Part 12

Kuvauksensa pakanallisten suomalaisten tilasta esitti Porthan, kun hänet heinäkuulla 1788 vastaanotettiin Ruotsin kirjallisuus-, historia- ja antikviteeti akatemian jäseneksi. Tilaisuus oli juhlallinen. Venäjän sota oli juuri alkamassa ja Ruotsissa oltiin huolissaan suomalaisen veljesmaan kohtalosta. Suomalainen oppinut kuvaili Suomenmaan tilaa siihen aikaan kuin se joutui Ruotsin valtikan alaiseksi, todisti, että sillä jo silloin oli ensimäiset sivistyksen alkeet. Helposti se tosin oli joutunut naapuriensa saaliiksi, mutta syynä ei silti ollut puuttuva kyky eikä kunto, vaan epäedulliset olosuhteet kaukana sivistyneen maailman yhteydestä. "Mutta erikoisena kansakuntana ovat he kuitenkin monenmoisissa kohtalon vaiheissa säilyneet", jatkaa Porthan tulijaispuhettaan. "He ovat sittemmin olleet yhtä kuuliaisia ja uskollisia alamaisia kuin he ennen olivat levottomia ja kiusallisia naapureita. Kun tilaisuutta on ollut, ovat he uudessa asemassaan kylliksi osottaneet, ettei heiltä ole puuttunut rohkeutta eikä sitkeyttä, ei tarmoa eikä neroa. Se suuri osa heistä, jotka erinimisiä ollen, ovat Ruotsin valtakunnan alamaisia, ovat kyllin onnellisia olemaan ei orjien sorretussa tilassa vaan kansalaisten turvatussa asemassa. Ja juuri tämä osa on innollaan ja uskollisuudellaan erikoisesti osottanut, että kansa käsittää onnensa."

* * * * *

Ruotsissa oli paljon uutteroita kokoilijoita. Kun katselee heidän laajoja kokoelmiaan, ei voi olla ihmettelemättä. Lukemastaan kirjallisuudesta ja löytämistään asiakirjoista ovat he merkinneet suunnattoman joukon tietoja ja kopioineet lähteitä sivu sivulta suuriin käsikirjoitusniteisiin. Noihin niteisiin ovat he uhranneet elämästänsä vuosikausia, joskus melkein koko elämänsä. Siinä oli heidän maailmansa, heidän ilonsa ja heidän huolensa. Vanha Gahm tuntee Tukholman järjestymättömät arkistot kuin viisi sormeansa, hän on selvillä asiakirjoista, joista muilla ei ole aavistustakaan, hän on kaivanut esille lähteitä vuosisatain kuluessa kasautuneitten paperiläjäin alta. Kuninkaallinen kamariherra Tilas rientää kotiinsa päivystysvuoroltansa kuningattaren luona, viskaa komean virkanuttunsa syrjään ja istuutuu yöksi vertailemaan ja lisäilemään sukutieteellisiä kokoelmiaan. Ja von Stiernman, joka jo on julkaissut lukuisia asiakirjakokoelmia, vartioitsee valtioarkiston hoitajana aarteitaan kateellisena kaikkia muita kohtaan.

Mutta kokoelmia julkaistiin myöskin. Ilmestyi von Celsen suuri kokoelma paavillisia bullia, Lagerbringin asiakirjakokoelmia, maaherrain, valtaneuvosten ja piispain luetteloita ja Warmholtzin verraton luettelo Ruotsin historiallisesta lähdekirjallisuudesta. Arckenholtz, Lagerbring, Celsius, Hallenberg ja monet muut olivat käyttäneet tutkimuksiinsa runsaita aineskokoelmia, sijoittaneet asiatiedot otaksumain sijalle ja luoneet historian uuteen muotoon.

Turkulaisetkin kokoilivat. He vaihtoivat aineksia ruotsalaisten kokoilijain kanssa ja keräilivät niitä maaseuduilta. Alopaeus hankki tietoja Porvoon kymnaasin historiaan, Tengström Erik XIV:stä ja Terseruksesta, Bilmark kaikenlaisista Suomen historiaan kuuluvista aineista. Ja innokkaasti jatkoi Porthan kokoilemistaan. Vuonna 1782 hankki hän yhdessä Caloniuksen kanssa otteita Ruotsin kamarikollegion arkistosta, erittäinkin siellä säilytetyistä maakirjoista. Niinikään hankkivat ystävykset jäljennöksiä hovioikeuden ja yliopiston konsistorion pöytäkirjoista ja lääninhallituksista pyydettiin siellä olevia asiakirjoja. Aineksia alkoi kertyä, jokainen niistä muutti, täydensi tahi korjasi entistä käsitystä maamme menneisyydestä. Jos kokosi kaikki hajanaiset lähteet ja liitti toisiinsa niiden eri piirteet, täytyi siitä ilmetä kokonaan uusi historian käsitys, uusi kuva suomalaisten historiasta. Kuka oli tämän uuden kuvan luova? Yhteisin voiminko se oli esiinsaatava vai jäisikö se yhden ainoan tehtäväksi?

Turkulaiset sanomat olivat lakanneet, mutta ne aijottiin taasen henkiin herättää. "Ensi vuonna alamme uudelleen toimittaa Turun sanomia samalla tavoin kuin ennen", ilmoittaa Porthan Mennanderille 1781. "Meillä on historiallisia kokoelmia ja toivomme, että niitä kannattaa saattaa yleisön tietoon." Alusta vuotta 1782 rupesivatkin sanomat ilmestymään; ensi neljänneksen aikana oli Clewberg toimittajana, sitten Porthan. "Turun Sanomiin aijon asettaa useita pieniä tutkielmia Suomen historiasta" kertoo tämä saadessaan toimituksen huolekseen. "Kun näissä sanomissa myöskin maamme maantiedettä ja tilaa aijotaan valaista, olen hankkinut kaikista lääneistä näitä koskevia kuvauksia. Kamreeri Tulindberg on lähettänyt sellaisen Oulun läänistä, se on varsin hauska, ja ensi numeroon se tulee käytettäväksi. Mikä tarvitsee korjausta tulee näin parannetuksi." Maantieteellisiä kuvauksia olikin sanomissa runsaasti; etenkin huvitti turkulaisia asessori Bergmanin kuvaus heidän omasta kaupungistaan. Historiallisia kirjoitelmia oli sensijaan vaikeampi saada. Ja pian huomasivat toimittajat jääneensä kirjoitusten hankinnassa kokonaan omiin varuihinsa.

"Kun menekki tähän asti, vaikkei olekkaan kovin suuri", kertoo Porthan lopulla vuotta 1783, "kuitenkin on riittänyt korvaamaan painatuskustannukset kirjanpainajalle, joka saa käsikirjoitukset ilmaiseksi, niin hän vielä on halukas kustantajana olemaan. Ja vaikka todellisia työntekijöitä on vähän, joten meillä sanomain toimittajilla on kylläkin vaivaa ja vastuksia, jatkamme kuitenkin toimittamista, ainakin ensi vuonna, jos Jumala meidän suo elää terveinä. Melkein kaikki apu maaseudulta oli lakannut, en tiedä mistä syystä. Mitä sieltä tarvitsemme täytyy meidän itse kirjoittamalla, kustannuksella ja vaivalla hankkia itsellemme. Tarvitaan siis tosiaankin hiukkasen isänmaallisuutta näitten lehtien pitkitettyyn toimittamiseen." -- Oli käynyt kuten kävi 1770-luvullakin. Yleisö oli kyllästynyt, sillä ei ollut tarpeeksi harrastusta isänmaallista kirjallisuutta kohtaan. Kevyt kaunokirjallisuus oli pilannut sen lukuaistin. Mutta kaikesta huolimatta päätti Porthan sen sivistämisessä ponnistella.

Mutta akateemisina väitöskirjoina Porthan myöskin julkaisi kokoilutyönsä tuloksia. Niissä oli opetus ja tutkimus aivan yhtyneinä. "Haluten niissä akateemisissa väitöskirjoissa, jotka minun johdollani saattavat ilmestyä, ylioppilaitten harjoittamisen ohella, vähän auttaa köyhää suomen historiaamme, olen antanut muutamille oppilaille tutkittaviksi joitakuita sen sukuisia aineita" kertoo Porthan Mennanderille vuonna 1780. Ensimäinen näistä oli ennen mainittu "Vähäinen suomalaisten saarnain historia", joka seuraavana vuonna ilmestyi. Muut aineet jäivät tuonnemmaksi.

Monenlaisia historiallisia töitä Porthanilla tähän aikaan oli mielessä. Hän kokoili tietoja milloin miltäkin suomen historiaa koskevalta alalta, milloin vanhoja saarnoja, väliin akateemisia julkaisuja ja promotioniprogrammeja, milloin taas elämäkerrallisia tietoja henkilöistä. Niitä kerätessään ajatteli hän turkulaisten sanomain tarvetta, pieniä historiallisia väitöskirjoja tahi kokoelmia yliopiston kirjastossa ja pohjalaisen osakunnan maakunta-arkistossa. Hän kertoi töistään Mennanderille, joka Upsalan arkkipiispana ei enää saattanut olla suomalaisen tutkimuksen johtajana, mutta asetti runsaat kokoelmansa nuoremman tutkijan käytettäväksi ja tarkoin perehtyneenä isänmaallisen tutkimuksen tilaan antoi ohjeita ja neuvoja, osotti kiitollisia aiheita ja kehotti niitä tutkimaan. Tuntui siltä kuin tulisi Porthanista vähitellen Mennanderin kaltainen suurkokoilija, uutterampi julkaisija vain, sillä hänellä oli akateeminen julkaisutoimi ja sanomalehtityö edessään, kun taas Mennander ensin luonnontutkijana ja sitten piispana ei ollut ehtinyt historiallisiin julkaisuihin puuttua.

Mutta historiallisessa tutkimustyössä oli Porthanin huomio kiintynyt _Juustenin piispainkronikkaan_. Tämä oli latinalainen luettelo maamme muinaisista piispoista Pyhästä Henrikistä Paavali Juusteniin asti, alkuosa keskiajalla vähitellen syntynyt ja loppuosa Juustenin itsensä laatima. Lyhyesti oli siinä kerrottu piispain toiminnasta, kirkonhallinnosta, hurskaudentöistä ja muutamista eri aikain merkkitapauksista. Kaikessa lyhykäisyydessään tuntui se luotettavalta perustalta tarkalle historiantutkijalle.

Porthan aikoi kronikan uudelleen julkaista. Oliko Mennander häntä siihen kehottanut ei tiedetä, mutta piispa oli ainakin Juustenista, muinoin merkillisestä Suomen piispasta huvitettu ja tiedusteli Porthanilta milloin mitäkin hänen teoksistaan. Vuonna 1782 kesällä lähti Porthan Tukholmaan ottamaan selville olisiko sikäläisissä kirjastoissa kronikan käsinkirjoitettuja kappaleita. Etsiessään täällä ja keskustellessaan ruotsalaisten kokoilijain kanssa sai hän silloin tietää, että arkistossa säilytettiin erästä vanhaa nidosta, jossa oli paljon tietoja Suomen katoliselta ajalta -- _Turun tuomiokirkon mustaa kirjaa_.

Porthan toimitti siitä jäljennöksen itsellensä. Se maksoi paljon ja valmistui vähitellen. Mutta kun osia siitä viimeinkin alkoi Turkuun saapua, huomasi Porthan heti, että tässä oli ihan verraton aarre hänen käsiinsä joutunut. Turun tuomiokapitulin kirjurit olivat kirjaan kopioineet kaikki kirjeet ja asiakirjat, jotka koskivat Suomen kirkkoa, sen hallintoa ja sen oikeuksia. Sitä lukiessa tuntuu keskiaika niin elävältä, kuin itse siinä eläisi. Aatelismiehet ja porvarit lahjoittavat avoimilla kirjeillä kirkolle tilojaan ja talojaan metsineen, kalavesineen ja muine etuuksineen oman autuutensa sekä puolisonsa ja lastensa sielujen pelastuksen tähden. Piispat antavat määräyksiä papeille miten seurakuntaa tuli hoitaa, he päättelevät yhdessä kaniikkien kanssa, kuinka paljon ja missä muodossa seurakuntien tuli kymmenyksiään maksaa, he järjestävät Pyhän Henrikin juhlan uudelleen, he perustavat uusia alttareita ja uusia pappisvirkoja tuomiokirkkoon. Näkee millaisia sääntöjä on kirkonmiehille säädetty, tapaa paavien bullia ja kuninkaitten kirjeitä. Kirkon ensi ajoilta on kirjeitä vähän, mutta niiden luku lisääntyy vuosisatain kuluessa ja niin ne antavat ihan täydellisen kuvan katolisen kirkon oloista.

Tästä tuli Porthanille erinomainen apulähde, kun hän alkoi Juustenin kronikkaa selittää. Kronikka oli kertonut lyhyesti ja ylimalkaisesti, parilla sanalla, jollakin rivillä piispain toimista, nyt selittelivät kymmenet keskiaikaiset kirjeet noita tietoja. Myöhemmät piispain kronikat ja muut historiateokset olivat tosin kertoneet vähän enemmän. Mutta millä tavalla ne olivat kertoneet? Nyt kun vertaili Mustan kirjan asiakirjoja niiden ilmoituksiin, huomasi hyvin selvästi saman ilmiön, joka oli kaikkien maitten valistushistorioitsijoita suututtanut, joka oli kysynyt niiltä niin paljon työtä ja vaivaa. Siinä sai Porthan omin silmin nähdä sitä entisajan tutkijain huolimattomuutta ja alituista erehtymistä, josta edellä oli puhe. Jotakin olivat he tavallisesti tienneet asioista, mutta useimmiten puolittain, epäselvästi tahi aivan väärin. Heidän ilmoituksensa tavallisesti jo monen kirjan kautta kulkeneina muistuttivat epämääräisiä huhuja, joita ihmisjoukoissa liikkuu.

Porthan otti siinä samalla läpikäydäkseen kaikkien näitten kirjoittajain ilmoitukset, vertasi niitä Juustenin tietoihin ja Mustan kirjan lähteisiin, korjasi missä oli korjattavaa, hylkäsi missä oli hylättävää ja merkitsi muun oikealla nimellään: varmaksi, todennäköiseksi, epävarmaksi. Ja hän esitti koko tämän tarkastelunsa julkaisussaan. "Rodulffin vankeus- ja surma-vuoden ilmoittaa Spegel (Ruotsin kirkkohist. 2 osa 387 siv.) olleen vuoden 1178, luullakseni siinä meidän kirjoittajaamme seuraten, mutta Messenius (Scondia 10 kirj. 5 siv.) mainitsee vuoden 1192 ehkäpä jonkun arvelun nojalla. Palmsköldin katkelmasta taas puuttuu vuosiluku. Emme siis uskalla mitään päättää." Tällä tavalla piti jokaista tietoa tutkia, se oli juuri niitä pikkuseikkoja ja sitä vaivalloista kinastelua (gräl), joksi Porthan itse tutkimustaan kutsui.

Kun kaiken tämän piti mahtua Juustenin kronikan laitokseen, paisui se kovin ja tuli omituisen näköiseksi. Tekijä luuli aluksi saattavansa julkaista kronikan selityksineen kolmena, neljänä väitöskirjana. Mutta sitten hän yhtämittaa huomasi miten teos kasvoi hänen käsissään; ensimäinen vihkonen ilmestyi vuonna 1784, sitten melkein joka vuosi yksi tahi useampia ja julkaisemista yhäti riitti, kunnes viimeinen vihdoin ilmaantui vuonna 1800. Mahtava julkaisu oli silloin valmiina 56 väitöskirjana. Itse kronikka oli aivan mitättömänä alussa, sitten seurasivat muistutukset viivanalaisine alamuistutuksineen, joihin suuri osa Mustasta kirjasta oli kokonaisasiakirjoina tahi otteina painettu. Nämät alamuistutukset olivat melkeinpä pääasiana, niissä oli enimmät tiedot; lukemattomia yksityisseikkoja oli siinä huolellisesti tutkittu ja runsaita aineksia oli siinä tarjolla. Leikillään Porthan puolustellen teoksensa merkillistä muotoa sanookin kirjoittaneensa nuotteja ilman tekstiä. Juustenin kronikka oli vain yhtenäisenä puitteena, jonka sisään Porthan oli saanut mahtumaan melkein koko Suomen keskiajan historian. Vieläpä kielitieteen avulla tekemänsä tutkimukset suomen suvun alkuajoista ja maamme pakana-ajasta hän tässä toi esiin. Itse hän tästä suurteoksestaan vaatimattomasti kirjoitti Caloniukselle: "Veli tuntee tuon teoksen ennestään, se ei sisällä suuria asioita, vaan enimmäkseen vähäpätöisyyksiä; mutta koska olen siihen tahtonut ikäänkuin varastohuoneeseen asettaa kaikki mitä olen voinut koota Suomen asioita koskevaa, sekä sitäpaitsi poistaa kaikki valheet ja tarkastaa vääryyksiä, joilla on peitetty se vähä, joka Suomen historiasta on jälellä, ei ole voitu välttää sellaista yksityiskohtaista uutteruutta. Muut rakentakoot sitten tämän vaivalloisen kinastelun perustalla kootuista ja puhdistetuista aineksista miellyttävämmän rakennuksen ja siihen minä nuoria miehiämme usein kehotankin."

Erilaisia tutkimuksen aineksia, arvosteluja, tietojen vertailuja, asiakirjain otteita ja kappaleita, kaikki ryhmitettyinä muutamien lähdekohtien ympärille -- siinä muoto, jossa Suomen sivistyshistoria ja osaksi valtiollinenkin oli esitettynä. Jonkun nuoremman tutkijan oli määrä kirjoittaa tämän pohjalla kaunis filosofinen historia, josta yleisö saattoi oppia saada. Mutta sivistyshistoriaa ei ollut helppo esittää eikä sovelluttaa yhteen valtiollisen historian kanssa. Tavallisesti oli edellinen ahdettu johonkin loppukappaleeseen valtiollisen historian taakse, ilman että lukija oikeastaan saattoi käsittää mitä tekemistä sillä siinä oli ja kuinka se kuului yhteen edellisen kanssa. Eikä siihen saanut soveltumaan kuin muutamia elämän aloja; lukemattomat asiakirjain pikkupiirteet jäivät käyttämättä ja samalla myöskin näyttämättä. Sivistyshistoria oli pysynyt sentähden verrattain laihana ja yksipuolisena. Ja entäs valtiollinen? Se kertoi edelleenkin enimmäkseen kuninkaitten hallitustoimista, selitteli laajalti heidän luonteenominaisuuksiaan ja arvosteli niitä valistusajan porvarillisen siveyskaavan mukaan.

Niin muodottomana ja hajanaisena aineskokoelmana kuin se olikin, tarjosi Juustenin kronikka lukijalle, joka osasi ja jaksoi lukea lävitse pitkät muistutukset asiakirja-otteineen, paljon elävämmän ja monipuolisemman käsityksen kuin mikään järjestelmällinen historia. Lähteet kertoivat itse, niitä ei ollut rococo-ajan historioitsija sievistelevällä kädellään pusertanut ja mehuttomiksi tehnyt. Ne olivat siinä alkuperäisinä ja elävinä kaikkine omituisuuksineen, yhtä eroavina taidokkaista pragmatisista historiateoksista kuin alkuperäiset kansanrunot Macphersonin mukailuista tahi paremmin kuten Homeron laulut niiden ranskankielisistä jälittelyistä.

Monipuolista ainesvarastoaan selvitellessään oli tutkija joutunut syventymään mitä yksityiskohtaisimpiin asioihin. Tekisi mieli kysyä, saattoiko kaikkien noitten pikkuseikkain tuntemuksesta tosiaan olla jotakin käytännöllistä hyötyä, tekikö se ihmiskunnan onnellisemmaksi, että se tiesi millä aseella Henrik piispa oli tapettu, oliko murhaajan nimi Lalli vai eikö ja katkesiko piispan peukalo murha-iskusta. Kaikkia näitä asioita näet Porthan tunnontarkasti tutki ja kumminkin hän samalla vaati, että historiasta lähtisi aivan välitöntä käytännöllistä hyötyä. Tahi miten sopi monioppisuus tällaiseen yksityiskohtaiseen tutkimukseen? Jos tutkimus kerran vilkastuneena tuottaisi tuhansia sellaisia erikoisselvittelyjä kuin oli Porthanin tutkimus siitä, minä vuonna kuningas Erik Pyhä astui valtaistuimelle ja teki retkensä Suomeen, niin miten silloin kävisi? Tutkijan tuli silloin perehtyä kaikkiin näihin ja kumminkin oli hänen velvollisuutensa hallita melkein koko inhimillisen tietämyksen piiriä. Porthan tuskin tuli ajatelleeksi, että hän monioppisuudesta ja kokoilusta vähitellen oli siirtymässä erikoistutkimukseen. Juuri tällaista erikoisopintoihin syventymistä tavattiin sen ajan opiskelevassa nuorisossa, valitettiin, semminkin Ruotsista, että ylioppilaat eivät viitsineet kulkea entiseen tapaan monilla luennoilla, vaan istuivat kotonansa yhtä erikoisalaa opiskelemassa. Mutta Porthan kutsui tällaista oman aineen yksinomaista opiskelua halveksien käsityöläisyydeksi.

Mutta palaamme Juustenin kronikkaan. Siitä näet käy Porthanin tutkimustapa selville. Se oli hänelle erinomaisen kuvaava. Hän tahtoi poistaa kaikki tähänastiset harhaluulot ja väärät tiedot, joita kaikissa historiateoksissa vilisi, ottaa kerrankin selville miten asiat olivat olleet, tapahtumat tapahtuneet. Hän kävi siis suoraa päätä asioihin käsiksi ja rupesi ensi työkseen tutkimaan sekavia ja ristiriitaisia tietoja Erik Pyhän Suomen-retkestä.

Hän etsi lukuisista tutkimuksista ja lähteistä mitä niissä oli siitä asiasta sanottu ja vertasi niiden tietoja keskenään. Näin joutui hän keskelle mitä erilaisinta kirjain paljoutta ilman alustavia tutkimuksia, ilman, että hänellä yksityiskohdissa oli selvillä eri lähteitten luonne, tapa esittää asioita, kokoonpano j.n.e. Eihän hänellä ollut aikaa niistä edeltäkäsin selvää ottaa. Mutta vähitellen, työn kuluessa, kun hän usein oli tullut käyttäneeksi yhden kirjoittajan tietoja, huomasi Porthan, että tämä olikin sellainen ja sellainen, esitti asiat omalla määrätyllä tavallaan. Ja sitä myöten kuin tämä selvisi otti hän entistä enemmän huomioon lähteen luonnetta asiaa arvostellessaan.

Porthan kysyi aina mistä ilmoittaja oli tietonsa saanut, haki samalla tavalla kuin muut valistushistorioitsijat tietoa vanhemmista lähteistä, ajoi sitä leppymättä takaa läpi koko lähdekirjallisuuden. Usein hän siinä huomasi, että erehdys oli tapahtunut. Ei hän näet tyytynyt saamaan selville, että jotakin tietoa ei vanhemmissa lähteissä enää ollutkaan, että se siis oli myöhempi lisäys. Ei, hän tahtoi tietää miten tuo lisäys oli siihen tullut. Hän luki ihmeekseen Messeniuksen kertomuksen siitä, että suomalaiset muka olivat Birger kuninkaan aikana tehneet kapinan ja kutsuneet venäläiset maahan. Vanhemmissa lähteissä ei tuollaista kerrota. Oliko se Messeniuksen päähänpisto vain, vai mistä hän sen oli saanut? Miettiessään tätä äkkäsi Porthan, että Smoolannissa tosiaan oli tuollainen kapina ollut; kun Smoolannin seutuja joskus Finvediksi kutsuttiin, oli hutiloiva Messenius sekottanut sen Suomeen, yhdistänyt siihen venäläisten samanaikuisen hyökkäyksen maahamme ja lisäillyt vielä kaikenlaisia muita juttuja. Tahi kun muutamat tutkijat olivat väittäneet Suomessa olleen Fulco-nimisen piispan ja eräs kirjoittaja päällepäätteeksi liitti siihen erään Julius-nimisen, huomasi Porthan, että Fulco oli ollut virolaisten piispana siihen aikaan ja oli sekotettu meikäläiseen piispaan Folqvinukseen; Julius oli saatu siten, että joku hätäinen tutkija oli lukenut _Fulco_ sanan sijasta _Julio_ ja niin lisännyt Suomen piispain sarjaa uudella tulokkaalla.

Aina ei asia näin vähällä selvinnyt. Lähdekirjallisuus päättyi, vanhin lähde oli kerrottuja tapauksia paria sataa vuotta myöhempi ja siinä tieto vielä oli. Pitikö uskoa vai eikö? Porthan kunnioitti noita vanhoja lähteitä, koska ne olivat ainoita mitä oli olemassa, ja jos ei asia muuten mahdottomalta tuntunut, uskoi niiden kertomuksen. Eihän siinä saanut liian jyrkkä olla. Pyhän Henrikin tarina oli tosin munkkitarina vain, taikauskoisten pappien kertoma ja kirjaanpanema, paljon siinä oli mahdottomia ihmeitä, mutta Porthan uskoi sen kumminkin pääasiassa. Hän luuli näet, että harhaluulot, joita taikausko ja alkuperäinen ajanluonne toivat mukanaan, helposti olivat erotettavissa, poistettavissa. Mitä siis tarina kertoi piispan peukalosta, joka poikkihakattuna paransi sokean ukon silmät, oli tietysti juttua, mutta osotti, että murhaaja tosiaan oli peukalon poikkihakannut ja, koska se jääpalaselta löydettiin, oli talvisaikana piispan murhannut. Tutkija ei siis ottanut huomioon kylliksi, että kukin aika katselee ja kertoo asioita omalla tavallaan, omassa erityisessä valossaan. Hän ei edellyttänyt sitä ennakolta. Hän käytti sitä vain selityskeinona silloin kuin asia muuten tuntui mahdottomalta tahi väärennetyltä. Tosi tieto oli hänestä aina tosi sellaisenaan, ei hän ruvennut tutkimaan miten se oli syntynyt; mutta jos tieto ei todenmukaiselta tuntunut, silloin oli siihen ajanluonteen tahi kirjoittajan vaikutus syyksi saatava.

Siinä muutama piirre Porthanin tutkimustavasta. En saata tässä ruveta tarkemmin kertomaan, miten hyvin hän käsitti historiallisten tapahtumain yhteyden, miten hän sen ensi sijassa otti huomioon ja tämän todenperäisen käsityksensä perustalla arvosteli yksityistietoja. Tutkimus oli tarkkaa ja täsmällistä, mutta ennen kaikkea monipuolisesti punnitsevaa ja maltillista. Porthan ei käyttänyt mitään tutkimusperiaatetta äärimmäisellä jyrkkyydellä, mutta ei myöskään johdonmukaisesti viimeisille perille asti. Hän oli johtopäätöksissään varova; jos asia oli epäiltävä, jätti hän sen sellaiseksi, ei sitä hylännyt eikä hyväksynyt huolimatta siitä, että tulevan historian-esittäjän, joka joskus halusi hänen tutkimusaineksistaan kokonaisesitystä luoda, täytyi joko ne esitykseensä ottaa tahi jättää pois. Tutkimustyöllään oli hän joka tapauksessa antanut selvän käsikirjan myöhemmille tutkijoille, josta he heti saattoivat nähdä, mitä mistäkin asiasta tiedettiin; he saattoivat siihen omat tietonsa lisätä ja siitä omat johtopäätöksensä tehdä. Järkiperäinen tutkimustyö voi tästä alkaa.

* * * * *

Selitellessään Juustenin kronikkaa ja Mustan kirjan asiakirjoja tutki Porthan yksityiskohtaisesti muutamia Ruotsin keskiajan laitoksia, tapoja ja tapahtumia. Hän julkaisi nämät tutkimuksensa osaksi Turun Sanomissa, jotka pitkän keskeytyksen jälkeen 1780-luvun lopulla yhä jatkuivat enimmäkseen Franzénin ja Tengströmin toimittamina, osaksi historiallisina väitöskirjoina. Näitä viimemainituita olivat _"Huomioita kirkollisten kymmenysten vaiheista Ruotsissa, Erik Pyhän valtaistuimellenousun ja Suomen-retken ajasta", "Johannes I Sverkerinpojan Liivin-retkestä", "Muutamia huomioita ruotsalaisten jaarlinarvosta" ja "Huomioita Pietarin penningin historiasta Ruotsissa"_. Näihin liittyi sitten suurenmoisia lähdejulkaisuja.

Fredenheim, joka siitä asti kuin viimeksi hänet Aurora-seuran jäsenenä tapasimme, oli noussut arvossa ja kuninkaan suosiossa, tullut hovimenojen ohjaajaksi ja taidekokoelmain päälliköksi, tehnyt matkan Italiaan ja saanut siellä itsellensä tuttavuuksia, oli näiden tuttavuuksiensa avulla hankkinut itsellensä joukottain _paavillisia bullia_ Vatikaanin suuresta kirjastosta. Ne hän komeassa salkussa jätti Turun akatemian kirjaston haltuun ja Porthan, joka huomasi niiden antavan lisävaloa Suomen keskiaikaan, julkaisi niistä selonteon neljässätoista väitöskirjavihossa. Julkaisemista kesti vuodesta 1797 vuoteen; 1801. Ja tuskin oli työ loppuunsuoritettu, kun Porthan jo alkoi uutta lähdevarastoa toimittaa nimellä _Suomen historiaa koskevain lähteitten kokoelma_. Siihen painatettiin täydellisinä monta asiakirjaa, joihin Juustenin kronikassa vain oli viitattu tahi joista siihen oli otteita ja selontekoja otettu. Kokoelma jäi kumminkin Porthanin kuollessa keskeneräiseksi.