthan.[86] Isä oli pitäjän kirkkoherra Sigfrid Porthan ja hän polveutui vanhasta alkujaan itäsuomalaisesta pappissuvusta. Äiti oli Kristiina Juslenius, professori Gabriel Jusleniuksen tytär. Hänen sukuperänsä tuli pojan vastaiselle kehitykselle erittäin suuriarvoiseksi ja määräsi sen ensimäiset tärkeät edellytykset.

Tästä suvusta oli koitunut kaksi Turun yliopiston opettajaa ja toinen näistä oli suomen kielen ja suomalaisuuden harras edistäjä Daniel Juslenius. Vuonna 1745 hänen suomalainen sanakirjansa ilmaantui painosta. Näin veti sukuperä Porthanin kansallisten harrastusten piiriin, samalla kuin se viittasi akateemiseen toimintaan, jota läheiset sukulaiset olivat harjoittaneet. Sitäpaitsi oli Jusleniuksen suku heimolaisuuden siteillä yhtynyt useaan suomalaiseen pappissukuun ja nämät sukulaisuussuhteet hankkivat Porthanille joukon ystäviä ja auttajia, jotka lähemmin muodostelivat hänen elintehtäväänsä.

Nämät edellytykset tulivat sitä tärkeämmiksi, kun Porthanin isän valtasi mielenhäiriö vuonna 1744, joka lakkaamatta kesti hänen kuolemaansa asti vuonna 1793. Samalla kuin tämä tapaus teki mahdottomaksi isän vaikutuksen poikaan, aiheutti se pojan lähettämisen enonsa Kustaa Jusleniuksen luo kasvatettavaksi. Kustaa Juslenius oli Kruunupyyn kirkkoherrana Pohjanmaalla. Hän ohjasi Porthania tämän ensimäisissä alkuopinnoissa ja sai hänet innostumaan niihin. "Ensimäisen halun kirjallisuuteen sinä minuun loit" -- sanoo Porthan itse[87] -- "ja itse siihen ohjasit ja vaivaloisen virkasi estämänä sitten annoit minut muiden kasvatettavaksi". Lukuja jatkoikin Porthan sitten useampien kotiopettajain johdolla. Ensimäinen näistä oli Henrik Hyllén, turkulaisen porvarin poika. Hän oli oppinut, mutta epäkäytännöllinen mies, joka ei osannut asettua oppilaansa kannalle. Ruotsalainen historiantutkija ja aikakauskirjain julkaisija Grjörwell, joka myöskin oli Hyllénin oppilaita, kertoo hänestä: "Hän ohjasi minua yhdeksän vuoden ajan eli oikeammin antoi minun enimmästä päästä itse ohjata itseäni, paitsi että hän osaksi syvennytti minut metafysiikan pimentoihin, osaksi nosti minut matematiikan kirkkaihin korkeuksiin, joita seutuja varten en suinkaan ollut luotu, sen sijaan että hänen olisi pitänyt ottaa selville se aines, mikä minussa oli, seurata ja jalostaa sitä. Sen vähän minkä osaan, opin itse".[88] Muuten oli Hyllén luonteeltaan erinomaisen luotettava ja kunnioitettava, elintavoissaan vaatimaton ja yksinkertainen mies, vaikka etenkin nuorempana hyvin kiivas.[89] Myöhempiä kotiopettajia oli Yrjö Mathesius, Porthanin sukulainen, iloinen ja huoleton ylioppilas.[90]

Jo tähän aikaan osotti Porthan tavatonta opinhalua ja erittäinkin historiallista kirjallisuutta kerrotaan hänen lukeneen. Erityisesti on mainittu Sleidanin "tunnettu teos", jolla lienee tarkoitettu hänen selvää ja asiallista esitystänsä "De quatuor summis imperiis". Franzén arvelee, että tämänlainen lukeminen opetti Porthanin panemaan arvoa asialliseen tietoon enemmän kuin puhtaaseen mietiskelyyn. Kuitenkin ajan kotiopetus yleensä koetti antaa opetettaville niin paljon asiallisia tietoja kuin suinkin ja kaikenlaisilta eri aloilta. Suomessakin aljettiin jo vaatia kasvatuksessa valistusajan aatteitten toteuttamista. -- Poikain piti saada vapaasti ajatella asioista ja esittää niitä, opettajan tuli ainoastaan totuuden sisäisellä voimalla oikaista heidän mielipiteitään. Ennen kaikkea oli huolehdittava, etteivät lapset saaneet epätosia käsitteitä asioista, joita he huomasivat ympäristössään, koska he muuten voivat saada ennakkoluuloja koko iäkseen.[91]

Tultuaan viidentoista vanhana ylioppilaaksi joutui Porthan toisen enonsa Piikkiön tuomiokunnan tuomarin Petter Juslénin hoidon ja huolenpidon alaiseksi. Hän asui nyt jonkun ajan magister docensin Kristian Cavanderin luona saaden tältä yksityisopetusta. Nyt joutui hän myöskin yhteyteen professori Kaarle Fredrik Mennanderin kanssa, joka oli Turun silloisen tieteellisen elämän innokkaimpia kannattajia ja monien henkisten harrastusten keskus. Mainittakoon, että Porthan tähän aikaan myöskin tutustui sittemmin tunnettuun oppihistorian harrastajaan J.H. Lidéniin, joka silloin opiskeli Turussa.[92] Tärkeimmäksi tuli kuitenkin varmaan opetus, jota hän nautti yliopistossa.

Jos pidämme silmällä luentoja, joita 1750 luvun loppupuolella pidettiin Turun yliopistossa, huomaamme heti varsinaisen historian esityksen niistä puuttuvan. Vanha historian professori Algoth Scarin oli valinnut luentojensa aiheeksi etupäässä yhteiskuntaoppia ja moraalifilosofiaa koskevia kysymyksiä. Hän selitteli ihmisen ja kansalaisen velvollisuuksia erilaisissa valtioissa, hän käsitteli luontaista oikeutta vastaan tehtyjä rikoksia sota-aikana ja sotatiedettä. Myöskin seurasi hän oman aikansa valtiollisia ja yhteiskunnallisia liikkeitä. Mutta varsinaisesta historiasta ei hän ollenkaan luennoinut. Sen sijaan ylimääräinen professori J.J. Haartman aloitti vuonna 1757 useampia vuosia kestäneen luentojakson kirjallisuushistoriasta Heumannin oppikirjan johdolla tehden siinä selkoa tieteiden ja taiteiden kehityksestä eri maissa.[93]