Part 14

Voipa sitäpaitsi näyttää eittämättömiä jälkiä vaikutuksesta, joka Lagerbringin teoksella oli Porthanin julkaisuun. Kun Lagerbring kertoo Birgerin antamasta suojeluskirjasta Karjalan naisille arvelee hän, että sen tarkoituksena oli parantaa sitä orjan asemaa, jossa karjalaiset pakanuudesta asti olivat tottuneet pitämään naisia. Nyt Porthan kertoo asian aivan samalla tavalla, vaikka itse suojeluskirjeessä, jonka hän kyllä tunsi, nimenomaan viitataan aivan toiseen syyhyn.[345] -- Toinen samanlainen tapaus on heti Porthanin ensimäisessä nootissa, hän kun siinä selvästi Lagerbringin mukaan hyväksyy Vesteråsin piispan Kaarlen kirjoitukset, joita siihen aikaan yleisesti pidettiin epäiltävinä. Porthan onkin itse myöntänyt sen merkityksen, joka Lagerbringillä oli ruotsalaisen ja samalla myöskin suomalaisen kritiikin varsinaisena alkajana, hän kun lausuu: "Kuitenkin olemme suuressa kiitollisuuden velassa etupäässä Lagerbringin työlle, joka erinomaisesti auttoi keskiajan rakentamista, ja kokoomalla kaikkialta uutterasti aineksia sekä tarkemmin tutkimalla vanhempain kirjoittajain väitteitä tuotti näitä asioita harrastaville hyväntyön. Ei hän sentään voinut ammentaa kaikkea eikä joka paikassa varautua erehdykseltä, jota ei voi odottaakaan häneltä, ihminen kun oli".[346]

Toiselta puolen erosi Porthanin kritiikki -- sanottakoon se jo nyt -- monessa suhteessa Lagerbringin menettelytavasta. Tämä oli kritiikissään niinkuin kirjoitustavassaan paljoa jyrkempi ja yksipuolisempi kuin Porthan eikä jäänyt koskaan selvittämään erehdyksien syytä, kun sellaisen kerran oli löytänyt. Kun tarkkaa Porthanin menettelytapaa, johtuu ehdottomasti mieleen aivan toinen, tosin paljoa kaukaisempi vertauskohta, tulee näet ajatelleeksi sitä kritiikkiä, jota benediktiinit ovat suurissa lähdekokoelmissaan ja muissa julkaisuissaan harjoittaneet.

Heidän kritiikissään huomaa melkeinpä pääpiirteenä omituisen sekotuksen kunnioittavasta varovaisuudesta vanhoja lähteitä kohtaan ja itsenäisestä arvostelusta. He ottavat huomioon kaikki asianhaarat käyttäen apunaan tavattoman laajaa oppiaan ja antavat lopullisen päätöksen erinomaisella maltilla ja hienotunteisuudella. Todella noudattivat nämät tutkijat ohjettaan, jonka olivat asettanut itsellensä: "meidän on kuljettava keskitietä ja pidettävä se kohtuuden käsky, että puolustamme järkisyillä laillisten asiakirjain oikeutta ja näytämme vääriksi laittomat joko varmoilla tahi hyväksyttävillä todisteilla". Ja he pitivät itseänsä vain edeltäjinä, joiden oli alkaminen, jotta muut kerran tarkemmin ja laajemmin tutkimalla voisivat täydentää ja lopettaa. Myöskin lohdutti heitä ajatus, että heidän työstään saattoi olla myöskin suorastaan käytännöllistä hyötyä eri tahoilla.

Ja tämän tutkimustavan mukainen oli esityskin. "On myöskin käytettävä kohtuutta itse tavassa, jolla hyväksytään tahi hyljätään, rauhallisuutta ja tyyneyttä kuten totuuden ja kristinuskon puoltajain tulee". Oli pidettävä myöskin keskitietä siinä, ettei toiselta puolen liiaksi innokkaasti kumottaisi sitä mikä on väärää, toiselta taas ei pitäisi peitellä sitä totuutta, jonka tuo esille.[347]

Nämät aatteet ovat paljon lähempänä Juustenin kronikan kritiikkiä ja esitystapaa, kuin valistusajan kirjoittajain teoksissa tavattavat. Juustenin kronikassa tosin on paljon, joka muistuttaa Lagerbringin menettelyä, mutta, kuten mainitsimme, on itse kritiikissä eroa. Samaa voimme sanoa Schlözerin ja hänen heimolaistensa teoksista eikä Porthanilla sitäpaitsi ole heidän useinkin opettavaa tahi syyttelevää stiiliään. Kuitenkin luulisin tästä huolimatta, että yhtäläisyys Porthanin Juustenin kronikan ja benediktiinien sekä muidenkin vanhempain kokoilijain teosten välillä johtuu enemmän samanlaisista oloista ja yhdenlaisesta ajatustavasta tahi jonkinlaisesta hengenheimolaisuudesta kuin mistään suoranaisesta vaikutuksesta.

En ole näet tavannut minkäänlaisia viittauksia siihen, että Porthan oli heidän teoksiaan käyttänyt ja laajemmalti tuntenut. Luennoissaan arkeologiasta hän kyllä luettelee useita benediktiinein diplomaatisia teoksia, m.m. "Mabillonin erinomaisen teoksen De re diplomatica, joka paljon auttaa diploomien tutkimisessa, mutta vähemmän arvoinen on Maffei, Historia Diplomatica. Sitä täydellisempi on Nouveau traité Diplomatique, jonka muutamat benediktiinimunkit ovat julkaisseet" j.n.e.[348] Mutta hän piti luentonsa vasta vuonna 1800 enkä ole tavannut mitään merkkejä siitä, että Porthan milloinkaan olisi harrastanut diplomatiikkaa. Ja luettelossa, jonka hän antaa yliopiston kirjaston kirjoista, puuttuvat kerrassaan benediktiinien suuret lähdejulkaisut.[349]

Oli kuitenkin muitakin valmistavia tutkimuksia, kuin Lagerbringin epookkia tekevä teos. Paitsi tätä ja useita ruotsalaisia erikoisjulkaisuja, jotka noita kysymyksiä koskettelivat, oli, kuten jo mainitsin, 18. vuosisadan turkulaisissa väitöskirjoissa samoja asioita käsitelty. Ensi sijassa olivat Scarinin ja Bilmarkin selitykset Juustenin kronikkaan.

Porthan ei ole niitä melkein milloinkaan maininnut, ainoastaan joskus hän viittaa niihin moittiakseen niitä jostakin virheestä tahi mainitessaan lähteen, jonka ovat julkaisseet. Kuitenkin saattaa väittää tuon Porthanin tutkimusten syrjäyttämän kirjallisuuden vaikuttaneen hänen menettelyynsä jotenkin tuntuvasti. Siinä oli asetettu kysymyksiä kriitillisen tutkijan ratkaistaviksi, siinä oli väitteitä, jotka vaikuttivat uuden tutkijan menettelyyn joko positiivisesti tahi negatiivisesti.

Niin selittää jo Bilmark, ettei suomalaista Folqvinusta saisi sekottaa virolaiseen, joka eli samaan aikaan, vaikka Porthan seikkaperäisesti esittää syyt tähän väitteeseen. Edelleen huomauttaa hän sitä merkillistä seikkaa, että kolme Turun piispaa perätysten olivat olleet kuninkaan kanslereita, selittäen sen niin, että epävarmat olot maassamme vaativat lähempää liittymistä Ruotsiin. Myöskin on hän Scarinia seuraten pitänyt mahdottomana, että Henrik olisi ollut Suomen ensimäinen piispa, hän kun jo ennestään oli Upsalan hiipan kantaja. Eroavia mielipiteitä Eerikin ristiretken ajasta Bilmark myöskin koskettelee, vaikka hän tässä tulee tuohon merkitsemättömään tulokseen: "Mutta tämän riidan sovittaminen ei ole minun tehtäväni".[350]

Porthan on tullut samoihin tuloksiin käsitellessään noita kysymyksiä, ja täydellä syyllä. On sitten vielä toisia tapauksia, joissa hän on mielestäni liian keveillä syillä yhtynyt siihen asti Suomessa vallalla olleeseen mielipiteeseen. Niin on se mielipide, että kuningas Eerik oli sijoittanut ruotsalaiset uutisasukkaat Uudellemaalle jokaisessa sitä asiaa koskevassa väitöskirjassa tavattavana ja niistä on se kulkenut Porthanillekin, vaikka kyllä on huomattava, ettei tämä sitä ilman tarkkaa tutkimusta hyväksynyt. Suuresti on se vaikuttanut koko hänen käsitykseensä noista ajoista, määräten luultavasti muun muassa hänen mielipiteensä siitä, milloin ruotsalaiset lainasanat tulivat suomeen.

Kuitenkin tulee muistaa, että tämä vanhempi tutkimus oli samalla laskenut liikkeelle tavattoman joukon perustelemattomia tietoja, jotka Porthan nyt kumosi kriitillisillä tutkimuksillaan. Näitä oli enemmän kuin noita varmoja ilmoituksia, joihin hän saattoi liittää omat tutkimuksensa ja jatkaa niitä. Niiden näyttäminen vääriksi oli juuri Porthanin kriitillisen toiminnan päätehtäviä ja sen hän saattoi tehdä usein vetoamalla ennen tuntemattomiin lähteihin, jotka hän samalla julkaisi. Näin liittyi hänen kriitillinen toimintansa välittömästi hänen julkaisemistoimintaansa.

Samalla kun Porthan näin kriitillisesti arvosteli kaikkia ilmoituksia tuli hän myöskin arvostelleeksi koko sitä kirjallisuutta, jossa nuot ilmoitukset tavattiin. Erinomaisen laajalti hän onkin sitä ottanut huomioon. Mainitsematta hän kumminkin jättää varsinaisen rudbeckiläisen suunnan, jonka seikkaperäinen kumoaminen olisi ottanut tarpeettoman suuren tilan ilman vastaavaa hyötyä. Sentähden hän vain parissa kohdassa mainitsee Rudbeckin mielipiteet, toisessa näistä sentähden, että vasta ilmestynyt Thuneldin maantiede oli ne hyväksynyt. Myöskään ei Porthan ole käsitellyt Johannes eikä Olaus Magnusta eikä Messeniuksen aikuista kirjallisuutta muuta kuin sivumennen. Mutta siltä voi sanoa, että Porthan on ottanut teokseensa melkein kaiken mitä käsiteltävältä ajalta oli maastamme tunnettua. Niin on hän antanut luettelon virkamiehistä kunakin aikana, vieläpä mahtavista ylimyksistä ja heidän suvuistaan sekä vaiheistaan. Hän on käsitellyt valtiollisia tapahtumia ja sotaretkiä yhtä hyvin kuin kirkon olojakin. Ei missään ruotsalaisessa piispain kronikassa tahi kirkkohistoriassa ole ainetta käsitelty näin laajalta kannalta. Esityöt, jotka Porthan teoksessaan tarjosi, muistuttivat melkein jotakin asiasanakirjaa, ne olivat ensyklopeedisia luonteeltaan, niinkuin kaikki nuot muut teokset eri aloilta, joita tavallisesti merkittiin nimillä "Bibliotheca" tahi "Thesaurus". Mutta ainekset olivat ryhmitetyt asialliseen ja samalla kronoloogiseen järjestykseen ja liittyivät kiinteästi toinen toisiinsa. Hänen teoksensa suuri ansio onkin, että se on koonnut kaiken tuon hajanaisen kirjallisuuden yhteen kohtaan, josta sitten helpolla saattoi löytää mitä tarvitsi. Hän oli täten tehnyt samansuuntaisen työn Suomen historialle kuin Warmholtz Historiskt Bibliothek nimisellä julkaisullaan Ruotsin historialle, sillä erotuksella, että jälkimäinen antoi aivan ylimalkaisen luettelon lähteistä, kun taas edellinen viittasi kuhunkin erikoiskohtaan niissä ja sitä arvosteli yksityiskohtiin asti.

On kuitenkin asioita, joita turhaan etsii tästä varastosta tulevaa Suomen historiaa varten; erittäinkin ovat poisjääneet varsinaiset n.s. antikviteetit. Vanhoja rahoja, joita oli maastamme tavattu, ei ole milloinkaan mainittu, vaikka ne kyllä herättivät muitten tämän ajan tutkijain huomiota. Erittäinkin oli väitelty rahoista, joiden arveltiin olevan piispa Henrikin maahan tuomia, vieläpä hänen nimellään lyötyjäkin. Niinikään ei ole minkäänlaista kertomusta ruotsalaisista linnoista maassamme, joita kuitenkin Palmsköld kokoelmissaan kuvaa, mainiten niiden kaikkein vanhimpia muistomerkkejä.[351]

Laurentius Suurpään ajasta asti lakkaa Porthan luettelemasta maan hallinnollisia virkamiehiä. Syynä siihen oli se, että Caloniuksen omistama v. Stiernmanin Höfdinga Minne oli joutunut kadoksiin eikä toista kappaletta tästä käsinkirjoitetusta teoksesta ollut saatavissa. Se oli ollut kadoksissa vuodesta 1793 asti, ja oli Porthan sitä turhaan etsinyt pitäen sitä välttämättömänä Juustenin kronikkaansa varten.[352]

Julkaisemistapa, jota Porthan käytti, antoi Juustenin kronikalle sen omituisen muodon. Ensiksikin se paisutti äärettömästi teoksen kokoa. Tämä oli sillä yhteistä useimpain ajan historiallisten teosten kanssa ja oli luonnollinen seuraus osaltaan siitäkin, että ruvettiin yhä enemmän ottamaan huomioon kaikki tarjolla olevat yksityisseikat. Teokset kasvavat aina tutkijain käsissä, ja vaikka tämä on usein uudistuva ilmiö, on se erittäin tälle ajalle omituinen. Bilmark kirjoittaa Messeniuksen riimikronikan editioonista: "Aikomukseni oli alussa liittää muutamia muistutuksia, mutta kun niitä tuli paljon ja laajempia kuin itse teksti, olen ollut pakotettu säästämään ne toiseen tilaisuuteen".[353] Ja kuitenkin on hän jättänyt yrityksen varustettuaan oikeastaan vain teoksen alun muistutuksilla. Samoin kirjoittaa Calonius "De prisco servorum jure" teoksestaan, jota valmisti samaan aikaan kuin Porthan Juustenin kronikkaa: "Työ on kasvanut käsissäni, niin että kolme osaa, kaikki noin kuusi arkkisia, vielä vaaditaan, ennenkuin se suunnitelmani mukaan tulee valmiiksi".[354]

Mutta esitystavalla oli toinen ikävämpi seuraus, se oli ristiriidassa niiden taiteellisten vaatimusten kanssa, joita oli totuttu asettamaan historiallisiin esityksiin. Oli luonnollista, että tämä ristiriita etenkin vaivasi Porthania, joka virkansa puolesta harrasti juuri taiteellista kirjoitustapaa ja jota kauan jäljestäpäinkin ihailtiin klassillisen kirjoitustapansa tähden. Sitäpaitsi ei yleisö pitänyt tarkasta yksityiskohtiin menevästä kritiikistä, jota Porthanin teoksessa käytettiin. Sanalla sanoen, tässä oli vanha vastakohta esoteeristen ja eksoteeristen kirjoittajain välillä. Lukuisat ajan kriitilliset historiantutkijat ovat siitä kärsineet ja esittäneet kaikenlaisia puolustuksia menettelytavalleen, mainitsen tässä vaan kritiikin tienraivaajat Saksassa ja Ruotsissa, Schlözerin ja Lagerbringin.

Porthankin on sentähden arvostellut teostaan hyvin vaatimattomasti. 10. p. toukok. 1794 kirjoittaa hän siitä Caloniukselle: "Veli tuntee tuon teoksen ennestään, se ei sisällä suuria asioita, vaan enimmäkseen vähäpätöisyyksiä; mutta koska olen siihen tahtonut ikäänkuin varastohuoneeseen asettaa kaikki mitä olen voinut koota Suomen asioita koskevaa, sekä sitäpaitsi poistaa kaikki valheet ja tarkastaa vääryyksiä, joilla on peitetty se vähä, joka Suomen historiasta on jäljellä, ei ole voitu välttää sellaista minuta diligentiaa". Hän piti teostaan vain esityönä, jolle muut sitten saattoivat rakentaa kauniimman ja täydellisemmän rakennuksen, ja hän viittaa mielihyvällä teoksiin, jossa siihen on ryhdytty.

Antaessaan teokselleen tuollaisen esityön muodon, oli Porthan epäilemättä osannut oikeaan. Jos hän näet olisi liittänyt tutkimuksiinsa täydellisen esityksen, voinee pitää varmana, että jälkimäinen olisi edellisiä haitannut. Sen huomaa hyvin Lagerbringin teoksesta, jossa tutkimus on useinkin tullut näkyviin ainoastaan tuloksissaan ja painettuna nootteihin esityksen alle. Olosuhteitten pakosta ja silloisen tutkimuksen tilan vaatimuksesta on siis Juustenin kronikka syntynyt ja erilaisia pyrkimyksiä on siinä yht'aikaa koetettu toteuttaa. Se on lähdekokoelma, samalla kuin se on kokoelma kriitillisiä huomautuksia vanhemman kirjallisuuden ilmoituksista; se on sitäpaitsi myöskin täydellinen ja hyvin järjestetty käsikirja, jonka avulla voi löytää tarvittavia lähdekohtia eri teoksista. Ja sitäpaitsi on se mitä sen alkujaan piti olla, tarkan tekstikritiikin avulla toimitettu julkaisu vanhasta historiallisesta lähteestä, Juustenin kronikasta.

On senlisäksi huomautettu, että tuo Porthanin teos oli vielä muutakin, oli huolimatta muodostaan myöskin esitys Suomen vaiheista aikoina, joita siinä käsitellään, tahi, että lukija siitä ainakin saa hyvän ja yhtenäisen käsityksen niistä.[355] Epäilemättä niin olikin. Aineen ryhmittäminen muistutuksiin suurimmaksi osaksi pääkohtain mukaan teki sen kaikesta huolimatta sisällöltään joksenkin kokonaiseksi. Muistutukset olivat todella, niinkuin Porthan lausui: "Noten ohne Text" siinä merkityksessäkin, että ne sellaisinaan ilman Juustenin tekstiäkin muodostavat lukijan käsityksen. Teksti, jota niiden tuli kommenteerata, tuntuu monasti vain siteeltä, joka muodollisesti yhdistää sisällön osat.

Voisi siis kutsua puheena olevaa teosta Suomen keskiajan historiaksi, etupäässä sen sivistyshistoriaksi. Olen edellä jo viitannut siihen, miten vaikeata tutkijoille vielä oli luoda historiallista teosta, joka esittäisi kaikkien elämänalojen historiaa toistensa yhteydessä ja rinnan. Toiset olivat onnistuneet siinä paremmin, toiset huonommin, mutta tehtävä oli pääasiassa ratkaisematta. Porthan antoi sille nyt uuden omituinen ratkaisun. Hän saattoi kehyksensä sisällä antaa tietoja kaikilta aloilta, vieläpä monenmoisia pikkutietoja, joille sen ajan kirjoittajat eivät olisi voineet löytää sijaa varsinaisessa esityksessä. Erityisen tärkeänä puolena tässä suhteessa olivat lähteitten julkaisut, tosin vielä varsinaisten muistutusten alamuistutuksina, siis samaan suuntaan, kuin mainitsin muutaman brittiläisen tutkijakoulun kirjoittajan menetelleen. -- Saatan siis sanoa Juustenin kronikan julkaisun, vaikkapa sillä olikin vanhan kokoilevan tutkimuksen ulkonainen muoto, edustavan hyvinkin edistynyttä astetta pyrkimyksessä kehityskykyistä tulevaisuutta kohti.

IV.

Porthanin Juustenin kronikan selitykset perustivat todella Suomen historian. Se tapahtui aikana, jolloin monen muun kansan historia alotettiin, erittäin sellaisten, jotka elivät germaanilaisten kansain naapureina tahi niiden seassa, mutta ilman omaa korkeampaa sivistystä. Slaavilaiset kansat Venäjällä, Böömissä ja Itä-Saksassa olivat samanlaisessa asemassa, ja heillä esiintyi sama harrastus samaan aikaan kuin meilläkin. Venäjän historian perustaminen tapahtui ensinnä, herätti enimmin huomiota ja joutui siis ensinnä myöskin Porthanin huomion ja harrastuksen esineeksi.

Erityisessä teoksessa "Probe Russischer Annalen" esitti Schlözer suunnitelman, jonka mukaan venäläisten vanhat asiakirjat olisivat julkaistavat. Hän huomauttaa nimenomaan, että se olisi Venäjän historian perustushetki, jos se vain tapahtuisi sopivalla tavalla. Ja hän antaa muun muassa seuraavia neuvoja tuosta julkaisutavasta: "Jotta tuossa työssä ei ammennettaisi ainoastaan annaaleja, vaan myös tavallaan koko Venäjän historia, tulee asianomaiseen kohtaan samalla asettaa kaikki, mitä erityiskronikoissa, astekirjoissa (Stuffenbücher), kronograafeilla ja muissa syrjälähteissä löytyy, ja niin julkaista täydellinen Corpus Historiae Russicae".[356] Ja vähän edempänä jatkaa Schlözer: "Kaikki muut työt hyötyvät tuon metoodin mukaan tehdyn alun kautta ja voivat säännöllisemmin seurata toinen toistaan. Kun Venäjän historia on kotimaisista lähteistä ammennettu, silloin mentäköön ulkomaalaisiin, etsittäköön Pohjan, Lännen vieläpä Idänkin arkistot ja koottakoon ainesta, missä vaan sellaista löytyy".[357] Tämän johdosta hän lisää, ettei annaaleihin voi täyttä selvitystä saada, ennenkuin myöskin ulkomaalaiset lähteet ovat käytetyt. Mutta kun työn mukavammin voi tehdä jäljestäpäin, on muistutuksissa julkaisun ohessa vain arvosteltava eroavaisuuksia, parannettava turmeltuneita kohtia, selvitettävä epäselviä, karsittava pois myöhemmät lisäykset ja jos mahdollista verrattava keskenään vastakkaiset ilmoitukset.

Schlözerin Probe Russischer Annalen mahtoi sitä enemmän herättää Porthanin huomiota, kun hän 1770 luvun lopulla erityisesti tutki Venäjän historiaa. Tämä harrastus aiheutti hänen pienen kirjoituksensa "Grundstrek til Ryska Historien",[358] jossa hän muun muassa laajanlaisesti tekee selkoa Venäjän historian kirjoittajista ja lähteistä. Lähteinään on Porthan käyttänyt uudempia saksankielisiä teoksia, jotka käsittelevät Venäjän historiaa, kuten Müllerin "Sammlung Russischer Geschichte", Fischerin "Sibirische Geschichte" sekä Schlözerin ja Thunmannin teoksia. Venäjänkielisiä kirjoittajia hän kyllä laajalti käsittelee, mutta arvostellen niitä äskenmainittujen teosten johdolla, samoinkuin lukuisia venäläisiä alkulähteitäkin. Muodosta ja sisällyksestä päättäen on tämä vihkonen aijottu jonkun yksityisen luentojakson perustaksi, mutta onko se sellaisena ollut, en ole voinut saada selville.

Oli luonnollista, että historiankirjoituksen perustaminen Venäjällä ainakin vahvisti Porthanissa Suomen oman historian aatetta. Olosuhteet olivat siksi samanlaiset ja niiden vertaileminen lähellä kylläkin. Kuitenkin oli Suomen oman historian luominen seuraus paljon yleisemmistä syistä, joista olen muutamiin jo viitannutkin. Niinpä näemme, että Böömissäkin tapahtui aivan sama kehitys kuin meillä, vaikka kyllä vähän myöhemmin.

Heräävä böömiläinen historiankirjoitus ei siis voinut suomalaiseen ja lähinnä Porthanin Juustenin kronikassa toteuttamaan historiankirjoitukseen vaikuttaa. Vasta myöhemmin joutui Porthan tekemisiin böömiläis-isänmaallisen liikkeen alkajan Josef Dobrovskyn kanssa. Vuonna 1792 teki tämä laajan matkan Europaan, kootakseen eri maista tietoja siellä löytyvistä böömiläisen kirjallisuuden jätteistä. Matkallaan oleskeli hän myöskin Turussa ja seurasi erityisellä huomiolla Porthanin kielitieteellisiä tutkimuksia ja sanakirjan valmistelua.[359]

Miten laajalle oman kansallisen historian aate oli levinnyt tähän aikaan Europassa ja kuinka kauvaksi taaksepäin ajassa se ulottui, osottaa myöskin slaavilais-vendiläisen historian ehdotus, joka on julkaistuna J.C Dähnertin aikakauskirjassa nimellä "Eines Ober-Lausitzschen Gelehrten Entwurf einer slawischen und wendischen Historie".[360] Tässä nimenomaan valitellaan, ettei ole mitään täydellistä slaavein historiaa, on vain maitten, kyläkuntien tahi perheitten historiaa. "Näitä kaikkia voimme pitää kivenä ja kalkkina, jotka kuuluvat rakennukseen sekä suunnitelmina, joiden mukaan rakennus on tehtävä". Tällaiset aatteet eivät voineet olla vaikuttamatta tutkijoihin, jotka huomasivat oman maansa historian olevan samassa viljelemättömässä tilassa. -- Myöskin ilmaantui tähän aikaan kokoelmia, "varastoja", useitten saksalaisten maakuntain ja pikkuvaltioitten historiasta, jotka eivät olleet merkitystä vailla, vaikka kyllä perustuivat enemmän maakunnalliseen erikoisharrastukseen.

Selitykset Juustenin kronikasta Porthan täydensi julkaisemalla kokonaisuudessaan tärkeimmät lähteistä, joita teoksessa oli käyttänyt. Ne ilmestyivät vuosien 1802 ja 1804 välillä nimellä "Sylloge Monumentorum ad illustrandam Historiam Fennicam pertinentium" viidessätoista osassa. Itse kutsuu Porthan niitä kirjeissään nimellä Monumenta Fennica. Porthanin sairauden tähden ilmestyivät kaksi viimeistä osaa Franzénin johdolla, ja tutkijamme heti sen jälkeen sattunut kuolema lopetti sitten teoksen julkaisemisen.[361]

Tällaista lähdekokoelmaa lienee Porthan aikonut julkaista jo ryhtyessään painattamaan Juustenin kronikkaa, vieläpä tämän yhteydessä. Siihen viittaa teoksen nimikin. Kuitenkin tuntuu mahdolliselta, että sillä tarkotettiin vain niitä lähteitä, joita tutkija niin runsaasti liitteli sinne tänne teokseensa. Ensimäisenä varmana oireena tästä teoksesta on tietääkseni Fredenheimin kehotus kirjeessä Porthanille 22. p. tammik. 1796: "Sitten pitäisi Sinun lopuksi saksalaiseen tapaan painattaa Elenchus eli Mantissa vuosilukujen mukaan kaikista asiakirjoista, jotka tuossa teoksessa siellä täällä esiintyvät, sekä sitten täydellinen registeri, jonka luulen huomanneesi teoksen tarvitsevan".[362] Tämä Fredenheimin kehotus on samassa kirjeessä, jossa hän lausuu ajatuksensa tavasta, jolla resensiooni bullista oli tehtävä. Mahdollista on, että tämä kirjallinen yritys, joka juuri oli hänen mielessään selviytynyt, herätti ajatuksen tästä toisesta samantapaisesta julkaisusta. -- Porthan itse mainitsee ensi kerran aikeestaan Caloniukselle 7. p. maalisk. 1797 sanoen aikovansa liittää teokseen registerin, joka tosin vie paljon aikaa, mutta jota paitsi teosta ei saata käyttää. "Lopuksi liitetään muutamia tähän asti pois jääneitä asiakirjoja".[363] Näyttää siis siltä kuin hän olisi aikonut alussa liittää ne itse teokseen ainoastaan pienempänä liitteenä.

Tätä tarkoitusta varten hän teki matkan Tukholmaan, voidaksensa verrata asiakirjainsa kopioita siellä oleviin alkuperäisiin kirjoituksiin ja arvatenkin täydentää niitä. Hän oleskeli siellä heinä- ja elokuulla vuonna 1799, oltuaan akateemisen virkansa tähden edellisinä vuosina siitä estetty.[364]

Juustenin kronikan julkaisu liitteineen oli Porthanin tutkimuksen suurtyö. Lienee tarvis jo tässä tarkastaa tapaa, jolla hänen aikalaisensa sitä arvostelivat ja miten he ylipäätänsä siihen suhtautuivat. Siten näet selviää niin sanoakseni tutkijamme laajemman henkisen ympäristön merkitys tälle hänen toiminnalleen. Näemme missä määrin hänen tutkimuksensa sai huomiota ja myötätuntoisuutta osakseen ja siitä ehkä saatamme hiukkasen arvata, missä määrin hän oli saattanut sitä toivoa ja odottaa.

Ennen jo olen maininnut, että Porthan joskus oli puolitellen valitellut oppineille ystävilleen, miten olosuhteet pakottivat hänet tyytymään oman maan köyhän historian tutkimiseen, jolla ei ollut mitään yleisemmän huomion toivoa.[365] Todella ei Juustenin kronikan julkaisua mainita sen ajan oppineitten kirjevaihdoissa niinkuin useimpia muita tärkeitä tutkimuksia ja sen tekijästä on niissä hyvin harvoin puhetta. Tosin kiitteli Fredenheim sitä kirjeessä Porthanille, samoin Gjörwell ja jotkut muut asianharrastajat, mutta yleensä se lienee ollut muodoltaan kovin vaikeatajuista suuremmalle yleisölle ja aineeltaan sille verrattain vieras.[366]