Part 6

Muutamia, vielä heikkoja yrityksiä oli kumminkin tehty göttingeniläisten viittaamaan suuntaan. Jo vuonna 1759 oli suomalainen Lindheim perinpohjaisesti ja taitavasti todistanut, että lappalaiset ja suomalaiset olivat kerrassaan eri kansaa kieleltään ja sukuperältään; islantilaisten mainitsemat "finnar" olivat lappalaisia, ei suomalaisia. Samansuuntaisiin tuloksiin tuli suomenkieltä ja historiaa harrastava kirkkoherra Erik Lencqvist. Hän ei tosin ollenkaan epäile, etteivät suomalaiset olisi skyytein jälkeläisiä, sitähän todistaa muka venäläisten heille antama tschudi-nimikin. Mutta he ovat tulleet Venäjältä varsin myöhäisinä aikoina, vielä Kristuksen syntymän aikaan ovat he asuneet Itämeren itäpuolella ja eläneet maanviljelyksestä.

Näin erotettiin suomalaisten historia vanhimmasta Skandinavian muinaisuudesta; suomalaisilla oli erikoinen muinaisuutensa kaukana Volgan rannoilla. Sitä oli siis tutkittava eriksensä, itsenäisesti. Lencqvist omasta puolestansa oli täydelleen vakuutettu sen suuruudesta ja loistosta, sillä hänen kansansa oli ikivanhaa skyytalaista sukujuurta, vanhempaa kuin itse ylpeät svealaiset ja göötalaiset. Hänen kielensä oli emäkieli, josta viro ja lappi, tscheremissi, mordva, voguuli ja unkari aikain kuluessa olivat lähteneet. Vaikka nämät muut kielet olivat muuttuneet niinkuin useimmat Europan kielet, oli suomalainen pääkieli pysynyt suunnillensa samanlaisena, puhtaana ja sekoittumattomana aina Babelin sekaannuksesta asti. Turhaa siis oli, että Rudbeck etsi sen alkuperää juutalaisista, yhtä turhaa kuin ruotsalaisten yritys asettaa Forniother suomalaisten kantaisäksi heidän oikean esi-isänsä Ukon sijaan. -- Tällainen oli innokkaan suomen kielen ja suomalaisuuden ystävän käsitys: on kuin kuulisi itse Jusleniuksen puhuvan ja kumminkin sulaa siinä merkillisesti yhteen vanha oletus ja uudenaikainen tutkimus, keskellä ruotsalaisilta historioitsijoilta perittyjä mielipiteitä viitataan Strahlenbergiin, Büschingiin ja heitä myöhempiin saksalaisiin tutkijoihin.

Ilmeisesti oli Porthan 1770-luvulla samantapaisella kannalla. Vuonna 1766 oli hän olettanut suomalaisten runojen olevan heprealaista alkuperää ja lisännyt arvelunaan, että runo-nimikin oli juutalaista perua. Seuraavina vuosina näkyy hän tutkineen suomea ja jonkun verran sen sukukieliäkin; Turun Sanomain ensimäisiin numeroihin kirjoitti hän selonteon unkarilaisen munkin Johannes Sainovicsin teoksesta _Demonstratio idioma Ungarorum et Lapponum idem esse_ (Todistus että unkarin- ja lapin-kieli on sama kieli). Tästä selonteosta käy selville, että Porthan jo silloin oli tarkka suomenkielen rakennuksen tuntija ja oli vähän unkariinkin perehtynyt. Hän vertailee mielellänsä näitä kieliä heprean kieleen. Kirjoituksensa lopussa hän huomauttaa miten tärkeätä olisi perehtyä suomensukuisiin kieliin ja tehdä vertailuja niiden välillä. "On epäämätöntä", lausuu hän, "että kaikissa kolmessa kielessä täysin taitava henkilö kykenisi tekemään monta hyödyllistä muistutusta niiden keskinäiseksi eduksi; ehkäpä voisi hän hiukan valaista kysymystä kansakuntain sukulaisuudestakin."

Suomalaisten alkuperästä ja asuinpaikoista ei kirjoittaja ota mitään varmaa sanoakseen. Mutta 1770-luvun lopulla hän liittyen göttingeniläisten ja samalla Lencqvistin mielipiteeseen lausuu: "Suomalaiset, permalaiset, lappalaiset y.m. Tämä kansa muodostaa vielä suuren osan valtakunnan asukkaista. Kaikki asianhaarat vahvistavat vanhimman venäläisen historian todistuksen, joka esittää ne valtakunnan pohjoisosan vanhimpina asukkaina, Väinäjoen, ylisen Volgan, Vienajoen y.m. seutuvilla." Samalla ovat suomalaiset Porthanista kuten Lencqvististä skyytein jälkeläisiä ja täydellä itsetunnolla hän P.A. Gaddin kanssa sepittämässään ohjelmarunossa Turun Sanomain alkajaisiksi laulaa: "Kansa skyytein sukua ja pohjan vanhimpia heimoja."

* * * * *

Aina silloin tällöin vertailivat tutkijat suomenkielisiä sivistysesineitten, työkalujen, vaatteitten, rakennuksen osain y.m. tavarain, joiden käyttö osotti jonkinlaista sivistystä, nimiä vieraskielisiin. Ne nimet, jotka olivat muilta lainattuja, osottivat -- niin ajateltiin -- että niillä merkittyjen esineittenkin käyttö oli vierailta kansoilta otettu lainatavara; mutta kotimaiset nimet tiesivät esineiden ikivanhaa tuntemista ja käyttämistä. Tällä tavalla oli Juslenius mielestään todistanut suomalaisten ikivanhan valtakunnan muinaista mahtavuutta ja sivistystä -- tuota omaperäistä sivistystä, jonka kateelliset ruotsalaiset muka olivat hävittäneet.

Kun sitten ranskalaisten kirjailijain kautta kävi yleiseksi se käsitys, että historian ensi sijassa tuli kuvailla sivistyksen kehittymistä, oli tuo elävistä kielistä saatu apukeino erittäin tervetullut sivistyksen varhaisimpia vaiheita tutkittaessa. Ruotsalaiset kirjoittajat sitä silloin tällöin Suomen historiaa tutkiessaan käyttivät; he vertailivat suomea ruotsiin, gootinkieleen tahi venäjään. Professori Gadd tutki tällä tavoin väitöskirjainsa alussa jonkinlaiseksi johdannoksi suomalaisten taloudellista tilaa ja kun hän vuonna 1775 kirjoitti laajanlaisen selonteon maamme elinkeinojen tilasta ja niiden edistämisestä, alkaa hän sen tarkalla kuvauksella suomalaisten sivistyksestä pakanuuden aikana. Kuvauksensa hän on luonut päätellen mitkä sanat olivat alkujansa suomenkielisiä ja mitä sivistysesineitä suomalaiset jo pakanuudenaikana tunsivat.

Porthania huvittivat sivistyssanain vertailut suuresti. Hän sai käsiinsä ruotsalaisen Ihren tuollaisten vertailujen pohjalle laatiman kuvauksen ruotsalaisten muinaisesta alkuperäisestä yksinkertaisuudesta ja tuli sen johdosta miettineeksi mitkä noista Ihren luettelemista sanoista olivat suomenkielessä alkuperäisinä, mitkä taas ruotsista lainattuja. Hän merkitsi vertailunsa paperiliuskalle ja talletti sen vastaisuuden varalle.

Näin aukeni yhä uusia mahdollisuuksia Suomen historian tuntemiseen; ne tuntuivat varsin runsailta ja paljoa lupaavilta. Kaikki vanhat kirjeet ja asiakirjat, joita Turun lehdissä julkaistiin, saattoivat aavistamaan Suomen sivistyksen vaiheita aina keskiajalta asti ja nyt viekotteli kaukainen pakanallinen sivistyskin puoleksi paljastuen tutkijain uteliaille katseille.

VI.

Yliopiston vanha kaunopuheen professori Henrik Hassel oli puolen vuosisataa kestäneen opettajatoimensa jälkeen vihdoin väsyneenä ja sairaana vetäytynyt lepoon. Vanhoiksi ja kivulloisiksi olivat useat hänen virkaveljistäänkin käyneet, jumaluusopin professorit Ross ja Pryss olivat jo haudan partaalla, elähtänyt ja kykenemätön oli myöskin metafysikan opettaja Nääf. Niinpä avautui akatemian nuorille kyvykkäille dosenteille toiveita päästä professoreiksi, päästä samalla toteuttamaan uusia, mielissä hautuneita aatteita ja oppeja opettajatoimessa ja akatemian hallinnossa. Ensimäisiä heistä oli Porthan, joka jo läheni neljättäkymmentä ikävuottaan ja oli toistakymmentä vuotta yliopiston opettajana ollut. Hän jo kaipasi parempaa rahallista toimeentuloa ja varmempaa virka-asemaakin tehtyänsä tähän asti työtä vähäpätöisestä palkkiosta.

Hiukan Porthan lienee epäröinyt, pyrkisikö kaunopuheen vaiko metafysikan opettajaksi; näytti nimittäin hetkisen siltä, kuin olisi viimemainittu virka nopeampaa palkkaa luvannut. Mutta kaunopuheisuus viehätti paljon enemmän. Porthan suostui v. 1775 aluksi palkatta hoitamaan Hasselin virkaa, kunnes hänet, edeltäjänsä kuoltua, vuonna 1777 nimitettiin vakinaiseksi kaunopuheen opettajaksi.

Vähän toista vuotta oli Porthan ollut uudessa virassaan, kun hän lähti opintomatkalle Saksaan. Jo kauvan oli hän sitä ajatellut. Saksan tieteellinen elämä oli virkeä, sen yliopistot laajalti tunnetuita. Porthan kuten virkaveljensäkin oli vuosikausia mielenkiinnolla seurannut saksalaisia aikakauskirjoja, lukenut niiden vilkkaita riitakirjoituksia ja keskustellut niistä toveripiireissä. Hän oli nähnyt, että saksalainen kirjallisuus vuosi vuodelta kävi tärkeämmäksi, se oli vaikuttanut suuresti hänen omiin töihinsä ja tutkimuksiinsa ja sen tuloksia omistamalla tunsi hän ehtineensä edistyneemmälle kannalle kuin monet muut suomalaiset tiedemiehet. Näin ollen kypsyi hänessä ajatus päästä itse lähtemään saksalaisen tieteen viljelyspaikoille, tutustumaan yliopisto-elämään ja professoreihin, jotta hän vastaisuudessakin sitten voisi ylläpitää kirjeellisesti heidän kanssaan yhteyttä. Tiedustelemalla sikäläisiä kirjakauppa-oloja toivoi Porthan voivansa yliopiston kirjastoakin hyödyttää.

Toukokuussa vuonna 1779 Porthan lähti matkalle. Hän kulki laivalla Lybekkiin, sitten Hampuriin ja edelleen postirattailla epätasaisia, kuoppaisia teitä Göttingeniin. Niin oli hän Saksan virkeimmässä yliopisto-kaupungissa, yhdessä uudenaikaisen tieteen pesäpaikoista. Yliopistolliset luennot jatkuivat siellä pitkin päivää, seitsemästä aamulla kahdeksaan illalla; kun kello löi tornissa, täyttyivät kadut luennoille kiiruhtavista tahi sieltä palaavista ylioppilaista. Porthankin kulki luentoja kuulemassa, tutustui opettajiin ja käytti ahkerasti akatemian suurta kirjastoa.

Professorit olivat maineeltaan hänelle jo entuudestaan tuttuja; nyt hän oppi tuntemaan ne henkilöinä. Michaëlis oli samalla jumaluusoppinut ja itämaisten kielten tutkija; tarkoin perehtyneenä Pyhän maan luontoon ja kansaan saattoi hän luontevasti selitellä raamattua uudelta kannalta, kirjana, jossa kansan elämä itämaisine tapoineen kuvastui. Heprean sukulaiskielten tutkijana osasi hän antaa pyhän kirjan sanoille uuden merkityksen, useinpa uuden, oikeamman kieliasunkin. Niin näytti raamattu Michaëliksen käsissä ihmeen selvältä ja jokapäiväiseltä, mutta samalla niin järkiperäiseltä kuin olisi siitä kaikki pyhyyden lämmin loiste haihtunut. Michaëliksen rinnalla työskenteli hänen entinen oppilaansa Schlözer, joka selitteli historian asiakirjoja meikein kuin Michaëlis raamattua. Yhtä tarkoin otti hän selkoa näiden todellisesta sisällöstä ja sanamuodosta, poistaen säälittä entiset olettelut ja väärinkäsitykset ja yhtä elävinä ja jokapäiväisinä, melkein nykyaikaisina esiintyivät hänelle historian henkilöt. Laajalti matkustellut hän oli, erittäinkin olivat Ruotsi ja Venäjä, näiden maiden kieli ja muinaisuus hänelle tunnettuja ja Suomen heimon esihistoriaakin oli hän, kuten edellä meille selvisi, taitavasti selitellyt. Siinä mahtoi olla aihetta ajatusten vaihtoon ja uusien aiheitten heräämistä.

Entäs sitten Heyne, göttingeniläinen kaunopuheen ja runouden professori! Luennoillaan ja seminaariharjoituksillaan tutustutti hän oppilaitansa antiikin kansain vanhimpaan sivistykseen, teki vertauksia oman aikansa villikansoihin, joiden alkuperäiset tavat tuntuivat muistuttavan latinalaisten kirjailijain kuvauksia. Näin hän rakenteli antiikin sivistyshistoriaa ja mietiskeli siinä samalla toistakin yleisempää ainetta: millainen inhimillinen sivistys oli alkuasteillaan ollut ja miten levinnyt. Ja sitten hän selitteli, kuinka antiikin teokset näissä sivistysoloissa olivat kirjoitetut, mitä kirjoittajat teoksissaan oikeastaan ilmoittivat ja kuinka he olivat ne kokoonpanneet. Heynen seminareissa istui tulevan Saksan henkisiä kykyjä, siellä oli v. Humboldt ja Voss, joka kerran oli kääntävä Homeeroksen saksaksi, siellä sai alkeistietonsa Wolff, joka ensinnä otaksui, että Homeeroksen eepos oli kokonaisen laulajaryhmän laatima eikä sokean runoilijan erikoistuote.

Eipä ihmettä, että Porthan tässä seurapiirissä viihtyi lähemmäs parin kuukauden ajan. Hän katseli kaikkia yliopistollisia laitoksia, kävi tähtitornissa ja kasvitieteellisessä puutarhassa, oli tiedeseuran kokouksissa ja akateemisissa väittelytilaisuuksissa. Vaikkakin sekä professorien opettajatoimessa että ylioppilas-elämässä hänen mielestänsä oli yksityisiä varjopuolia, ei Porthan siltä voinut olla viehättymättä henkisen elämän uhkeudesta ja yltäkylläisyydestä.

Elokuu lienee jo melkein ollut puolivälissä, kun matkailijamme jätti Göttingenin alkaaksensa kiertomatkaa Keski-Saksan kaupunkeihin. Matka kulki muun muassa Erfurtiin, Leipzigiin, Dresdeniin, Jenaan, Wittenbergiin ja Halleen. Kaikkialla nähtävää ja opittavaa, vähän väliä oppineita tuttavuuksia. Leipzig ja Halle olivat Göttingenin rinnalla Saksan etevimmät yliopistot. Hallessa oli yliopiston yhteydessä hyvä pappisseminaari, jossa valmistettiin kirkon miehiä, mutta joitakuita vuosia sitten myöskin koulunopettajia heidän tulevia toimialojaan varten. Erikoinen koulunopettajan sivistys ja kasvatusopillinen kouluutus oli näet uusin uutuus Saksan yliopistoissa, jota sieti mukailla ja siirtää muuallekin.

Paluumatka kävi Tukholman kautta ja sieltä ehti Porthan kotimaahansa juuri joulun edellä 1779. Mukanaan toi hän joukon uusinta tieteellistä kirjallisuutta, tuoreita kokemuksia ja vaikutuksia sekä paljon muistoja Saksan suurista yliopistoista, niiden virkeästä elämästä ja niiden mainioista opettajista. Ja kotona tapasi hän olot entisellänsä. Täällä odottivat kaikki vanhat harrastukset, keskenjääneet väitöskirjat kirjastonhistoriasta ja suomalaisesta runoudesta, Aurora-seuran lehti, joka sillävälin oli kuollut, mutta ei saanut kuolleeksi jäädä, ja ennen kaikkea yliopistollinen opettajatoimi, joka enimmän työn itsellensä vaati ja jonka ympärille kaikki muu työ oli ryhmitettävä.

Luennot alkoivat taas entiseen tapaansa kello kahdelta iltapäivällä akatemian pienemmässä oppisalissa. Sali oli matala ja kostea, sillä vastapäätä olevan tuomiokirkon korkea seinä esti täyttä päivänvaloa sisääntunkemasta ja kirkkomaalta tihkui vettä seinän lävitse sisään. Talvella siellä oli sietämätöntä, sillä huonetta ei saattanut lämmittää. "Professori, jonka vain yhden tunnin tarvitsee olla akatemiassa", lausuu Porthan, "ja ainakin voi varustautua kovaa kylmyyttä vastaan, ei siitä niin pahasti kärsi. Mutta köyhät nuorukaiset, jotka usein ovat talvivaatteilla huonosti varustetut, ovat pakotetut monta tuntia perätysten (jos yhtäjaksoisesti tahtovat seurata heille esitettyjä tieteitä) kärsimään pakkasta." Ja tähän Porthan vielä valitellen lisää: "Jokainen käsittää helposti, millaisella halulla ja tarkkuudella nuoriso, kun kylmyys sitä ahdistaa, esitystä kuuntelee. Usein on mahdotonta merkitä muistiin mitä kuulee. Hiljaisuus, jonka kuunneltaessa pitäisi vallita, häiriintyy usein liikkeistä ja melusta, jonka kokeet kylmän estämiseksi aiheuttavat."

Mutta Porthanista tuntui siltä, ettei talven kylmyys yksinänsä haitannut akateemisia opinnolta. Nautinnon ja elämänilon henki, joka alustapitäen oli ollut hänelle vastenmielinen, mutta jonka ilmauksiin hän Aurora-seurassa näytti suostuneen, alkoi entistä enemmän villitä akateemista nuorisoa. "Nuorisomme alkaa luulla voivansa käyttää toisella tavalla varojaan paremmin, kuin viipymällä kauvan akatemiassa ja hankkimalla maisterin arvon", valittelee Porthan 1781. "Silminnähtävästi vähenee myöskin työteliäisyys ja ylellinen elintapa tulee tavalliseksi tehden heidän oleskelunsa akatemiassa yhä kalliimmaksi." Vielä harmillisempaa oli, että opettajissakin oli velttoja ja välinpitämättömiä henkilöitä, jotka juuri ja juuri virkansa hoitivat, mutta muuten kuluttivat päivänsä huveissaan ja mieliteoissaan. Esimerkiksi Kreander, taloustieteen professori, kuuluisan Kalmin jälkeläinen! "Hänen luonteensa näkyy yhä selvemmin", sanoo Porthan; "sittenkuin hän on saanut käsiinsä rahat Kalmin matkakertomuksen lopettamista varten, ei hän enää sitä ajattelekkaan. On kumminkin vahinko, että käsikirjoitus hänen kynsiinsä joutui. Kalmin tapaan luennoi hän kokonaisia lukukausia pellonviljelyksen, niitynhoidon y.m. hyödystä; ja siirtyy aineesta toiseen ilman järkeä ja järjestystä. On myöskin käynyt niin laiskaksi, ettei viitsi kunnolleen luentojaan valmistaa eikä niitä yhtäjaksoisesti pitää; vaan lähettää vähän päästä kuulijoilleen peruutusilmoituksen." Kreanderin tapaisia oli muitakin: adjunkti Alanus, joka tottuneena kuluttamaan aamupäivänsä piipun ja kahvikupin ääressä sekä kävelemään päivät päästään alushoususillaan pitkin lattiaa, valitteli surkeasti töittensä paljoutta; Bonsdorff, joka matkusteli maaseuduilla taloja ja riihiä rakennuttamassa ja kaupungissa pani toimeen iltamia ja tanssiaisia tanssien niissä kuin koulupoika; dosentti Ingman, joka konsistorien kertomuksen mukaan "olisi, jos virkaansa jäisi, häpeä akatemialle ja pahennus opiskelevalle nuorisolle, joka on nähnyt hänen makaavan katuojissa, tietää, että hän on juonut järjen päästänsä, sekä tietää yhtä vähän kuin konsistoriokaan missä hän asuu". Luetteloa voisi jatkaa, mutta riittäähän tämäkin osottamaan, että Tukholmasta tuleva nautinnonhalu yhtyneenä 1750- ja 1760-lukujen velttoon henkeen ei akatemialle hyviä seurauksia tuottanut. Ja pahennusta ajan pitkään jatkui, tuntuipa siltä kuin se olisi enentynyt. Opintojen sovittaminen käytännölliseen elämään oli kyllä suureksi hyödyksi, mutta joskus oli vaara lähellä, että käytännölliset harrastukset opin kokonansa syrjäyttivät. "Edellisiin aikoihin verraten pyrkii vahingollinen henki tunkeutumaan dosentteihimme," sanoo Porthan, "heidän pitäessään akateemisia toimia sivutyönä ja halutessaan sekaantua muihin asioihin sekä mieluummin niiden kautta kuin opettamalla hankkia elatuksensa; mistä on seurauksena, etteivät he vastedeskään, kun tulevat vakinaisiin virkoihin, antaudu lukutyöhön, vaan mieluummin kuluttavat aikansa muissa toimissa; ei taloudellinenkaan into, joka on vallannut osan yliopistomiehistämme, ole juuri minun mieleni mukainen."

Varakansleri Jaakko Haartman, joka vuonna 1776 virkaan tultuaan oli päättänyt poistaa juurinensa kaikki siihen astiset huolimattomuudet ja velttoudet virantoimituksessa, antoi vain aihetta yhtämittaisiin riitoihin ja rettelöihin, siten professorien opetustointa haitaten. Pikkumaisella tavallaan kaikkiin akatemian asioihin sekaantumalla oli hän näet niin katkeroittanut vapauteen tottuneet professorit, että he konsistoriossa säännöllisesti häntä vastustivat ja venyttivät istuntoja ylenmäärin. "Akateeminen konsistorio on tähän aikaan ollut usein koolla", kertoo Porthan vuonna 1780. "Kun varakanslerillamme aina on keskustelun aiheita, emme milloinkaan voi erota ennen yhtä: aineet ovat tämäntapaisia: onko väärin, että rehtori omin luvin määräsi Schalbergin virkaanastujaispäivän asiaa konsistoriossa puheeksi saattamatta. -- -- Ovatko stipendiatein väittelyt (joissa nimienhuudon tulee tapahtua) pidettävät stipendiatiluettelon tarkistamisen jälkeen vaiko sitä ennen. -- -- Näistä tärkeistä kysymyksistä on pidetty monen arkin pituisia pöytäkirjoja, erittäinkin viimemainitusta, joka on antanut meille työtä moneksi kuukaudeksi."

Niinkuin asiat hänestä tarkoituksenmukaisilta näyttivät niin Porthan niitä käsitteli, jos kohta tuntuu joskus siltä, että muodollinen oikeus ei ole hänen puolellansa. Kun varakansleri helmikuulla 1783 vaati ihan yksityiskohtiin asti seikkaperäisiä tietoja yliopiston opettajain luennoista kanslerille annettavaksi, ei Porthan voinut olla pahaa mieltään tämän johdosta purkamatta. Siihen hänellä oli sitä enemmän syytä, kun luettelot ennen olivat jätetyt aivan lyhyet ja varakansleri niiden huolettomasta laadinnasta erikoisesti moitti Porthania ja muutamaa muuta nuorempaa professoria. "Mitähän Kansleri siitä mahtaa hyötyä", selitteli Porthan vanhalle suosijalleen Mennanderille, "että hän näkee kuinka monta Horatiuksen säettä kunakin päivänä olen selittänyt (jos nimittäin voisikin luulla hänellä olevan aikaa ja halua käymään läpi meidän luentoluettelojamme)? Ja jos minun vielä tulee määritellä säkeitten sisältö, on minun kopioitava luentoni täydellisesti. Sellaisella tarkastelulla, kun asianomaiset itse eivät ole läsnä, ei voiteta mitään, mutta aina vain tulee häirityksi ja lopulta pakostakin kyllästyy. Kukapa minua estää, ellen omantuntoni tähden tahdo kunnolleen hoitaa tointani, kerskaamasta sellaisesta, mitä en ikänä ole luennoinut? Ei tällaisestakaan puutu esimerkkejä."

Varakansleri tahtoi opettajain opetusaikaakin pitentää. Lukukaudet olivat alkaneet lokakuun ja helmikuun alulla, koskapa ylioppilaat eivät sitä ennen lomiltaan palanneet; konsistorion kokouspäivinä, väittäjäisinä ja saarnainvalmistuspäivinä pyhiä vastaan oli luennoista ollut vapautusta; pääsiäis- ja helluntailupa kestivät suunnillensa kaksi viikkoa; syyslukukausi loppui kun tuli rekikeli ja ylioppilaat lähtivät ajamaan kotiseuduilleen, kevätlukukausi taas toukokuun loppupuolella. Nyt vaati varakansleri lupia vähemmiksi ja lukukausia pitemmiksi, vaikkei hänellä siihen edes selvää lainmääräystä ollut. Porthan Mennanderille taaskin valitteli piispan menettelyä, kuvasi omaa työlästä opetustointaan ja lausui lopuksi: "Monet virkaveljistäni eivät suinkaan myöskään ole toimettomina. Ja kumminkin meitä kaikkia leväperäisyydestä moititaan. Parasta lienee, että me tästä lähtein olemme sellaisia, miksi meitä sanotaan ja samalla totumme aasin kärsivällisyyteen tahi tulemme välinpitämättömiksi siitä mitä meistä sanotaan."

Kohtuuttomilla vaatimuksillaan varakansleri Porthanin mielestä vain opetustointa haittasi; pahempaa hän sai aikaan tekemällä palkkavuorot filosofisessa tiedekunnassa vallan sekaviksi. Kun päällepäätteeksi muutamat professorit olivat eronneet pidättäen itsellensä täydet palkkaedut, niin oli professoreiksi pyrkijöillä hyvin huonoja toiveita päästä säännöllisille palkoille. Alkoi olla puute dosenteista ja apulaisista sekä yleensä kelvollisista nuorista tiedemiehistä.

VII.

Tällaiset olivat akatemian olot, kun Porthanin hedelmällisimmät opetus- ja tutkimusvuodet alkoivat. Akateemista toimintaansa kuvailee Porthan vuonna 1783 tähän tapaan: "Minä luennoin julkisia luentotuntejani 12 tuntia viikossa; kertaan julkisia luentojani 2 tuntia; minulla on osakunnan kokouksia joka keskiviikko ja lauvantai kolme tuntia sekä vastaanotan ja korjaan ylioppilasten kirjoituksia samoina päivinä kello 7:stä aamulla kello kahteentoista. Enempää en luulisi saksalaisenkaan professorin ehtivän. Tarvitsemme sitten aikaa luennoille valmistautuaksemme ja itse lukeaksemme (ettemme 10 vuoden kuluttua olisi oppeinemme kokonaan poissa muodista) sekä puuhataksemme muissa kirjallisissa töissä." Tutkintoja, tiedekunnan kirjoituksia, väitöskirjain tarkastamisia Porthan ei tässä ensinkään mainitse eikä riitaisia konsistorion kokouksiakaan kaikkine hallintoon kuuluvine toimineen. Kun lukukausi läheni loppuaan, kasaantui työtä tavallista enemmän; silloin piti kirjoittaa lupakirjeitä poislähteville ylioppilaille ja monet kirjeet maaseudulle lähtijäin mukana. (Oli näet varsin tavallista tähän aikaan toimittaa kirjeet tuttujen ja ohikulkevien matkustajain kautta.) Ylioppilastulvaa kesti näinä aikoina kokonaisia päiviä. Ja arvaa sen, millainen oli puuha ennen maisterinvihkijäisiä, kun ylioppilailla oli kiire saada väitöskirjansa valmistetuiksi, painetuiksi ja tarkastetuiksi joutuakseen vihkijäisistä osallisiksi.

Joudumme nyt näkemään mitä Porthan työkiireissään todella aikaansai. Mitä oli Porthanilla oppilailleen tarjottavana luennoissaan ja väitöskirjoissaan? Ja millä tavalla hän oppinsa esitti? Haihtumattoman vaikutuksen Porthan kuulijoihinsa jätti, siinä kun hän istui oppisijallaan henkevät silmät kuulijakuntaa halliten, ääni miellyttävästi mukautuen sanotun sisältöön, sanat sujuvasti huulilta tulvien ja tanakka ruumis kuten aina kumarassa. Oppisalin penkeillä istui ylioppilaita aina 60-70:een asti uutterasti opettajan sanoja muistiin kirjoitellen. Heitä Porthan siinä luennoidessaan ajatteli, heidän hyödykseen hän oli kauttaaltansa luennot valmistanut. Oppilaitten kasvoista hän luki sanojensa vaikutusta ja jo kotosalla niitä miettiessään sattui hänelle mieleen miete, miten tuo tahi tuokin oppilas hänen esitystään käsittäisi.