Part 3

Ja näin saamaansa metoodia käyttivät tutkijat sittenkin vielä rajoituksilla. "Kuitenkin myönnän mielelläni", sanoo Fischer, "että etymologia yksin ei riitä kielten sukulaisuutta selvittämään: mutta jos maantiede ja vanhan sekä keskiajan historia sekä vielä kansain yhteiset tavat ja tottumukset sitä tukevat, niin ymmärtääkseni saattaa täydellä syyllä tehdä johtopäätöksen toisesta asiasta toiseen".[34] Ja Schlözer lausuu saman ajatuksen seuraavin sanoin: "Rudbeck muodostaa faktoja etymologioista: minä esitän ensin faktat historiasta ja vahvistan tahi selitän ne etymologian avulla".[35]

Näin rajoitettiin kielellisten todistusten käyttöä yhä enemmän. Rajoitukset eivät kuitenkaan olleet yksinomaan negatiivisia luonteeltaan, vaan yhdessä suhteessa vaadittiin vertailuilta sellaisinaan sisällistä todennäköisyyttä. Ei näet enää riittänyt että sanat ensi kuulemalta kuuluivat samanlaisilta tahi että ne kirjoitettuina sisälsivät samoja kirjaimia, vaan piti osottaa niiden todella voineen muuttua toisesta kielestä toiseen juuri siten kuin ne olivat muuttuneet. "Totta on", sanoo Schlözer, "että kirjaimet muuttuvat, kun siirtyvät aikakaudesta toiseen, maasta, kielestä toiseen, mutta ne muuttuvat lakien mukaan, jotka saattaa ja tulee todistaa induktioonin avulla monista muista kielistä otetuilla esimerkeillä".[36] Tuo käsitys kielilaeista oli kuitenkin hyvin epämääräinen. Tutkijat näet eivät koettaneet osottaa eivätkä otaksuneetkaan, että nuot lait olivat vaikuttaneet määrätyillä ajoilla määrätyissä maissa juuri niin eikä toisin. Heille riitti vain se, että tuollainen äänteenmuutos jossakin maailmassa ja jossakin kielessä oli jonkun kerran tapahtunut ja siis oli ihmisten puheorgaaneille mahdollinen suorittaa. Tämä ajatustapa johtui osaksi siitä, että yksityisten henkilöitten arveltiin vielä muuttelevan jonkun verran mielensä mukaan eri sanoja.[37] Toiselta puolen ei taas pantu kyllin suurta huomiota erilaisiin olosuhteisiin määrättyinä aikoina ja siitä johtuvaan erikoiskehitykseen, vaan koetettiin kaikkea selittää yleisten lakien kautta. Huomaamme siis, miten läheisesti tämäkin tutkimushaara oli yhteydessä yleistävän pragmaatisen käsityksen kanssa, joka silloin oli vallalla.

Tämä göttingeniläisten menettelytapa oli kuten sanoin johtunut vähitellen vanhemmasta tutkimustavasta. Kuitenkaan ei se ollut sekään aivan itsenäisesti muodostunut. Leibniz oli aikoinaan antanut esikuvan maltillisesta etymologiseeraamisesta, viitaten siihen, että sanojen muuttuminen johtui osaksi sielun, osaksi puheorgaanin muuttumisesta.[38] Hän oli myöskin asettanut muutamia sääntöjä etymologiain tekemiselle. Myöhemmin oli luonnontieteitten harrastus vaikuttanut tällekin alalle, aikaansaaden varmemman metoodin. Se kuvastuu seuraavista Schlözerin sanoista: "En keksi parempaa keinoa vanhimman ja keskiajan historian sekavuuksien välttämiseksi ja sen epäselvyyksien selvittämiseksi, kuin Linnaeuksen metoodin mukaan valmistettu, luokkiin ja lahkoihin, sukuihin ja lajeihin jaettu kansojen järjestelmä, Niinkuin Linnaeus jakaisi eläimet hampaitten ja kasvit heteiden mukaan: niin järjestäisi historiantutkija kansat kielten mukaan".[39] Tämä käsitys, joka katseli kansoja niiden oleellisten tunnusmerkkien mukaan, sen sijaan että se olisi pitänyt silmällä vanhoja traditiooneja ja koettanut johtaa kansain sukuperää toisista kansoista, pääsi nyt vallalle. Olen edellisessä jo viitannut sen esiintymiseen Ranskassa.

Göttingeniläinen tutkimus oli tässä suhteessa kuitenkin saanut aatteita vielä kolmanneltakin taholta, nimittäin Ihren tutkimuksista Ruotsissa. Kun seuraavassa esitämme Ruotsin ja Saksan historiantutkimuksen keskinäistä vuorovaikutusta, tulevat nämätkin tutkimukset esitettäviksi.

IV.

Ruotsissa oli reformatiooni aiheuttanut oman historiantutkimuksen, joka koetti käsitellä aineksiaan itsenäisesti ja kriitillisesti.[40] Kuitenkin puuttui tältä tutkimukselta luonnollisesti tarkempi kriitillinen lähdetutkimusmetoodi, vaikkakin se hyvän vaiston avulla koetti valita lähteitänsä. Läheisesti se sitäpaitsi oli liittynyt historiallisiin esityksiin, joita täällä oli keskiajalta, erittäinkin Eerik Olavinpojan historiaan. Mutta sitten alkoi Ruotsissa oppinut historiantutkimus ja 17. vuosisadalla oli se täydessä kukoistuksessa. Erikoisen luonteensa sai se valtiollisen mahtavuuden johdosta, johon Ruotsi heti tämän ajan koittaessa oli kohonnut. Historiantutkimus oli näet kaikissa maissa silloin likeisessä yhteydessä hallitsijavallan kanssa ja työskenteli pääasiassa valtiollisen historian alalla. Eipä ihmettä siis, että kansan voimistunut itsetunto etsi tyydytystä menneisyydestään, koettaen kuvitella maan muinaista mahtavuutta niin suureksi kuin suinkin.

Tämä taipumus alkoi jo unioonin aikana. Se asetti Ruotsin historian yhteyteen gootilaisen kanssa ja etsi sille alun raamatusta. Näin löydettiin joukko uusia lähteitä isänmaan historialle. 17. vuosisadan toisella puoliskolla kääntyi sitten tutkijain huomio islantilaiseen kirjallisuuteen ja sen ilmoitukset aiheuttivat uuden laajan tietovaraston sovittamisen Ruotsin aikaisimpaan historiaan. Paljon on moitittu tapaa, jolla tutkimus käytti hyväkseen noita lukuisia lähteitä. Totta on, ettei pantu suurtakaan huomiota lähteiden todistusarvoon, vaan koetettiin sovittaa niiden ilmoitukset vaan siten yhteen, että ne muodostaisivat kokonaisuuden. Mutta tällainen menettely teki kuitenkin mahdolliseksi edes jonkinlaisen yleiskatsauksen saamisen Ruotsin historian kokonaisuudesta ja yhteydestä maailmanhistorian kanssa sekä niistä ilmoituksista, jotka olivat tutkimuksen käytettävinä. Jonkinlaisella syyllä saattoikin eräs 18. vuosisadan kriitillisimmistä tutkijoista, C.G. Nordin, selittää tämän tutkimuksen luonnetta näin: "Niille, jotka valistuksen uudistuessa Europassa alkoivat puhtaammilla aikeilla kirjoittaa historiaa, oli välttämätöntä koota kaikki kertomukset, hyväksyä luotettavat ja olla kokonaan hylkäämättä ne, jotka tuntuivat uskomattomilta: kokeeksi hyväksyä muutamia liioiteltuja käsityksiä, odottaa aikaa saadakseen parempaa tietoa ja sillä välin asettaa tapaukset parhaaseen mahdolliseen järjestykseen. Sillä tavalla on systematiseeraava historia syntynyt".[41]

Jo 17. vuosisadan lopulla alkaa kuitenkin vastustus tätä tähän asti vallalla ollutta tutkimustapaa vastaan ja uuden kritiikin ensimäiset piirteet esiintyvät samalla. Esipuheessa Ruotsin kirkkohistoriaan, joka ilmestyi vuonna 1689, Örnhjelm ilmoittaa poikenneensa useissa kohdissa edeltäjäinsä ilmoituksista, totuuden, historian ylimmän lain pakottamana. Hänen tarkoituksensa ei kuitenkaan ole moittia noita tutkijoita itseä, vaan erehdyksiä, jotka he ovat esityksissään tehneet, ilman katkeruutta tahi vainoamishalua. Itse hän puolestaan viittaa lähteihinsä, ei kuitenkaan ylimalkaisesti, vaan mainitsemalla kunkin paikan erikseen, jotta lukijat saattaisivat helposti verrata esitystä alkulähteihin. Örnhjelm onkin perustanut kuvauksensa alkuperäisiin asiakirjoihin.[42]

Tämä oli nyt tapa, jota yhä useammat tutkijat käyttivät työssään. Tosin pysyi edellisen ajan jättämä käsitys Ruotsin muinaisuudesta edelleenkin voimassa, mutta lähteiden tarkka tutkiminen poisti paljon yksityisiä erehdyksiä. Tuo käsitys oli juurtunut ruotsalaisiin melkeinpä välttämättömänä osana heidän silloisesta valtiollisesta suuruudestaan ja koski liian läheltä heidän kansallista itsetuntoaan. Tosin kuninkaallinen historiograafi Olavi Hermelin moittii tutkijain liiallista isänmaanrakkautta, he kun siitä sokeutuneina selittävät väärin lähteitten sanoja ja hämmentävät lukijansa. Mutta tämä oli vain yksityinen tapaus.[43] Ylipäänsä pidettiin innolla kiinni muinaisen suuruuden kuvitteluista ja oltiinpa valmiita käyttämään esivallan apua toisin ajattelevia vastaan.

Niin kerrotaan, että Lundin professori Stobaeus oli luvannut kumota Rudbeckin mielipiteet, mutta tämän uhkausten pelottamana sitten peruutti aikeensa.[44]

Kuitenkin oli tutkimus saanut aivan toisen luonteen uuden luonnontieteitten ja filosofian hedelmöittämän ajatustavan vaikutuksesta. Niinpä Rydelius tutkimuksissaan inhimillisestä opista todistelee, että opin tarkoituksena on oman tietämättömyyden tunteminen ja ellei tätä tiedä, ei tiedä mitään. Ja tietojaan ei pidä perustella vain järkisyillä vaan myöskin kokemuksella, ellei sitä voi, on parasta jättää asiat ratkaisematta.[45]

Ylipäänsä heikkeni tutkijain persoonallisen opin vaikutus heidän tutkimustapaansa. Ennen olivat he ennen kaikkea tahtoneet esittää laajaa oppiansa teoksissaan. He tutkivat suuria aloja historiasta ja viittasivat lähteihinsä aivan ylimalkaisesti mainiten "vanhoja arvokkaita lähteitä", joista muka olivat saaneet tietonsa. Lukijain tuli luottaa heidän oppiinsa ja tottumukseensa sekä tutkimuskykyynsä ja tuon persoonallisen arvonantonsa tähden uskoa heidän ilmoituksiaan. Ja jos esitettiin heidän ajatuksestaan eriäviä mielipiteitä, pitivät he sitä loukkauksena omaa arvoansa vastaan oppineina. Nyt sitävastoin vedottiin lukijain omaan tuomioon viittaamalla ilmoituksiin, jotka todistivat väitteet oikeiksi, ja huomautettiin useimmiten, että korjaukset ja parannukset olisivat kirjoittajille itselle iloksi ja itse asialle hyödyksi. Itse he sanovat tuntevansa, että ovat voineet erehtyä, ovat kuitenkin etsineet totuutta kykynsä mukaan.

Tällaisen tutkimustavan täytyi lopultakin kumota vallalla oleva käsitys Ruotsin muinaisuudesta. Tähän lienee osaltaan vaikuttanut sekin, että Ruotsin suurvalta-asema 1700 luvun alulla meni hukkaan ja sen kautta väheni tarve ylistellä valtakunnan vanhuutta ja arvokkuutta.

Aluksi koetettiin saada selvyyttä Ruotsin vanhimpaan historiaan siten, että vertailtiin ja soviteltiin erilaisia ilmoituksia keskenään, jotta tuon sisällisen kritiikin kautta muodostuisi todennäköinen tulos. Erittäinkin arveltiin oikean ajanlaskun kelpaavan perustaksi, jolla helposti voisi järjestää ilmoitukset oikealle kohdalleen, vieläpä hyljätä siihen perustuen sellaiset, jotka tuntuivat epäiltäviltä. Jaettiin senjohdosta historia hämärään, myytilliseen ja historialliseen aikaan ja kohdeltiin kahden ensimäisen ajan ilmoituksia hyvin varovasti. Myöskin otettiin mikäli mahdollista kirjoittajan luotettavuus ja ominaisuudet huomioon. "Ettei sekavuutta tähän asti ole parannettu, johtuu enimmäkseen siitä", sanoo eräs tutkija, "että kirjoittajat mukautuvat lukijan mielen ja maun mukaan. Useimmat etsivät lepoa ja ajankuluketta: Säännönmukaiset tutkimukset oikeasta ajanlaskusta sekä sekavien, epäselvien ja muihin takertuneiden ilmoitusten sovitteleminen tuottaa päänvaivaa. Sentähden ovat useimmat kirjoittajat valinneet, mitä heistä näytti sopivimmalta, ilmoittamatta lähdettä tahi sen luotettavuutta, joka ei olisi voinut tapahtua ilman kritiikkiä".[46]

Tuollaista kritiikkiä käyttävät Ruotsin tunnetuimmat tutkijat 18. vuosisadan alkupuolelta, Wilde ja Dalin. Edellinen lausuu muistutuksissaan Pufendorfin Ruotsin historiaan, ettei nykyisellä valistuneella ajalla voinut luottaa ainoaankaan kirjoittajaan, erittäinkään ei silloin kun tämä luottamusta vaatii jättämällä lähteensä mainitsematta. "Tuollaisissa eroavaisuuksissa ei ole mitään luotettavuutta", jatkaa hän, "paitsi aineiden, niiden syiden ja olosuhteiden luonnollinen yhteys ja yhtäpitävyys, jonka mukaan kertomuksia tulee koetella samoinkuin itse eroavaisuutta ja sen syytä, joko se sitten johtuu visseistä aikeista tahi vain tapauksista ja erehdyksistä".[47] Muistutuksissaan koetti Wilde näin selvittää sekavuutta, jota hänen kommenteeraamansa Pufendorfin teos ei yrittänytkään tehdä, tyytyen vain ilmoittamaan, "ettei tuollaisissa ikivanhoissa asioissa mitään epäilemätöntä ole".

Tuollainen menettely oli luonnollinen niinkauvankuin ei johdonmukainen tapausten aikuisten ilmoitusten vaatiminen ollut tunnustusta saanut. Tämän periaatteen valtaanpääsöä taas vaikeutti se seikka, etteivät vanhemmat kirjoittajat olleet viitanneet alkulähteihinsä eivätkä tutkijat uskaltaneet ruveta heidän ilmoituksiaan ilman muuta sentähden hylkäämään. Senlisäksi pelkäsivät he, että tuollaisen kritiikin kautta syntyisi aukkoja tietovarastoon ja historian yhtenäisyys silloin katkeaisi, jolloin sen pragmaatinen arvo samalla vähenisi. Pidettiin siis vielä kiinni aikeesta saada isänmaan historialle täydellinen yhteys, jonka aikeen 17. vuosisadan systematiseeraava suunta oli perinnöksi jättänyt, Huomaammekin sentähden, että Wilde ja Dalin vielä antavat tunnustuksensa Rudbeckin työlle, vaikka varovasti suhtautuvatkin hänen käsitykseensä. Paljoa myöhemminkin tutkijat näin ajattelivat ja esimerkiksi Warmholtz on lähes samalla kannalla.

Tehdäksensä kriitilliseen ajanlaskuun perustuvaa tutkimustaan varmemmaksi koettivat nämät tutkijat tukea sitä arveluilla, joita saivat historiallisten jätteitten tarkastelusta. Wilde huomauttaa etteivät epävarmat traditioonit kelpaa ajanlaskun perustaksi, vielä vähemmin poliitiset ja filosoofiset mietteet, vaan sitten mieluummin hautaustapa eri aikakausilla.[48] Dalin taas asetti kuuluisan ajatuksensa veden vähenemisestä tuollaiseksi perustaksi. Ruotsi oli näet muka vasta jotenkin myöhäisenä aikana kohonnut merestä, joten kuvittelut siellä olleesta valtakunnasta eivät sellaisinaan voineet pitää paikkaansa. Myöskin Newtonin hallituskausien keskimääriin perustuvaa laskutapaa käytettiin ajanlaskun apuna. Näemme siis, miten luonnontieteellinen ajatustapa tähän tutkimustapaan vaikutti.

Traditioonia, jota soviteltiin ja järjesteltiin tällaisten teoriain mukaiseksi, kohdeltiin jotenkin suurella kunnioituksella, käsitys siitä oli näet jotenkin samanlainen kuin samaan aikaan Saksassa. Niin sanoo Wilde traditiooneista, että "ne, jotka perustuvat suullisiin kertomuksiin, ovat tosiaankin historiallisia ilmoituksia, parasta lajia, jota saattaa tavata ja ne taas, jotka perustuvat vanhoihin skaldien runoihin ja satuihin, vaikkapa ovatkin satumaisia ja mahdottomia, ovat myöskin pidettävät historiallisina muistomerkkeinä, jos kohta älykäs lukija ei ota niitä kirjaimen mukaan".[49] On niistä vain poistettava vieraista aineksista johtunut sekotus. Parhaiten osottaa Dalinin lähdetutkimus, miten vähän arvoa vielä pantiin tapausten aikuisiin lähteisiin tunkeutumiselle ja miten paljon siis toiselta puolen luotettiin myöhempään traditiooniin. Tosin sanoo hän itse ammentaneensa vanhimmista ja viattomimmista lähteistä, mutta viitanneensa kuitenkin mieluummin Tradempiin, jotta lukija helpommin voisi löytää lähteen.[50] Todella tuntuu kuitenkin siltä, kuin hän ei olisi ensinkään noita alkuperäisiä lähteitä tarkastanut, vaan luottaen johdettuihin lähteihin arvelematta ottanut esitykseensä myöhempiä lisiä ja arveluja.

Kuitenkin olivat nämät tutkijat täysin tietoisia tuollaisten arvelujen tuottamasta vaarasta, "Kuitenkaan ei sitä voida säännöillä estää, vaan riippuu se enimmäkseen yleensä historiallisesta varovaisuudesta sekä asiain yhteyden ja aikain olojen ymmärtämisestä. Siitä se riippuu myöskin maantieteellisissä arveluissa, jotka koskevat hämäriä ja satuaikoja ja joita enimmin käytetään väärin, kun samanlaisilta kuuluvain nimien mukaan päätetään henkilöitten ja koko kansain alkuperästä",[51] lausuu Wilde. Jonkinlainen kammo päätelmiä ja arveluja kohtaan jäi tutkijoille läpi koko vuosisadan, rudbeckiläisyyden viat kun tässä suhteessa olivat liian varottavina esimerkkeinä. Toiset käyttivät niin negatiivista kritiikkiä kuin voivat, luottaen vain varmojen lähteitten selviin sanoihin, toiset eivät edes uskaltaneet oikein syventyä epävarmoihin aikakausiin. Kun etevä historioitsija Olavi Celsius joutuu tällaisia koskettelemaan, kirjoittaa hän heti aluksi: "Mutta enpä rohkene aivan syvälle tähän aineeseen pelosta, että kun toinen ajatus aiheuttaisi toisensa ja joitakuita todennäköisyyksiä ilmenisi, rupeaisi kynä piankin rudbeckiseeraamaan ja goropitseeraamaan, kuten Leibniz sanoo, se on täyttämään paperin arveluilla ja unohtamaan aineensa".[52]

Sekä Wilde että Dalin, mutta etenkin jälkimäinen olivat tosin moittineet liiallisia arveluita ja otaksumisia, vaan siitä huolimatta ei heiltä itseltänsä niitä puuttunut. He pyrkivät kuitenkin ennen kaikkea niin luonnollisiin arveluihin kuin suinkin. "Olen esittänyt päteviä todistajia" -- sanoo Dalin -- "en ole kuitenkaan minkään historiankirjoittajan merkityksen antanut määrätä toimintaani, vaan pidättänyt itselleni vapaan valinnan ja hyvien historiallisten todistusten puutteessa olen arvostellut sen mukaan, mikä parhaiten on sopinut luontoon".[53] Hyvään makuun ja oikeaan vaistiin perustuvaa hyvää kritiikkiä he siis käyttivät.

Yleinen vastustus, jonka Dalinin tutkimustapa sai osakseen Ruotsissa, osottaa miten syvällä yleisön mielissä 17. vuosisadan käsitteet vielä piilivät. Historian vanhuuden ja muinaisen loiston poistaminen koski edelleenkin kipeimmin. "On myöskin uuden valtakunnanhistorian luoja jotenkin suuresti vähentänyt Ruotsin valtakunnan ikää" -- sanoo Rhyzelius memoriaalissaan sekreetivaliokunnalle 1751 vuoden valtiopäivillä Dalinin teoksen johdosta -- "josta meidän edesmenneet kuninkaamme ovat olleet niin huolissaan, että sentähden eivät ole mitään kustannuksia säästäneet, vaan asettaneet erityisiä virkamiehiä, joiden tulee valtakunnan kunniaksi sitä toteen näyttää ja tehdä ilmeiseksi. Sen ovatkin meidän muinaiset historioitsijamme tehneet niin hyvillä ja pätevillä syillä, joita ovat koti- ja ulkomaisista todisteista ottaneet, että itse ulkomaalaisetkin ovat sen johdosta olleet pakotetut myöntämään isänmaallemme edun olla yksi vanhimmista valtakunnista".[54] Toiselta puolen Dalinin teos ehkä enimmin vaikutti muutokseen, joka nyt lopullisesti tapahtui suuren yleisön käsityksessä historiantutkimuksesta ja sen tehtävästä.[55] Dalin on tehnyt saman työn Ruotsissa kuin valistuskirjailijat Ranskassa ja koko hänen olemuksensa historiantutkijana muistuttaakin heitä.

Vapautuminen entisestä katsantotavasta sai kuitenkin varman pohjan tarkistuneesta lähdekritiikistä. 17. vuosisadan lopulta asti koetettiin tunkeutua alkulähteihin ja johdetut lähteet menettivät yhä enemmän arvonsa. Kehitys tapahtui kuitenkin vaan vähitellen. Messenius oli vielä verrannut eri aikain lähteitä samanarvoisina keskenään, ja jos antoi toiselle etusijan vanhemmuuden vuoksi, oli se vain näennäistä. Varsinaisena syynä tähän ei ollut ilmoituksen ikä, vaan soveltuminen tahi soveltumattomuus hänen ajatuskantaansa. Ja näin menettelivät tutkijat vielä kauvan jäljestäkinpäin.

Ensimäinen, joka tutkimuksensa koetti perustaa ensi sijassa alkulähteihin oli Benzelius. Tutkijauransa lopulla sanoo hän myöhemmästä tutkijasta: "Minä en usko häntä enää ennenkuin hän tahi se, joka sokeasti seuraa häntä, näyttää, että joku toinen on sanonut myöskin niin ja silloin saamme puhua tämän kanssa ja kysyä mitä syytä hänellä oli".[56] Hän koetti myöskin määrätä käytettävänään olevain lähteitten iän voidaksensa päättää niissä olevain ilmoitusten vanhuutta, ja pääpiirteissä hän onkin sen tehnyt. Kuitenkin Benzeliuskin vakuuttaa, että myöhemmät lähteet ovat luotettavampia kuin vanhemmat, koska edelliset huolellisemmin ja tarkemmin ovat ottaneet huomioonsa ilmoituksia ja erilaisia olosuhteita.[57]

Benzelius oli vilkkaassa yhteydessä ranskalaisten benediktiinein ja muitten sikäläisten lähteiden tutkijain kanssa. Hän piti luentoja ruotsalaisesta lähdekirjallisuudesta, eri lähteitten merkityksestä ja suhteesta toisiinsa. Hänen tärkein tutkimustyönsä oli niiden selitteleminen, tekstin paranteleminen ja tarkka julkaiseminen. Hänen kauttansa saivat ne oman itsenäisen arvonsa tutkimuksessa.

Samaan aikaan kuin Benzelius julkaisi lähdekokoelmansa, toimitettiin useita paljoa suurempia kokoelmia. Sellaisia olivat Messeniuksen ja Hadorphin kokoelmat, sellaisia olivat Örnhjelmin bullaario ja kuuluisa Palmsköldin kokoelma Upsalassa. Genealoogisia kokoelmia ja sukujohtoja tehtiin tavattoman runsaasti. Mutta niistä puuttui kriitillisyyttä ja tarkkuutta. Tässäkin suhteessa kesti kauvan ennenkuin totuttiin tarkkuuteen ja huolellisuuteen pikkuseikoissa, v. Stiernman, joka julkaisi teoksensa 18. vuosisadan keskivaiheilla, näyttää olleen kokonaan tarkkuutta vailla. Hänen matrikkelistaan sanoo Tilas: "Olen ruvennut enemmän kuin ennen huomaamaan, miten hävittävästi v. Stiernman on hyökännyt eteenpäin historiallisessa matrikkelissaan. Minä vihoittelin kaksi päivää, vihdoin päätin perinpohjin uudestaan valmistaa uuden matrikkelin ja itse käydä pöytäkirjat läpitse vanhimmista ajoista. -- -- -- Minä kauhistun nähdessäni, kuinka v. Stiernman on pillastunut ilman mitään syytä vastoin kaikkea totuutta ja luulen, että hän on uneksinut koko joukon".[58]

Tämä tapaus on kuvaava. Uuden tutkijapolven tehtäväksi tuli edeltäjäin kokoamain suurten kokoelmain tarkasteleminen ja paranteleminen, yksityiskohtain asettaminen oikeaan paikkaansa ja arvoonsa. Tätä he pitivät ensimäisenä ja tärkeimpänä velvollisuutenaan, vasta toisessa sijassa tuli historiallisen esityksen kirjoittaminen tämän alemman kritiikin pohjalla. Vasta tällaisen lähdekritiikin avulla toivoivat he myöskin voivansa selvittää kysymyksen Ruotsin muinaisuudesta eikä asettamalla uusia muka luonnollisempia otaksumia vanhojen sijaan.

Oli luonnollista, että Wilden ja Dalinin kritiikki ei voinut tyydyttää näitä jyrkkään lähdekritiikkiin perustavia tutkijoita. Niinpä ilmestyikin kohta erityinen teos, joka arvosteli ja paransi Dalinin puuttuvasta lähdekritiikistä johtuneet virheet. Se oli af Botinin kirjoittama. Nimenomaan tämä erottaa vanhempien lähteitten tutkimukset ja suoranaiset ilmoitukset; jälkimäisten siteeraamista hän pitää turhana, elleivät ne ole alkuperäisiä, edellisiä pitäisi taas kyllä käyttää hyväkseen, mutta vain uudistetun tarkastelun jälkeen.[59]

Ei kuitenkaan silloinen aika ollut noille puuhille oikein edullinen. Yleisön huomio oli kiintynyt ennen kaikkea maan aineellisen tilan parantamiseen ja sanomalehdet olivat täynnä ehdotuksia ja riitakirjoituksia sen johdosta, Puoluekiihko vapaudenajan lopulla jännitti ja kiusasi mieliä. Vanha tutkija Warmholtz kirjoittaa vuonna 1768 huolestuneena kirjallisuuden tilasta: "Vähän löytää siinä omintakeista, josta voisi huomata nerokkuuden ja järjen edistystä meillä. Kuitenkin koko maailma tunkeutuu kirjoittamaan ja kirjapainomme käyvät yötä päivää päästääkseen maailmalle kurjuuksia, jotka kiihko ja puoluevimma ovat sepittäneet. Sillä me olemme vielä lapsuudessamme, jossa ei uneksitakaan muuta kuin intohimojensa tyydyttämistä: käytämme väärin vapauttamme, joka meille on annettu. Mutta aika tulee, jolloin maltillisempina ja viisaampina voimme enemmän hyödyttää".[60] Tutkimusta ehkäisi myöskin se järjestymätön tila, jossa kirjastot ja arkistot olivat ja josta tuonnempana tarkemmin puhun.

Vielä vaikeampi este tutkimuksen edistymiselle oli maan yleinen köyhyys, joka aina oli tuntunut kipeästi. Suurten kokoilijain teokset olivat jääneet vain tästä syystä painamatta usein ainaiseksi. "Se on suurimpain syiden joukossa yksi", sanoo Benzelius, "minkätähden ne, jotka voivat valmistaa jotakin Ruotsissa, eivät sitä tee, että heidän teoksensa eivät kuitenkaan ilmesty".[61] Tutkijain täytyi sentähden turvautua vaikuttavissa asemissa oleviin virkamiehiin, jotka esiintyivät kirjallisuuden ja tutkimuksen mesenaatteina. Mutta kuta kauvemmaksi tullaan Kustaa III:nen ajalla, sitä katkerammiksi käyvät valitukset kirjain vähäisestä menekistä ja kaikenlaisen avun sekä kehotuksen puutteesta.