Part 12

Ylläolevista esimerkeistä näemme, että käsitys kielestä oli muuttumassa jo Porthanin ensimäisistä oppivuosista alkaen. Sen sijaan, että sitä ennen oli pidetty itsessään valmiina muuttumattomana kokonaisuutena, jonka Jumala oli ihmisille antanut tahi nämät itse keksineet, ruvettiin sitä nyt pitämään pitkällisen kehityksen tuloksena. Porthanin omista mielipiteistä voi huomata tuon käsityksen kehittymisen eri asteita, hän kun on tässäkin yhdistänyt eri mielipiteitä ja niistä muodostanut omansa. "Riita siitä", sanoo hän, "ovatko kielet luonnollisia vai tahallisia, on sanasotaa. Jos luonnollisella ymmärretään sitä, jolla on syynsä luonnossa -- kaikissa kielissä on sanoja, jotka perustuvat luontoon -- voi sanoa, että kaikki kielet ovat luonnollisia. Äänteiden matkiminen on tässä suhteessa etenkin merkillinen ilmiö, mutta paljon riippuu sopimuksesta. Jos taas tahallisella tarkotetaan sitä, joka perustuu yksinomaan meidän mielivaltaamme, niin kielet eivät ole tahallisia". Hän arvelee, että osa sanoista syntyi sen kautta, että tunteet saattoivat hermot johonkin määrättyyn tilaan ja tämän seurauksena oli erilaisia huudahduksia. Täten syntyneitä äänteitä täydenneltiin osottamalla erilaisia esineitä luonnossa ja matkimalla niiden ääntä. Sopimuksesta riippui sitten mitä sanoja eri seuduilla otettiin käytäntöön.[288]

Tässä esitetyt Porthanin mielipiteet kielen synnystä ja luonteesta ovat kuitenkin jotenkin myöhäiseltä ajalta eikä varmuudella voi sanoa milloin ne pääasiassa ovat muodostuneet. Hänen väitöskirjassaan "De consilio convertendi in vernaculam scripta Grsecorum Romanorumque classica" vuodelta 1786 huomautetaan, että ihmiset eivät voi ajatella ilman totuttua kieltään ja että heidän mielteensä ja ajatuksensa suuresti riippuvat tästä.[289] Sen jälkeen tavataan sama ajatus aina uudelleen ja myöhemmissä esityksissä kuvaillaan usein kielen ja ihmissielun rinnakkaiskehitystä ja vaikutusta toinen toiseensa.[290]

Myöhemmin Porthan tunsi kaikki ylläluetellut teokset kielen laadusta ja hän esittääkin aivan Herderin mukaan ja vedoten häneen välittömästä tunteesta lähtevien äänteiden luonnetta.[291] Tiedämme, että Herder edusti teoksissaan alkavaa geneetistä käsitystapaa selvemmin kuin muut aikalaisensa erittäin juuri tutkimuksissaan kielestä. Erittäin huvittavaa on sentähden saada selville Porthanin suhdetta häneen.

Olen jo maininnut, että Porthanin runotutkimusharrastukset eivät saata olla missään suoranaisissa tekemisissä Herderin samanlaisten puuhien kanssa. Eikä Porthan häntä pitkään aikaan sen jälkeenkään mainitse. Vasta vuodesta 1795 siteerataan Herderiä Porthanin esityksissä ja siitä asti jotensakin usein. Samana vuonna Porthan esittäessään Herderin elämäkertaa luennoillaan kutsuu häntä yhdeksi Saksan neroista lisäten, että hän kirjoittaa hienosti ja asiallisesti. Hänen kirjoituksiaan hän erityisesti kiittää teräviksi ja perinpohjaisiksi. Hänen teoksestaan "Vom Geist der Hebräischen Poësie" sanotaan, että se esittää tämän runouden etevyyden vielä selvemmin kuin Lowth, joka sen ensin osotti.[292] Sen sijaan Porthan on verrattain aikaisin tutustunut englantilaisiin kirjoittajiin, jotka pyrkimällä alkuperäisyyteen ja luonnon itsenäiseen käsittelyyn asettuivat kaavamaisuutta ja klassillisuutta vastaan. Olen jo maininnut, että hän 1760 luvun alulla ainakin on tutustunut Aurivilliuksen teoksiin, jotka ovat Lowthin henkeen kirjoitettuja. 1770 luvulla hän tuntee Youngin,[293] ja Hugh Blairin teoksen "Lectures on rhetoric and belles lettres" mainitsee hän erityisellä kunnioituksella.[294] -- Myöskin Winckelmannin teos, joka ensimäisenä selitti taidetta geneetisen käsitystavan mukaan oli Porthanille arvatenkin aikaisin tunnettu.[295]

Kuitenkaan ei Porthan ole antautunut luonnollisuuteen pyrkimyksen ja sen yhteydessä olevan tunteellisen suunnan valtaan. Tapansa mukaan hän on asettunut välittävälle kannalle. Goethen Wertherissä olevaa henkeä ja sen vaikuttamaa tunnesuuntaa hän ei ole hyväksynyt; enempää kuin hän koskaan on käsittänyt niitä suurenmoisia ajatuksia, jotka filosofian alalla myöhemmin esiintyivät. Samoin on Porthan aina vastustanut Rousseaun innokasta vaatimusta palaamaan luontoon. -- Mutta toiselta puolen ei hän myöskään ole koskaan yksipuolisesti pannut arvoa järkeen, vaan on aina huomauttanut tunteen ja etenkin mielikuvituksen suurta merkitystä. Nimenomaan hän on puolustanut sitä Malebranchen hyökkäyksiä vastaan.[296]

Eri tutkimukset suomalaisten ja heimokansojen alkuperästä ja vanhemmasta historiasta, jotka olivat tulleet suoritetuiksi, aikoi Porthan yhdistää kokonaisuudeksi kirjallisuusakatemian julkaisujen palstoilla. Kuitenkin oli tutkijamme aikonut ottaa esitykseensä vain ne suomensukuiset kansat, jotka ovat yhteydessä pohjolan eli Skandinaavian vanhimman historian kanssa. Ja syyksi hän mainitsee sen, että näiden kansakuntien historia valaisee "meidän" s.o. Ruotsin vanhempaa historiaa.

Tässä esiintyy selvässä muodossa käsitys, joka Porthanilla oli Suomen historiasta itsenäisenä erityisen maan historiana. Tulopuheessaan kirjallisuusakatemiassa hän oli selittänyt pakon vaatineen häntä rajoittamaan historiallisen tutkimustoimintansa kotiseudun historian tutkimiseen. Ja kirjeissä ruotsalaisille miehille oli Porthan viitannut samaan välttämättömyyteen, johon eristetty asema ja vaikeat olot vaativat. Ei ole luultavaa, että Porthan pelkästä kohteliaisuudesta varsinaisia ruotsalaisia kohtaan olisi näin esittänyt asian, pitänyt Suomen historiaa melkein maakuntahistoriana Ruotsin historian rinnalla. Päinvastoin viittaa koko silloinen käsitystapa siihen, että hän todella niin ajatteli.

Mutta toiselta puolen on Porthan todellisuudessa käsitellyt Suomen historiaa tavallaan itsenäisesti, Ruotsin historiasta riippumatta. Olen jo ennen osottanut, että kansallinen tunne oli tämän käsittelyn perustana ja nautti tästä itsenäisyydestä. Itse sanoo Porthan, että hän oli ikäänkuin uudestaan perustanut Suomen historian, jolla hän lienee kuitenkin enemmän tarkoittanut sen historian täydellistä puhdistusta erehdyksistä ja kriitillisen perustan uudestaan luomista, kuin sen ensikertaista omaperäistä käsittelyä tahi sen aatteen keksimistä.[297] Turun sanomissa oli Porthan samoin käsitellyt pääasiassa suomalaisia asioita, mutta toiselta puolen oli niitä julkaiseva seura ottanut Ruotsin kirjallisuuden ja kielen tutkimustensa esineeksi. Tämä kaksinaisuus on nähtävänä koko ajan toiminnassa. Kun Porthan kirjoituksessaan "Om de i åtskilliga landsorter på Svenska sidan boende Finnar" käsittelee kysymystä suomalaisten ruotsalaistuttamisesta, kääntää hän vihansa väkivaltaa vastaan, jolla sitä oli koetettu aikaansaada, ja huomauttaa, että ajan sekä luonnollisten asianhaarain tulee aikaansaada muutos. Samoin huomauttaa hän rajasta Ruotsin ja Suomen välillä, että se erottaa maanlaatunsa puolesta erilaisia maa-alueita. "Niin, että vaikka kieli vaatii, että kaikki 3 Tornion pitäjää ovat vietävät Turun hiippakuntaan ja Oulun lääniin, ei nykyinen erotus kuitenkaan ole ilman syytä".[298] Porthanin valistusajan mukainen kanta lienee verrattava Josef Dobrovskyn mielipiteihin tschekkiläisestä isänmaastaan.[299] Hänkin oli tschekkiläisen kansallisuuden herätyksen alkajia, piti itseään slaavilaisena ja koetti enentää oman heimonsa mainetta. Mutta toiselta puolen on hän kutsunut itseään saksalaiseksi ja aina jäi hänelle alkavan romantiikan patriotismi vieraaksi.

Tällaisesta käsitystavasta johtui se seikka, että Porthan käsitteli suomalaisten heimojen historiaa sikäli kuin ne olivat Ruotsin historian yhteydessä. Hän lisää tosin muutaman sanan, joka on omiansa muuttamaan hiukan käsitystämme. "Useat Venäjällä hajallaan olevat kansakunnat, joita myöskin pidetään samaan pääheimoon kuuluvina, mutta joista vasta uusimpina aikoina olen saanut jotakin tietoa, jätän tämän tähden huomioon ottamatta." Juustenin kronikassa onkin Porthan antanut lyhyen luettelon näistä kaukaisemmista sukukansoista, lähteistä, joissa näitä mainitaan sekä niiden asuinpaikoista. On siis ilmeistä, että Porthan luki ne tavallaan Suomen historiaan kuuluviksi. Mutta on kuitenkin huomattava, että hän käsitteli niitä vain sentähden, että ne olivat omiansa valaisemaan tätä samaista historiaa eikä siksi, että ne olisivat muodostaneet kokonaisuuden, josta varsinainen Suomenmaan historia olisi ollut vain yksi osa.

Ensimäinen kappale Porthanin kirjoitussarjassa, joka akatemian julkaisuissa seurasi hänen tulopuhettaan, oli kirjoitus "Om Lapparne". Se ei oikeastaan sisällä mitään uutta tärkeämpää sen lisäksi mitä Porthan ja Lencquist jo ennen olivat julkaisseet. On vain täydellisemmin ja tarkemmin esitetty, mitä noissa vähemmin tunnetuissa kyhäyksissä oli väitetty. Vaikka lappalaiset ja suomalaiset olivat Porthanista eri kansaa, kuten heidän ulkonäöstään saattoi päättää, luki hän heidät kuitenkin kielellisen sukulaisuuden tähden samaan kansanheimoon kuuluviksi. Sitävastoin oli Lindheim arvellut heidän olevan rodultaan ja alkuperältään aivan eri heimoa, pannen pääpainon heidän ruumiinominaisuuksiinsa, kuten edellä jo on mainittu. Myöhemmistä tutkijoista oli esim. A.F. Skjöldebrand samalla kannalla, ottaen hänkin ensi sijassa huomioon rotuominaisuudet.[300] Porthan oli ylimalkaan tutkimuksissaan ottanut tämän puolen hyvin vähän huomioon, ja tässäkin kirjoituksessa, missä hän on sille enemmän arvoa antanut, lienee hänen menettelytapansa suureksi osaksi Lindheimin vaikuttamaa.

Porthanin esitys lappalaisista jäi ainoaksi kirjoitukseksi aijotussa julkaisusarjassa. Kuten edempänä tulemme huomaamaan käänsi juuri tuo aije hänen huomionsa muualle ja hänen tutkimuksensa suomalaisista sukukansoista sekä niiden yhteydessä olevat kielelliset tutkimukset siirtyivät syrjemmälle. Tulen niitä edempänä koskettelemaan uudelleen. Tähän vaikuttivat osaltaan alat, joihin Porthan nyt joutui kirjoittaessaan pääteostaan ja joiden yhteydestä on etsittävä hänen teostensa syntyä 1790 luvulla, sikäli kuin tämän tutkijan monilla aloilla liikkuvaa tutkimusta yleensä voi ryhmittää eri alojen ja aikakausien mukaan. -- Kuitenkin lienee Porthan vielä elämänsä lopulla aikonut jatkaa sarjaansa. Vuonna 1800 kirjoittaa hän näet Hallenbergille, että hän ei ole pitänyt kiirettä kirjoittaakseen puhtaaksi loppua memoaaristaan pohjoisista kansoista ja lähettääkseen sen kirjallisuusakatemialle, hän kun ei ole vielä kuullut, oliko sen julkaisujen kuudes osa ilmestynyt.[301] Mutta sen jälkeen ei tuosta kirjoituksesta ole mitään tietoa ja sen konseptit, millaisia lienevät olleetkaan, näyttävät ainiaaksi hävinneen.

Porthanin väitöskirjain joukossa tältä ajalta on kuitenkin pari, jotka käsittelevät nyt esittämäämme tutkimusalaa -- "De antiqua gente Quenorum" ja "De imperio Hermanrici Ostrogothorum regis". Porthan ei kyllä pidä kveenejä suomensukuisena kansana, vaan arvelee hän niiden olleen skandinaavilaista alkuperää. Mutta tutkimus on tehty kansantieteellisten olojen selvitykseksi pohjolassa ja ennen kaikkea Suomessa, jotta Suomen historiaa saatettaisiin sitä varmemmin käsitellä. Hän erottaa kveenit pois suomensukuisista kansoista, niinkuin tästä yhteydestä oli erotettu ennen juutalaiset, skyytat ja monet satukansat.

Ihre oli tutkimuksessaan "De Quenlandia Antiqua" sijoittanut kveenit Pohjanlahden länsipuolelle, mutta oli jättänyt kysymyksen heidän kansallisuudestaan ratkaisematta. Porthan antaa vastauksen tähän selittämällä, että kveenit olivat helsingejä, tosin ilmeisessä ristiriidassa Eigil Skallagrimsonin sadun todistuksen kanssa, joka nimenomaan erottaa Helsinglannin ja Kveenlannin.

Toinen mainitsemistani väitöskirjoista koski gootein historiaa, joka oli jotenkin paljon käsitelty ala ruotsalaisten tutkijain keskuudessa, Pidettiinhän sitä gootein Ruotsista polveutumisen perusteella Ruotsin historiaan kuuluvana. Vielä vuonna 1795 julkaisee Bilmark väitöskirjan "De regno Vestro-Gothorum in Gallia". Kuitenkaan ei ole syytä otaksua, että Porthania olisi aine huvittanut tässä yhteydessä tahi että hän edes olisi antanut jonkun oppilaansa tässä tarkoituksessa sitä tutkia. Oikeana syynä aineen valintaan voisi ajatella olleen sen, että Hermanrikin valtakuntaan kuuluivat useat pohjoismaiset kansat. On kuitenkin myönnettävä, että niihin on pantu jotensakin vähän huomiota ja Jornandeen kuuluisa kertomus noiden kansain nimistä on mainittu vain viittaamalla Suhmin ja Thunmannin tutkimuksiin. Tämä on omiansa kummastuttamaan, kun tietää, että Jornandeen kertomus, niinkuin tämä kirjoittaja yleensäkin, oli ollut kiinteän huomion esineenä viime aikain tutkimuksessa.[302] -- Mahdollisesti myöskin Porthan ajatteli vain aineen yleishistoriallista puolta, sillä tällaisia yleishistoriallisia aineita käsittelivät muutamat muutkin hänen väitöskirjoistaan, kuten vastedes tulemme näkemään.

Nyt mainitut Porthanin tutkimukset, jotka olivat lähteneet vanhemmista tutkimuskokeista, olivat verrattoman tärkeitä Suomen historian käsittelylle. Tutkimuksillaan kansansa alkuperästä hän oli erottanut sen historian ruotsalaisen historian yhteydestä ja asettanut omalle pohjalleen. Tutkimuksillaan kansansa esihistoriallisesta tilasta hän oli kumonnut Schlözerin käsityksen siitä, osottanut tällä kansalla silloin olleen jotenkin korkean sivistyskannan. Se oli suuri askel sitä kantaa kohti, joka alkoi ihailla tätä kansan muinaisuutta, valmistava aste varsinaisen kansanhengen löytämiseksi sen historiasta. Tuo tutkimus piti tarkoin silmällä eri elämän muotoja, voimatta tarkoin tuoda esille sitä, joka niille kaikille oli yhteistä ja omituista.

Montesquieun, Humen ja useitten muitten oppineitten nostama riitakysymys syistä, jotka vaikuttavat kansanluonteeseen ja tapoihin, oli, niinkuin näimme, herättänyt innokasta huomiota noihin asioihin. 1770 luvun lopulla käsiteltiin niitä Ruotsissa ja Suomessakin innokkaasti ja parin vuosikymmenen kuluttua johtavat ne kansanluonteitten kuvailemiseen ja tarkastamiseen. Epäilemättä olivat Porthanin tutkimukset 1780 luvulta tämän ilmiön kanssa yhteydessä, vaikka hän ainoastaan ohimennen on noita kysymyksiä yleisemmin ja teoreetisesti kosketellut. Hän on vain saanut aiheensa asiallisiin yksityistutkimuksiinsa tästä virtauksesta. Toisen aikakauden piti tästäkin valmistustyöstä ottaa tulokset.

IV.

Juustenin kronikan julkaiseminen.

I.

1780 luku on Porthanin tieteellisessä toiminnassa määräävä, ratkaiseva aika, etenkin juuri hänen historiankirjoituksessaan. Edellisinä vuosikymmeninä on hänen kantansa kyllä jo vakaantunut ja hänen elintehtävänsä selvinnyt, hänen toimintansa oli saanut omituisen, moninaisen luonteensa. Suomessa oli silloin Aurora seura toiminut ja sen toiminta oli koskenut suurelta osalta juuri meidän maamme historiaa ja kieltä. Siinä oli puhjennut ilmi halu vaikuttaa ja toimia, joka silloin vallitsi. Se oli epäilemättä Porthanillekin tärkeä valmistuskausi ja päättyi hänen opintomatkallaan Saksaan vuonna 1779.

Mutta nyt 1780 luvulla esiintyy se, joka silloin oli valmistumassa; hänen monet pyrintönsä vasta nyt tulevat täyteen vauhtiin. Nyt vasta alkaa hän varsinaisen toimintansa yliopistomiehenä, opettajana ja konsistoorion jäsenenä, nyt vasta alkaa hänen toimintansa varsinaisena historiantutkijana. Keskellä käytännöllisiä puuhia, jotka vievät hänet milloin yhdelle milloin toiselle alalle, jotka riistävät häneltä suuren osan ajasta, ryhtyy hän varsinaiseen historiantutkimukseen. Ja huomattava on, että kaikki tämä tapahtuu aikaan, jolloin yleisön osanotto laimenee, sen maku kääntyy toiseen suuntaan. Itse Turussakin on suomalaisen historian harrastus laimennut. Aurora seura, joka oli ottanut sen asian ajaakseen, on hajonnut ja sen jäsenet joutuneet muihin toimiin. Mennander on muuttanut Ruotsiin, useat yliopiston opettajista ovat jättäneet nämät puuhat ja viettävät verrattain toimetonta elämää.

Porthan itse valittaa, että työteliäisyys nuorisossa vähenee, mutta ylellinen elämä voittaa alaa ja tekee ylioppilaitten oleskelun Turussa vaikeaksi ajan pitkään. Erittäinkin valitellaan aatelisten välinpitämättömyyttä opillisista toimista, ne kun ripustavat lastensa hartioille sinisen takin ja kultareunukset niin pian kuin voivat. Näin kertoo Porthan ja näin kertovat useat muutkin Turussa 1780 luvulla.[303] Eivätkä yliopiston opettajatkaan suinkaan aina tehneet tieteiden hyväksi, mitä olisi voinut heiltä odottaa. Porthanin kirjeissä tavataan vähän väliä valituksia siitä, että ne liiaksi harrastavat omaa mukavuuttaan ja kaikkea muuta kuin mitä virka heiltä olisi vaatinut. Erittäinkin joutui väitöstilaisuuksissa presideeraaminen ja väitöskirjain valmistaminen täten vain muutamien niskoille.[304] Valitellaan myöskin historiallisten opintojen laimiinlyöntiä. Gadd kertoo seuraavan vuosikymmenen alussa: "Katsoen siihen, että professori Bilmark on tullut vanhaksi ja on liian säästävä ostaakseen kirjallisuutta alallaan eikä meillä myöskään ole mitään historiarum docensia, on tämä jalo tiede suureksi osaksi viljelemättä. Sentähden on historiallisella kirjallisuudella meillä liian pieni menekki puhumattakaan siitä, että kaiken kirjakaupan Suomeen on täytynyt lakata, meillä kun ei ole muuta kuin Fahnehjelmaria eli sotakomissariaatin seteleitä, jotka Ruotsissa eivät ole käypiä".[305] Kuitenkaan ei asianlaita ollut niin perin huonosti.

1780 luvun alulta kertoo Cederhielm: "Täällä Turussa olen saanut nähdä useita huvittavia elämäkerrallisia kokoelmia eräällä adjunkti Tidgrenillä; Calonius ja Bilmark ovat hyviä kokoilijoita in historicis, Clewberg belles lettresissä; ja pieni adjunkti Tengström, joka muistuttaa Lidéniä hilpeydessä ja sukkeluudessa, silloin kun tämä oli nuori, on kaksi kertaa kirjallisuusakatemialta saanut kultamitalin nerontuotteistaan".[306] Huomattava on kuitenkin, että Tidgrenin harrastukset kohdistuivat suurimmaksi osaksi ruotsalaiseen maakuntahistoriaan, johon hän käytti kriitillisen kykynsä ja tutkimustaitonsa. Hän on sentään osaltaan täydentänyt Porthanin tutkimuksia suomalaisten vanhimmista vaiheista ja alkuperästä. Tämä ei näet ottanut noissa tutkimuksissaan ensinkään huomioon antiikin kirjailijain tiedonantoja, vaan on erottanut ne ilman muuta suomalaisten historiasta, kuten ruotsalaiset sadutkin. Nyt Tidgren on vahvistanut tämän menettelyn oikeuden näyttämällä toteen, ettei Herodotoksen luettelemia skyytalaisia kansoja voi asettaa minkäänlaiseen yhteyteen lappalaisten ja muiden pohjoismaiden kansojen kanssa.[307]

Bilmark, jonka Cederhielm mainitsee hyvänä kokoilijana, oli historian professorina Turun yliopistossa melkein koko sen ajan kuin Porthan sen opettajana toimi. Hän julkaisi kyllä innokkaasti väitöskirjoja ja toimi uutterasti historian alalla, mutta hän pysyi monessa kohdassa vanhalla Scarinin aikuisella kannalla. Hän etsi edelleenkin suomalaisten vanhimpia asuinsijoja Ruotsin ja Norjan nykyisiltä rajamailta eikä erottanut suomalaisten ja lappalaisten vanhinta historiaa toisistaan. Ja todisteina hän käyttää yhä edelleenkin skandinaavilaisia lähteitä. Kuitenkaan hän ei ole jäänyt aivan vieraaksi tutkimustavalle, jota Porthan harjoitti.

Niinpä hän jo 1785 esittää väitteen, ettei suomalaisilla ollut kuninkaita esihistoriallisella ajallaan. Todisteeksi ottaa hän sen, että suomalaiset kansanrunot ja muut luotettavat lähteet eivät sellaisia mainitse, eikä niistä myöskään puhuta minkään ruotsalaisen Suomeen tehdyn retken yhteydessä yhtä vähän kuin puhutaan suomalaisten omintakeisesti tekemistä retkistä. Lisäksi ei suomen kielellä ole mitään omaa sanaa merkitsemään ruhtinasta eikä mitään kuninkaanlinnaa tavattu maassa. Nämät aatteet toi Bilmark esille vuotta ennen kuin Porthan niitä käsitteli aivan samaan tapaan väitöskirjassa "De Bircarlis".[308] Mutta tällaisia yrityksiä kauemmaksi ei Bilmark päässyt ja hänen väitöskirjansa alkoivat nyt jo käydä sekä kooltaan että luvultaan vähäpätöisemmiksi.[309]

Tältä tutkijalta puuttui sitäpaitsi olojen ja rientojen tuntemusta maassa, jossa hän toimi, ja tämä oli kuitenkin välttämätön edellytys senaikuisen tutkimuksen menestykselle. Itse hän myöntää, että Porthanilla on laajempi yhteys maaseudun kanssa ja siis on voinut hankkia enemmän tutkimukseen tarvittavia lähteitä.[310] Ja suomalaista kansaa ei hän saattanut ymmärtää. Lidénille hän kerran kirjoitti tästä: "Väitän kuitenkin samalla, että jos järjellisempiä ihmisiä olisi tullut Suomen osaksi, ei Suomi siltä olisi ollut onnellisempi. Sillä Suomi ei olisi kumminkaan voinut synnyttää muuta kansaa kuin suomalaisia. Tiedetään ylipäänsä miten suuri vaikutus ilmastolla on kansan käytökseen, siis kun Suomi on jotenkin kovassa ilmanalassa, täytyy kansan tapainkin olla hyvin kovia ja karkeita".[311]

Vaikka ei näin ollen mitään varsinaista yhteistyötä Bilmarkin ja Porthanin välillä voinut tulla kysymykseen historiallisissa tutkimuksissa, helpotti edellinen kuitenkin jälkimäisen opettajatointa ja samalla myöskin julkaisutointa toiminnallaan. Hän näet presideerasi lukuisissa väitöstilaisuuksissa ja esti siten vielä suurempaa työtaakkaa lankeamasta Porthanin niskoille. Sillä tämä piti velvollisuutenaan johtaa väitöskirjain tarkastusta, kun muut eivät siihen suostuneet ja ylioppilaat tarvitsivat preesestä. Tuollainen ylenmääräinen presideeraaminen ei taas voinut olla väitöskirjoille eikä opettajan tutkimustoiminnalle eduksi. Siihen Porthan viittaa kirjoittaessaan vuonna 1797 Caloniukselle: "Useimmat toimeni ovat jo tulleet koneellisiksi, niin että ne eivät paljon kysy sielua. Väitöskirjojeni määrää tulee minun kuitenkin koettaa vähentää. Mutta kenen tulee astua sijaan? Veli ei usko kuinka vaikeata poikain on saada preesestä. Bilmark väsyy myöskin".[312]

Enemmän arvoinen oli kuitenkin se apu, jonka Porthan sai eri osista maata. Kun Mennander oli muuttanut Ruotsiin, tuli Porthan yhä yksinomaisemmin Suomen historiaa koskevien harrastusten keskustaksi ja tämä hänen merkityksensä on hyvin suureksi arvattava. 1780 luvun alulta on Porthan tällaisten puuhain etunenässä, joista edellisessä luvussa osaksi olen selkoa tehnyt. 1784 on hän puuttunut Suursillin sukuluettelon julkaisemiseen, kiiruhti sen lopullista valmistamista ja kehotti sitä painattamaan osittain.[313] Laajan kirjevaihdon kautta oli hän yhteydessä henkilöitten kanssa kaikkialla Suomessa. Kesän alulla vuonna 1795 oli hänen kirjoitettava niin paljon kirjeitä poismatkustavien ylioppilaitten ja maisterien mukana, että hänen muu kirjevaihtonsa keskeytyi.[314] Ja varmana voi pitää, että tämä kirjevaihto suureksi osaksi koski Suomen historiaakin.

Ei näet ollut historiantutkimus maaseuduiltakaan kokonaan hävinnyt, vaikka Aurora seuraa ei enää ollut sitä elvyttämässä ja Porthan valitteli, ettei täältä enää tahtonut saada apua Turun lehtiin. Tämän tutkimuksen edustajina mainittakoon ennen kaikkea Alopaeukset. Isä, M.J. Alopaeus oli jo 1770 vaiheilla nuorena kynmaasinlehtorina ruvennut kokoamaan aineksia Viipurin kymnaasin historiaan. Ja tässä auttoi Porthan häntä innokkaasti. Hänen välityksellään lähettää Calonius Alopaeukselle sen, mitä Palmsköldin kokoelmassa oli Viipurin koulua koskevaa. Itse lähettää hän 5. p. huhtik. 1796 muutamia tietoja Juustenista. Niinikään kesällä 1795 Porthan oli saanut toimekseen erään Kristiina kuningattaren kirjeen kopioituttamisen.[315] -- Alopaeuksen pojat olivat Porthanin oppilaita ja julkaisivat hänen johdollaan väitöskirjansa, joista yksi perustui isän käsikirjoitukseen. Kun yksi pojista P.J. Alopaeus vuonna 1793 omalla presidiollaan painatti väitöskirjan "Specimen Historiae Litterariae Fennicae", lienee Porthan sitä tarkastanut ja korjaillut.[316]

Myöskin jatkui Porthanin yhteistyötä suomenkielen ja mytologian tutkimisen alalla, josta jo edellä olen puhunutkin. 1780 luvullahan hän yhdessä Lencquistin kanssa julkaisi, kuten olen maininnut, "De superstitione Pennorum" ja silloin ilmestyi myöskin Gananderin mytologia, jonka valmistamisessa Porthan oli osallisena. Mutta 1780 luvun lopussa oli tämä työ vähenemässä, samalla kuin Porthanin omatkin tutkimukset tällä alalla lakkasivat. 1790 kuoli sitten Porthanin uskollinen auttaja Kristfrid Ganander.