Part 11

Vaan vähitellen alettiin näitä selityksiä epäillä. Luonnossa kehittyi kaikki niin verkalleen, jokainen ilmiö vaikutti muihin, muut taas siihen ja muuttelivat sitä. Niin oli mahtanut käydä ihmiskunnassakin. Mieli ja kieli olivat läheisessä yhteydessä. Kuta enemmän ihmiset tekivät havaintoja ja saivat kokemusta, sitä useampia sanoja muodostui yhä eneneviä käsitteitä merkitsemään. Kieli, alussa raakaa, oli yhä hienommaksi ja täydellisemmäksi käynyt. Niin olivat kaikki muutkin merkilliset taidot ja keksinnöt syntyneet, vähitellen, melkein kuin itsestänsä, olojen pakosta.

Porthan oli halusta syventynyt näihin verrattoman tärkeisiin ja huvittaviin asioihin ja jo aikaisin oli hän muodostanut niistä omat ajatuksensa. Kun hän oli tullut professoriksi ja palannut Saksasta, alkoi hän niitä oppilailleen esittää. Ensiksikin kieli! Alussa se oli hyvin epätäydellistä ja raakaa, juuri sellaista, että lapselliset alkuihmiset, joiden älystä kertomus syntiinlankeemisesta ynnä muut samallaiset kertomukset eivät suurta käsitystä antaneet, ovat voineet sen muodostaa. Ilmaisivathan he kuten eläimetkin ääntelemisellä tunteitaan; näitä äänteitä alkoivat he määrätyitä käsitteitä varten käyttää. Siitä kehittyi kieli. Oliko kieli alkujaan ollut sama kaikilla ihmisillä, oli Porthanista vaikea sanoa; mahdollista ainakin oli, että eri kielet olivat yhteisestä vähitellen haaraantuneet. Selvästi johtuivat eroavaisuudet kielten välillä osaksi muutamain ihmisten keskinäisestä sopimuksesta, he kun olivat päättäneet käyttää sitä tahi tätä muotoa ja osaksi sattumastakin, mutta paljon oli niissä myöskin yhteistä ja tämä oli ihmiskielelle luontaista. Niin oli luontainen kieli eri kielten pohjana niinkuin luontainen eli järjen uskonto eri uskonoppien ja luonnontila valtioitten. Kun kielet olivat kehittyneet huippuunsa ja ihmiset aina vaihtelua haluten olivat käyttäneet kaikkia käytettävinä olevia kielimuotoja, joutuvat he lopulta luonnottomuuksiin ja silloin alkoi kieli rappeutua.

Selitellen ihmismieltä samaan suuntaan ja kielen kanssa rinnan kehittyneeksi tutki Porthan tätä rinnakkaiskehitystä. Hän kirjoitti tahi kirjoitutti näistä asioista useita väitöskirjoja. _"Kielen vaikutuksesta kansan luonteeseen"_ oli yhden nimi, _"Kielen käytöstä historiantutkimuksen apuna"_ oli toinen. Ja vuonna 1795 oli hän selvitellyt merkillistä vertauksellista tarua Pandoran arkusta, jossa tarinassa ihmiset olivat kuvailleet muinaista kehitystään lapsuuden tilasta sivistysoloihin. Sivistys oli yhtä viekotteleva ja vaarallinen kuin Pandoran arkku, sillä molemmista läksi lukemattomia rikoksia, vaivoja ja vikoja. Taru vei tutkijan keskelle ihmiskunnan lapsuuden aikoja. Juuri näin verrannollisesti ja kuvakieltä käyttäen niiden aikain ihmiset esittivät syvällisimpiä havaintojaan, heiltä kun puuttui vielä näitä havaintoja vastaavat käsitteet ja sanat. Ikävä kyllä aiheutui tästä paljon sekavuutta ja väärinkäsitystä. Ihmiset alkoivat pitää noita vertauksellisia kuviaan täytenä totena ja siihen suuntaan vaikutti olletikkin heidän väärä ja puutteellinen käsityksensä luonnosta, joka heitä ympäröi äkillisillä ja oudoilla ilmiöillään ikäänkuin mahtava monipäinen olento. Siitä taikausko ja ennakkoluulo. Kolme vuotta myöhemmin Porthan tätä lähemmin selitteli kirjasessaan _"Luonnontiedon vaikutus taikauskon vähentymiseen"_.

Kun tämän kaiken tiesi, tuntui suomalaisten taikausko huvittavalta. Kansanrunoja tutkiessaan oli Porthan siihen tutustunut ja tutkimuksessaan suomalaisesta runoudesta oli hän aikonut ryhtyä juuri loitsurunoja esittämään. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään, koskapa hän juuri samoihin aikoihin antoi niistä Kristian Lencqvistille väitöskirja-aiheen. Vuonna 1782 Lencqvistin väitöskirja nimeltään _"Muinaisten suomalaisten opillisesta ja käytöllisestä taikuudesta"_ ilmestyi kaksiosaisena. Ensi osassa oli kuvattuna muinaissuomalaisten varsinainen jumaluusoppi; ja heidän jumalansa Ukko ylijumalasta alkaen ynnä heidän uskomansa monenmoiset henkiolennot olivat siinä lueteltuina. Toinen osa kertoi taikakeinoista, joilla noita olentoja koetettiin vallita tahi suostutella.

Oli hyvä, että noista harhaluuloista kerrankin saatiin täysi selvyys. Kansa niihin vieläkin uskoi, ja vast'ikään oli eräs Savon mies murhannut naapurinsa, koska epäili tämän loitsuillaan tuhonneen hänen poikansa. Kun nyt harhaluulojen syyt saatiin selville, kun papit ja papinkokelaat saattoivat niistä lukea Lencqvistin väitöskirjasta, oli niihin paljoa helpompi päästä käsiksi ja hävittää ne juurinensa.

Moniaita vuosia myöhemmin -- se oli kevätlukukaudella 1788 -- Porthan, kuten jo yllä jouduin huomauttamaan, sielutieteen luennoillaan kertoi kaikenlaisista nurinkurisista harhaopeista, joita sivistynyt yleisö ihan vastoin odotusta oli ruvennut uskomaan. Luennoitsija kertoi, miten taikatarut, jotka olivat kansan suussa, suureksi osaksi olivat munkkien mukana tulleet katolisaikana Ruotsista, Saksasta ja Italiasta asti. Hän kuvaili miten pakanallinen noituus oli viimemainitussa maassa kristinuskoon omaksuttu, miten paholaisesta oli ruvettu kertomaan samantapaisia noitajuttuja joita muinaiset roomalaiset olivat kertoneet vainajain hengistä. Ja hän huomautti, että noituus, josta suomalaiset olivat kauan olleet kuuluja ja josta moni valistaja oli saanut aihetta suomen kansaa moittia ja halveksua, ei ollut erikoisesti heille ominaista. Ja tästä hän samalla puhdistaakseen kansansa mainetta kirjoitutti väitöskirjasen _"Suomalaisten noituuden maineesta"_.

* * * * *

Kieliä oli monenlaisia. Oli sanarikkaita, taipuisia ja kauniita kuten kreikankieli, mutta oli myöskin vähäsanaisia ja vaikeastimuodostuvia. "Eräällä Amerikan kansakunnalla ei ole kielessään verrantoa", kertoo Porthan siitä oppilailleen, "vaan ne huutavat kovempaa ja hiljempaa sen mukaan kuin käsitteen suuruus vaatii. Esittääkseen vuodenaikoja ottavat he jotakin luonnosta; kevättä he esimerkiksi nimittävät kukaksi, syksyä hedelmäksi j.n.e." Kiinan kieli oli kaikkein puutteellisinta; sen 800 sanalla täytyi, vain erilaista korkoa käyttämällä, ilmaista tuhansittain sanoja. Se oli onnettomuudeksi kiinalaisille, sillä, kuta enemmän oli muotoja, vivahduksia ja taivutuksia kielessä, sitä paremmin saattoi sillä ajatuksensa ilmaista ja -- koska ihmiset ajattelivat määrätyillä sanoilla -- myöskin ajatella.

Entäs suomenkieli? "Suomessa tosin ei voida sanoja yhdistelemällä muodostaa" -- kuten kreikassa, joka siihen oli paraiten omansa -- "mutta siinä saattaa taivuttaa ja johtaa muotoja." Sillä oli paljon diminutivi-, frekventativi- ja muita johdannaismuotoja; infinitivejä ja partisipeja runsaasti. Ja sanarikkaus oli siinä suuri. "Suomalaiset sanat, jotka taitamattomasta kielimiehestä tuntuvat olevan samaa merkitseviä, eivät kumminkaan sitä ole", selittää Porthan. "Niissä on sentään jotakin erilaisuutta merkityksessä. Näin on semminkin sanain laita, jotka merkitsevät elinkeinoja ja sentapaista."

Kielen luontaisia rikkauksia oli käytettävä, raakaa kieltä viljeltävä. Kansanrunoista tuli esiin joukottain ennen tuntemattomia sanoja ja sellaisia kuuli maaseuduillakin käytettävän. Eri seuduilla erilaisia. Frantsilan kappalainen Ganander, sama, joka suomenkielisissä säkeissä oli ylistänyt Porthanin tutkimusta suomalaisesta runoudesta, oli ruvennut sanoja keräilemään aikoen toimittaa Daniel Jusleniuksen sanakirjasta uuden laitoksen. Niinikään oli hän aikonut laittaa kokoelman suomalaisia sananlaskuja. Porthanilla oli koottuna kumpaakin lajia aineksia, hän jätti ne Gananderin käytettäviksi ja auttoi tätä muutenkin. "Ganander on ahkera, ja tarkka suomalainen", kirjoittaa Porthan vuonna 1784, "mutta tarvitsee ankaramman tutkimuksen apua. Tällä olen häntä erittäinkin sanakirjatyössä auttava." Ei kestänyt kumminkaan kauvaa, niin kuoli Ganander ja Porthanin täytyi yksin ryhtyä hänen sanakirjatyötänsä valmistamaan. Monta paksua nidettä olikin jo aineskokoelmaa ja kunnioittaen muukalaiset oppineet Turussa käydessään sitä katselivat, mutta Porthanin kuollessa jäi työ kesken ja Turun palossa joutuivat ainekset liekkien uhriksi. Niitä oli silloin kumminkin jo ehditty käyttää Renvallin suurta sanakirjaa varten. -- Myöskin kieliopin oli Porthan tuuminut toimittaa; vanhimmat kieliopit olivat aivan arvottomia, Martinius oli kokonaan Stahlin virolaista kielioppia mukaillut ja Petraeus oli taas Martiniukselta tietonsa saanut. Vhaëlin kielioppia oli Porthan täydennellyt sekä parannellut. Tämä, joka oli kumminkin uusin ja ajanmukaisin, oli jo loppuunmyyty, joten ruotsalaisilla ja muilla muukalaisilla ei ollut tilaisuutta suomen kielioppiin perehtyä. Siksi oli Porthan päättänyt julkaista lyhyen suomen kieliopin, nimettömästi, vain tilapäistä tarvetta tyydyttääkseen. -- On hänen papereissaan myöskin jonkinlainen tulkkikirjan luonnos, jolla hän nähtävästi niinikään tahtoi vieraalle helpottaa suomenkielen oppimista. Siinä on kappaleita keskusteluista matkustajan ja kestikievarin välillä; matkustaja pyytää hevosta, haluaa kaikenlaista syötävää ja juotavaa, kamaria ja yösijaa. Matkalla hän sitten kyselee kyytimieheltä yhtä ja toista pitäjän oloista. Siitä olisi tullut apu kaikille niille ruotsinkielisille matkustajille, jotka maaseudulla liikkuivat. Mutta tulkkikirja jäi aivan alulleen ja samaten kielioppikin.

Sanakirjaansa aineksia kokoillessaan oli Porthan tullut lähemmin ajatelleeksi murteitten suurta eroavaisuutta. Oleskellessaan Tukholmassa vuonna 1791 tapasi hän sikäläisessä kirjastossa vanhain lakikirjain joukosta Ljungo Tuomaanpojan suomalaisen lainkäännöksen ja huomasi siinä hauskuudeksensa arvostelun murteista. "Se suomi", sanotaan siinä, "jota tavataan Pohjois-Suomessa, Turun ympäristössä sekä Pohjanmaalla, on selvintä ja puhtainta suomea sekä koko Suomessa ymmärrettävää, siitä sillä on nimensäkin. Uudenmaan suomeen on ruotsia sekotettu, Viipurissa ja Savonmaalla on Venäjän Karjalan suomea joukossa, Hämeen suomessa ei ole mitään varmuutta, sillä se on kaikenlaisesta suomenkielestä kokoonhaalittua." Murteitten laatua ei kenkään oikeastaan ollut lähemmin tutkinut, mutta yhtä ja toista oli siitä huomattu ja Lencqvist, tässä niinkuin niin monessa muussa aineessa Porthanin edeltäjänä ollen, oli kirjoittanut pienen tutkimuksen Turun lehtiin Etelä-Suomen murteesta. Elämänsä lopulla Porthan kirjoitutti väitöskirjan _Suomen päämurteista_, siihen kooten pitkällä tutkijakaudellaan tekemänsä havainnot. Se ilmestyi vuonna 1801. Porthanin mielestä oli vain kaksi päämurretta: Varsinais-Suomen ja Savon; jälkimäiseen kuuluivat näet paitsi varsinaista savolaiskieltä myös Pohjois-Pohjanmaan, Rautalammen ja Karjalankin murteet. Savolaiskielestä selkoa tehdessään Porthan heti aluksi huomauttaa, että siitä olisi verraton lisä kirjakieleen saatavissa. "Niinkuin kirjoissamme käytetty kieli vähitellen on vaurastunut eri murteitten erilaisista aineksista, niin on sitä edelleenkin samalla tavalla rikastutettava. Ei mitään murretta tähän asti ole niin halpana pidetty, ettei siitä olisi voitu viisaasti kartuttaa yhteisiä kielivaroja. Siksipä näin koottavia rikkauksia on uutterasti tarkastettava ja vartioitava."

Porthan aikoi väitöskirjaansa jatkaa ja ottaa silloin puheeksi aunuksen ja karjalan kielet. Rovasti Europaeukselta hän tiedusteli kielennäytteitä. "Jos saisin ennen marraskuun puoliväliä muutamia mietteitä Venäjän suomalaisten murteesta, olisivat ne sangen tervetulleita" kirjoittaa hän syyskuulla 1801. "Mutta miten voisi saada muutamia sanaluettelolta, sananparsia, vertailuja j.n.e. joltakulta Aunuksen puolelta, jonka suomea niin huonosti tunnen? Vielä mieluisampaa olisi vastaanottaa heidän tärkeimmät runonsa kopioituina ja oudommat sanat selitettyinä. Vaan lienee vaikeata saada siltä seudulta tämäntapaista apua?" Siihen Porthanin murretutkimukset tuntuvat pysähtyneen.

XII.

Senjälkeen kuin Venäjän raja Kyminjoelle siirrettynä oli jakanut Suomen kahtia, oli suuri itäinen naapuri herättänyt suomalaisissa monenlaisia ajatuksia. Raja oli pelottavan lähellä, sodan uhka aina ovella ja Ruotsin voimat tuntuivat heikoilta suojaamaan suomalaisia viholliselta. Kaikki eivät tyytyneet rukoilemaan Jumalaa, että olot jäisivät entiselleen, että rauha säilyisi ja ruotsalainen hallitus, niin heikko ja puutteellinen kuin se olikin, saisi edelleenkin Suomenmaata holhota. Moni, joka oli vallitseviin oloihin suuttunut, vallanpitäjiin loukkaantunut ja katkeroittunut, toivoi salaisesti, että olot Venäjän avulla saataisiin uudelle, paremmalle kannalle. Sivistyneelle säädylle oli selitetty, että maalla oli omat erikoiset tarpeensa, omat tehtävänsä ja omat etunsa. Suomalaisilla oli muka erityinen menneisyytensä ja erityinen nykyisyytensäkin; sillä täytyi siis olla myöskin oma tulevaisuutensa. Sprengtporten, joka tiesi, että itse Ruotsin hallitsija Kustaa III oli aikonut vaihtaa maamme Venäjälle, ja Anjalan miehet olivat käsittäneet varsin välittömästi asiain tilan ja tyytymättöminä ruotsalaiseen hallitukseen, olivat he toivoneet maallemme Venäjän suojeluksen alaisena parempaa tulevaisuutta. Heistä tuntui kuin olisi kotimainen, kansallinen pyrkimys viitannut Venäjälle.

Mutta sinnehän viittasi myöskin kotimainen tutkimus. Jos mihin ryhtyi, mitä tutki, aina oli idästä saatava tutkimuksen ainesta, aina tulivat lopulta näkyviin suomen kansan puolittain unohdetut sukulaiskansat Venäjällä. Siellä ne asuivat pitkin laajaa valtakuntaa, lähempänä ja kauvempana, siellä ne puhuivat monenlaisia kieliään, siellä ne viljelivät muinaisia, alkuperäisiä tapojaan. Ja siellä oli suomalaistenkin muinaisuus ollut, siellä olivat he saaneet ensimäiset sivistyksensä alkeet, joiden pohjalle vuosisatain kuluessa heidän nykyinen sivistyksensä oli kasvanut.

Mutta vaikka Venäjä näin tuntui suomalaisen tutkimuksen luvatulta maalta, tyytyi Porthan kuitenkin siihen mitä hän muitten kautta, vasta toisessa kädessä sai Venäjällä asuvista suomalaisheimoista kuulla. Valistusmiehenä kammoi hän Venäjän sivistymättömiä oloja, ruotsalaisena isänmaanystävänä vihasi hän itäistä naapuriaan. Ijän mukana tuo vihamielisyys vain kasvoi. Se oli voittamaton este, johon kaikki suuremmat pyrkimykset murtuivat; se pidätti häntä itse suomalaisheimojen luo lähtemästä kun hänelle vanhoilla päivillä tilaisuus siihen tarjoutui. Vuonna 1795 oli näet hänelle keisarinna Katarinan varoista luvattu suuri rahasumma, jos hän olisi ottanut tehdäksensä tutkimusmatkan suomalaiskansain alueelle. "Tästä tehtävästä kiitän kumminkin kauniisti", kirjoitti hän Caloniukselle. "Jos minulla nuoremmalla ijällä olisi ollut sellaisen apurahan toivoa, olisin ehkä tullut vietellyksi sitä käyttämään: mutta nyt on minulla Venäjää ja kaikkea siihen kuuluvaa kohtaan sellainen kammo, ettei minulla edes ole halua matkustaa Pietariin, johon useat entisistä oppilaistani minua ovat pyytäneet, vielä vähemmin syvälle noitten raakalaisten maahan. Mutta kyllä toivoisin, että joku nuori taitava mies saisi tuon matkan tehdä ennenkuin eri heimot kokonaan venäläisiin sekaantuvat."

Seuratkaamme vähän sitä, miten Porthan suomalaisten heimokansoja tutki. Niiden merkitys kotimaiselle tutkimukselle oli hänelle täysin selvinnyt jo 1770-luvulla, kun hän perehtyi göttingeniläisten teoksiin ja omaksui heidän käsityksensä suomen suvun muinaisuudesta. Göttingenistä palattuansa rupesi hän sanaluetteloista vertailemaan suomalaissukuisten kielten sanoja, nähdäkseen, olivatko kielet juuri niin läheisiä sukulaiskieliä kuin oli väitetty; hän hankki itselleen myöskin maantieteellisiä kuvauksia ja matkakertomuksia, jotka suomalaiskansain asuinsijoja kuvailivat.

Nyt tiesi Porthan näistä heimolaisistamme sen, mitä saksalaisetkin tiesivät. Pitikö hänen tutkia edelleen niitä? Vuonna 1782 hän puhuu suomalaissukuisten kielten vertailevasta sanakirjasta, "suomalainen vertailusanakirja", sanoo hän, "olisi tosiaankin tärkeä teos. Mutta pahinta on, että apuneuvoja on niin vähän ja tarvittava työ ääretön. Ensimäinen askel olisi oppia hyvin venättä, sillä tällä kielellä on ilmestynyt kielioppeja ja sanaluettelolta niistä suomalaisista murteista, joita useat Venäjällä asuvat suomalaiset kansat puhuvat; mutta jotta ymmärtäisi, mikä todella on suomalaista, pitäisi tuntea myöskin tatarin, turkin, mogolin y.m. kieliä."

Yritys oli liian suurenmoinen kaunopuheen professorille, jolla oli kymmeniä toimia ja sivutöitä vakinaisen virkansa ohella. Niin jäi sanakirja häneltä tekemättä, venäjänkieli oppimatta ja laaja suomen suku tarkemmin tutkimatta. Hänen täytyi vain tyytyä käyttämään hyväksensä muitten tutkimuksia.

Vuonna 1786 julkaisi 15-vuotias Franzén ensi osan väitöskirjaansa _"Pirkkalaisista"_. Koska pirkkalaiset olivat kantaneet veroa lappalaisilta ja kulkeneet heidän alueensa ristiin rastiin, antaa väitöskirja aluksi lyhyen esityksen lappalaisten ja muitten suomalaiskansain varhaisimmista oloista ja asuinsijoista. Tässä yhteydessä, supistettuina muutamiin muistutuksiin viivan alla, esiintyvät ensi kerran Porthanin mielipiteet suomalaisten vanhimmasta historiasta. Siinä on vaatimaton lähtökohta, jolta hän lähti perustamaan Suomelle omaa historiaa.

Väitöskirja vie meidät suomalaiseen alkuaikaan. "Vankat syyt", sanotaan siinä muun muassa, "todistavat todeksi, että meidän suomalaisemme siirtyivät myöhemmin kuin tavallisesti otaksutaan nykyisille asuinpaikoilleen Venäjän valtakunnan maakunnista, Kaspian meren ja Suomenlahden välisiltä seuduilta; jo silloin tottuneina toisenlaiseen elintapaan kuin lappalaiset, he ensinnä valtasivat Suomenlahden ja Pohjanlahden rannikon, karkottaen tieltänsä täällä olevat lappalaiset." Ja pari vuotta myöhemmin Porthan tutkimuksissaan viittaa siihen, että suomen suvun hajanaisista asuinsijoista. Venäjällä näkee vieläkin, että ne alkujaan ovat kuuluneet yhteen. Suomensukuiset kansat ovat näet kulkeneet vähitellen, pienin joukoin kaakosta päin pohjolaa kohti, kansoittaen yhtenäisen alueen Suomenniemelle saakka. Kaukana kaakossa, Kaspian meren rantamilla oli suomalaisten heimojen alkukoti.

Mistä Porthan suomalaisen alkukodin paikan taisi määrätä? Historiallisten tietojen nojalla hän saattoi seurata suomalaiskansain vaelluksen viimeisiä vaiheita; suomalaiset olivat tulleet kaakosta päin maahansa, unkarilaiset idästä, voguulit ja ostjakit lännestä ja lounaisesta. Siinäkö sitten ainoa todistus alkukodin paikasta? Ei, sillä Porthan oli lukenut saksalaisen Fischerin teoksesta, että unkarilaiset olivat lainailleet kieleensä joukon persialaissukuisia sanoja; heidän oli siis täytynyt asua Persian rajan lähellä, Kaspian meren rannalla. Ja tämä sopi mainiosti siihen, että koko ihmissuvun ensimäisiä asuinsijoja aina oli etsitty Länsi-Aasiasta. Ne, jotka uskoivat, että Babelin sekotus oli hajottanut ihmiset ympäri maanpiirin, olivat laskeneet, että suomalaisten Babelista päin tullessaan oli täytynyt kulkea juuri Kaspian meren ohitse. Skyytit olivat aikoinaan asuneet Kaspian meren seuduilla; jos suomalaiset olivat näiden jälkeläisiä, olivat he juuri täältä tulleet. Ja vihdoin olivat luonnontieteilijät tulleet siihen johtopäätökseen, että Keski-Aasian korkeilla ylängöillä maa ensiksi oli kohonnut mudansekaisesta vedestä, sinne olivat ensimäiset kasvit juurtuneet, siellä oli alkanut ensimäinen elämä versoa ja sinne oli ensiksi ihminenkin ilmestynyt. Mutta Kaspian seudut olivat näitä ylänköjä aivan lähellä; sinne olivat suomen suvun heimot ihmiskunnan kehdosta laskeutuneet. Niinpä saattoi Porthan väitteensä vakuudeksi huomauttaa: "Täten onkin tämän ikivanhan kansanryhmän ensimäinen olinpaikka lähellä sitä korkeata seutua Keski-Aasiassa, josta monet nerokkaat miehet ovat etsineet koko ihmiskunnan kehtoa." Ja näin oli samalla todistettu se, mitä Daniel Juslenius aikoinaan oli yrittänyt, että nimittäin suomalaiset olivat Europan ikivanhoja arvokkaita alkukansoja.

* * * * *

Suomenmaahan tullessaan olivat suomalaiset maataviljelevää kansaa. Ilman kuninkaita tahi lujaa valtiojärjestystä elivät he vapaina perheenpäämiesten johtamina, yhtyivät liittoihin sodan syttyessä ja neuvottelivat kansankokouksissa yhteisistä asioistaan. He viljelivät nisua ja ohraa, heillä oli monenmoisia käsitöitä; tuvat olivat vankat, hirsistä rakennetut savupirtit; viljelyskaluja ja työaseita oli runsaasti, vaatetus varsin täydellinen. Naisia myytiin miehille vaimoiksi ja melkein kuin orjia heitä miehelässä kohdeltiin, tavallisena arkityönä oli heillä käsimyllyllä jauhaminen. Miehet kulkivat sotaretkillä nuija ja keihäs kädessä, jousi olalla ja miekka vyöllä; jos he rannikolla asuivat, purjehtivat he ryöstölle vieraisiin maihin. Tällaisen kuvauksen antoi Porthan pakanallisten suomalaisten oloista. Edellisen ajan tutkijat olivat niistä vain jonkun piirteen selville saaneet; tässä oli ihan selvä, elävä ja monipuolinen kuvaus.

Kaiken tämän sai Porthan sanavertailuilla selville: Suomen kielessä oli joukko sanoja, jotka merkillisesti muistuttivat ruotsinkielisiä. Ne olivat luonnollisesti ruotsista lainattuja. Olihan _kraatari_-sana johdettu ruotsalaisesta _skräddare, maalari_ sanasta _målare, kaupunki_ oli _köping, valta våld_ j.n.e. Tietysti ei suomalaisilla ollut mitään kaupunkia, ennenkuin ruotsalaiset tulivat ja perustivat niitä. Miksikäs he muuten olisivat sitä ruotsalaisella nimellä kutsuneet, ja miksikäs _tori, katu, markkina_ muuten niinikään olisivat olleet ruotsalaisia? Tällaisista ruotsalaisperäisistä sanoista muistamme Porthanin tehneen luettelon.

Saksasta palattuaan otti hän luettelonsa uudelleen esille. Hän keksi yhä useampia suomalaisia sanoja, jotka olivat ruotsinkielistä alkuperää; niitä tuli lopulta arvaamattoman paljon. Mutta paljon oli suomalaisilla alkujaan omakielisiäkin sanoja, joilla he merkitsivät sivistysesineitä. Kokoilemalla nämät sivistysesineitten nimet yhteen, oli Porthan luonut kuvauksensa pakanallisten suomalaisten oloista.

Olisihan vielä voinut vertailuja jatkaa. Suomalaisia sivistyssanoja olisi verrattu virolaisiin, karjalaisiin ja aunukselaisiin, ehkäpä muihin suomensukuisiin. Sillä tavalla olisi saatu selville suomalaisten olot siihen aikaan kuin he vielä asuivat näiden sukulaiskansain kanssa yhdessä. Joskus Porthan tosiaan vertasi suomalaista sanaa virolaiseen ja otti virosta esimerkkejä todistaakseen suomalaisten muinaisia oloja, mutta sen enempiin vertailuihin hän ei ruvennut.

Mutta venäläisiä sanoja hän oli vertaillut. P. A. Europaeukselta hän sai venäläisiä sanaluettelolta ja niistä hän teki johtopäätöksiään. Selvästi olivat suomalaiset venäläisiltä lainailleet. "Raamattu-sanan alkuperää pidän varmana", kirjoitti hän vuonna 1783 Europaeukselle. "Mutta haluaisin tietää ovatko suomalaiset muitakin kirkollisia sanoja venäläisiltä lainanneet? Tahtoisin näet varmaan tietää onko kansamme siltä taholta saanut valistusta. Olisi myöskin huvittavaa tehdä vertailuja sellaisten venäläisten ja suomalaisten sanojen välillä, jotka koskevat taloutta, elinkeinoja j.n.e., jotta voisi nähdä mitä sentapaista meikäläiset ovat venäläisiltä lainanneet. Tarkoitan talouskapineitten, karjan ja siihen kuuluvan, peltokalujen ja viljelystöitten, rakennustyön, vaatteitten, ruokatavarain ja sentapaisten nimiä y.m. Ruotsinkieleen verratessa huomaa näet helposti kuinka suuri joukko sellaisia sanoja Ruotsista on saatu." Myöskin liettualaisia sanoja vertaili Porthan suomalaisiin ja luuli niissä yhtäläisyyksiä löytäneensä. Milloin ja missä suomalaiset liettualaisten kanssa olivat joutuneet kanssakäymisiin, ei Porthan ole selittänyt; mutta arvattavasti hän luuli tämän Suomesta käsin merimatkoilla tapahtuneen. Vertailuissa ja johtopäätösten teossa täytyi kumminkin olla varovainen. Kielissä oli niin paljon satunnaisia yhtäläisyyksiä; entisen ajan oppineet olivat niistä tehneet pitkiä sanaluettelolta ja rakentaneet suurenmoisia oppijärjestelmiä. Oli verrattu kreikkaa ja hepreaa suomenkieleen ja useat olivat keksineet yhtäläisyyksiä vanhan gootinkielen ja meidän kielemme välillä. Porthan ei voinut käsittää, missä muinaisen ajan gootit olisivat tulleet suomalaisten kanssa tekemisiin, ainakaan hän ei voinut siitä mitään varmuutta saada. Siksipä hän jätti yhtäläisyydet gootinkielen kanssa kokonaan syrjään.