Part 2

Vaikeampaa olisi kuvata miten Ranskasta käsin tulleet vapaamieliset ja kumoukselliset aatteet levisivät nuorisoon. Se tapahtui tietysti varsin hitaasti ja ensinnä sivistyneimpäin joukossa. Huomaa vain miten professorit opetuksessaan alkavat ylioppilaita niistä varottaa ja teologit kirjoittavat erikoisia väitöskirjoja uusmuotista jumalanpilkkaamista vastaan. Valistuskirjailijain ja niiden ohella kevyitten ranskalaisten romaanien luku pääsee vauhtiin. Akatemiassa on jo kauvan pohdittu viisaustieteellisiä, siveysopillisia, valtiota ja yhteiskuntaa koskevia kysymyksiä; valistuskirjailijain kumousmietteet koskettelevat samoja kysymyksiä; siispä heidän väitteensä otetaan esille ja kumotaan siinä samalla. Oppineen tehtäväksi tulee nyt perustella ihmisten velvollisuuksia yhteiskuntaa, valtiota ja kirkkoa, kanssaihmisiä ja itseä kohtaan; hänen pitää suojella hyödyllisiä laitoksia ja perittyjä kunniallisia mielipiteitä kevytmielisiltä hyökkäyksiltä. Mutta hänen tulee samalla parantaa väärinkäytöksiä ja osottaa epäkohtia. Parannusten ja uudistusten tarve käykin nyt yhä yleisemmäksi ja henkistä uudistusta ruvetaan kaipaamaan sen voimakkaan taloudellisen kehityksen rinnalle, joka jo kauvan on ollut vauhdissa.

Niin oli oppi tästä lähtein oleva käytännöllistä, vieläpä kaksin verroin. Luonnontieteilijät ja taloustieteilijät olivat jo kauvan sitten älynneet tieteittensä tehtävän. Oli jo kylliksi kauvan katseltu, miten talonpojat ikimuistoiseen tapaansa viljelivät laihoja maitaan, rakensivat kalliisti ja epäkäytännöllisesti asuinhuoneensa ja kuluttivat aikaansa epämukavain kulkureittien tähden turhanaikaisen pitkillä kaupunginmatkoilla. Tulvat olivat vuosittain saaneet yletä niityille ja pelloille, kaskimailla olivat kyteneet sankkojen metsien jätteet ja mieletön kalasteleminen oli lopettaa kaiken kalansuvun vesistöistä. Tämähän oli sulaa hulluutta, tappiota tappion jälkeen. Ja mikä sen aiheutti? Valistumattomuus, tietojen puute.

Sivistyneitten, tietävien, täytyi tässä auttaa. Ei nyt enää sopinut kuluttaa voimiaan syventymällä muodollisuuksiin ja turhiin viisaustieteellisiin mietintöihin. Katse oli luotava lähimpään ympäristöön ja valtakunnalle oli hankittava uusia varallisuuden lähteitä samoin kuin kanssaihmisille parempia oloja. Oli ensinnä saatava selville millaiset olivat epäkohdat, millaisia maan suomat edellytykset ja millaisia silloiset elinkeinot ja sitten oli osotettava parannuskeinot. Niinpä turkulaiset professorit kokosivat tietoja ja kirjoittelivat väitöskirjoja näistä asioista. Ilmestyi tutkimuksia tervanpoltosta Pohjanmaalla, kalastuksesta Kokemäen joessa, sekotetun peltomaan tuntemisesta, salpietarin valmistuksesta, uusien vesiväylien aukomisesta -- kukapa jaksaisi niitä kaikkia luetella. Kokeiluja tehtiin, uusia viljelystapoja, ulkomaisia kasvia ja parempia työkaluja koetettiin. Ja kaikesta tästä odotettiin maalle ihan erinomaista, taloudellisesti loistavaa tulevaisuutta.

Muittenkin tieteitten edustajat halusivat kohdastansa hyödyttää. Eihän hyvinvointi ollut yksinomaan taloudellisilla keinoilla saavutettavissa. Kansalle ja ennen kaikkea herrassäädylle oli kaikenlaista tietoa annettava, piti poistaa ennakkoluuloja, parantaa tapoja, kohottaa siveellisyyttä, opettaa ihmisille heidän velvollisuutensa. Sivistyneet olivat varmasti vakuutettuja siitä, että näillä keinoilla parannus jotenkin helposti oli saavutettavissa ja kuvittelivat jo mielessään valistuneen ja järkevän ihmiskunnan tulevaa onnellisuutta.

Vaan tälläkin alalla täytyi ensin tarkoin tuntea epäkohdat, jotta niitä voitaisi poistaa. Henkisten eli humaanistenkin tieteitten edustajain tuli oppia tuntemaan ympäristöänsä, tietää millaisissa oloissa he oikeastaan elivät, millainen oli kansa ja millainen kaukainen maalaisseutu. Eikä vain tätä. Kaikilla tämän puolen asukkailla oli yhteiset tavat, samallaiset olot ja sama kieli. Tarpeet ja edut olivat niinikään yhteiset. Sitä ei ollut vaikea huomata, jos vähänkin oli tottunut ympärilleen silmäilemään. Pohjanmaan kaupungit varustautuivat juuri nyt omasta ja koko laajan suomalaisen sisämaan puolesta hankkimaan itsellensä kauppaoikeuksia, joita ruotsalainen emämaa tahtoi niiltä kieltää. Suomalaiset virkamiessuvut olisivat mielellään pitäneet täkäläiset virat omana omaisuutenaan, mutta ruotsalaiset kilpailijat tekivät ne riidanalaisiksi. Suomen erikoinen asema oli luonut omat erikoiset tarpeet ja sen nykyisyys oli vähitellen sellaiseksi tullut oman entisyyden vaikutuksesta.

Näin kääntyivät siis humaanisten tieteittenkin edustajat, kielimiehet, historiantutkijat, maantieteilijät, yksinpä siveysopin edustajat keräämään tietoja omasta maastansa ja koettivat opetuksensakin niin sovittaa, että sen tulokset erityisesti suomalaisia hyödyttivät. Mutta monet heistä muistelivat Daniel Jusleniuksen harrastuksia ja työllään he samalla tahtoivat osottaa, että juuri heidän kansansa kaikkine erikoisuuksineen oli mitä suurinta arvoa ja kunnioitusta ansaitseva.

Jos ajattelee niitä henkilöitä, jotka olivat nämät pyrkimykset omikseen ottaneet, muistuu ensimäiseksi mieleen Mennander, aikoinaan professori ja pohjalaisen osakunnan inspehtori, vuodesta 1757 piispa ja akatemian varakansleri. Luonnontieteen opettajana oli hän lämpimästi harrastanut maan taloudellista vaurastusta ja lukuisia väitöskirjoja sitä varten kirjoittanut. Mutta myöhemmin oli hän yhä enemmän kiintynyt henkistä edistystä ohjaamaan. Hän oli suuri kokoilija. Kansanrunoja, muinaisjäännöksiä, vanhoja suomenkielisiä kirjoja ja käsikirjoituksia, melkeinpä kaikkea, joka oli omansa antamaan tietoja hänen isänmaastansa ja sen muinaisuudesta, hän keräili. Kokoilemalla ympärillensä samanmielisiä henkilöitä ja ohjaamalla heitä samanlaisiin harrastuksiin oli Mennanderista vähitellen tullut Turun ja samalla koko Suomen henkinen keskus.

Mennanderin kaupunkitalossa tahi hänen omistamallaan Ala-Lemun tilalla kävi akatemiakaupungin parhaimmistoa vieraana. Taloustieteen suuri harrastaja Kalm oli Mennanderin läheisimpiä ystäviä, latinanprofessori Hassel, laamanni Paleen ja Petter Juslén olivat hänen sukulaisiaan. Mennanderin pojan luona, joka nyt professori Bilmarkin johdolla perehtyi valmistaviin tieteellisiin opintoihin, kävivät nuoret Juslénit, Porthanin serkut, vähän väliä vierailemassa. Vanhin näistä, hänkin Petter Juslén nimeltään, Porthanin ikätoveri ja opintokumppani oli taas varsin läheisesti Porthaniin kiintynyt. Heidän keskinäinen ystävyytensä kesti läpi elämän ja kun Juslén vuonna 1794 kuoli Tukholmassa korkeimman tuomioistuimen jäsenenä, tuntui hänen poismenonsa Porthanista kovin katkeralta. "Kun tunsin varsin tarkasti hänen lahjakkaan ja nopeastikäsittävän mielensä" -- kirjoitti hän eräälle ystävälleen -- "yhtä vakavan vanhempina päivinä kuin se oli nuoremmalla ijällä ilakoiva ja leikkisä -- sekä hänen rehellisen ja kunnioitettavan luonteensa, en voinut muuta kuin rakastaa ja kunnioittaa häntä; ja kun tähän vielä liittyi melkein lapsuudesta asti kestäneen lakkaamattoman tuttavallisuuden side, niin onhan luonnollista, että tämä vaurio on koskenut minuun enemmän kuin mikään tähän asti kärsimäni ja aina on jääpä sydämelleni pakotukseksi." Äitinsä sukulaisten kautta joutui Porthan jo ylioppilasvuosina kanssakäymisiin Mennanderin kanssa ja heidän välinsä kävi, suuresta ikäerotuksesta huolimatta, yhä läheisemmäksi. Mennanderin lähin tuttavapiiri tuli hänenkin tuttavapiirikseen ja sen harrastukset hän alkoi tuntea omikseen.

Porthan, uuttera maalaisnuorukainen, ei kuitenkaan ensi aluksi liene soveltunut siihen nuorisojoukkoon, joka piispan kartanoon kokoontui kaikkien hemmotteleman, turhamaisen ja pikkuvanhan piispan- ja varakanslerin-pojan ympärille. Kirjeissään tämä puhuu usein serkuistaan ja "pikkuserkuistaan Kustaasta ja Freedrikistä Linnunpäässä", sukulaisistaan ja kotiopettajastaan, mutta Porthanista ei sanaakaan. Melkein yhtä vähän tietävät muut lähteet hänen ylioppilas-ajastaan kertoa. Pohjalaisen osakunnan pöytäkirjat vain mainitsevat hänen ajan tavan mukaan eräässä kokouksessa vuonna 1757 pitäneen harjoituspuheen, aineesta: "Miten pitkälle ulottuu sodan oikeus?" Kysymyshän oli mieltäkiinnittävä, koska Pommerin sota juuri oli alkamassa.

Uutterasti Porthan lukuihinsa syventyi; sitä todistavat sekä opettajien että toverien kiittävät lausunnot vähäistä myöhemmältä ajalta. Lukuja ohjasi alussa nuori maisteri Kristian Cavander. Useihin tieteisiin perehtyi Porthan ja kuunteli monia opettajia, mutta filosofian ja historian ohella oli latinalainen ja ruotsalainen kirjallisuus sekä kaunopuhe hänen pääaineinansa.

Mitä luuli Porthan ja hänen kanssansa lukemattomat latinaa lukevat ylioppilaat löytävänsä antiikin kirjailijain vanhoista teoksista? Siitä asti kuin oli alettu riidellä antiikin ja uuden ajan kirjailijain etevämmyydestä oli niitä, jotka pitivät latinalaisten kirjailijain tuntemusta joutavana oppineisuuden osotteena, josta ei mitään käytännöllistä hyötyä tavalliselle ihmiselle lähtenyt. Ja käytännöllinen hyötyhän nyt määräsi opin arvon. Eikä nyt enää lyönyt leiville oppia ulkoa lauselmia kirjailijoista ja heidän selittäjistään, ei kannattanut kulkea Casaubonuksen, Meursiuksen ja muitten vanhain latinantuntijain nimet huulillaan; latinalaisten puheitten ja runoteosten sepitys alkoi akatemiassa vähetä.

Mutta Hassel, latinanprofessori, saattoi oppilailleen selittää latinan suurta merkitystä. Antiikin kirjailijoissa piili varsin paljon asiallista tietoa, filosofiaa, historiaa, kielioppia, runotaitoa ja kaunopuheen sääntöjä, ja tätä tietoa olivat monet oppineitten polvet lisäilleet sekä täydennelleet. Siinä oli kokonainen aarre, latinankielellä kirjoitettuna ja latinan kielellä selitettynä, mukautuen tämän kielen kaikkiin vivahduksiin, selittäen niitä ja saaden niistä selityksensä. Tämä tietovarasto, selvänä ja yksinkertaisena, oli verraton pohja sille, joka uskalsi heittäytyä nykyajan moninaisten mielipiteitten ja laajain hajallisten tietojen mereen. Väitöskirjoissa lähdettiin vanhan ajan kirjailijain mielipiteistä, ja puheita höystettiin heidän lausunnoillaan. Ne olivat yhtämittaa ajatuksissa. Ja niiden kirjoitustapa, selvää, yksinkertaista ja asiallista kun oli, sopi erinomaisesti esikuvaksi sille, joka halusi omaa esitystapaansa sellaiseksi saada. -- Oli varsin luonnollista, että vanhan latinanprofessorin ajatustapakin hänen rakkaista latinalaisista kirjailijoistaan sai leimansa ja että hänen oppinsa, niin käytännöllistä ja uudenaikaista kuin se olikin, levitteli käsitteitä, jotka olivat antiikin humaanisuudelle ominaisia.

Antiikin kirjailijoista aukeni nimittäin aivan omituinen katsantotapa ja erikoinen elämänihanne, humaanisuus. Se näki maailman kaikkine katkerina ja sydäntä-särkevine soraäänineen pohjaltaan sopusointuisena ja eheänä kokonaisuutena; jokainen yksityinen kykeni, jos oikealla tavalla pyrki, liittymään siihen täydentävänä jäsenenä, hän toimi samalla yhteishyvän eteen ja omaksi edukseen, täytti kansalaisvelvollisuutensa ja tuli itse onnelliseksi. Näin hän tosin saattoi menetellä vasta sitten kun oli oppinut hillitsemään itsensä ja voittamaan luontaiset intohimonsa, kun hän oli ymmärtänyt pitää arvossa lähimmäisensä ihmisyyttä kuin omaansa ja kaikessa osannut pyrkiä ainoastaan yhteishyvän kautta omille eduilleen. Tätä samalla itsensä uhraavaa ja järkevää toimintaa suosi viisas kaitselmus, se, joka oli järjestänyt maailman ihmeteltävän tarkoituksenmukaiseksi koneistoksi ja samalla ihmeteltävällä tavalla johti ihmiskuntaakin hyvyyttä ja onnellisuutta kohti. Luottaen siis tähän järkevään kaitselmukseen ja samalla omaan toimintaansa saattoi jokainen innolla ja uskalluksella työskennellä oikean asiansa puolesta.

Porthan, nuorena ylioppilaana vasta elinuraansa alkamassa, löysi tästä pohjan pyrinnöilleen ja intoa töihinsä. Ihmeekseen hän oli huomannut monessa toverissaan ja muissakin tutuissaan olemusta ja ajatustapaa, joka tuntui hänestä vieraalta ja vastenmieliseltä mutta ei kumminkaan kokonansa oudolta. Ja ranskalaisten valistuskirjailijain viehättävissä ja kevyissä kirjasissa, joista kaikkialla keskusteltiin ja joita kaikkialla luettiin, löysi hän juuri tuota samaa, hänelle vierasta henkeä. Hillittömän ivallisesti ja poikamaisen vallattomasti asettuivat nuoret ylioppilaat, lahjakkaat maisterit ja keikailevat hovioikeuden virkamiehet mestaroimaan vanhaa oppineisuutta latinalaisine väitöskirjoineen kaiken maailman mahdollisista ja mahdottomista aineista, filosofian kummallisuuksia ja logiikan monimutkaisuuksia, kaikkea turhaa tunnollisuutta ja tarkkuutta, jolla heitä akatemiassa oli kiusattu. Hyvä sukkeluus ja henkevä pila oli paljon enemmän arvoinen, olipa siinä sitten rivoutta joukossa ja ilkeyttä pohjalla. Ja mitä hyödytti kaikenlainen vanhanaikainen saarna moraalista, velvollisuuksista Jumalaa, maailmaa, yhteiskuntaa, omaisia, itseänsä ja ties keitä kaikkia kohtaan, ikävä itsensä hillitseminen ja muu tuollainen?

Oli elämä edessä, viettelevänä ja viehättävänä. Sitä kelpasi nauttia. Rothstenin talossa sillan korvalla oli tanssiaisia ja iltamia sekä pelipöytiä tarjolla, oli kepeätä ja nuorta seuraa maljoineen ja pilapuheineen, runonsepustuksineen ja ystävyysliittoineen. Virastossahan yleni kumminkin vähitellen, seuraelämässä sai suosijoita ja tuttavuuksia, jotka auttoivat eteenpäin, miellyttävällä käytöksellä sai kannattajia ja rahalla virkoja. Juuri tällainen elämä kehitti ihmistä, opetti häntä selviämään kaikissa tämän maailman pikkumaisuuksissa ja monimutkaisissa suhteissa ja aina pysymään päälläpäin.

Niin syvästi kuin Porthan vihasikin ja halveksui tätä loisteliasta tyhjyyttä ja pintapuolista itsekkäisyyttä, esiintyipä se sitten kylmänä ja laskevana tahi kevytmielisenä ja nautinnonhimoisena, niin olihan kaikessa tuossa kumminkin jotakin oikeutettua. Täytyihän myöntää, että noitten kevyitten seuramiesten käytöstapa monesti oli mallikelpoinen, että oppineisuus vanhemmalla polvella tosiaan oli ikävystyttävää ja luonnotonta laatua ja että olevissa oloissa oli paljon moitittavaa ja halveksuttavaa. Ei tosiaankaan riittänyt se, että oli tavoiltaan suora ja kirjoihinsa perehtynyt, täytyi tuntea elämää, osata sulavasti seurustella ihmisten kanssa ja mukautua, jos niin tarvittiin, välttämättömiin jokapäiväisyyksiin. Syvällinen juopa rehellisen, uurastavan pyrkimyksen ja itsekkään hetkennauttimisen välillä, joka useasti oli saattaa kustavianisen ajan oppineet epätoivoon ja jota Porthankin myöhemmin katkerasti on valitellut, ei hänestä kumminkaan näyttänyt ylipääsemättömältä.

Vaan opinnoissa kuluivat ylioppilasvuodet ja tutkintojen sekä opinnäytteitten aika tuli. Vuonna 1758 Porthan puolusti harjoituskirjoitustansa _Revelationi quid debeat philosophia nostra?_ (Mistä filosofiamme tulee ilmestystä kiittää?) professori Jaakko Haartmanin johdolla. Jumalan ilmoitettua sanaa, hänen armon ja iankaikkisen elämänlupauksiaan ottaa tekijä -- oli tämä sitten Porthan tahi hänen opettajansa Haartman -- puolustaaksensa uudistajain vihamielisiä hyökkäyksiä vastaan. Nehän ovat kaiken hyveen perustana; niitä vailla voi kyllä kauniisti puhella velvollisuudesta, uhrautumisesta ja siveellisyydestä, mutta elämässä ja toiminnassa ei siten tule toimeen. Syvästi on inhimillinen lankeemus ja turmelus tunnettava, tulevan elämän palkinnot ja rangaistukset pysyvät alati ainoina todellisina elämänohjaajina. Kirjoitusta lukiessa joutuu ajattelemaan: miten saattaa henkilö, joka pyrkii antiikin sopusuhtaiseen ja täyteläiseen katsantotapaan ja joka sen lisäksi vielä on vakuutettu siitä, että ihmiskunta pohjaltaan on hyvä ja kykenee vähitellen kehittymään yhä suurempaan hyvyyteen ja onnellisuuteen, miten saattaa sellainen henkilö samassa hengenvedossa saarnata inhimillisen luonnon syvää turmelusta ja alati tarvittavaa lunastusta-suuresta synnintaakasta. Siinä yksi niitä monia ristiriitaisuuksia, joita tämä aika, joka juuri oli Porthanin nuoruuden aika, oli täynnänsä. Mutta useimmille humaanisuuden harrastajille tämäkin ristiriita jäi vähäpätöiseksi, sillä he taisivat merkillisesti mukauttaa uskontonsa humaanisuutensa mukaiseksi.

Vuotta myöhemmin puolusti Porthan oppiarvon saavuttaakseen muutamia tieteellisiä, etupäässä viisaustieteellisiä mietelauseita professori Jaakko Gadolinin johdolla. Suoritettuaan tavanmukaiset tutkinnot ja täytettyään näin kaikki tieteellisen oppiarvon ehdot seppelöitiin Porthan filosofian maisteriksi elokuun 25 p. 1760. Hänen ylioppilasaikansa oli nyt päättynyt.

II.

Porthan aikoi yliopistomieheksi. Halu veti lukuihin ja tutkimuksiin, tieteelliseen toimintaan. Oli niin tavallista sitäpaitsi, että virka ikäänkuin perintönä kulki suvussa, pappien pojat tulivat papeiksi, virkamiesten virkamiehiksi ja missä oli sukulaisissa ansiokkaita arvomiehiä ja tuttavapiiri ulottui henkiseen valiojoukkoon, siinä oli yliopistollinen toimi likeisenä silmämääränä. Mahdollisuudet olivat vielä vähälukuiset, elinurat harvat ja esimerkit vetivät seuraamaan. Ja sinnehän veti halukin ja omien taipumuksien tunto.

Porthan kirjoitti jatkoksi ensimäiseen väitöskirjaansa toisen osan ja pääsi tämän nojalla kaunopuheen dosentiksi vuonna 1762. Vaan virattoman maisterin ja vielä dosentinkin täytyi lukujensa ohella hankkia elatuksensa. Niinpä hän antoi yksityisopetusta nuorille ylioppilaille, kun he vähätietoisina ja kokemattomina, kuten hän itsekin ennen, tulivat akatemiaan. Opetettiin tieteitten alkeita koulutietojen tapaan, luettiin joku sivu kerrallaan, selitettiin ja kuulusteltiin sitä, käännettiin vieraskielisiä tekstejä ja kirjoitettiin aineita. Vaan annanpa senaikaisen nuoren ylioppilaan itsensä, K. F. Mennanderin, puhua luvuistaan jotta niiden laatu paremmin selvenisi: "Maanantai-, tiistai- ja tuorstai-aamupäivinä luen Hyphoffin historiaa", kertoo hän, "perjantaisin aamupäivällä pientä ruotsalaista siveysoppia; sitäpaitsi kirjoitan kaikkina noina aamupäivinä latinalaisen kirjoituksen, iltapäivillä taas harjottelen kaunokirjoitusta ja selittelen kappaleen Corneliusta. Keskiviikkona ja lauvantaina edellä puolisen luen maantiedettä; iltapäivisin kirjoitan kaunokirjoitusta ja luen joko katkismusta tahi Hübnerin historiaa." Mennander oli silloin kaikkein nuorimpia ja aivan alkava, mutta vähän vanhempainkin opetus oli sentapaista ja sama kotiopettaja ohjasi useimmissa aineissa.

Luennot olivat alkeisopetuksen jatkoa. Niitäkin pidettiin oppikirjain johdolla. Käytiin lävitse vähän laajempia ja vähän vaikeampia oppikirjoja; ne kaipasivat enemmän selittelyä ja niihin sopi liittää useampia tietoja, kertoa laajemmaltikin asioita. Oli tavallista, että opettaja yliopistonkin oppisijalta opetti useampaa ainetta. Vanhat professorit luennoivat kukin tiedettään, vaan kaikki eivät kuulijoitaan tyydyttäneet: mikä esitti vaikeatajuisesti, mikä pysyttelihe liiaksi rajoitetulla alalla; ja vaikkei niinkään ollut, jäi aina nuorelle opettajalle monenlaista opettamisen tilaisuutta. Porthankin luennoi julkisten luentojensa ohella useita aineita, m.m. logiikkaa, siveysoppia ja viisaustiedettä.

Porthanin omat opinnot ja tutkimukset liittyivät tähän. Kun hän perehtyi opetusaineisiinsa, tuntui siltä, että ne soveltuivat yhteen, täydensivät toisiansa ja käsittivät melkeinpä koko elämässä tarvittavan tietämyksen piirin. Kun esimerkiksi lueskeli sielutiedettä ja tarkkasi ihmissielun ja ihmiskielen läheistä suhdetta, alkoi käsittää kielitiedettäkin aivan uudella tavalla. Siveysoppi selveni täydelleen vasta sitten kun otti historiasta sopivia esimerkkejä, näytti miten Rooman valtakunnan perikadon syynä oli ollut yleinen tapainturmelus tahi miten Lykurgoksen säätämä heloottivaino oli raaistuttamalla Spartan tapoja jouduttanut tämän valtakunnan rappeutumista. Tahi miten tuntuikaan jumaluusoppi luontevalta, kun luonnontieteilijän silmillä katseli Jumalan suurta luomakuntaa kuin kellokoneistoa, jonka viisas mestari oli niin järjestänyt, että kaikki ratakset hairahtumatta toisiinsa kävivät. Ja kaunopuheisuus, Porthanin virallinen opetusaine, tarvitsi kaikkia näitä tietoja avukseen, sillä mitenkä taisi se olla asiallisen tiedon mallikelpoista esittämistä, ellei tietoja ollut käsillä.

Niinpä muodostui Porthanissa laaja monioppisuus. Ei se sentään ollut entisajan monioppineitten ja kokoilijain unohtumista kirjain ääreen siksi, että oli huvittavaa tietää merkillisiä asioita ja nauttia suuresta tietovarastostaan. Eikä se myöskään ollut uudenaikaista valistajain halua omistaa itsellensä uusimmat, jyrkimmät ja äärimmäisimmät mielipiteet, jotta niiden avulla voisi tuomita olevaisia oloja ja vaatia niiden kumoamista. Ei. Porthanin oppi oli varsin käytännöllistä ja sellaisten syvällisten kysymysten kuin tahdonvapauden, jumalan olemassa-olon tahi sielun kuolemattomuuden käsitteleminen huvitti häntä vain sikäli kuin niistä lähti jotakin käytännöllistä hyötyä ihmisen siveelliselle toiminnalle. Hän puuttui kaikkiin kysymyksiin, jotka näyttivät tarpeellisilta hänen, hänen oppilaittensa ja muitten kanssaihmistensä tietää viisaasti elääkseen tässä maailmassa.

Mutta Porthan vaati, että opin tuli olla kriitillistä ja varmaa. Kun hän jotakin luki, koetti hän aina itselleen selvittää miten luettu sopi siihen mitä hän ennen tiesi; jos se tuntui oudolta ei hän aluksi uskaltanut sitä hyväksyä eikä hylätä. Viisas epäily oli hänestä kaikessa luvussa välttämätöntä. "Epäily on -- mielestäni -- pidättää hyväksymistään jonkun aikaa eikä tehdä johtopäätöstä ennenkuin asia on varma. Se on aivan toista kuin jonkun väitteen intoisaa ja vihamielistä ahdistamista, sillä tällainen menettelyhän osottaa tutkijan aivan puolueelliseksi. Eikä minua miellytä niidenkään ohje, jotka pitävät jokaista mielipidettä vääränä kunnes se heille oikeaksi todistetaan; minulle riittää se, että pidän asiaa vielä tutkimattomana, tuntemattomana ja epäiltävänä, kunnes olen tarkemmin sitä tutkinut ja olen sen selvästi osottanut joko oikeaksi tahi vääräksi." Aivan tyynesti ja intohimottomasti, ilman mitään ennakkoluuloja tahtoi Porthan siis tutkia asioita ja niin luuli hän voivansa hankkia itsellensä opin, joka oli oikea ja varma.

Akateemisissa väittelyissä sai Porthan tilaisuutta koetella oppinsa kestävyyttä. Vuonna 1765 esiintyi hän ensimäisenä vastaväittäjänä nuoren Mennanderin väittäjäisissä; puolustajan, varakanslerin pojan, tähden oli tapaus akatemian merkkitapauksia, maaherra, hovioikeuden jäseniä ja melkein kaikki professorit olivat läsnä. Itse väittely kait tapahtui vain näön vuoksi. Toista oli Olavi Schalbergin väitöstilaisuudessa vuonna 1771. Kalm kertoo siitä: "Sitten esiintyi maisteri Porthan ylimääräisenä, hän piteli Schalbergiä pahemmin, niin ettei tällä ollut mitään sanottavaa, ja vielä enemmän kiusatakseen häntä väitti Porthan, että Schalbergin mainitsema arabialainen sanajuuri oli tämän itsensä keksimä ja ettei sitä missään arabialaisessa sanakirjassa ollut. Todistaaksensa sitä toi hän esiin arabialaisen sanakirjan ja pyysi Schalbergiä näyttämään itsellensä tuon juuren. Mitä saattoi Schalberg tehdä kun ei osannut ainoatakaan kirjainta lukea? Porthan todisti silloin, että Schalberg oli mestari metsästämään, kalastamaan ja soittamaan sekä jotakuinkin metafysiikassa, mutta ei missään muussa."

Mieleiseensä työhön joutui Porthan, kun hän vuonna 1764 pääsi yliopiston kirjastonhoitajan apulaiseksi. Hän perehtyi nyt esteettä Turun ainoaan suureen kirjavarastoon, kaikki sen kuulut teokset olivat joka päivä hänen silmäinsä edessä, kirjamarkkinain huomattavat uutuudet hän sieltä heti sai käsiinsä. Jokainen niistä oli lisä hänen oppiinsa, hän merkitsi sen sisällön mieleensä niinkuin nimenkin luetteloon ja niin pysyi hänen oppinsa aina uudenaikaisena. Sitäpaitsi alkoivat Porthania huvittaa vanhat harvinaisiksi käyneet kirjat kummallisine nidoksineen ja käsikirjoitukset vanhanaikuisine kirjaimineen. Hän vastaanotti kirjastoon saapuneita lisiä, huomasi kokoelmain täydentyvän, oli ylpeä aarteista, joita siellä oli, ja koetti kaikin voimin etsiä uusia, ehkä vielä saatavia. Porthanissa kasvoi näin kokoilemishalu, tuo kaiken tutkimuksen tärkeä alkusyy ja muinaisuuden todistuskappaleet kävivät hänelle rakkaiksi.