Part 9

Porthanista oli jo tullut täysi turkulainen. Hän kertoi tarkkaan ja harrastuksella kaupungin merkkitapauksia, ja silminnähtävästi häntä huvittivat kaupunkiyhteiskunnan yleiset asiat. Hän kertoo kirjeissään, miten vuonna 1782 kummallisen oikkuisa talvi oli aiheuttanut rintatauteja ja kuumetta, miten hovioikeudessa oli vain viisi jäsentä jalkeilla ja vanha tinanvalaja Ståhlfothkin oli 97-vuotiaana tautiin kuollut. Tahi on hän huolissaan vedenpuutteesta, joka johtui siitä, että vanhat vesiväylät olivat kuivuneet ja uusia lähteitä läheisille pelloille purkautunut. Oppineen professorin henkilötuntemus oli suuri, hän tiesi kaikista jotakin, kaupunkilaisista ja maaseudunkin herrashenkilöistä.

Kuulkaamme vain, miten hän pitää Tukholmassa oleskelevaa Caloniusta tapausten tasalla. "Laihiander Närpiössä makaa pahasti sairaana", kertoo hän, "eikä luulla hänen enää pääsevän entisiin voimiinsa. Hovineuvos Johan Liliuksella oli myöskin kova kuumekohtaus, mutta on hän taas alkanut liikkua, tosin vain huoneissaan. Vielä elää kapteeni Willebrand, ja on kyennyt itse syömään ja nielemään, mutta on niin heikontunut, ettei hän kauvaa jaksa kestää. Hellenius on äsken saanut pojan. Että sihteeri Tihleman, heti palattuaan, vietti häitään entisen rouva Fagerströmin kanssa, lienen jo ennen kertonut ja niinikään muistaakseni luutnantti Vahlstedtin naimaliitosta mamseli Woivalénin, Augustinin kälyn kanssa."

Toverien kesken oli Porthan valmis arvostelemaan henkilöitä, eikä hän silloin sanojaan valinnut. Yksi oli suuri korppi, toinen idiooti ja aasi, kolmas roisto, lurjus ja niin edespäin samaan nuottiin. Näkee, miten yksityiskohtaisesti arvostelijaan koski kunkin olemus ja käytös, kuinka hän halusta olisi oikaissut ihmisten kieroja puolia ja miten häntä harmittivat heidän heikkoutensa ja virheensä. Siinä oli esimerkiksi hänen "serkkunsa" Steenman, joka äitinsä hemmottelemana oli menossa hunningolle ja hävittämässä isäpuolensa, professori Hassel-vainaan maakartanon. "Ispoisten viljan, yksin juhdatkin hän mielivaltaisesti myö, kun se hänen päähänsä pälkähtää", valittelee Porthan, "äitinsä hopeat ja muut tavarat on hän suureksi osaksi pantannut ja hävittänyt. Äiti elää aivan liiaksikin säästellen, mutta pojalla pitää olla yllin kyllin itselleen ja kumppaneilleen. Hänellä on vaunut ja hevonen, väliin kaksikin kaupungissa, mutta äidin pitää astua jalan iljangolla, niin että hän tässä syystalvella pahasti lankesi; eipä poika milloinkaan hänelle hevosta suo. Äiti lainaa rahaa ja poika sen heti kuluttaa."

Steenman ei hurjisteluillaan muita vahingottanut kuin itseään ja vanhaa äitiään. Missä oli kysymyksessä yleisetu ja yleisvahinko, missä virkamies menetteli väärin, riisti leivän kykenevämmiltä kanssahakijoiltaan, oli maalaisväestölle harmiksi ja pahennukseksi, siinä kävi asia Porthanista kaksin verroin tärkeäksi. Siinä hän tahtoi, jos tilaisuutta tarjoutui, itse toimia ja ehkäistä epäkohtain esiinpuhkeamista. Hän oli silloin loukatun oikeuden tulkki ja hän asettui vääryyttä kärsineitten puolustajaksi.

Etsiskö tähän esimerkkejä? Niitä voisi luetella monta Porthanin pitkältä elämänajalta, mutta muutamatkin riittävät näyttämään, millä tavalla Porthan yhteishyvän harrastajana koetti auttaa asioita oikealle tolallensa. Vuonna 1793 oli valittava kirkkoherra Uuteen Kaarlepyyhyn. Ehdolla olivat Porthanin sukulaiset Mathesius ja Granroth, molemmat ainakin Porthanin mielestä ansiokkaita miehiä. Silloin ilmaantui Uuteen Kaarlepyyhyn kirkkoherra Kikovius Oulusta, muka kylpeäkseen, mutta todella hän siellä juonillaan yllytti pitäjäläiset pyytämään hänet neljänneksi. "Tuo mies", kirjoittaa Porthan Caloniukselle, "on opinnoiltaan aasi, mutta naissankari ja käytökseltään liehakoiva, noita uusmuotisia keikailevia saarnamiehiämme, jotka puhuvat saarnastuolista koreita sanoja ilman sisältöä ja voivat elää kaikkien kanssa ilman että virka paljoakaan heidän mieltänsä painaa. Hänellä on ollut onnea kylläksi kun tuli pastoriksi Ouluun ja siellähän kelpaa tuollainen komea pappi maaherrankaupungissa rehentelemään. Opettajana Uudessa Kaarlepyyssä hän hävyttömällä tavalla laiminlöi virkansa. Pyyntökirjeessään Kuninkaalle hän on tehnyt sen tempun, että hän sanoo muka vain rakkaudesta entisiä seurakuntalaisiaan kohtaan tahtovansa vastaanottaa Uuden Kaarlepyyn, vaikka Oulu on edullisempi. Hänen pitäisi saada vastaukseksi, että olisi sääli hänen vahingokseen käyttää hyväksensä hänen hyvää sydäntään, jonkatähden hänet palkaksi on pidätettävä edullisemmassa Oulussa (joka, huomaa se!, on paljon huonompi)." Katkeroittuneena pyytää Porthan Tukholmassa oleskelevaa Caloniusta paljastamaan Kikoviuksen juonet asianomaisille, ilmoittaen samalla katsovansa sitä kaikkein paraimmaksi ystävyyden osotteeksi. Asia koski häntä läheisesti, koska hänen sukulaisiaan oli vaaliehdolla, mutta Kikoviuksen käytös oli myöskin loukannut hänen oikeudentuntoaan ja yleishyvän harrastustaan.

Ajatukset menevät suomalaiseen rahvaaseen. Sen runoluomiahan Porthan oli innostuen tutkinut, sen etua oli hän neuvonut saarnaajia tarkkaamaan. Ja suomen kieli oli hänelle käynyt rakkaaksi. Taisiko hän huomata, mikä rahvasta rasitti? Osasiko hän ottaa sen huolet omiksensa?

Porthan oli ensinnäkin katkeroittanut niistä itsekkäistä luokkapyyteistä, joilla kustavianisen ajan aateli pyrki tekemään muita säätyjä ja semminkin talonpoikaista rahvasta palvelijoikseen. Kun tieto Anjalan-liitosta alkoi levitä, kirjoitti hän eräälle ruotsalaiselle ystävälleen: "Tuota järjetöntä ja rikollista päähänpälkähdystä pitää jokainen akatemiamme jäsen, sekä opettajat että oppilaat, niin inhottavana, kuin sitä kaikissa suhteissa kannattaakin pitää, vieläpä koko kansakin näin ajattelee. Poikkeuksena ovat ehkä muutamat aateliset tuulihatut, joilla lienee se tosiaankin kaunis toivomus, että he liiviläiseen ja kuurilaiseen tapaan voisivat tehdä kanssaihmisensä orjiksi ja kohdella heitä kuin karjaa."

Porthanin oli muutenkin jo kylliksi sääli nälkävuosien ja sodan rasittamaa kansaa. Hän kuvailee huonoja vuodentulon toiveita sotakesänä 1788 ja jatkaa sitten: "Kun nyt talonpoika raukka tällaisena kovana aikana päälle päätteeksi on pakotettu varustamaan nihtinsä (rasitus, joka koskenee vain Suomea) ja reservimiehensä sekä palkkaamaan vielä täydennysmiehen tämän sijalle, saa kärsiä marsseista, ja kaikessa kiireessä on velvollinen hankkimaan kunnollisen miehen niitten pienten herrain vapaaehtoisten sijalle, joita moneen ruotuun oli pistetty j.n.e., niin voi huomata, miten surkuteltava maanmiehemme tila on. Hän on sentään kärsivällinen ja pitkämielinen; ja nälänhädällä on ainakin ollut se hänelle edullinen seuraus, että sodan pelosta huolimatta ei ole ollut puutetta sotamies-tarjokkaista, jotka ovat tarjonneet palvelustaan halvasta pestistä. Hevosista vain saavat ratsutilalliset kalliisti maksaa." Ja alkuvuodesta 1789 Porthan uudelleen kirjoittaa ystävälleen: "Rajalla on kaikki hiljaista, mutta sotatauti ei ole laannut: kauhistun kun sitä ajattelen. Onnettomalla tavalla on tauti ja kuolevaisuus levinnyt yli koko maankin. Miltä mahtavatkaan tilastolliset taulumme tältä vuodelta näyttää! Vaan käännyn pois näistä tuskallisista ajatuksista. Jumala meille antakoon rauhan! ja sallikoon meidän saada se kunniallinen tahi siedettävä!"

Rauhallinen edistys oli Porthanin toivomus. Siksipä hän haikealla ja pelokkaalla mielellä ajatteli kaikkea sitä ulkonaista sodan uhkaa ja sisällistä rauhattomuutta, joka 1790-luvulla ilmeni. Kustaa III, rauhanhäiritsijä, hän, joka oli antanut kauniita lupauksia painovapaudesta ja sananvapaudesta, mutta oli lupauksensa pettänyt ja ympäröinyt itsensä ilmiantajilla ja vakoojilla, turhanpäiväinen tuhlaaja ja pintapuolisuuden suosija, oli suomalaisen edistysmiehen inhoama. Ja tämä samaan aikaan kuin suurin osa ruotsalaisista oppineista oli täysverisiä kustavianeja ja muisteli kuningasta kuin pyhimpäin tunteittensa ilmestystä!

Kun Kustaa III oli kuollut ja hänen poikansa holhoojahallitus oli alkanut, toivoi Porthan maallensa parempia aikoja. Hän huomasi ilokseen, että vallanpitäjät olivat säästäväisiä ja järkeviä; hän oli kuullut nuoresta kuninkaasta paljon hyvää sanottavan. Silloin tuli Armfeltin salahanke hallitusta vastaan ilmi. Paljon se herätti Porthanissa huolta, synkkiä mietteitä ja ivallista arvostelua. Tietysti joutui Armfelt itse, joka oli päässyt pakenemaan Venäjälle, ensi sijassa saamaan arvostelusta osansa. "Niin vähän kuin minua huvittaisi nähdä Armfeltin ranskalaisen tavan mukaan telotettuna", kirjoittaa Porthan, "niin suuresti toivon kuitenkin saavani kuulla, että hän on jättänyt tämän maailman (jossa hän ei näy voivan elää rauhassa), mieluimmin sairauden kautta, sitä lähinnä matkalla sattuneen onnettomuuden johdosta: ellei hän nimittäin itse haluaisi jättää hyvästi." Hän tuli ajatelleeksi Anjalan miehiä Venäjällä ja Armfeltiä, joka nyt maanpakolaisena niinikään oli joutunut sinne, suomalaisia miehiä, jotka kerran toistensa vihollisina toimiessaan yhtä kevytmielisesti olivat uhranneet kansalaistensa hyvinvoinnin, maan rauhan ja valtakunnan arvonkin hurjille mieliteoillensa. Siellä he nyt saisivat mielinmäärin sopia Suomen tulevaisuudesta, Sprengtporten, joka oli uhraamaisillaan sen Venäjälle, ja Armfelt, sen kuninkaan uskottu, joka oli miettinyt vaihtaa pois uskollisen Suomenmaan Norjaan, kuin minkäkin vaihtotavaran. Parasta olisi, että toverukset haastaisivat toinen toisensa kaksintaisteluun pistooleilla ja että taistelulla olisi tuloksensa. Ja Porthanin mietteet palaavat uudelleen vanhaan toivomukseen: "Jumala sallikoon meidän pitää rauhaa ja hiljaisuutta ja, ellei yleisö voi lakata juonittelemasta ja vehkeilemästä, estäköön Hän kaikki seikkailukokeet." Tunteiltaan täydelleen hallituksen miehenä ei hän kuitenkaan saattanut olla ankarasti sen nurinkurisia toimenpiteitä arvostelematta. Suosikkijärjestelmä, joka syöpänä oli jäytänyt maan onnea, ei uuden hallituksenkaan aikana ottanut asettuakseen. Ja Porthan uskoo Caloniukselle mietteensä siitä: "On omituista, vaikka kyllä ihmisluonteen tuntijalle helposti käsitettävissä, että vallitsevat eivät huomaa, miten pienet laittomuudet (esimerkiksi virkoja annettaessa), etenkin juuri meidän maassamme, enemmän vaikuttavat maakuntalaisväestön ajatustapaan kuin suurten asiain käsittely, jota yleisö ei tunne eikä kykene arvostelemaan. Suosioon katsominen enemmän kuin taitoon ja ansioon vähäpätöisiä virkoja täytettäessä saattaa uskomattoman helposti kansan (joka aina epäilee tahi salaa vihaa ja kadehtii hallitsevia) luulemaan, etteivät asianomaiset ensinkään välitä oikeudesta eikä yleishyvästä. Tällä on ajanpitkään pahempia seurauksia, kuin tahdotaan uskoa." Ja kun suosikit, hallituksen käyttämät kätyrit, sattuivat olemaan miehiä, joiden entisyys ei antanut minkäänlaisia takeita heidän toimintansa laadusta, oli hallituksen menettely kaksin verroin moitittava. Holhoojahallitus nimitti Tukholman poliisimestariksi vuonna 1791 Ulholmin, entisen vaillingin-tekijän ja karkurin, joka turvakirjeen nojalla oli palannut maahansa. "Onko välttämätöntä tärkeissä tehtävissä käyttää tuollaisia välikappaleita", huudahtaa Porthan, "ja käyttää heitä asemissa, joissa kansalaisten henki ja menestys voi olla kysymyksessä? Mitenkä voi se muuta aikaansaada kuin herättää yleisössä epäluuloa ja pahennusta? -- -- -- Valtiolliset rikokset ja niiden rankaiseminen! Millaisia synkkiä mietteitä niistä synnyttää historia! Mutta" -- -- -- ja siinä hillitsee arvostelija kynänsä kulkua. Hän tahtoi olla varovainen: hän ei merkinnyt kirjeitään tuttavallisten mielenpurkaustensa vuoksi nimimerkillänsä ja sitäpaitsi hän oli pyytänyt Caloniusta ne polttamaan. Eikä hän malttanut olla varottamatta Caloniusta kaikesta varomattomuudesta, kun tämä kerran Tukholmaan vallitsevain pariin oli joutunut. "Toivon siis", tällainen oli huolestuneen ystävän neuvo, "että Veli, mikäli mahdollista, varoo joutumasta vedetyksi rannalta, sillä ulapalla ei mikään viisaus riitä suojelemaan tuulispäiltä. Anna anteeksi tämä mietelmä, mutta olen yhä selvemmin näkevinäni miten vaikutusvaltaisten neuvonantajain on vaikea varoa sotkeutumasta niiden kohtaloon, jotka äkkiä nousevat ja kukistuvat ja työskentelevät salassa toistensa turmioksi samalla kuin näyttävät olevan parhaita ystäviä."

Kaiken sen levottomuuden lisäksi, joka lähti Armfeltin salaliiton ilmitulosta ja hallituksen alottamasta salaliittolaisten tutkimisesta, tuli vielä huhu, että oli aikomus julistaa sota Ranskan vallankumousmiehiä vastaan. Porthan ei täysin tajunnut vallankumouksen maailmanhistoriallista merkitystä. Hänestä tuntui vain siltä, kuin kumoukselliset mietteet ja salahankkeet olisivat soaisseet ihmisten mielet ja sitten ruton tavoin tartutelleet koko aikakauden ajatustapaa. Hän ihmetteli ranskalaisten hourivaa vallattomuutta, kuuli heidän armeijansa käyvän voitosta voittoon, eikä voinut kyllin kummeksua tätä odottamatonta menestystä. "Kyllä nyt lienee mahdotonta kurittaa raivokasta kansaa", päättelee hän lopuksi, "ja tämä tapahtuma antaa runsaasti opetusta kaikille tahoille: suokoon Jumala, että kaikki käyttäisivät sitä hyväksensä."

Suuren maailman tapahtumat eivät toivehikkailta näyttäneet. Tuntuipa melkein siltä, kuin olisi viisas ja hyvää tarkoittava kaitselmus jättänyt hartaat työntekijänsä avuttomiksi maailman melskeeseen. Omassa isänmaassa ilmeni taantumusta kaikilla aloilla juuri sen kuninkaan aikana, josta suomalainen valistuksen ystävä niin suuria oli toivonut. Idästä uhkaili ihan ilmeinen raakuus ja tietämättömyys levetä vitkalleen mutta varmasti; Puola oli jaettu ja kohta ei mikään enää pidättänyt Idän jättiläistä; sodan uhka leijaili sieltäpäin synkkänä pilvenä. Mikä oli oleva onnettoman isänmaan kohtalona? Miten saivat säilyä ne vähäiset valistuksen siemenet, joita vaivoin oli kylvetty? "Meidän onnettoman maamme kohtalo lienee", valittelee Porthan, "ettei se milloinkaan täyteen kukoistukseensa ehdi. Niinpian kuin se vähän on ennättänyt tointua, tulee uusi sota ja tuo mukanansa uuden hävityksen." Isänmaanystävän mielessä kangasteli vaara, jota hän ei tahtonut luulla toteutuvaksi, mutta joka sittenkin, pakostakin tuntui välttämättömältä kohtalolta. Eikä hän voinut olla puhkeamatta huolestuneeseen huokaukseen: "Jumala varjelkoon meidän onnetonta synnyinmaatamme!"

X.

Nyt on kerrottava kuinka Porthan opetti oppilaitaan katselemaan maailmaa juuri samalla tavalla kuin hän itsekin oli sitä tottunut tarkkaamaan. Siihen oli hänestä olletikkin viisaustieteen opetus omiansa. Se, joka on sattumalta nähnyt niitä monia luentovihkoja, joita uutterat oppilaat ovat Porthanin luennoilla kirjoittaneet ja uskollisesti jälkimaailmalle säilyttäneet, on varmaankin ihmetellyt, että niiden joukossa on niin lukuisia luentojaksoja viisaustieteestä ja sen lähitieteistä. Yhtämittaa niiden kansilehdellä lukee: "Muistiinpanoja Herra Professorin ja Ritarin H. G. Porthanin Sielutieteen Luennoista", "Professori Porthanin Walleriuksen Logicasta pitämät luennot", "Siveysopillisia huomautuksia sepitettyjä Kirjastonhoitaja Porthanin Siveysopin Oppikirjan johdolla vuonna 1774", "Luentoja Rovasti Brunnmarkin Siveysopista, Kaunopuheen Professorin, Laajaltikuuluisan ja Korkeastioppineen Maisterin Henr. Gabr. Porthanin pitämiä" j.n.e. Ja näitä lukiessaan tulee itseksensä miettineeksi: mistä tämä viisaustieteen runsaus kaunopuheen opettajan opetusohjelmaan?

Ilmeisesti Porthan, joka koko elämänsä ajan taisteli opin ja valistuksen hyväksi, joka tunsi epäkohtain ja ennakkoluulojen ikäänkuin häntä mieskohtaisesti kiusaavan ja hartaasti halusi opinhaluisesta nuorisosta auttajia valistustaistelussaan, ilmeisesti hän juuri filosofian opetuksella toivoi palauttamattomasti piirtävänsä suomalaisen nuorison mieliin omain pyrkimystensä jäljet. Siinä oli tilaisuutta niitä selitellä ja perustella, osottaa, että se opintie, joka opettajan sanojen mukaan oli jyrkkä ja kaita, tosiaan oli kulkemisen arvoinen että se, joka tältä taipaleelta poikkesi oikealle tai vasemmalle, ei voinut perille tulla. Hänen filosofian opetuksensa onkin lakkaamatonta tienviittoomista: oikealla ovat ne ja ne, tuo ja tuokin tunnettu oppi ja käsitys, vasemmalla taas toiset harha-opit ja erehtymät. Tie kulkee tästä keskeltä, maltillinen, tarkka ja tunnollinen sen siitä löytääkin. Opettaja varotti oppilaitaan sokeasti hänen sanoihinsa luottamasta, itse arvostelemaan asioita ja päättämään jokaisesta erikseen; mutta pakostakin kasvatti hän heitä seuraamaan hänen, opettajan, suuntaa. Ja hän, kuten Tengström sanoo, jolla ei ollut puolisoa eikä lapsia, näki oppilaissaan ikäänkuin omaisensa ja siksi hän iloitsi löytäessään heissä oman luonteensa vastinetta.

Ensiksikin oli näytettävä tietämyksen laatu. Oli näet ollut useita sellaisia, jotka olivat väittäneet, ettei mitään varmaa tietoa voinut saada, koska muka maailma näyttäytyi ihmisille jonkunlaisena harhakuvana vain, heidän tietämättänsä millainen se todella oli. Ja muutamat olivat niinkin pitkälle epäilyksessään menneet, etteivät uskoneet mitään todellisuutta olevan olemassakaan. Mitä hyötyä silloin olisi opista ja tiedosta? Miksi silloin käy täisi koulua? Miksi hän, Porthan, luennoisi, ellei voisi ylioppilaille mitään varmuutta antaa?

Kun näin tärkeä asia oli kysymyksessä, täytyi se tarkoin selittää. Ja niin käy luennoitsija kuvailemaan miten ihmisten sisälliset ja ulkonaiset aistimukset aiheuttavat tietoa, miten tieto alkuperäisenä on aivan yksilöllistä -- Jos minä tunnustelen nuppua ja huomaan sen esimerkiksi kovaksi, näin havainnollisesti selittelee opettaja tiedon yksilöllisyyttä, "niin sanoo tuntoni vain, että juuri tuo nuppu on kova" --; muut sielunkyvyt yleistävät, yhdistävät ja kehittävät tätä alkuperäistä tietoa ja niin rakentuu kokonainen tietojärjestelmä. Ihmisellä on horjumaton usko siihen, että hänen tietämyksensä on todellista ja tämä luontainen vakaumus kykenee kumoamaan epäilijäin viisastelevat todistelut.

Mutta varovainen tulee olla käsitteitä muodostaessa. Ulkonaiset havainnot voivat pettää -- värejä esimerkiksi usein näkee väärin --; sisälliset toisinaan myöskin -- miten monella ihmisellä onkaan liiallinen käsitys henkisistä kyvyistään --. Mielikuvituksen voima tulee häiriten väliin ja intohimot sekottelevat ja väärentelevät mielteitä. Kaikki tämä kehottaa varovaisuuteen tietoa hankittaessa. Ylioppilaankin on hyvä järjestää opintonsa sopivalla tavalla. Hän valitkoon mukavan lukuajan, esimerkiksi aamun, jolloin hänen mielensä vielä on vapaa päivän vaikutelmista, vuokratkoon huoneen, joka on terveellinen ja yksinäinen, ja karttakoon ennen kaikkea intohimoja, jotka häiritsevät ajattelua. Kun ylioppilas on oppikirjan lukenut, hankkikoon hän itsellensä tarkan oppijärjestelmän, merkitköön vihkoon tärkeimmät kohdat, selvittäköön siihen sen, mikä on hämärää, ja olkoon asioita uskomatta ennenkuin on tarkoin arvostellut. Vaan tämä ei vielä riitä. Tulee luettua verrata muihin kirjoihin. "Muutamia kirjoja minulla on", näin Porthan neuvoo, "toisia taas ei ole, niitä on minun siis lainattava. Jos minulla on kirja itselläni, pitää minun vihossani aina viitata kuhunkin kirjan kohtaan, mikä jotakin asiaa selittää, mutta ellei minulla kirjaa ole, on minun kopioitava tärkein." Ja tämän mukaisesti ilmenivät oppilaitten opintovihkoihin tarkan ja tasapuolisen tiedon ensimäiset, kömpelöt alkeet.

Ylioppilaan tieto ei voinut eikä saanut olla ainoastaan ammattitietoa, sen piti ulottua kaikkiin tärkeimpiin tieteisiin, olla ainakin heikko mukaelma opettajan monitietoisuudesta. Esitettyään näet oppilailleen mitä kouluissa oli luettava, jatkaa Porthan: "Kun tullaan akatemiaan, on hiukan enemmän syvennyttävä asiaan. Logiika ja moraali olkoot opinsijoilla luettavanamme. Metafysiika, ei kuitenkaan ontologia, vaan sielutiede ja kosmologia, sitten latinalainen teologia, matematiika, kemia, taloustiede, itämaiset kielet, kreikka, heprea j.n.e. Sillä välin ei saa antaa kouluoppinsa hälvetä. On omituinen henki akatemioissa, kun ei osata neljää laskutapaa, laiminlyödään maantiedettä ja historiaa; tulee tuntea hiukan lakia, terveysoppia, luonnontiedettä j.n.e., vieläpä kirjallisuuteen vähän perehtyä, se kun voi olla hauskuudeksi." Tämä monipuolinen ja varma oppi vasta teki ylioppilaan elämästä täysikelpoisen, onnekkaan ja kanssaihmisillekin onnea tuottavan.

Ehdottomana edellytyksenä oli kumminkin oikean opin ohessa siveellinen elämä. Jos muistuttelemme mieleemme siveydellistä tilaa, pääkaupunkilaisten ryhditöntä elämää, loppumattomia rakkausseikkailuja kustavianisesta hovista, virkamiesten itse kuninkaallisen linnan sivurakennuksessa toimeenpanemia toisarvoisia tanssiaisia, himokasta hymyilyä rococo-ajan ylimysten kuvissa, salaisia tahi peittelemättömiä viittauksia lukemattomissa kirjeissä, konsistorion pöytäkirjain törkeitä juttuja ja ylioppilaselämän erehtymiä, selvenee meille siveysopin tärkeys. Ja jos senlisäksi vielä palautamme muistiimme kaikki ne nurinkuriset ja naurettavat tahi ikävät ja intohimoiset luonteet, joista Porthan jo useasti oli saanut kylläkseen ja joihin tässäkin esityksessä joskus on viitattu, tajuamme, ettei siveysoppi voinut olla vain ilmeisimmistä siveysrikoksista varottavaa oppia. Samalla selvenee myöskin miksi moraaliset viikkolehdet olivat muodissa, miksi saksalaisen Gellertin satuja tahi englantilaisten kirjoittajain siveysromaaneja niin mielellään luettiin ja miksi siveysopilla oli niin suuri sija oppiaineitten joukossa.

Ranskalaiset materialistit olivat yrittäneet tehdä ihmisestä aisti-eläintä, konetta, jota vietit vetivät, sokeat luonnonlait ohjasivat. He ja heidän edeltäjänsä, muutamat mainiot viisaustieteilijät, olivat uskaltaneet kokonansa kieltää inhimillisen tahdonvapauden ja samalla toiminnan vastuunalaisuuden. Tämä vaarallinen oppi oli osotettava ehdottomasti vääräksi --. niin käsitti Porthan asian -- etteivät ylioppilaat viehättyisi sen mukaisesti heittäytymään halujensa ja mielitekojensa varaan. "Spinoza, Hobbes ja Bayle ovat väittäneet, ettei ihmisellä ole mitään vapautta, vaan on hän pelkkä kone: mutta jokaisen sisällinen kokemus todistaa tätä lauselmaa vastaan. Jos ihminen olisi vain kone, olisivat kaikki hulluja, jotka luennoivat moraalia, säätävät lakeja, neuvovat j.n.e. Vapauden sisäinen tunto on niin syvälle painunut sielun syvyyteen, että jos joku, vaikka kuinkakin konstikkailla ja oppineilla todisteluilla tahtoisi saada meidät vakuutetuiksi vastakkaisesta asiain tilasta, niin sisällinen tietomme sen kumoaisi", lausuu Porthan.

Ihminen oli toimistaan täysin vastuunalainen. Kaitselmus oli vain antanut hänelle lukemattomat toiminnan mahdollisuudet ja samalla vastaavat velvollisuudet. Itsekkyys oli tosin jokaisen ihmisen sisin vaikutin, ensimäinen ja ainoa viettien ja pyrkimysten alkusyy. Mutta jokaiselle oli myöskin annettu järki, joka sanoi, että hänen täytyi olla hyödyksi maailmassa, auttaa lähimmäisiään ja edistää yleistä edistystä, jos tahtoi tulla onnelliseksi ja menestyä. Järki ja kokemus ovat vähitellen opettaneet ihmisiä hillitsemään itsekkäitä intohimojaan, toimimaan siveellisesti ja noudattamaan omantunnon ääntä. Omatunto? Mistä se on tullut ja mitä se on? Se on samaa kuin siveellinen vaisto. "Jokaisella ihmisellä on tämä tunne kokoonpantu kahdenlaisista hämäristä mielteistä. Muutamat syntyvät välittömästi ihmisen luonteesta ja alituisista kokemuksista, joita aina siitä asti kuin on osannut aistejaan käyttää on saanut itsestään ja muista ihmisistä. Monet mielteet ovat taas himmeiksi käyneitä vaikutelmia, joita ihmiseen on opetuksesta, kasvatuksesta, esimerkeistä ja uskonnosta jäänyt. Ne ovat toisiinsa sekottuneet eikä niitä voida toisistaan erottaa selvyyden eikä muunkaan tunnusmerkin mukaan."