Part 3

Vaan ei hän siltä eksynyt kokoiluinnon liiallisuuksiin, ei hän kateellisena vartioinut aarteitaan eikä salaillut harvinaisuuksiaan. Päinvastoin piti jokaisen saada niitä esteettä käyttää, saada kirjastosta mikäli mahdollista kaiken minkä tarvitsi lukuihinsa tai töihinsä itse valistuakseen ja muita valistaakseen. Luettelot oli laitettavat selvät ja käytännölliset, kirjoja hankittava hyviä ja lukuisia.

Tämä kaikki joutui Porthanin huoleksi, kun hänen entinen esimiehensä Henrik Hyllén, jonka muistamme Porthanin ensimäiseksi kotiopettajaksi, vuonna 1770 luopui kirjastonhoitajan toimesta siirtyen Hollolaan kirkkoherraksi. Porthan tuli näet hänen jälkeensä väliaikaiseksi kirjastonhoitajaksi ja vuonna 1772 vakinaiseksi.

Uusi kirjastonhoitaja järjesti kirjaston aivan uudestaan. Kirjat olivat ennen sisältönsä mukaisesti aineittain ja tieteittäin osastoihin asetetut; sitämyöten kuin uusia teoksia oli ilmestynyt liitettiin ne edellisiin, joten jokainen runsaanlainen lisäys aikaansai siirtoja ja muutteluja kirjariveissä tilan valmistamiseksi tulokkaille. Vuonna 1773 hajoitettiin teokset toisistaan ja ladottiin hyllyilleen aivan toisella tavalla, kokonsa ja muotonsa, niteensä ja näkönsä mukaisesti. Suuret foliantit tulivat alisille hyllyille, neljännes- ja kahdeksanneskokoiset korkeammalle. Jokainen kirja sai oman muuttumattoman paikkansa ja sekä kirja että paikka yhdenlaisen numeromerkin. Senmukaiset tehtiin luettelot.

Täydellinen aakkosellinen luettelo valmistettiin entisen vajanaisen sijalle; aineenmukainen jäi toistaiseksi tekemättä, mutta moniaita vuosia myöhemmin, kun Porthan jo kirjastonhoidosta oli luopunut, oli hän sen teossa avullisena. Vielä valmistettiin uusi, joka luetteli kirjat siinä sarjassa, jossa ne kirjastossa olivat paikoillensa asetetut. Ja lopuksi laadittiin päiväkirja, josta saattoi nähdä milloin, mistä ja mihin hintaan kukin teos oli saatu.

Päiväkirjat osottivat runsasta lisäystä. Kun Porthan luopui kirjastonhoitajan toimesta vuonna 1778 oli kirjain luku jo noin 10,000 nidettä, hyllyt olivat aivan ahdinkoon asti täynnänsä paitsi foliantien sijaa, joka monesta kohdasta ammotti tyhjänä. Se aika oli tulossa, jolloin täytyi turvautua uudelleen entiseenkin kirjastohuoneustoon vanhassa kiviholvissa, niin kostea ja koleailmainen kuin se olikin.

Mistä kirjain paljous? Professorit olivat oikeutetut ehdottamaan kukin ostettaviksi omaan tieteeseensä tarvittavia teoksia ja akateeminen konsistorio antoi siihen suostumuksensa. Vaan ei kirjastonhoitajan käynyt tähän hankintaan luottaminen, epätasaista ja epätietoistakin olisi se ollut. Hän lueskeli ulkolaisia aikakauskirjoja, merkitsi niistä kirja-arvosteluja, kyseli ruotsalaisilta oppineilta ja kirjainystäviltä kirjeellisesti, tiedusteli sieltä ja täältä. Näin hän sai tarpeellisista teoksista tiedon.

Kirjainhankinta kehittyi suuremmoiseksi liikkeeksi. Joku vanhimmista yliopistomiehistä saattoi vielä muistella ensimmäisiä isonvihan jälkeisiä vuosikymmeniä, jolloin niukoista kirjastovaroista monta sataa taalaria oli professoreilla lainassa ja konsistoriossa aina syntyi väittelyä siitä, mitä merkkiteoksia ensi hätään oli hankittava. Varat olivat siitä ajasta karttuneet ja kirjatilaukset käyneet varsin tiheiksi, mutta epäkäytännöllistä kirjain hankinta sittenkin oli.

Oli tilattu ruotsalaisilta kirjakauppiailta sikäli kun teoksia ehti heille saapua ja kärsivällisesti oli maksettu niitä suuria voittorahoja, joita he välityksestään ottivat. Muuta neuvoa ei tuntunut silloisissa liikeoloissa ja silloisella kirjamarkkinain tuntemuksella olevan. Kyllähän konsistorio oli säännöllisesti silloin, kun joku turkulainen oppinut lähti ulkomaamatkalle, antanut hänelle toimeksi ostaa matkan varrelta kirjoja akatemialle. Vuonna 1747 Ruotsin lähettilään kautta lähetettiin professori Clewbergille Hollantiin vähän päälle kolme tuhatta kuparitaalaria tätä tarkotusta varten. 1760-luvulla oltiin jo säännöllisissä kauppaväleissä erään haagilaisen kirjakauppiaan kanssa, mutta sitten palattiin taas ennalleen. Porthanin onnistui tässä saada lopullinen muutos aikaan, vaikkakin konsistorio suosien ruotsalaista Gjörwelliä ja kotimaisia yksityisvälittäjiä aluksi epäsi. Porthanin aikana toivat turkulaiset laivat ulkomailta palatessaan kirjalähetyksiä Amsterdamin satamasta, niissä tuli hollantilaisia, ranskalaisia ja englantilaisia teoksia, joita joskus pitkämatkaisilla tilauksilla oli Hollantiinkin hankittu.

Tärkeämmäksi vielä kävi saksalainen kirjakauppa. Tilaukset kulkivat Ruotsin kautta, kunnes ruotsalaisen kirjakauppiaan Salviuksen leväperäisyys viimeinkin vuonna 1765 pani ajattelemaan suoranaisia kauppasuhteita Saksan kanssa. Vaan yritys kävi onnettomasti. Asiamieheksi saatiin Greifswaldin professori Dähnert ja heti lähetettiin suurenlainen kirjatilaus sekä sitäseuraava rahasumma. Kirjoja ei kumminkaan kuulunut. Lopuksi täytyi kääntyä pyytämään Pommerin kenraalikuvernöörin von Liewenin välitystä ja hän mahtisanallaan akatemialle toimitti korvauksen Dähnertin omasta kirjastosta.

Näin ollen täytyi taas ruveta ruotsalaisilta ostamaan. Mutta kun Gjörwell, jonka apuun nyt oli turvauduttu, vuonna 1774 joutui vararikkoon, käytti Porthan tilaisuutta hyväkseen uudistaakseen saksalaista kauppaa. Olisi vain hankittava sopiva asiamies Hampurissa tahi Lyybekissä -- ehdotti hän konsistoriolle -- sitten kävisi lähetys kylläkin mukavasti suomalaisilla laivoilla, jotka Uudestakaupungista, Porista ja Raumalta kulkivat Hampuriin ja Itämeren rantakaupunkeihin. Vaan konsistorio taaskin hylkäsi ehdotuksen pitäen ruotsalaista välitystä parempana. Hankinta annettiin professori Lefrénin toimeksi, joka ennestäänkin ruotsalaisten kirjakauppiaiden asiamiehenä ollen, tarjoutui kirjastollekin toimittamaan heidän tavaraansa. Vasta vuonna 1779 onnistui Porthanin Saksan-matkallaan järjestää säännöllinen ja pysyvä kauppa suoraan Saksasta.

Ruotsalainen kirjakauppa jäi edelleenkin laajimmaksi. Paitsi ruotsinmaalaista kirjallisuutta tuli sen kautta paljon vanhempia teoksia, kaikenkielisiä. Ja lukuisista kirjahuutokaupoista sai, jos vain hyvin osasi etujaan valvoa, kallisarvoista ja kumminkin halpaa saalista. Kun joku kuuluisa kokoilija tahi vanha professori sattui kuolemaan, niin painettiin luettelot hänen kirjavaroistaan ja lähetettiin pitkin maata. Kirjainystävät merkitsivät niihin, mitä halusivat, ohjeeksi asiamiehilleen, joiden tuli olla huutokaupassa läsnä. Samalla merkittiin se hinta, jonka tavara enintäin sai maksaa. Paljon noista huutokaupoista oppineitten kesken puhuttiin sekä vaihdettiin kirjeitä, ja tuloksia odotettiin jännityksellä.

Vuosisadan alulla ei Turun akatemia noissa huutokaupoissa osallisena ollut, se oli tyytynyt ostamaan vähiä kirjatarpeitaan täkäläisten professorien kuolinpesistä ja vain yksityisissä tapauksissa sai se ruotsalaisesta huutokaupasta jonkun lisän. Vasta Mennander, joka oli vilkkaassa kirjeenvaihdossa ruotsalaisten kokoilijain kanssa ja itsekin innokkaasti täydenteli kirjastoansa, alkoi suuremmalla huomiolla seurata ruotsalaisia kirjainmyyntejä. Ei voi varmaan tietää oliko Turun akatemialla tähän aikaan pysyviä asiamiehiä eikä sitäkään miten paljon se ruotsalaisista huutokaupoista itselleen hankki. Sen vain tiedämme, että valtaneuvos Hermelin Tukholmasta vuonna 1768 kirjeessään vasta ehdottelee järjestettyä kirjain ostoa. "Täällä Tukholmassa on paljon kirjahuutokauppoja", luetaan siinä, "ja jos ottaa ajasta vaarin, saisi hyödyllisiä kirjoja halpaan hintaan. Ei tosin käy päinsä lähettää painettuja luetteloja, jotta niihin merkittäisiin mitä kirjoja kirjastoon haluttaisiin, sillä etäisyys sen estää. Mutta kysyn Teiltä, Herra Piispa, eikö sieltä voitaisi minulle lähettää luetteloa niistä teoksista, joita katsottaisiin kirjastolle tarpeellisiksi ja minä sitten pitäisin huolta, että niitä tilaisuuden sattuessa ostettaisiin huutokaupoista."

Kun Porthan tuli kirjastonhoitajaksi tuli akatemia osalliseksi kaikkiin vähänkin suurenlaisiin huutokauppoihin. Kirjastonhoitajalla oli lukuisia asiamiehiä, enimmäkseen ystäviä ja oppineita tuttavia; milloin huusi kirjoja A. N. Edelcrantz, joka oli kirjastonhoitajaksi määrätty, mutta oleskeli Tukholmassa ooperanjohtajana, milloin nuoret oppihistorian harrastajat Knös ja Flintenberg, milloin taas Upsalan kirjastonhoitaja P. F. Aurivillius. Vanha kokoilija Sigfrid Pehrsson Gahm, joka oli suurimman osan ijästään kuluttanut Tukholman järjestymättömissä arkistoissa ja kirjastoissa sekä sihteeri Björkegren saivat säännöllistä palkkaa avustuksestaan. Tilaukset tehtiin yksityisissä kirjeissä muun jutun joukossa, rahat lähetettiin tuttavien mukana tahi varattiin niitä tulevaa tarvetta varten yksityisten huostaan. Kirjainhankkijat saivat itse valmistuttaa kirjalaatikoita, varustaa ne nimimerkeillä, latoa kirjat niihin, tiedustella Turkuun lähdössä olevia laivureita ja sopia heidän kanssaan kuletuksesta ja kuletusmaksusta. Toisinaan ehti talvi tulla väliin ja jääsi saaristoreitit, juuri kun kirjalastit olivat lähdössä ja turkulaiset opinystävät niitä alkoivat odotella saapuviksi. Silloin viivästyi lähetys talven ylitse ja uusimmat opinuutuudet jäivät siksi vuodeksi käyttämättä.

Paljon tuotti kirjainhankinta Porthanille miettimistä ja päänvaivaa. Huutokauppaluetteloissa komeilivat harvinaisten kirjain nimet, sellaisiakin, joita vain sen yhden ainoan kerran voi kirjaston omiksi saada, mutta kirjaston vähät varat kehottivat kieltäytymään. Ja niin täytyi väkisinkin ottaa ohjesäännöksi tuo Caton lause: älä osta mitä on tarpeellista, vaan mitä on välttämätöntä. Vähitellen karttui kumminkin harvinaisuuksia sekä Ruotsista että omasta maasta.

Oma yleisö oli opetettava panemaan sellaisiin arvoa. Käsikirjoituksia ja vanhoja kirjaniteitä tomuttui herraskartanoitten ullakoilla, ajelehti ymmärtämättömäni ihmisten käsissä ja hukkautui tyyten. Paljon niitä sentään pelastettiinkin ja lähetettiin kirjastoon. "Kumminkin on kirjastomme vuoden kuluessa saanut kauniin lisän", kertoo Porthan 1788, "niiden joukossa muutamia harvinaisia ja komeita teoksia, joita kelpaa sekä näyttää että käyttää. Muitten vähäisten harvinaisuuksien ohella ostin erään haminalaisen rovastin kuolinpesästä Respublica glacialiksen yhdellä killingillä 9 äyrillä. Olemmepa saaneet muutamia käsikirjoituksiakin. Niin lahjoitti esimerkiksi kapteenia Kalm, professori Kalmin poika, meille kolme folionidettä Stjerncrantzin kirjastosta, jotka hän oli häviöstä pelastanut. Kirjaston oli koonnut maaherra Stjerncrantz vainaa Helsingistä, yksi maamme parhaimpia maaherroja, se on viime aikoihin asti ollut sulettuna Lepaan kartanoon Hämeessä, mutta nyt ovat luutnantti Stjerncrantz ja hänen lankonsa sen hajottaneet. Eräs pappi on vaihtanut siitä osan itselleen merenvahapiippuun, mutta kun hän on taitava mies, toivon saavani häneltä osan nähtäväkseni. Käsinkirjoitetut niteet tapasi kapteeni Kalm erään kultasepän luota, joka aikoi tehdä niistä tötteröitä."

Tuollaiset lisät olivat erikoisen tervetulleita, sillä ne olivat kotimaisia lähteitä ja koskivat usein omamaisia aineita. Niistä sai Suomen hämärä muinaisuus edes vähäistä valon heijastusta; siksi oli Mennander niitä koonnut ja siksi Porthankin tämän harrastuksen oli omakseen ottanut. Ja kun Mennander vuonna 1776 arkkipiispaksi valittuna siirtyi Ruotsin puolelle ymmärsi Porthan, että hänen oli jatkettava mitä toinen oli alkanut, jos mieli jotakin tulevalle tutkimukselle pelastaa. "Mikäli mahdollista on", kirjoitti hän Mennanderille 1780, "koetan akatemiamme kirjastoon koota kaiken, mikä kansakunnan kirjallisuushistoriaan kuuluu: mutta hitaasti se käy."

Rakkaaksi oli kirjasto Porthanille tullut. Kirjarivejä silmäillessä pysähtyi katse teoksiin, joita itse oli arvokkaiksi huomannut, itse ulkomailta tilannut tahi onnen sattumasta saanut, siinä näki harvinaisuuksia Arckenholtzin kokoelmasta ja Ekebladin kirjalahjoista vanhain veden ja tulen jo puoleksi turmelemain rinnalla, jotka Torsten Stålhandsken leski kirjaston ensimäiseksi aluksi oli lahjoittanut. Muutamain teosten vaiheista oli kansissa muistiinpanoja, toisista tiesivät vanhat luettelot kertoa, ja konsistorion pöytäkirjoista sekä vanhoista tileistä sai tietoja koko laitoksen vaiheista.

Hyllén oli aikoinaan tuuminut niistä kirjoittaa esityksen ja jo vuonna 1765 odottelivat professorit sen ensi vihon valmistumista. Hyllénin viran mukana peri Porthan hänen toteuttamatta jääneen tuumansa; mielellään hän siihen ryhtyi semminkin kun tuollainen esitys avoimeksi jäänyttä kirjastonhoitajan tointa haettaessa oli suureksi ansioksi laskettava. Niin alkoi vuonna 1771 väitöskirjoina ilmestyä _Turun akatemian kirjaston historia_.

Siitä sai lukea, miten kirjasto oli akatemian kanssa syntynyt ja vähäisestä vaurastunut kirjalahjojen ja oston kautta ja miten yliopistomiehet sitä olivat vaalineet. Monta kovaa oli se saanut isonvihan aikana kokea, kun kirjat laivoilla vietiin venäläisiltä turvaan ja homehtuivat kosteassa kivikellarissa Tukholmassa. Kirjastonhoitajain virkatoiminta siinä niinikään oli selitetty. Kaikki oli esitetty tarkoin lähteitten mukaisesti, selvästi ja tyynesti.

Vuonna 1781 oli satakunta sivua ilmestynyt ja kuvaus läheni loppuaan. Seuraavaksi kevätlukukaudeksi aikoi tekijä kirjaansa valmiiksi. Sellaisena olisi siitä muodostunut samantapainen kuin olivat Tukholman, Upsalan ja useitten saksalaisten kirjastojen historiat. Vaan juuri näihin aikoihin oli Porthan täydessä työssä Arckenholtzin suuremmoisten kokoelmain järjestämisessä ja luetteloon merkitsemisessä sekä aineenmukaisen kokonaisluettelon laatimisessa. Ja samaan aikaan alkoi hänen vilkas yhteytensä ulkomaisten kirjainystäväin kanssa. Kun hän näissä toimissa oli, juolahti hänen mieleensä tuuma liittää historiaansa luettelo kirjaston tärkeimmistä aarteista, jotta ulkomaalaisetkin saisivat niistä tietää. Niin tuli teoksesta vielä monta vihkoa. "Vastoin luuloani tulee tämä teos laajaksi", kirjoittaa Porthan Mennanderille lopussa vuotta 1782, "mutta en ole luullut voivani käsikirjoituksista lyhyemmin puhua. Olen kumminkin jättänyt pois arvosteluja sisällön arvosta j.n.e. Nämät kuvaukset vaativat kylläkin työtä; vaan lohtunani on, että ne osottanevat kirjastossamme todella olevan joukon huvittavia kappaleita, jotka ansaitsevat tuntemista ja jotka tuollaisten kirjoitusten harrastajat mielellään huomaavat kuvatuiksi." Kirjaston historia paisui näin kolme vertaa suuremmaksi kuin miksi sitä oli aijottu. Kieltämättä oli kirja kokonaisuutena epäsuhtainen. Olisi odottanut kuvausta siitä, miten nuo luetellut kirjat olivat kirjastoon tulleet, millaisia teoksia kukin aika mieluimmin hankki, miten hyvin osattiin ulkomaista tuotantoa pitää silmällä. Vaan kaikesta tästä on vain joku viittaus; esityksen varsinaisena esineenä on itse laitos, ei kirjakokoelma. Vasta julkaisunsa lopulla huomasi Porthan, että tästäkin täytyi lukijan saada tieto ja niin hän kirjansa käytännöllistäkin hyötyä ajatellen paisutti sen luettelollaan kolmenkertaiseksi.

Turun kirjasto tuli nyt huomatuksi. Paljon kiittelivät ulkomaalaisetkin oppineet sitä ja sen innokasta hoitajaa.

III.

Isänmaallisuuden tunne kyti monen suomalaisen mielessä, vaikka epämääräisenä ja salattuna, ja etsi itsellensä ilmenemismuotoja. Milloin se näyttäytyi jonkinlaisena isänmaallisena velvollisuudentunteena sitä läheisintä yhteiskunnan piiriä kohtaan, johon oli joutunut vaikuttamaan ja työtä tekemään, milloin taas paikallisena innostuksena kotiseutuun. Joskus vaadittiin kunnioitusta ja rakkautta isien perintöä, kotoisia tapoja, omaa kieltä ja ajatustapaa kohtaan, joskus taas valitettiin merentakaisten ruotsalaisten ylimielisyyttä ja sortamishalua. Niin monimuotoinen ja epämääräinen kuin suomalainen isänmaallisuuden tunne olikin ja niin monilla tavoin kuin mietiskelevä järki koettikin sitä perustella ja selitellä, se oli joka tapauksessa välittömänä ihmisten mielissä.

Useilla se näyttäytyi harrastuksena suomenkielistä rahvasta kohtaan ja liittyi monesti, kuten edellä huomasimme, kiihkeään hyödyttämisen ja valistamisen haluun. Tosin oli rahvas valistajain mielestä kovin sivistymätöntä ja raakaa, valitettavassa määrässä pimeyden ja ennakkoluulojen vallassa. Eikä se kumma ollutkaan -- tämä valistajain joukolle yhteinen käsitys tavataan Porthanillakin -- koska muutamain aina täytyi raataa ruumiillisessa työssä, jotta toiset voisivat antautua henkisiin tehtäviin. Mutta juuri siksi oli sivistyneitten velvollisuus perehtyä kansan kieleen ja ajatustapaan ja näin opittuaan sitä tuntemaan valistaa ja kohottaa sitä.

Liikkuessaan maaseudulla kansaa valistamassa ja tietoja kokoilemassa maantieteellisistä oloista, asutuksesta, väkiluvusta, viljelystavasta ja pitäjän merkillisyyksistä olivat oppineet ja pappismiehet kiinnittäneet huomiota kansan vanhoihin kertovaisiin runoelmiin. Ristiriitaisin mielin niitä monikin kuuli mainittavan. He näkivät niissä entisajan pakanallisen pimeyden ja piintyneitten ennakkoluulojen jätteitä, juuri sitä mitä he valistusintonsa koko voimalla tahtoivat musertaa. Mutta toisaalta eivät he voineet olla huomaamatta, että niissä piili paljon tietoa, joka oli omansa valaisemaan kansan luonnetta, sen tapoja ja sen muinaisuutta. Ne olivat siis varsin suuressa määrässä kokoilemisen arvoisia. Eivätkä he tyytyneet niitä vain kokoilijan rakkaudella silmäilemään. He tunsivat niissä sitä kotoista ja tutunomaista tunnelmaa, joka oli alkanut heille yhä kalliimmaksi käydä; he kuulivat niissä suomen kielen, "kovan ja kampian", varsin sulavasti sointuvan. Siinä oli heillä oma kotimainen aarre, jota kelpasi vieraallekin näyttää ja samalla tae siitä, että heidän kansansa kykeni arvokkaitakin taideluomia synnyttämään. Olivatpa jotkut alkaneet itsekin kansanlaulun malliin runoilla.

Jo varsin varhain olivat kansanrunot kiinnittäneet Porthanin mieltä. Ehkäpä hän oli niitä kotipitäjässäkin kuullut, kun hän silloin tällöin loma-aikoina kävi kummalliseksi käynyttä sairasta isäänsä tervehtimässä. Ainakin tunsi hän Erik Cajanuksen ja Daniel Jusleniuksen kokeet selitellä tätä runouslajia, joka laadultaan oli aivan erikoista ja muistutti vain itämaitten lauluja; juutalaisten pyhien runojen sisarluomaksi. Ja hän tiesi, että Mennanderilla, Karjalohjan innokkaalla kirkkoherralla Lencqvistillä ja monella tutulla pohjalaisella pappismiehellä oli suomalaisia runoja kokoelmissaan. Runoustaidon säännöt ja luonne kun olivat Porthanin erikoisalaa, heräsi hänessä tuuma selvittää kotoisten runojen laatua samalla tavalla kuin oli maailmanmainioita ulkomaalaisia runoteoksia tutkittu. Erityisesti hänelle muistui mieleen Upsalan professorin Karl Aurivilliuksen väitöskirja juutalaisten pyhästä runoudesta. Aurivillius oli itse Pyhällä maalla käynyt ja maan sekä kansan tuntemuksesta hän aivan uudessa valossa selitteli raamatun muotoa sekä sisältöä.

Porthan rupesi aineksia keräilemään tutkimustaan varten. Hän ryhtyi laveaan kirjeenvaihtoon Savon ja Pohjanmaan pappien kanssa, pyysi ja sai heiltä runoja. Itsekin hän kävi keräilymatkoilla. Helppoa ei ollut lauluja hankkia, ei semminkään loitsurunoja. Laulajat, jotka vanhastaan muistivat valistuksenharrastajain katkeruutta heidän sepustuksiaan kohtaan, epäilivät herrasmiehiä ja pelkäsivät pappeja, luulivatpa joutuvansa edesvastuuseenkin luvattomasta taidostansa. Toiset varoivat laulunsa vieraan pilkasta menettävän voimansa. "Harvoin he sentähden runojaan niihin perehtymättömälle ilmaisevat", kertoo Porthan, "eikä heitä milloinkaan voi saada paperille panoa varten laulamaan, elleivät ensin ole viinasta ja oluesta juopuneita."

Monivuotisen kokoilu- ja tutkimustyön jälkeen Porthan sai vuonna 1766 valmiiksi teoksensa _"De poësi fennica" (Suomalaisesta runoudesta)_ ensimäisen vihon. Riemun hetken hän siten valmisti suomalaisuuden harrastajille. Innokas Ganander tulkitsi heidän ilonsa suomenkielisessä runossa, joka painatettiin Porthanin julkaisun ensi sivuille. Hän kuvailee siinä miten Suomen kova ja kankea kieli kumminkin on varsin kelpaava ilmaisemaan monenlaisia käsitteitä.

"Tässä kielessä kovassa Löydät Lelly-lähteitä Jotka juoxevat joixi Leviävät lammikoixi, Jotka janon jähdyttävät Kielen saavat suckelaxi Kaikenlaisijn kelpavaxi."

Ja kerrottuaan suomalaisten runojen kauneudesta ja miten ne nyt ovat Turun kuulussa kaupungissa tulleet "otetuxi oppineilta muitten kielten kumpalixi", kuvittelee Ganander mielessänsä vanhan Väinämöisen riemua, kun huomaisi laulujensa sellaista arvonantoa osaksensa saaneen:

"Tuopa itze Ihmettelis Kuinga Suomi Korkiallen Kambia ombi käennyt Oppineitten olkapäillen: Totta Wanha wiheltäisi Kallistaisi Kalloansa Hyppis varsin haltioisans."

Porthan itse esipuheessansa puolusteli runojen arvoa. Kaikkein korkeinta täydellisyyttä ne tosin eivät olleet saavuttaneet eikä sitä olisi voinut toivoakkaan. "Kansan tila ei ollut sellainen, että tällainen toive olisi voinut toteutua", sanoo Porthan, "ei varsinkaan alussa kun se oli kaiken sivistyksen yhteydestä erotettuna, eikä myöhemminkään kun se alkoi sivistyä. Ei ole pidetty sen kieltäkään, vaikka se onkin mitä soreinta, sellaisessa kunniassa, ei ole meikäläisillä runoilijoilla ollut oppineitten ja hienostuneitten lukijapiirien suosiota, ei runsasta kunniaa eikä kiitosta odotettavissa, eivätkä heitä ole olleet kiihottamassa palkinnot eikä aineellinen yltäkylläisyys, niin että olisivat runoilleen parhainta kukkeutta saaneet." Ehdottomasti nuori suomalainen tutkija näin tuli verranneeksi omakielistä runouttaan ruotsinkieliseen, joka juuri nyt alkoi entistä uhkeampana versoilla.

Ulkomailla oli tullut tavaksi näin verrata kansanrunoutta taiderunouteen sekä arvostella kumpi näistä on etevämpi. Vuonna 1760 olivat Englannissa ilmestyneet Ossianin laulut, ikivanhain skotlantilaisten runokatkelmain malliin laadittuja mukailuja. Ne saavuttivat kaikkialla länsimaissa suurinta suosiota, kyyneleet silmissä niitä luettiin ja lämpimissä tunteenpurkauksissa vakuuteltiin toinen toiselleen niiden unohtumatonta vaikutusta. Hienostunut yleisö oli nimittäin käynyt ylenmäärin herkäksi ja tunteelliseksi, ja nyt hivelivät ja viihdyttelivät yksinkertaiset skotlantilaiset laulut ihmeellisesti sen tunteita. Se tutustui noissa lauluissa maalaiselämään vapaine, terveine ja voimakkaine ihmisineen, tuoreine tunteineen ja hillittömine intohimoineen. Ja sen rinnalla se tunsi hienon kaupunkilaissivistyksensä kovin tyhjäksi. Ihmiset kulkivat puuteroituina, valetukka palmikolla, kankea rococo-mekko yllänsä, noudattivat seuraelämässä ylen siroja muotoja, kumartelivat ja hymyilivät toisilleen ulkoa opitusti. Yhtä kaavamaisia, sievistettyjä ja kylmän hienoja olivat heidän taiderunonsakin olleet. Nyt kaikki tämä kyllästytti ja ihmiset ikävöivät yksinkertaista maalaiselämää.

Porthanillakin oli hetkiä jolloin häntä tympäsi kaupunkilainen hienostus ja Turun levoton, rasittava elämä. 70-luvun alussa hän julkaisi runopätkän, jossa tämä tunne purkautuu esille. Hän haaveksii unohtuvansa maailmalta maaelämän rauhaan. Siellä "aarteitten loiste ei minua koske", haaveilee hän, "arvo ei orjuuta, halujen hehku ei hulluta, kateus ei sydäntä viillä. Maalaisseutu, syliisi kätkettynä tahdon elää unohdettuna ja onnellisena! Kaupunkiin jätän jälkeeni kaiken, mitä alhaiso ihmettelee, kaiken puheen ja tapain pakon, jota nurja taito luo, kaiken aistin ja hienostuksen, joka johtaa luonnosta pois."