Part 1

HENRIK GABRIEL PORTHAN

Elämäkerran luonnos

Kirj.

GUNNAR PALANDER [Gunnar Suolahti]

Helsingissä, Kansanvalistus-Seura, 1904.

SISÄLLYS:

Esipuhe. I. Porthanin nuoruudenaika ja oppivuodet. II. Porthanin monioppisuus. Kirjastotyöt ja kirjastonhistoria. III. Kansallinen tutkimus ja tutkimus suomalaisesta runoudesta. IV. Turkulaiset sivistysharrastukset ja Aurora-seura. V. Porthan kiintyy historiaan. Senaikuinen historiantutkimus. VI. Porthan professorina. Opintomatka Saksaan. Turun akatemian olot. VII. Porthanin opetustapa. Luennot ja väitöskirjat. VIII. Porthan opettaa hienoa aistia, kaunopuhetta ja runoilua. IX. Maamme olot ja niiden arvosteleminen. X. Porthan istuttaa omaa katsantotapaansa oppilaihin. Viisaustieteen ja kasvatusopin opetus. Suhde oppilaihin. XI. Kotimainen sivistys ja suomenkieli. Porthan estää suomenkielen viljelemistä. XII. Kotimainen sivistys ja historia. Porthan perustaa itsenäisen suomen historian. XIII. Kotimainen sivistys ja kotimaan tunteminen. Matkat. Maantieteelliset ja taloudelliset harrastukset. Porthanin viimeiset elinvuodet ja kuolema. Hänen elämäntyönsä laatu.

Alkusana.

Tämä kirjanen on vielä kirjoittamattoman elämäkerran luonnos. Se tyytyy vain piirtämään ääriviivoja, huomauttamaan tärkeintä ja kuvailemaan oleellisinta siitä vaatimattomasta ja kumminkin verrattoman suuriarvoisesta elämäntyöstä, jonka esitykseni esine unohtumaton tutkija ja työntekijä Henrik Gabriel Porthan on suorittanut. Velvotettuna vähäisellä alalla ja lyhyessä ajassa esiintuomaan häntä koskevain tutkimusteni tulokset olen edes tässä muodossa tahtonut painaa ne suomalaisen yleisön mieliksi.

Tässä olevat tiedot olen suurimmaksi osaksi ennen julkaissut tutkimuksissani _Henrik Gabriel Porthan historiantutkijana I_, Helsinki 1901, _Henrik Gabriel Porthan Yliopiston opettajana_ (J.R. Danielson, Suomen uudemmasta historiasta III, siv. 1-222) sekä muutamassa pienemmässä kirjoituksessa. Niiden ohella olen käyttänyt myöskin ennen julkaisemattomia lähdetietoja, vaan en ole katsonut velvollisuudekseni niihin tämänlaisessa teoksessa erikoisesti viitata.

Helsingissä maaliskuulla 1904.

Gunnar Palander.

I.

Kukapa ei olisi kuullut vanhoja pappissukujamme mainittavan! Vuosisatain kuluessa kulki papintoimi perintönä isältä pojalle ja toimen mukana seurasi opillinen sivistys ja sivistyksen-harrastus. Jokaisen sukupolven edustaja oli ollut aikansa akatemiassa, kartuttanut latinalaisella väitöskirjallaan maansa tieteellistä kirjallisuutta ja sitten maaseudulle jouduttuaan levittänyt oppiansa kansaan. Ehkä oli joku suvun edustaja poikennut muille aloille, ja vanha oppineelta kuuluva sukunimi kadottanut latinalaisen päätteensä; useimmissa tapauksissa kulkivat samat harrastukset ja pyrkimykset edelleenkin perintönä.

Porthanin suku oli vanhaa itäsuomalaista pappissukua, jonka juuret lienevät etsittävät Viipurin porvaristosta 1500-luvulla. Nimi on ehkä väännös suomalaisesta Purtta eli Purtanen. Seuraavalla vuosisadalla toimi Karjalassa Porthaneja pappeina useitakin ja yksi heistä, Henrik Sigfridinpoika, siirtyi vuonna 1704 Hämeeseen Viitasaaren kirkkoherraksi. Sotapappina oli hän palvellut kuninkaan armeijassa, kärsinyt paljon sota-elämän rasituksista ja siitä korvaukseksi saanut uuden virkansa. Samalla oli hän sitoutunut naimaliitolla turvaamaan edeltäjänsä Ignatiuksen lesken tahi tyttären.

Mutta seurakuntaansa saavuttuaan hän Viipurin konsistorion suureksi harmiksi naikin kahdeksantoistavuotisen Maria Harneskskjöldin, luutnantintyttären Rantasalmelta. Tästä aviosta syntyi Sigfrid Porthan, joka peri isänsä toimen Viitasaarella. Hän oli Henrik Gabriel Porthanin isä ja Viitasaari tuli näin ollen viimemainitun kotipitäjäksi.

Pitäjä oli metsäistä sydänmaanseutua, jossa pedot kuleksivat repimässä mökkiläisten lehmiä ja vesireitit kesäaikaan olivat ainoina kulkuteinä. Kansa oli enimmäkseen köyhiä uutisasukkaita, jotka viljelivät kiviperäisiä kaskimaitaan sekä kalastelivat papille ja ruunulle veroksi. Sen keskuudessa oli säilynyt paljon entisen ajan tapoja ja tarinoita, ja vanhoja kansan kertomarunojakin siellä laulettiin. Pitkällä niemellä Keiteleessä oli pitäjän pappila.

Täällä syntyi Henrik Gabriel Porthan 8 p. marraskuuta 1739. Äiti oli Kristina Juslenius, professori Gabriel Jusleniuksen tytär. Henrik Gabriel oli vanhin neljästä sisaruksesta. Veli Sigfrid oli kahta vuotta nuorempi, alkoi uransa yliopiston kirjallisuushistorian dosenttina, siirtyi sitten kymnaasin lehtoriksi Porvooseen ja kuoli maaliskuussa 1798 eräässä Tukholman sairaalassa kauan sairastettuaan syöpää. Hänellä oli taipumusta runoiluun; useat runokappaleet Turun sanomain palstoilla osottavat vieläkin, miten helposti ja näppärästi hän taisi tunteitaan runopukuun sommitella. Kaksi nuorempaa sisarta jäivät naimattomiksi. Toinen, Maija Greta, sairasteli monet vuodet kaatuvaa tautia; toinen, Stina Kaisa, oli huonokuuloinen ja vähävoimainen. He asuivat myöhemmällä ijällään vanhimman veljensä luona, eläen kumminkin monta vuotta hänen jälkeensä. He kuolivat samoihin aikoihin, vuosina 1812 ja 1813.

Tuntuupa melkein siltä kuin olisivat toisissa lapsissa ilmenneet sairaalloiset taipumukset olleet isän jättämää perintöä. Hän tuli näet vuonna 1744 mielenhäiriöön ja riutui sitten loppuikänsä sekä henkisesti että ruumiillisesti. Valoisampia hetkiä oli hänellä kuitenkin välillä. Sitä todistaa muun muassa eräs häneltä säilynyt kirje vuodelta 1759, jossa hän pojallensa Sigfridille vakuuttelee jumalan kaikkivoipaa armoa ja laupeutta, hänen kykyänsä parantamaan sitäkin kurjaa, jota hän kovimmin kurituksellaan on haavoittanut. Vuonna 1793 vanha kirkkoherra vihdoin kuoleman kautta vapautui kurjuudestansa.

Isän onnettomuus hajotti heti hänen perheensä. Nuori Henrik Gabriel joutui enojensa kasvatiksi. Senkautta vaikuttivat häneen paljoa välittömämmin ja voimakkaammin ne mielipiteet ja tunteet, ne harrastukset ja pyrinnöt, jotka olivat äidin suvussa kulkeutuneet perintönä. Ja sukuun liittyi niin paljon muistoja, niin paljon esimerkiksi kelpaavaa toimintaa. Polveutuihan Porthanin äidinäiti itse Mikael Agricolasta, suomalaisen kirjakielen luojasta. Ja jos täytyneekin olettaa, että tämä vanha sukumuisto oli jo jälkeläisten tietoisuudesta haihtunut, niin olihan paljoa läheisempi, paljoa rakkaampi esikuva heidän muistissansa. Porthanin äidin setä oli näet Daniel Juslenius, kansallisuutemme innokas ihailija ja puolustaja. Syvästi oli Jusleniukseen koskenut suomalaisen kansan hyleksitty tila, ulkolaisten pilkka ja omainkin miesten halveksuva välinpitämättömyys. Hän tahtoi maansa maineen kirkastaa, näyttää, että suomalaiset olivat ikivanhaa alkukansaa, Magogista, Japhetin pojasta, polveutuvaa, paljon olivat he urotöitä toimittaneet ja suuri oli heidän pakanallisten kuninkaittensa valtakunta ollut. Ja miten olikaan heidän kielensä komeaa, voimakasta ja ihmisten mieliä liikuttavaa ja miten somia olivatkaan heidän runonsa ja sananlaskunsa! Kansan kieleen, runouteen ja historiaan Juslenius yhäti enemmän kiintyi, kirjoitti niistä tutkimuksia ja keräili tietoja. Suuri suomalainen sanakirja oli hänen pyrkimystensä viimeinen tulos. Vuonna 1752 Juslenius kuoli kaukana Ruotsinmaalla Skaran piispana, mutta hänen harrastuksensa säilyivät arvokkaana perintönä sukulaisten ja ystäväin piirissä.

Ensin joutui Porthan Kustaa Jusleniuksen, Kruunupyyn kirkkoherran luokse. Kiitollisena hän jälkeenpäin muisteli enon hänelle, aikaisin kodittomaksi joutuneelle poikaraukalle, osottamaa hellyyttä ja huolenpitoa. "Olenhan kokonaan Sinun velallisesi, melkein kaikki olen Sinulta saanut," näin hän lausuu ylioppilaana esikoisteostaan enollensa omistaessaan. "Kokonaista kaksitoista vuotta ja enemmänkin pidit minusta isällistä huolta, nautin pojan oikeutta. Sinähän ensinnä riensit meille haaksirikkoutuneille avuksi ja annoit minulle kodin sekä turvan silloin, kun luontainen suojelijamme ja ohjaajamme oli melkein kadotettu. Sinäpä sen lisäksi ensinnä minussa lukuhalua herätit ja itse minua opastit lukemaan. Vaivalloisen virkasi estämänä minut sitten muitten kasvatettavaksi annoit. Aina minua opetit muistutuksillasi ja neuvoillasi. Sinähän minua kolmisen vuoden ajan kokonansa ylläpidit tässä kuuluisassa tieteitten tyyssijassa etkä mitään kustannuksia pelännyt, jotta henkeni nauttisi hyödyllisiä ja tärkeitä tietoja." Yliopistolliset omistuskirjoitukset olivat tavallisesti tyhjiä korulauseita täynnänsä, mutta tässä oli muutakin. Siinä tuntuu tunnetta sanoista.

Jo alusta pitäen, enonsa avustamana ensimäisiä askeleitaan opintiellä ottaessaan, Porthan mieltyi lukuihin ja innostui jo huvikseen syventymään Sleidanuksen suureen latinankieliseen teokseen "neljästä maailmanvallasta". Samalla alkoi kotiopetus akatemiasta tulleitten maisterien johdolla. Ensimäinen oli Henrik Hyllén, porvarinpoika Turusta, vähiin vaatimuksiin tottunut, uuttera ja rehellinen nuorukainen, joka kirjoiltansa unohti elämän käytännölliset puuhat ja joutavat pikkuasiat. Eipä edes oppilastansakaan hän huomannut valppain silmin seurata. "Hän ohjasi minua yhdeksän vuoden ajan eli oikeammin antoi minun enimmästä päästä itse ohjata itseäni," kertoo tunnettu ruotsalainen kynäilijä Gjörwell, hänkin Hyllénin oppilaita; "paitsi että hän osaksi syvennytti minut; metafysiikan pimentoihin, osaksi nosti minut matematiikan kirkkaisiin korkeuksiin, joita seutuja varten en suinkaan ollut luotu, sen sijaan, että hänen olisi pitänyt ottaa selville se aines mikä minussa oli, seurata ja jalostaa sitä. Sen vähän minkä osaan opin itse." Hyllénin jälkeen tuli useita muita kotiopettajia.

Joskaan ei kotiopetus aina mallikelpoista ollut, oli se kumminkin parempaa kuin vanha latinakoulu. Täällä kouluutettiin köyhäin ihmisten lapset kylmässä kouluhuoneessa, opettajan kurituksen alaisina. Harvoja kouluaineita he lukivat ja vähän he oppivat, mutta sen sitä tarkemmin. Heidän piti ulkolukuna lukea Svebiliuksen katkismus, Benzeliuksen uskonoppi, Cellariuksen kielioppi sekä muutamat muut koulukirjat, kerta toisensa jälkeen kannesta kanteen, neljästi, viidesti, kuudesti. Joskus selitettiin sisältö, usein ei, mutta aina piti vaikeat säännöt ja määrittelyt olla muistissa. Latina, kreikka, heprea ja uskonoppi olivat pääaineina, mutta yliluokilla opetettiin vähän laajemmalta maantiedettäkin ja historiaa, mittausoppia ja laskutaitoa. Näin valmistuneina laskettiin oppilaat yliopistoon, jossa he pääaineitaan jatkoivat papeiksi päästäkseen.

Oli sentään toista saada kotiopetusta. Sattuihan toisinaan kotiopettaja, joka ei liikoja lapsesta välittänyt, istui vain umpimielisenä kamarissaan ja vastasi äreästi pojan uteliaisiin kysymyksiin, vieläpä näytti syötäessäkin niin ajatuksiinsa vaipuneelta ja oppineelta, ettei tiennyt miten hänen kanssaan olla. Ja oli niitä semmoisiakin, jotka vain tahtoivat tiedoillaan loistaa, ottivat neuvoakseen ja opettaakseen koko talon väkeä ja turhantarkasti korjailivat kaikkia poikain puheita ja tekoja. Vaan ulkoa ei ainakaan tarvinnut niin paljon asioita lukea eikä niitä ymmärtämättä mielessään pitää. Sillä kotiopettaja oli akatemiassa ollessaan kuullut uudemmanaikaisesta opetustavasta ja semminkin jos hän oli ehtinyt lukea Mennanderin äsken-ilmestyneen väitöskirjan nuorison kasvatuksesta, tiesi hän kyllä, että lapsille ensin piti selittää asiat tarkalleen, todistaa ne oikeiksi järkisyillä, ottaa sopivia esimerkkejä avuksi ja kauniisti heille kuvailla miten perin huvittavia ja hyödyllisiä oppikirjan tiedot todella olivat. Vasta sitten tuli ne ulkoa lukea. Näin säästyi lapsi hämäristä ja erehdyttävistä käsitteistä, ennakkoluuloista, jotka varjon tavoin olisivat hänen vastaista elämäänsä samentaneet.

Ja oli aineissakin eroa. Maisteri oli akatemiassa kuunnellut luonnontieteitä, taloustiedettä, ranskankieltä ja ehkä saksaakin, siveysoppia hän osasi ja viisaustiedettäkin. Nämät olivat tieteitä, joista elämässä oli käytännöllistä hyötyä eikä opilla mitään arvoa ollut, ellei sitä saanut elämässään käyttää. Näin oli opettaja selitellyt ja näin ajattelivat monesti pojan vanhemmatkin. Sellaisella opetustavalla jolla opettaja opetti ehti pian opintonsa loppuun ja pääsi varsin nuorena lukujansa yliopistossa jatkamaan. -- Että tuollaisella opetustavalla useasti tottui väittelemään ja järkeilemään asioista niitä tuntematta ja antoi opettajansa itseensä tietoja ammentaa omasta puolestaan liioin itseään rasittamatta, oli myöhemmin hyvinkin tavalliseksi huomattu vika. Vaan näiden aikain kotiopetus ei ollut vielä sellaisiin liiallisuuksiin kehittynyt, siksi siinä oli liiaksi latinakoulun jälkiä.

Tällaiset olivat opetusolot kun Porthan, poikana vielä, opetteli tieteitten ensi alkeita. Ja näin saivat sivistyksensä ne nuorukaiset, jotka tähän aikaan ja vielä koko joukon myöhemminkin valmistautuivat Turun akatemiaan pyrkimään. Niitä olivat Porthanin ylioppilastoverit ja myöhemmin hänen oppilaansa. Toiset olivat latinakoulunkäyneitä talonpoikaisylioppilaita ja porvarispoikia, varattomia ja käytökseltään ujoja. Ne ottivat oppiarvon tai pappistutkinnon. Toiset tulivat virkamiesten kodeista ja joukossa oli pappien tahi porvarienkin lapsia, enimmäkseen kotiopetusta saaneita. Näistä tuli maamme virkamiehet ja sotilaat.

Viidentoista vanhana Porthan tuli ylioppilaaksi, merkittiin yliopiston jäsenkirjaan 5 päivänä marraskuuta 1754 ja vastaanotettiin pohjalaiseen osakuntaan. Samaan aikaan hän joutui toisen enonsa, Piikkiön tuomiokunnan tuomarin, Petter Juslénin holhottavaksi. Hänelle aukeni nyt ylioppilaselämä Suomen vanhassa akatemiakaupungissa, uudet tuttavapiirit ja uudet olot.

Ei ollut Turussa erikoisia merkillisyyksiä; näöltään ja laadultaan oli se yhtä paljon maaseutukaupunki kuin maamme keskusta. Kadut keskikaupungilla olivat kapeat ja mutkikkaat siinä kun ne vanhain kivirakennusten ja matalien puutalojen välitse kulkivat Aurajoen ainoalle sillalle. Vanha tuomiokirkko erottautui mahtavasti muista rakennuksista, sen juurella sijaitsi monin kerroin korjattu ja paikattu akatemiahuoneusto ynnä kirjasto. Hovioikeuden presidentin asunto ja raastupa olivat niiden ohella ainoat huomattavat rakennukset. Jokea kulkivat pienet matalakulkuiset alukset tuoden suuremmista lastattuja tavaroita ja sen rantoja seurasi rakennusrivi hyvän matkaa varsinaisen kaupungin ulkopuolelle. Paitsi porvaristoa asui Turussa joukko ruotsinkielisiä virkamiesperheitä, ja upseerejakin oli sinne majoitettu. Ne olivat kaupungin hienostoa, seurasivat Tukholman hovijuoruja ja valtiopäiväjuonia, tunsivat tarkoin toinen toisensa elämää ja oloja sekä kertoivat mielellään talonostoista, virkainmyynneistä ja kihlauksista. Tietysti ei yleisten asiainkaan harrastusta kokonaan puuttunut ja milloin joku kuninkaallinen merkkipäivä oli vietettävä tahi isänmaallisia raha-uhrauksia tehtävä osottautuivat turkulaiset innokkaiksi isänmaanystäviksi.

Akatemian opettajatkin kuuluivat kaupungin virkamiespiireihin ja heillä oli täydelleen vapaudenajan virkamiesten katsantotapa. Opettajatointa pidettiin ensi sijassa tuottavana tulolähteenä tahi yhteiskunnallista arvoa antavana omaisuutena; professorinpaikkoja ostivat opettajat toinen toisiltaan, siirsivät niitä sukulaisilleen ja tuttavilleen tahi pyydystelivät niitä kumarrusmatkoillaan Tukholmassa. M. J. Vallenius antoi vuonna 1758 professori Kraftmanille 3000 kuparitaaleria, jotta tämä olisi hakematta matematiikan-professorin virkaa. Samana vuonna ehdotettiin P. A. Gaddia kemian-professoriksi. "Yhtenä syynä siihen, että hän sitä haki," näin arvelee ainakin Vallenius, "lienee se, että hän kosii piispa Browalliuksen toista tytärtä ja ajattelee, että olisi vähän kunniallisempaa, jos hän olisi professori arvonimeltään. Muuten olen kuullut, että sekä tohtori Haartman että maisteri Pihlman, kemian-dosentti, ovat harmissaan siitä, että tämä tapahtui niin salavihkaan ja ettei tavallista ehdollepanoa tehty." Runouden professori Nääf oli sentään virkainhaussa innokkain. Vuonna 1761 valittaa professori Hassel, että Nääf yhtämittaa kiusaa häntä eroamaan virastaan ja luovuttamaan sen hänelle. Seuraavana vuonna pyrki Nääf kynsin hampain historian ja siveysopin professoriksi. Hänen kanssahakijansa Bilmark kertoo tästä: "Milloin uhkaa hän, kuten herrat professorit kertovat, tehdä akatemian onnettomaksi, jos hänet sivuutetaan, milloin hän surkeasti valittelee sortoa ja vainoa, milloin hän taas pitää tanssiaisia. Muutamia päiviä sitten oli hänen luonaan useita professoreita kesteihin kutsuttuina." Vuosikausia oleskeli Nääf virkavapaana Tukholmassa etujaan valvomassa.

Kilpailu viroista ja kaikenlainen turhamaisuus aiheutti professorien kesken riitaisuuksia ja ikäviä rettelöltä. "Akatemiassa käy tavallisuuden mukaan," kertoo Hassel 1760-luvulla. "Täällä syntyy rettelö rettelön perästä, niin että Hänen Ylhäisyytensä Kansleri tärkeitten asiainsa lisäksi täältä saanee useita vähäpätöisiä seikkoja. Muitten joukossa on se, että maisteri Schalberg valittelee kauheata puolueellisuutta ruotsalaisia vastaan. On merkillistä, että sitä valitetaan juuri teologisesta tiedekunnasta, jossa on vain yksi suomalainen, Gadolin, ja kaksi ruotsalaista, Mesterton ja Nääf." On turhaa ruveta tässä tarkemmin esittämään kaikkia niitä rettelöitä ja häväistysjuttuja, joita professorien piirissä tapahtui. Professori Rossista kertoo Kalm, että hän joskus konsistoriossa esiintyi päihtyneenä antaen senmukaisia lausuntoja pöytäkirjaan. Hän, Haartman ja Nääf kokouksissa vähän päästä joutuivat riitaan. "Nääf ja Haartman ovat koko ajan kauheasti olleet toistensa kimpussa," kirjoittaa Kalm 1771. "Niin kylmä kuin Haartman muuten onkin on Nääf kuitenkin toisinaan niin suututtanut häntä, että luulin Haartmanin lentävän hänen niskaansa. On ollut samalla tuskallista ja naurettavaa nähdä noita molempia."

Virkatoimet näissä oloissa useinkin jäivät syrjäasiaksi. Luennot ja väitösharjoitukset alkoivat pitkin lukukautta, professorit koettivat niistä päästä niin vähällä kuin suinkin. "Herrat professorit ovat tällä lukukaudella alkaneet julkiset luentonsa näin", kertoo Kalm, "Vallenius 6 p. helmikuuta, Gadd kymmenentenä, Ross yhdentenätoista, Hassel ja Planman kolmantenatoista, Olavi Pryss ja asessori Haartman seitsemäntenätoista, Gadolin kahdentenakymmenentenä, Bilmark kahdentenakymmenentenä seitsemäntenä ja Mesterton kuudentena päivänä maaliskuuta. Kirjasto avattiin helmikuun kahdentenatoista. -- -- -- Graduaaliväitöskirjoista on vielä suurin osa painamatta; vika ei ole kirjapainossa, vaan herroissa esimiehissä, jotka eivät milloinkaan saa niitä käsistään."

Tällaisena olisi kuva akatemian opettajista kumminkin yksipuolinen. Ei näet puuttunut heidän joukostaan niitä, jotka innokkaasti ja uutterasti nuorisoa ohjasivat. Clewberg oli taitava ja laajaoppinen itämaisten kielten tuntija, parhaillaan hän esitti luentosarjaa raamatunkritiikistä. Vanha historian ja moraalin professori Scarin luennoi jo viimeisiä vuosiaan. Hän oli entisen oppineisuuden parhaimpia edustajia. Elintavoissaan säännöllisenä, rauhaa rakastavana ja vaatimattomana työmiehenä hän vaikutti; kirjoitti tavattoman lukuisia latinalaisia väitöskirjoja, joissa hän esitti Suomen muinaisuutta mitä lähimmästi Ruotsin mainioon muinaisuuteen, sen valloituksiin ja sankaritekoihin liittyneenä. Väitöskirjain kirjoitustapa on vaikeatajuista ja raskasta. Yhtä säännöllinen ja tarkka opetustoimessaan oli latinanprofessori Hassel, suora ja ehytluonteinen ukko, joka roomalaisen kirjallisuuden ohella rakasti tervettä maaelämää ja itse viljeli maatilaansa Turun lähistöllä. Ja joskin moititaan taloustieteen professoria Kalmia siitä, että hän opillansa liiaksi käytännöllistä hyötyä tarkoittaen vahingoitti oppineisuuden arvoa ja jos kohta hän tieteellisiltä töiltänsä laiminlöi luentojaan ja viime vuosinaan antoi rakkaan kasvitieteellisen puutarhansakin rappeutua, oli hän oppineena ehkä kuuluisampi kuin kenkään hänen maanmiehistänsä ja erinomaisen herättävästi ja voimakkaasti oli hän heihin vaikuttanut.

Kumminkin oli akateeminen elämä hiljaista, melkein velttoa. Kuljettiin vanhoja totuttuja latuja, seurattiin perittyjä muotoja; yhteishenkeä ja yhteistointa puuttui. Turhaan koetti ruotsalainen Gjörwell, vetoamalla suomalaisten isänmaallisuuteen ja kunniantuntoon, yllyttää heitä yhteiseen, järjestettyyn ainesten kokoiluun ja oman sanomalehden perustamiseen. Kaikilla oli kylliksi yksityistoimistaan. He kokoilivat aineksiaan näköjään omaksi ilokseen vaikkeivät he niin kateellisia kokoelmistaan olleetkaan kuin vanha konrehtori Turdin, joka ei niitä kenellekään ihmiselle näyttänyt. Ja enin aika meni akateemiseen opetustoimeen sekä nuorien ylioppilaitten yksityiseen ohjaamiseen.

Ylioppilaat asuivat kaupungilla vähävaraisten porvarisperheitten ja matamien luona, söivät kotoa tuotuja eväitään tahi kävivät ruokapaikoissa. Varakkaitten ja sivistyneitten luona oli vaikea asuntoa saada. Kotiopetuksen saaneet, usein vielä alaikäiset ylioppilaat saapuivat kaupunkiin opettajainsa seuraamina, jotka akatemiassakin heidän lukujansa ohjasivat. Se olikin paras keino päästä lukuihin käsiksi ja oppia luentoja käsittämään. Vähävaraiset eivät siihen olleet tilaisuudessa, ja heidän opiskelunsa olikin usein sitkeää ponnistelua opinaarteitten saavuttamiseksi, omin päin, ilman ohjausta ja ilman varoja. Usein täytyi luvut keskeyttää, kun eväspussi oli tyhjentynyt ja vähät rahat loppuneet; piti silloin painautua maaseudulle kotiopetuksella rahoja hankkimaan.

Sellaisilla ei ollut akatemiakaupungissa tilaisuutta seurustelun kautta tapojaan hienontamaan, jota valistusaika kumminkin sivistyneeltä vaati. Entisaikain raakuutta ja ylimielistä vallattomuutta tulikin heissä aina tuon tuostakin näkyville. Milloin naulittiin yliopiston ilmoitustaululle opettajista pilarunoja ja häväistyskirjoituksia, joissa matkittiin akateemisten väittäjäisjulistusten latinalaista kirjoitustapaa, milloin taas meluttiin luennoilla tahi jäätiin miehissä pois maisterinvihkijäisistä. Hyvä oli, jos nuorison metelöimishalu jäi tähän. Silloin tällöin kuului näet valituksia siitä, että hääkemuissa oli reuhattu, miekkoja paljastettu ja järjestyksenvalvojia ahdistettu. Joskus olivat öiset metelit herättäneet kunnialliset porvarit sikeästä unestaan, he olivat kuulleet portteja kolhittavan sekä ovia ja akkunoita lyötävän säpäleiksi: Verratessaan elämää Turussa muitten akatemiakaupunkien oloihin saattoivat ulkolaiset matkustajat kuitenkin kiitellä täkäläistä järjestystä varsin hyväksi. Opettajat olivatkin vähän väliä neuvoneet ylioppilaita ahkeruuteen ja hyviin tapoihin, kaikenlaisten näytäntöjen antaminen oli lukukausien aikana kielletty ja ylioppilaita käsketty pysymään kotosalla kello kymmenen jälkeen. Ei voitu sille mitään, että he rangaistustenkin uhalla hiipivät Turun pilkkopimeillä kaduilla ja kuluttivat aikaansa pelipöytäin ja maljain ääressä.

Väittäjäiset ja juhlapuheet akateemisina merkkipäivinä olivat huomatuimpia tapauksia ylioppilaselämässä. Mutta joskus sekaantui siihen valtiollisen tahi puolue-elämän vaikutusta. Tuskin oli Porthan ylioppilaaksi tullut, kun uusi piispan ja samalla vastaisen varakanslerin vaali oli toimitettava. En rupea tässä kuvailemaan sitä kiihkoa, mikä koko maassa ja varsinkin Turussa sen johdosta vallitsi. Eri ehdokkaitten hyväksi käytettiin kaikenlaisia keinoja, levitettiin halventavia huhuja ja syytöksiä vastaehdokkaasta, lahjottiin vaalimiehiä ja pantiin toimeen kestejä. Lentokirjoja levisi. Puolueet käyttivät erittäinkin hyväkseen erästä arkaa asiaa, jonka ne tiesivät helposti saavan ihmisten intohimot liikkeelle, ne näet vetosivat siihen katkeruuteen, joka oli olemassa suomalaissyntyisten ja ruotsalaissyntyisten välillä. Siinä ne täysin onnistuivatkin. Ylioppilaatkin joutuivat kiihkoon, sillä olihan heidän omia opettajiaan vaaliehdolla; he sepittelivät solvauksia ja laativat häväistyskirjoituksia ruotsalaisia opettajiaan vastaan. Kun vihdoin riita oli päättynyt ja professori K. F. Mennander oli piispaksi valittu, katsoi hän varakanslerina viisaimmaksi kutsua ylioppilaat kokoon ja pitää heille ankara nuhdesaarna heidän kansallismielisen politikoimisensa vuoksi.