Part 10

Siinä täysin selvä ja peittelemätön selitys siitä, mitä inhimillinen siveellisyys oli! Se oli alkuperäinen itsekkään hyödyn ääni, joka käytännöllisistä syistä oli huomannut viisaimmaksi olla kanssaihmisiä kohtaan hyvä ja oikeamielinen. Ja se oli vähitellen jalostunut ja hienontunut yhä alttiimmaksi ja uhraavaisemmaksi, se oli saattanut ihmiset toimimaan vain hyveen itsensä tähden. Useat jalot henkilöt olivat alttiuden hetkenä kerrassaan unohtaneet itsekkyyden, alttiuden alkuperäisen alkusyyn, ja uljas roomalainen Curtius sellaisessa hetkessä oli syössyt varmaan perikatoonsa.

Porthanin mielestä oma onni ja muitten edun harrastus erinomaisesti sopivat yhteen. Hän ei väsy sitä oppilailleen selittämästä, hän kirjoituttaa siitä väitöskirjat _"Mielen nautinnosta ja halusta"_ ja _"Hyödyllisen ja kunniakkaan yhteensopimisesta"_. Valistusajan tapaan tekee hän selkoa muuttumattomista ihmisoikeuksista, kaikille yhteisistä, ja siveellisestä tasa-arvoisuudesta, joka ihmiskunnassa on. "Kaikki olemme saman luojan työtä, sama on meillä myöskin luontainen laki ja lainlaatija ja aijotut olemme yhtäläistä onnellisuutta varten." Vaan enemmän painoa panee opettaja kumminkin ihmisten velvollisuuksiin yhteiskuntaa ja kanssaihmisiä kohtaan. Ei kenkään saanut asettua ihmisoikeuksiensa nojalla etuja vaatimaan ellei tainnut velvollisuuksistaan vastata.

"Ei suinkaan ole vain omaksi hyödyksi viljeltävä sielunvoimiaan", siinä Porthanin ohjelma, "vaan samalla siksi, että siten tulisi kykenevämmäksi palvelemaan muita. Joka valistuneella ajatustavallaan on johtanut muita valoon ja kukistanut yleisiä, vahingollisia ennakkoluuloja sekä hyödyttänyt edullisilla keksinnöillä, esimerkiksi kirjapainon, kompassin keksimisellä tahi muuten aikaansaanut hyödyllisiä laitoksia; hän on suurimman kiitollisuuden ja kunnioituksen arvoinen. Ihmisten kunnioitus perustuukin siihen, että henkilö, jota kunnioittavat, on ollut hyödyksi. -- -- -- -- -- Ei vain aikalaisia ole hyödytettävä, vaan myös jälkeläisiämme. Se, joka ei ole miksikään hyödyksi, on vahingollinen jäsen valtiossa ja raskas taakka maailmalle. Jokainen voi hyödyttää omalla tavallaan ja hänen tulee sitä tehdä."

Valtiossa oli hallituksen tehtävänä edustaa yleishyvää. Siksipä täytyi jokaisen kansalaisen auliisti alistaa omat vähäiset vaatimuksensa hallituksen yleishyvän etujen alaisiksi. Mutta jos hallitus käsittää tehtävänsä väärin, ei edistä yleistä hyvää vaan ainoastaan omia itsekkäitä pyyteitään, silloin ei velvollisuus enää sido alamaisia uskollisuuteen. Tosin vasta äärimmäisessä hädässä sai siitä näin vapautua. "Jos esivalta kerrassaan sivuuttaa kaiken inhimillisyyden ja lain, ja kaikki sen puuhat yksinomaan ja selvästi tarkoittavat alamaisten häviötä, niin näillä on täysi oikeus asettua sitä vastaan. Mutta on merkille pantava, että: 1:o Esivallan pahuuden tulee silloin olla suuri ja ilmeinen; sen pienet erehdykset ovat anteeksi annettavat, koska ne voivat johtua heikkoudesta tahi mairittelijain viettelyksestä. Hallitsija on ihminen hänkin ja voi erehtyä yhtä hyvin kuin joku muu. 2:o Siispä ei yksikään yksityishenkilö saa asettua esivaltaa vastaan loukkauksen tähden, jonka on kärsinyt, koskapa sellainen menettely saattaa koko yhteiskunnan levottomaksi ja epävarmaksi ja koska jokaisen kunnon kansalaisen täytyy pitää yhteistä hyvää onneansa parempana. Sitäpaitsi ei alamainen aina kykene ratkaisemaan, miten siveellisesti oikeutettuja hallituksen teot ovat, miten kohtuullisia sen tarkoitusperät lienevät eli mitkä syyt ovat sen johtaneet siihen ja siihen toimeen. Usein saattaa yksityinen itsekkyydestä pitää kohtuuttomana mitä valtion etu vaatii."

Oli niitä, jotka kielsivät hallituksen edes voivankaan, vaikka tahtoisikin, yleishyvää edustaa. Valtio oli syntynyt näet viekkaudesta ja petoksesta. Kun viekkain ja väkivaltaisin ihmisistä oli houkutellut kanssaveljensä alamaisiksensa luvaten heitä muka suojella ja auttaa, oli ensimäinen vääryys tapahtunut, luojan säätämä luontainen tasa-arvoisuus rikottu ja temmellyspaikka jätetty vallanhimolle, väkivallalle ja muille pahoille vieteille. Yhteiskunta, raitista luonnontilaa ala-arvoisempi tila, oli tullut maailmaan ja kehittynyt yhä mutkaisemmaksi, luonnottomammaksi ja ihmisille turmiollisemmaksi. Suuri genfiläinen filosofi Rousseau oli näin opettanut ja luonnonihailijain suuri joukko silloiseen sivistykseen kyllästyneenä oli hänen oppinsa omaksunut.

Oliko suotavaa, että valtio oli olemassa? Vai pitikö pyrkiä uudistamaan filosofien uneksumaa alkuperäistä vapauden ja tasa-arvoisuuden tilaa? Porthan oli kysymystä useasti ajatellut. Ja hän oli tullut tällaiseen johtopäätökseen: Alkuihmisillä, heillä kun oli kaikki yhteistä ja kaikki pyrkimys kääntynyt ruoan hankintaan, ei ollut suuria vikojakaan. Oli totta, että sivistys oli tuonut mukanansa paljon pahaa, lisäillyt ihmisten tarpeita, kiihottanut heidän himojaan ja niin synnyttänyt uusia, ennen tuntemattomia vikoja. Se oli vaikuttanut valtioitten synnyn, tehnyt toisista herroja, toisista alamaisia ja kolmansista orjia. Mutta vielä suurempia olivat valtion ja sivistyksen edut. Ne näet turvasivat jokaiselle rauhallisen olon ja antoivat hänelle tilaisuutta täydentää kykyjään ja tietojaan. Niin saattoi ihmiskunta kulkea tiedottomasta onnellisuuden tilasta, naivisen lapsuuden asteelta itsetietoiseen onnellisuuteen.

Yhteiskuntatila oli siis ihmisille edullinen. Mutta missä muodossa se oli onnekkain? Ylimyshallitus oli huonoin kaikista, sillä se antoi aihetta yhtämittaisiin väärinkäytöksiin eikä kansanvaltakaan ollut paljoa sopivampi. Sellainen hallitusmuoto olisi näet edellyttänyt, että kaikki kansalaiset olisivat olleet viisaita ja hallintoon kykeneviä, mutta niin ei valitettavasti ollut asian laita. Siksipä kansan hallitessa syntyi loppumattomia riitoja, hämminkiä ja sekasortoa. Näin ollen oli rajoitettua kuningasvaltaa pidettävä paraimpana. Kumminkin myönsi Porthan, että erilaiset hallitusmuodot johtuivat erilaisista oloista; missä esimerkiksi voimakas maanviljelijävaltio oli syntynyt, siellä oli tavallisesti kuningasvalta omaksuttu.

* * * * *

Tähän suuntaan kävi Porthanin viisaustieteen opetus, jolla hän koetti ylioppilaistaan tehdä kunnon ihmisiä ja kelpo kansalaisia. Vaikka tuntui siltä kuin siinä olisi ollut sanottuna kaikki mitä oppilas elämässä tarvitsi oikeaa uraa kulkeakseen, ei sillä Porthanista oltu tarpeeksi tehty. Oppi oli toinen puoli asiasta, käytäntö toinen. Esimerkki tehosi enemmän kuin pitkät selitykset, tuttavallinen seurustelu vaikutti välittömämmin kuin kauniit ja oppineet esitykset. Yliopiston asetukset olivat uskoneet opettajan huoleksi ylioppilaan valvomisen ja ohjaamisen yksityiselämässäkin; jos ylioppilas hairahtui, tuli opettajan häntä, nuhdella ja varottaa; jos hänestä jotakin pahaa kuului, tuli opettajan ottaa siitä selkoa; hänen tuli tukea ja auttaa ylioppilasta missä se oli tarpeen. Tuttavallista, melkein isällistä suhdetta edellyttivät nämät vanhat yliopiston säännöt ja se oli myöskin Porthanin toivomusten mukainen.

Eri hyvästi Porthan kumminkin ylioppilaita tunsi. Niitä oli sellaisia, joiden nimi hänestä jo oli rakas, hänen ystäväinsä ja likeisten tuttavainsa pojat, Alopaeukset, Cygnaeukset, Wegeliukset, Steniukset ja monet muut. He tulivat yliopistoon mukanansa isän kirje, jossa tämä huolestuneena ja vanhaan ystävyyteen vedoten pyytää Porthania pitämään poikaa silmällä, neuvomaan ja auttamaan häntä. Turussa väijyivät monet viettelykset, olot olivat outoja, poika ei aluksi tiedä mitä tehdä, miten olla, isä kotonansa pappilassa hänestä paljon toivoo, mutta samalla on huolissaan ja peloissaan eikä ennen rauhoitu kuin saa tietää hänen olevan hyvässä turvassa. Porvoon piispa Z. Cygnaeus lähettää Porthanin luokse nuorimman poikansa Pehr Gustafin, joka nyt oli olevinaan hänkin yliopiston kansalainen ja rukoilee samalla Porthania järjestämään hänen olonsa ja elantonsa. "Samoihin käsiin, jotka niin suurella leppeydellä ovat ohjanneet vanhempain poikaini vaiheita akatemiassa", jatkaa hän, "uskon minä nyt kaikella hartaudella ja luottamuksella tämän viimeisen menon maailmaan; mutta älä väsy osottamaan hyvyyttäsi ja hyviä töitäsi ystävälle, joka kunnioittavalla sydämellä ne tunnustaa. Tämä nuorimpani ei arvele kykenevänsä lukumieheksi eikä rohkenevansa sotilaaksi ja on se minulle samantekevää, minkä elinuran hän valitsee, kunhan vain tulee kunnolliseksi ja taitavaksi jäseneksi isänmaassaan, johon minä niin pitkälle kuin kykyni kestää kyllä tahdon häntä ohjata, ja edistää hänen parastaan kaikilla keinoilla, joita voin käyttää." Ja Porthan todella piti nuoresta Pehr Gustafista huolta niinkuin hän oli huolehtinut hänen molemmista vanhemmista veljistään Sakriksesta ja Johan Henrikistä. Kiitollisena piispa vuoden kuluttua hänelle kirjoittaa: "Siitä, että Rakas Veli on pitänyt huolta pikku pojastani, josta hän on minulle ilmoittanut, saan kunnian nöyrimmin ja vilpittömimmin kiittää pyytäen samalla kunnioittavasti Rakkaan Veljeni vastaistakin armeliaisuutta siinä suhteessa ja ilmoittaen, että Rakas Vaimoni moninkertaisesti siunaten Rakasta Veljeä yhtyy minun kanssani samaan kiitokseen, samaan rukoukseen ja pyyntöön." Niin oli Porthan myöskin auttanut Jaakko Steniusta, kuuluisan "Koski-Jaakon" poikaa, kun tämä Pielisen sydänmailta vuonna 1792 saapui akatemiakaupunkiin lueskelemaan. Porthan oli isän pyynnöstä poikaa käsirahoilla auttanut, poika oli kirjeissään kiitellyt professorin hellyyttä ja huolenpitoa ja pyytänyt isäänsä sitä jollakin tavalla palkitsemaan. Isä ei tiedä, miten kiitollisuuttaan osottaa, ei sano milloinkaan opettajan hyviä töitä unohtavansa. "Mutta", kirjoittaa hän Porthanille, "kaikissa tapauksissa on omatuntosi tyydytys suuri palkinto ja suurimman antaa Sinulle Kaikkeinkorkein uskollisesta pyrkimyksestäsi hankkia Svean valtakunnalle kykeneviä miehiä."

Monesti piti Porthanin yksityisesti ylioppilaita auttaa. Kun rahat olivat lopussa, osasi opettaja hankkia mukavan kotiopettajan toimen, mistä sai elatuksensa. Hänhän tunsi niin paljon ihmisiä maaseudulla, hän oli siellä kunnioitettu ja arvossa pidetty, hänen puoleensa siis oli vähän päästä käännytty, kun isä tarvitsi ahkeraa ja hyvätapaista ylioppilasta pojallensa kotiopettajaksi. Ja usein oli hän paraimpia oppilaitaan ystävilleen suositellut, pyytänyt Caloniusta tahi Juslénia hankkimaan heille sopivaa tointa Tukholmassa, tutustuttamaan heitä sikäläisiin piireihin ja huolehtimaan heidän tulevaisuudestansa. Kun pojan piti väitellä, pyysi isä Porthania häntä auttamaan väitöstyössä, kun tuli tutkintojen aika, piti muka Porthanin valmistella ja autella tässä tahi tuossa tutkinnossa, teologian-tentissä tahi eksersitio-kirjoituksessa. -- Viipurilainen Vinter, köyhä poika, ilman sukulaisia ja suosijoita, oli saanut juuri niin paljon rahaa lainatuksi, että hätimmiten ehtisi maisterintutkinnon suorittaa, häntä piti siis johtaa luvuissa ja päästää vähän vähemmällä tutkinnoissa; Porthanin avulla hän uskomattoman lyhyessä ajassa valmistuikin ja läpäisi tutkinnot Jonkinlaisella puolikunnialla tulematta juuri "promotioniaasiksi". -- Nuori Jaakko Stenius oli pettänyt isän toiveet, hurjistellut Turussa, velkautunut ja mennyt rappiolle. Porthan maksoi velat, lunasti pantatut tavarat ja lähetti pojan, sairaana ja kurjana kun oli, takaisin rauhalliseen pappilaan Pielisen sydänmaille.

Erikoisesti Porthanin oli huolehdittava hänelle uskottujen osakuntain ylioppilaista. Vuonna 1777 oli hänet nimittäin valittu _Boreales_-osakunnan inspehtoriksi ja vuonna 1779 _pohjalaisen_. Pohjalainen oli hän itsekin, oli useita eri kertoja 1760- ja 1770-luvulla ollut sen osakunnan kuraatorina ja jo silloin saavuttanut toveriensa täyden luottamuksen. Hän oli kuraatorina poistanut viimeiset jäljet siitä sorronalaisuudesta, jossa vanhemmat osakuntalaiset muinoin nuorempia pitivät kumoamalla määräyksen, että nuorempain osakuntalaisten piti vanhemmille tovereillensa kotiin juoksuttaa ilmestyneet väitöskirjat. Osakunnan kirjaston oli hän uudelle kannalle järjestänyt. Inspehtorina hän perusti tämän lisäksi pienen lainakirjaston, josta osakuntalaiset saivat välttämättömimmät kurssikirjansa milloin heiltä puuttui varoja tahi tilaisuutta niiden ostamiseen. Innolla Porthan osakunnan kokouksissa johti väittelyharjoituksia, piti silmällä, että kaikki niissä olivat läsnä ja nuhteli ankarasti poissa olleita. Osakuntalaiset hän kaikki tunsi, tiesi mistä kukin oli kotoisin, millaisissa varoissa hän oli ja ketkä olivat hänen vanhempansa. Usein täytyi hänen kutsumuksestaan epätietoiselle ylioppilaalle valita elinurakin.

Kaikkein suurinta huolta piti Porthan kumminkin niistä ylioppilaista, jotka olivat hänen yksityisoppilaitaan. Muistamme, että hän jo maisterina antoi yksityisopetusta ja piti ylioppilaita täyshoidossa. Professorina hän yhä jatkoi samaan tapaan; luentojensa, tieteellisten tutkimustensa ja konsistorion kokousten väliaikoina hän opetti kodissansa 14--15-vuotisille holhokeilleen mitä erilaisimpia tieteitten alkeita. Holhokkien joukossa oli Yrjö Maunu Sprengtportenin poika, aikaisin turmeltunut nuorukainen, joka sittemmin rupesi Venäjän palvelukseen ja päätti päivänsä ampumalla itsensä. Porthan on papereittensa joukossa säilyttänyt matkakirjeen, jossa upseerinalku entiselle opettajalleen kertoo ensimäisiä havaintojaan itäisestä naapurimaasta. Porthanin luona asuivat ylioppilaina myöskin vapaaherra Klaus Kurki, myöhemmin ruotsalaisen kamarioikeuden presidentti, Kristian Steven, josta sittemmin tuli kuuluisa luonnontutkija, ja tunnettu runoilijamme Frans Mikael Franzén. Hän oli Porthanin rakkain oppilas, joka seurasi opettajaansa pitkille sisämaan matkoille, kevyitten kääsien taka-istuimelta kuunteli tämän asiallisia esitelmiä ja teräviä huomautuksia, mutta välillä vaipui ihailemaan tienoitten kesäistä kauneutta tahi uneksimaan omia haaveitansa. Ainoastaan 15-vuotiaana oli hän puolustanut Porthanin johdolla kirjoittamaansa väitöskirjaa "Pirkkalaisista". Viehättävän ja silloisia oloja perin kuvaavan kaskun on Franzén meille jättänyt, kun kertoi miten hän ei malttanut väitöskirjatyönsä lomassa olla salaa maistelematta holhoojansa hilloastiasta, miten Porthan, kun väittäjäisten päätyttyä aikoi niiden sankaria kestitä, tapasi hilloastiansa tyhjänä eikä Franzén arkuudesta opettajaansa kohtaan rohjennut hänelle asian laitaa selittää. Porthan alusta alkain ihaili Franzénin lahjakkuutta, antoi hänelle ensimäiset runosääntöjen ohjeet, hankki hänelle tilaisuuden lähteä ulkomaanmatkalle ja toivoi oppilaastaan historian professoria ja tutkimustensa taidokasta esittäjää. Ja moniaita vuosia Porthanin kuoleman jälkeen piti Franzén Ruotsin akatemiassa opettajastansa muistopuheen.

Vaikka kohta Porthan näin eri tavalla oppilaitansa suosi ja autteli, ei hän keneltäkään pyydettäessä apuansa kieltänyt. Hänen kirjastonsa oli joka ylioppilaan käytettävissä -- niin kertoo ainakin Tengström -- hän jätti tärkeimmätkin työnsä, jos joku tuli hänen neuvoansa kysymään, oli se sitten opinnoista tai aivan yksityisistä asioista. Joskus hän saattoi olla ärtyisä, laiminlyöntejä ja huolimattomuutta ei hän kärsinyt eikä ollut hyvä hänelle jättää ilmeisesti ala-arvoista kirjoitusta, mutta aina hän siltä oli hyvää tarkoittava ja aina oli hänellä oppilaan etu mielessänsä. Sitä hän yliopiston asioista päätettäessäkin piti silmällä. Vuonna 1788 hän ehdotti, että tavanmukaiset kemut väittäjäisten päätyttyä, joissa väitöskirjan puolustaja oli professoriansa, vastaväittäjiänsä ja ystäviänsä kestinnyt, lakkautettaisiin. Konsistorio kyllä myönsi, että ylioppilas parempiinkin rahojaan tarvitsi, kuin joutavaan herkuttelemiseen, mutta arveli, että vanhaa tapaa oli vaikea kerrallaan poistaa ja jätti sen osakuntain inspehtorien vähittäiseksi huoleksi. Huvitteluhalu ja nautinnot, kaikki sellainen, joka häiritsi ylioppilasta, kulutti hänen muutenkin vähäisiä varojaan ja lyhyttä opintoaikaansa, olivat Porthanista varsin epämieluisia ilmiöitä. Ylioppilaan piti kyllä silloin tällöin käydä kunniallisissa seuroissa, mutta lukujen tuli aina olla hänelle pääasiana. Katkerasti Porthan puhuu kaupunkilaisten tanssiaisista, joissa professori Bonsdorff esiintyi tanssin sankarina, varottipa hän ylioppilaita niihin menemästä. Kun opintoaika oli päättynyt ja varma elinura edessä, silloin oli aika puuttua varsinaiseen elämään.

* * * * *

Monen varattoman ylioppilaan täytyi ansaita leipänsä kotiopetuksella. Kiitollisena siitä, että oli kotiopettajan paikan saanut, jätti ylioppilas toverinsa ja opettajansa, lukunsa ja luentonsa ja läksi ajamaan tuntemattomaan määräpaikkaansa, johonkin porvaristaloon, pappilaan tahi paraimmassa tapauksessa sivistyneen aatelismiehen kartanoon. Hän saapui sinne ventovieraana, käytökseltään ujona ja kömpelönä, talon tapoihin hän oli tottumaton eikä ollut milloinkaan ennen lasta opettanut. Nyt hän yhtäkkiä sai kasvatikseen sivistyneen perheen toivorikkaan perillisen, ehkäpä päällepäätteeksi hemmotellun ja oikkuisan, jota ei tiennyt miten kohdella, miten saada läksynsä lukemaan ja siivosti käyttäytymään. Ja pahimmassa tapauksessa halusi isä opetukseen sekaantua, äiti käyttää opettajaa kaikenlaisiin kotiaskareisiin, molemmat kohtelivat häntä kuin jotakin ala-arvoisempaa olentoa ja muu talonväki selän takana ivasi hänen pieniä vikojaan ja heikkouksiaan. Usein olivat palkkaehdot jääneet epämääräisiksi ja opettaja sai opetusajan päätyttyä tyytyä mitättömään palkkioon työstänsä, johon ehkä kumminkin oli paljon huolta ja huomiota pannut. Ja, jos ei näinkään käynyt, niin aina sattui oudolle oudossa toimessa erehdyksiä ja ikävyyksiä.

Siksipä antoi Porthan ylioppilaille neuvoja, miten oli kotiopettajana oltava. Hän laati niistä erikoisen luentojakson vuonna 1783 ja sen mukaan hän useat kerrat luennoi. Tarkasti hän siinä selitti, miten kotiopettajan oli käyttäydyttävä. Piti pukeutua huolellisesti mutta silti yksinkertaisesti, esiintyä vaatimattomana, ei puuttua pyynnöttä puheisiin, ei lausua ilkeämielisiä sukkeluuksia, ei talonväen tuttavista semminkään, eikä pyrkiä näyttelemään oppineisuuttaan. Mutta kohtelias ja huomaavainen tuli olla, maltillinen ja tasainen kaikkia kohtaan, lapsia kohtaan lempeä ja ystävällinen. Ei saanut suostua mihinkään halventavaan kohteluun, ei itsekään eksyä imarteluun eikä matelevaan nöyryyteen; oma arvo oli aina mielessä pidettävä. Näin Porthan neuvoissansa piirsi suomalaisen ihanne-ylioppilaan kuvan; juuri sellaisiksi toivoi hän oppilaittensa kehittyvän ja sellaisiksi hän koko toiminnallansa koetti heitä muodostella. Piirre piirteeltä siinä ilmenee opettajan oma maltillinen luonne, arvokas käytös ja käytännöllinen toimintakyky. Ja ennen kaikkea on tässä täydellisessä ylioppilaassa sitä sopusuhtaisuutta ja järkevää ihmisystävyyttä, jonka vain antiikin humanisuuden pohjalle rakennettu maltillinen arvostelu saattoi luoda. Vaan miten lasta opettaa? Siinä vaikea, mutkainen kysymys, jonka ratkaisusta riippui moni ilon tahi surun hetki lukemattomille lapsille, heidän ja kerran kaukaisessa tulevaisuudessa suomalaisen sivistyksen ja suomalaisen kansankin kohtalo. Täydellä vakaumuksella Porthan siihen vastauksen antoi. Hän oli perehtynyt Rousseaun Émile-teokseen, jossa vaadittiin lapsen synnynnäisen, pohjaltaan hyvän luonteen vapaata kehittymistä. Opettaja sai vain varovasti, lapsen itsensä sitä huomaamatta, häneen vaikuttaa, estää turmiollisia vaikutuksia ja kehittää synnynnäisiä lahjoja. Porthan oli Saksassa tutustunut fllantropistien uusiin oppeihin, jotka Rousseauta mukaillen tekivät lapselle opetuksen helpoksi, mutta koettivat häneen istuttaa mahdollisimman paljon käytännöllistä tietoa, jotta hänestä kerran tulisi kelpo kansalainen eikä mikään latinantaitoinen tietoniekka. Vaikka nämät kasvattajat usein eksyivätkin liiallisuuksiin, oli heidän opissaan Porthanista kumminkin paljon varteen otettavaa. Ja hänelle muodostui vähitellen omat mielipiteensä kasvatuksesta. Kotiopettajan tuli vaalia sekä lapsen ruumista että sielua, pitää silmällä hänen halujaan ja taipumuksiaan, alusta pitäen vieroittaa hänet vioista ja pahoista pyrkimyksistä, vedota vähän vanhempana hänen kunniantuntoonsa, käyttää palkintoja ja rangaistuksia, mutta molempia varovasti. Sitten oli vähitellen järkisyillä ja selityksillä vahvistettava sitä siveellistä menettelytapaa, johon oppilasta aluksi kehotuksilla ja uhkauksilla, palkinnoilla ja rangaistuksilla, toisin sanoen opettajan mieskohtaisella vaikutuksella oli ohjattu. Tietoja piti antaa havainnollisesti, käyttämällä esimerkkejä, kuvia ja malliesineitä; ei pitänyt kertoa liian paljon kerrallaan, ei pakottaa ymmärryksettömään ulkolukuun, vaan ottaa selville, mitä oppilas ennen tiesi ja siihen viitaten antaa lisätietoja, jotka edellä opetettuun soveltuivat ja yhdessä sen kanssa jäivät mieleen.

Siinä ihan pääpiirteissään Porthanin kasvatusperiaatteet. Ne olivat ihmisystävällisiä, vaan ei hemmottelevia, ja Porthan arveli lapsen luonteen niiden avulla jo aikaisin vapautuvan liiallisista intohimoista ja muista epäsuhtaisuuksista, jotka sen tervettä tasapainoa olisivat voineet häiritä. -- Kasvatuksella ja opetuksella siis Porthan oman olemuksensa ja katsantotapansa siirsi oppilaihinsa ja heidän kauttaan sukupolvesta sukupolveen. Sitä ilmeni suomalaisten virkamiesten toiminnassa ja pappien saarnoissa, sitä opetettiin akatemian oppisijoilta ja koulupöytäin takaa vielä monta vuosikymmentä sen jälkeen kuin opettajan oma ääni jo oli vaiennut. Franzénin lauluissa ja Tengströmin kirjoitelmissa sitä levisi ja se juurtui seuraavan ajan runoilijain ja ajattelijain mieleen vaikuttaen salattuna ja tuntemattomana osaltansa suurten kansallisten hengentuotteittemme syntyyn. Jo alkujaan suomalaiseen luonteeseen soveltuvana liittyi Porthanin maailmankatsanto kansallisluonteeseemme ja jätti siihen lähtemättömät jäljet.

XI.

Mistä johtui taidokas ihmiskieli? Oliko ihmissuku lapsuuden aikanaan osannut näin älykkään ja ihmeellisen luoman keksiä? Olivatko villit alkuihmiset aprikoineet, että substantiiveilla tuli merkitä itsenäisiä käsitteitä, että säännöllisesti näitä sanoja taivuttamalla saattoi ilmaista niiden suhdetta muihin sanoihin, joita niinikään keksittiin erilaisia, verbejä, adjektiiveja j.n.e? Vai oliko joku jumalainen nero, aikalaisiansa edellä ollen tämän taidon löytänyt? Niin, ehkäpä oli jumala itse sen armossaan ihmiskunnalle antanut.

Ihmeellinen mahtoi alkuaika olla. Miten oli oikeastaan valtio säätyluokkineen, sotajoukkoineen ja kuninkaineen syntynyt? Miksi olivat toiset herroja ja toiset orjia, vaikka ihmiset olivat samanlaisiksi luodut, olivat tarkalleen samojen pyyteitten ja tarpeitten alaisia, syntyivät ja kuolivat samalla tavalla? Ja omituisia mahtoivat alkuajan ihmiset olla, koska olivat luoneet värikkäitä jumalaistaruja, näkivät kokonaisen henkimaailman ympärillään ja uskoivat taikoja ja noitia. Entäs kaikki muu, minkä he olivat jättäneet jälkeläisilleen perinnöksi? Kirjoitustaito, siveyssäännöt ja yhteiskunnallinen laki, ilmoitettu uskonto ja muut uskonopit?

Tutkiessansa historian pääkysymystä, sitä, miten ihmiskunta vähitellen oli edistynyt sivistystiellä, olivat valistusajan historioitsijat, joista edellä oli puhe, aluksi hämmästyneinä jääneet näitä kysymyksiä miettimään. Mutta he olivat pian keksineet selityksiä. Kieli oli tosiaan jonkun neron keksimä, joka osasi arvata, miten paljon hyötyä siitä kaupalle, viljelykselle ja sivistykselle olisi. Kirjoitustaito oli toisen neron keksimä. Valtion oli luonut joku viisas mies niin, että oli tehnyt sopimuksen kanssaihmistensä kanssa. "Totelkaa te minua, maksakaa minulle veroa maantuotteista ja tehkää työtä minun hyväkseni, niin minä suojelen teitä ja teidän omaisuuttanne", oli tuo viisas mies lausunut, muut olivat suostuneet ja valtio oli perustettu. Mutta uskonnon oli joku kansan vanhimmista keksinyt, uskotellakseen rikoksentekijöille, että he saivat toisessa elämässä rangaistuksen pahoista töistään ja siveellisille, että he kerran vielä saisivat palkinnon.