Part 9

Tänne saapui pian surullinen sanoma, että herttua Kaarle Filip oli vaipunut kuolon uneen kello 2 ja 3 välillä yöllä tammikuun 25 päivää vasten. Itä-Göötinmaan herttua Juhana oli kuollut jo 1618, ja niin oli valtakunnassa kuningas yksin jälellä kuningashuoneesta. Monta kertaa, kun olen ajatellut sitä rakkautta, joka vallitsi korkeain veljesten välillä, on johtunut mieleeni mitä herrani valtakunnan kansleri sanoi monta vuotta myöhemmin, kun oli kysymyksessä päättää aivan uudesta kuningassuvusta valtakuntaan, että täällä olisi tullut oikea verisauna, jollei Jumala olisi niin pian kutsunut sekä herttua Juhanaa että herttua Kaarle Filipiä. Kuinka olisi voinut käydä, tietänee Jumala yksin ja ne, jotka paremmin ymmärtävät arvostella niin korkeita asioita, mutta varmaa on, että näiden veljesten välillä vallitsi aivan toinen suhde kuin vanhan Kustaa kuninkaan poikien välillä.

"Minun onneni yhtyi hänen onneensa, ja minun elämääni sulostutti hänen elämänsä!" kuulin kuninkaan sanoneen manalle muuttaneesta veljestään, kun hän oli Upsalassa vanhan leskikuningatar Katarina Stenbockin hautajaisissa keväällä 1622. Ja useammissakin tilaisuuksissa kuulin hänen lausuvan sanoja, jotka ilmaisivat vilpitöntä ja sydämellistä surua.

Mutta herttuan sormus piti minua aivan kuin tulisilla hiilillä. Kuka tuo "hän" oli, sitä minun oli vaikea saada selville. Puhuttiin kyllä sinne ja tänne herttuan mieltymyksistä, mutta sitä en paljo kuulostellut eikä se antanut minulle mitään ohjausta hänen luoksensa, joka oli väikkynyt herttuan ajatuksissa hänen viime hetkinään. Monta kertaa olin kysymäisilläni kuninkaalta, mutta tahdoin kuitenkin sitä ennen päästä puheihin neitsyt Elisabeth Ribbingin kanssa, sillä kuinka kääntelinkin asiaa ja kuinka uskomattomalta se minusta tuntuikin, niin en voinut olla yhdistämättä herttuan yöllistä vierailua Sundbyholmassa neitsyt Elisabethin pelkoon ja pyörtymykseen, kun hän sai kuulla, että hänen veljensä oli kihlannut hänet herra Knut Lilljehöökille.

Kuitenkin oli minun meneteltävä mitä varovaisimmin. Sillä en tahtonut pienimmälläkään tavalla vahingoittaa nuoren neidon mainetta, enkä myöskään saattaa pienintäkään tahraa jalon herttuan muistolle. Viimeinen kysymys oli, kuinka voisin päästä Sundbyholmaan. Ja sen piti tapahtua nyt keväällä, sillä kohta kesän tultua lähtisi kuningas taasen sotaan.

Silloin sain eräänä päivänä kuninkaalta käskyn ratsastaa viemään kirjettä valtakunnan amiraalille Sundbyholmaan. Hän oli yksi niistä, jotka olivat määrätyt hoitamaan hallitusta kuninkaan ollessa poissa, ja hän oli nyt mennyt pariksi päivää maatilalleen.

Oli iltapäivä, kun ratsastin tietä Sundbyn kirkolle. Oli tuskin vuotta siitä, kun viimeksi ratsastin samaa tietä, ja kuinka paljo olikaan muuttunut! Mitä taannoisena yönä tapahtui, näin niin selvästi edessäni. Katsoin useaan kertaan ympärilleni, ikäänkuin olisin odottanut, että herttua saapuisi tulisella juoksijallaan. Puut näyttivät minusta tutuilta, ja minusta tuntuivat ne viittovan minulle pitkillä käsivarsillaan, ja tuulen humina niiden latvoissa, tämä yksisävyinen ja kuitenkin niin ihmeen ihana soitto, tuntui laulavan minulle kuolleesta herttuasta ja hänen rakkaudestaan. Tosin tiesin vaiteliaan herttuan mielitietystä yhtä vähän kuin ennenkin. Mutta jokin sisälläni sanoi, ettei minun tarvitsisi turhaan ratsastaa tietä amiraalin maatilalle.

Kun saavuin Sundbyholman tiehaaraan, pidätin hevostani ja katselin ympärilleni. Pälkähti päähäni lähteä metsään, tien toiselle puolelle, jotta mahdollisesti löytäisin polun, jota herttua oli yöllä kulkenut. Kenties, ajattelin, löydän lopulta juuri tässä hiljaisessa metsässä arvotuksen ratkaisun.

Kun minulla oli hyvää aikaa, panin päätökseni toimeen ja ratsastin metsään, sidoin hevoseni puuhun ja koetin löytää sen paikan, jossa olin seissut hevosten kanssa yöllä ja johon herra Knut tuli luokseni. Puun löysinkin pian. Siellä oli suuria kiviä ympärinsä, niin että paikan tunsi helposti, ja ilokseni näin kapean uran aukenevan kivien takaa metsään. Epäilemättä oli herttua tullut tätä polkua myöten.

Kulin eteenpäin. Polku teki pitkän kaarroksen länttä kohden. Hetkisen taivallettuani pilkkui puiden välitse pieni tupanen, jonne päätin mennä sisälle kysymään, mihin polku vei, mutta saavuttuani perille huomasin, ettei tuvassa ollut ketään kotona. Erinäisistä esillä olevista töistä voin kuitenkin päättää, ettei minun tarvitsisi odottaa kauan ennenkuin sen asukkaat saapuisivat, ja sentähden istuuduin ikkunan ääreen, joka oli avoinna. Lähellä ikkunaa kuulin erään tiheän leppäpensaan takana kahden äänen puhuvan puoliääneen, ja pistin juuri pääni ulos puhutellakseni heitä, kun yhtäkkiä kuulin mainittavan neitsyt Elisabethin nimen ja samalla että hänestä oli tullut pienen tytön äiti.

"Hanki minulle selko lapsen isästä, ja minä tahdon antaa sulle kultaa kouran täydeltä!" kuulin miehisen äänen sanovan, ja ääni kuului katkeralta.

"Se ei ole helppoa, mutta tahdon koettaa parastani!" vastasi vanha nainen, jonka pään saatoin erottaa leppäpensaan lehdistön lävitse.

"Vannon sen kautta kaiken, mikä pyhää on", jatkoi vihastunut mies, "että laki on tässä pantava voimaan kaikessa verisessä ankaruudessaan! Ei ollut siis ihme, että hän sanoi ei ja yhä ei ja itki ja rukoili, kun tahdoin, että hänestä tulisi kunniallisen miehen vaimo. Mutta, niin totta kuin elän... leikki ei ole vielä lopussa!"

Hän nousi ja poistui kiireisin askelin. Vanha nainen astui kohta sen jälkeen tupaan. Hänen silmänsä suurenivat nähdessään minut, mutta minä sanoin hänelle asiani ja sain sen selityksen, että polku vei ainoastaan muutamiin loitompiin mökkeihin metsässä. Kun sanoin hänelle, että olin kuulevinani jonkun puhuvan astuessani tupaan, sanoi hän minulle, että se oli herra Sven Ribbing, valtiokanslerin lanko Sundbyholmasta.

"Ja siellä vallitsee niin kova suru", lisäsi hän, "vaikkakin tänään on kartanossa vieraita läheltä ja kaukaa, sillä amiraali lähtee Tukholmaan näinä päivinä. Neitsyt Elisabeth parka", lisäsi hän, ikäänkuin hänellä olisi tarve ilmaista ajatuksensa jollekin tästä asiasta.

Vaikkakin jo pääkaupungissa tiesin kaiken, mitä häneltä voin saada tietooni, annoin hänen jatkaa, koska hän näytti olevan hyvin selvillä suvun oloista ja suhteista ja oli seurannut rouva Kristinan, amiraalin rouvan, mukana kotoa, kun tämä meni naimisiin. Herra Sven oli kovasti vihastuksissaan siitä, mitä oli tapahtunut Sundbyholmassa. Hän oli saapunut samana päivänä, mutta oli ensin tahtonut kuulustella vanhaa uskottua palvelijaa, ennenkuin ratsasti kartanoon. Hän oli tahtonut, että neitsyt Elisabethin piti menemän herra Knut Lilljehöökin puolisoksi, mutta nyt ei ollut ainoastaan tämä tuuma hyljättävä, vaan lisäksi sai koko suku häpeän kannettavakseen.

"Saadaanpas nähdä, että ankara herra oikeutetussa vihassaan, sillä kukaan ei voi sanoa muuta kuin että hänen asiansa on oikeutettu... saadaanpas nähdä, että hän ryhtyy joihinkin hullutuksiin. Minä tunnen hänet minä, kuinka tulinen ja kiihkeä hän on; hän voi Sundbyholmassa ryhtyä leikkiin, jota tuskin konsanaan unhotetaan."

Synkin mielin jätin vanhuksen ja lähdin kartanoon. Alinomaa näin edessäni sorean neitsyt Elisabethin, kuinka hän kalpeni ja kaatui maahan herra Knut Lilljehöökin puhuessa, ja nyt aavistin olevan samat kovat edessä, jollei vielä pahempaakin.

Sundbyholmassa oli paljo vieraita. Minä jätin hevoseni tallin luo ja menin ylös kartanoon tavatakseni valtakunnan amiraalin. Minulle sanottiin, että hän oli puistossa, ja minä menin sentähden erääseen upeaan lehmuskäytävään. Samassa tuli muuan mies lujin askelin jälestäni. Hän oli herra Sven Ribbing, kuten pian sain tietää. Hänen perässään tuli kohta vielä pari herraa ja hänen sisarensa, amiraalin rouva.

Minä astuin syrjään ylhäisen herrasväen tieltä ja seurasin perästä hieman loitompaa, sillä kuulin heidän juttelustaan, kun he kulkivat ohitseni, että heidänkin kävelyretkensä tarkotus oli löytää amiraali.

Tämä oli eräässä kukkaslehdossa, ympärillään muutamia naishenkilöitä, niiden joukossa myös hänen natonsa, neitsyt Elisabeth. Hän oli kummakseni surupuvussa, ja oli vielä kauniimpi kuin nähdessäni hänet aamulla vuosi takaperin hylkäävän herra Knut Lilljehöökin naimatarjouksen.

Kohta nähtyään lankonsa riensi valtakunnan amiraali häntä vastaan, mutta herra Sven seisoi jäykkänä ja kankeana ja tahtoi tuskin ojentaa kättänsä.

Amiraali heitti häneen kummastuneen katseen, mutta herra Sven ei pitänyt häntä kauan tietämätönnä siitä, mikä hänen huonon tuulensa aiheutti.

"Minua kummastuttaa", sanoi hän, "niin, minua kummastuttaa enemmän kuin voin sanoa se, että löydän teidät täältä..."

"Aionkin, jos Jumala suo, huomenna tai ylihuomenna lähteä Tukholmaan", keskeytti valtiokansleri. Mutta herra Sven huiskautti kättään, ikäänkuin tahtoisi sanoa, ettei tuo kuulunut asiaan. Hän kääntyi kuitenkin amiraalista sisareensa, joka vapisi kuin haavanlehti veljensä vihaisten katseiden ja hänen äänensä terävän sävyn tähden. Hän tunsi kyllin veljeään hänkin, neitsyt Elisabeth parka.

"Ja sinä, Elisabeth", tiuskaisi mies sisarelleen, "ilkeätkö läsnäolollasi saastuttaa kunniallisten miesten ja naisten seuraa?"

"Veli Sven", änkytti Elisabeth ja pani kätensä ristiin veljeä kohden, "veli Sven, sinulla ei ole syytä..."

"Minullako ei ole syytä!" huudahti tämä. "Niin, totta kuin nimeni on Sven Ribbing, ja niin totta kuin sinä olet äiti, niin minulla on syytä... Isämme nimen kautta, kuinka olet voinut tahrata kunniallisen nimesi, kuinka olet voinut unhottaa itsesi, sukusi... etkö sitten tiedä, millainen rangaistus seuraa sellaisesta teosta kuin sinun? Ei ainoastaan häpeä ja kunniattomuus, -- menetät kaiken, mitä olet perinyt isältä ja äidiltä, ja sinun täytyy kuolla nälkään tai kerjätä leipääsi joka miehen ovella..."

Suuttunut mies oli poissa suunniltaan. Turhaan koetti milloin amiraali, milloin rouva Kristina hillitä sanatulvaa, joka pursui hänen huuliltaan, ja hänen katkeruutensa oli paljo suurempi kuin minä nyt voin kuvailla.

Mutta neitsyt Elisabethissa tapahtui muutos, joka kykeni saamaan aikaan enemmän kuin kukaan läsnäolijoista kykeni.

Hän kohotti ylpeänä kauniin päänsä ja katsoi veljeensä niin puhtaalla, niin viattomalla ja majesteetillisella katseella, että tätä miellytti se vastoin hänen tahtoaankin. Oli kuin hänen edessään olisi seissut kuningatar, syyttäjä syytetyn sijaan, tuomari tuomitun sijaan. Hänen viime sanansa tulivat vain puoliksi kuuluviin. Toinen puoli niistä ikäänkuin hälveni pois ja katosi kuulumatonna avaruuteen. Ympärillä tuli aivan hiljaista. Kaikkien katseet kääntyivät ihmetellen milloin veljeen, tehdyn rikoksen säälimättömään kostajaan, milloin häneen, rikolliseen, joka niin mahtavasti sai veljensä katseellaan vaikenemaan.

"Veli", sanoi Elisabeth, ja hänen äänensä helähti niin puhtaasti ja lempeästi ja surullisesti samalla kertaa, "veli, puhut herttua Kaarle Filipin leskelle!"

En voi kuvata vaikutusta, jonka nämä muutamat sanat tekivät veljeen ja kaikkiin niihin, jotka eivät tunteneet asiaa.

Herra Sven seisoi kauan aivan hiljaa, ikäänkuin kivettyneenä. Hänen silmänsä tuijottivat ylevän majesteetilliseen naiseen eteensä, hänen huulensa liikkuivat, mutta kukaan ei voinut sanoa, liikkuivatko ne puhuakseen vai sen liikutuksen johdosta, joka valtasi koko hänen olemuksensa ja pani jokaisen lihaksen vapisemaan.

"Herttua Kaarle Filipin leski!" änkytti hän vihdoin.

"Niin!" jatkoi loukattu. "Sisaresi oli jalon ruhtinaan laillisesti vihitty vaimo!... Voitko nyt ymmärtää, miksi minun täytyi vastustaa tahtoasi ja jalon Knut herran pyyntöä. Lapsi, jonka äiti olen, on herttuan tytär, ja aviosopimuksemme on sukulaisemme valtakunnan amiraalin huostassa. Mutta kun minä olin liian alhainen neitonen korkealle ruhtinaalle, niin täytyi meidän avioliittomme pysyä salaisuutena koko maailmalle. Hänen muistonsa ja minun oma kunniani vaatii nyt, että ilmaisen asian todellisen laidan."

Amiraali vahvisti sen, mitä herttuan leski oli sanonut, ja nyt oli Sven herran vuoro nolostua. Se kävi kuitenkin helpommin, sillä sisar oli hyvyys itse, ja pian lepäsivät he toistensa sylissä.

Illalla, saatuani kirjeen jätetyksi amiraalille, pyysin saada puhutella rouva Elisabethia, ja silloin annoin hänelle herttuan sormuksen. Hän vuodatti ilon ja surun kyyneleitä samalla kertaa, ilon, koska hän näki olleensa ruhtinaalle niin rakas, surun, koska tämä niin pian temmattiin pois, hänen saamatta olla puolisonsa rinnalla ottamassa vastaan hänen viimeisen huokauksensa.

* * * * *

Rouva Elisabeth meni sitten kuitenkin herra Knut Lilljehöökin kanssa naimisiin. Hänen ja herttuan poika kasvatettiin leskikuningattaren luona, ja tämä poika oli hänen ilonsa niin kauan kuin hän eli. Sittemmin oli hän hovimestarittarena ensin kuningatar Kirstillä ja sen jälkeen kuningatar Hedvig Eleonoralla.

6.

Voittoratsastus Preussin halki 1626.

Joulukuussa 1625 kuoli leskikuningatar, urhakka Kristina rouva, Kaarle kuninkaan leski.

Kuningas oleskeli silloin Liivinmaalla, ja sanoma kuolemantapauksesta saapui hänelle juuri kun hän aikoi käydä taisteluun. Hänet valtasi suru, mutta hän kantoi menetyksensä miehuudella, kuten hän aina teki, ja minä kuulin hänen sanovan: "Korkeimman tahtoa ei voi vastustaa. Meillä on kuitenkin vain lyhyt aika oleskeltavana täällä surun ja rasitusten maassa, ja kaikkein parasta on, jos päätteeksi saamme hyvän lopun."

Muutamia päiviä sen jälkeen sai hän voiton Wallhofin luona, jonka jälkeen hän, sotamarskin saavuttua Riiasta sotajoukkoon, jätti päällikkyyden hänelle ja lähti Rääveliin, jossa kuningatar odotti häntä. Kun hän saapui kotiin valtakuntaansa jälleen, vietettiin hänen äitinsä hautajaiset.

Ne olivat Strängnäsissä. Aatelisto oli kuninkaan käskystä saapunut Nyköpingiin, missä ruumis oli liinoihin käärittynä samassa salissa, jota käytettiin Kaarle kuninkaan maatessa ruumiina. Kuninkaan henkikaarti oli myös saapunut Liivinmaalta. Strengnäsin tuomiokirkossa piti piispa, tohtori Lauri, ruumissaarnan; ja valtiokansleri piti puheen, kun kuninkaalliset arvomerkit laskettiin ruumiille. Neljätoista vuotta oli mennyt siitä kuin samassa paikassa vietettiin sama juhlallisuus Kaarle kuninkaan kuoltua -- neljätoista vuotta, ja kuitenkin olivat ne kuin kaksi iltaa, joiden välillä on yö ja päivä, vaikkakin päivä oli ollut täynnä työtä, täynnä suruja ja taisteluja, mutta myöskin kunniaa. Aika laskee niin hiljaa laskujaan ja saa taulunsa täyteen, ihminen huomaa tuskin kuinka tunti lisätään tuntiin, kuukausi kuukauteen ja vuosi vuoteen, ennenkuin joku erikoinen tapaus, kauan kaivatun ystävän jälleennäkeminen tai kuten täällä autuaan kuninkaan suru äitinsä hautajaisissa, samalla paikalla kuin puolitoista vuosikymmentä aikaisemmin isän hautajaisissa, pakottaa hänet näkemään ja ajattelemaan pyyhkimätöntä numeroa ajan numerotaululla. Silloin kohottaa ihminen pelästyneenä katseensa ja huudahtaa: Niin pitkä aika on siis kulunut! Niin, nyt olivat menneet kaikki tästä suuresta suvusta! Kuningas yksin oli jälellä ja pfalzkreivitär Katarina; sillä luopiota Puolassa ja hänen jälkeläisiään ei ollut otettava lukuun. Kuinka hartaasti rukoilinkaan Herraa, kun näin tämän kookkaan olennon astuvan eteenpäin tuomiokirkon holvien lävitse ja kun näin surun majesteetillisilla kasvoilla, -- kuinka hartaasti rukoilinkaan Herraa, että hän laupiaalla kädellään suojelisi Ruotsin kuningasta. Mutta Herran ajatukset ja tiet eivät ole meidän ajatuksemme ja tiemme. Vielä puoli vuosikymmentä ja vuosi lisäksi, ja suuri kuningas oli päättänyt vaelluksensa ja mennyt sitä tietä, jota meidän kaikkien täytyy kerran kulkea, astuaksemme tuomiolle Herran eteen!

Suuri ihmisjoukko oli virrannut katsomaan suurta hautajaisloistoa. Siitä nyt ei ole paljo puhumista, sillä samoinhan on kaikissa sellaisissa tilaisuuksissa, joissa on jotakin nähtävää. Mutta eräät kasvot joukosta herättivät minussa vilkasta huomiota.

Ne olivat vanhemmat naiskasvot, piirteiltään puhtaat ja kauniit. Tuumin itsekseni, kun näin niiden lempeän, rauhaisan ilmeen, että sellaiselta mahtoi näyttää ihminen, jonka menneen elämän ylitse ei minkään pahojen pimeydentöiden nuhteleva muisto heitä varjoaan. Sille, joka oli kovettunut sodan verisessä leikissä, teki hyvää näiden sisäistä hurskautta, omantunnon rauhaa ja tyytyväisyyttä todistavain kasvojen näkeminen. Minusta tuntui samalta kuin auringon säteen sattuessa jäätyneeseen maahan ja kohottaessa kukkia itse vuorenseinästäkin.

Näin vanhuksen silmien seuraavan kuningasta. Kerran seisoi kuningas aivan hänen lähellään, hän olisi hyvin voinut puhutella häntä, ja hyvä kuningas olisi hänelle vastannut. Mutta minä näin kuinka jalot kasvot kalpenivat pelosta ja kyynelet täyttivät silmät. Hän päästi suotuisan tilaisuuden käsistään, ja hetkistä myöhemmin ei hänen ollut mahdollista enää päästä nähtäviin eikä kuultaviin.

"Mitä tahdotte, vanha muori?" kysyin häneltä koettaen näyttää niin lempeältä kuin voin.

Hän katsoi minuun pitkään, ikäänkuin tahtoisi tutkia, saattoiko hän luottaa ystävällisiin sanoihini.

"Tahtoisin mielelläni puhutella kuningasta!" sanoi hän vihdoin, mutta kääntyi samassa pois. Hän näytti pelkäävän sanoneensa liian paljon.

"Nykyään ei ole helppo asia saada puhutella kuningasta", sanoin tarttuen hänen käteensä, "hänellä on nyt pää täynnä sotaisia ajatuksia..."

"Sodasta juuri tahtoisin puhuakin!" keskeytti mummo ja lisäsi, kun minä hymyilin sille varmuudelle, jolla hän puhui: "Niin, niin, tahtoisin puhua sodasta; nähkääs, minulla on poika siellä, ja minä seison haudan partaalla, voin lukea jo päiväni."

Keskustellessamme olimme hieman loitonneet ihmisjoukosta, ja luultavasti oli vanhus nähnyt silmistäni, että tarkotin hänelle hyvää, sillä ei kestänyt kauan, ennenkuin olin alusta loppuun selvillä siitä, mitä hänellä oli sydämellään.

"Minulla oli tytär", kertoi hän. "Sanottiin hänen olevan kauniin, mutta paavilaiset saivat hänet pauloihinsa. Silloin, kuningas Juhanan aikaan, monet sellaisetkin, jotka tiesivät enemmän kuin me pikku eläjät, eksyivät kuulemaan paavilaisia saarnoja. No hyvä, ja kuningas Sigismundin aikaan sai muuan hänen herroistaan tyttöni, lupasi hänelle tavaraa ja kultaa ja mitä ihanimman elämän monissa linnoissaan, ja hän kuunteli herran lupauksia ja meni sen mukana meren yli kaukaiseen maahan. En kuullut hänestä enää sen koommin, ja mieheni kuoltua muutin tänne Strengnäsiin, josta olen syntyisin."

"Ja poikanne?" kysäisin, koska hän minusta loittoni aivan liian kauas asiastaan.

"Poikani kasvoi luonani ja oli ilonani ja riemunani. Hän kävi täällä koulua, ja minä toivoin hänen kerran voimallisesti saarnaavan oikeaa oppia paavia ja koko hänen joukkuettaan vastaan. Itse tohtori Laurikin -- piispa", lisäsi hän selvyyden vuoksi -- "taputti minua monta kertaa olalle ja sanoi, että minulla oli oleva kunniaa hänestä, Pietarista, sillä se oli hänen nimensä."

"Niin minäkin luulen, niin vähän kuin niitä asioita käsitänkin", lisäsin minä, kun vanhus hetkiseksi pysähtyi.

"Niin", huokasi hän, "mutta nyt on hän siellä maailmalla, uskottomain ihmisten joukossa, jotka ostavat ja myyvät Jumalan pyhiä armolahjoja kuten muitakin markkinatavaroita. Onneton oli se hetki, jona annoin suostumukseni hänen matkaansa, ja siitä on jo parisen vuotta..."

"Eihän hän kuitenkaan ole enää lapsi", lohdutin häntä. "Tietäähän hän, mitä sanoo ja tekee."

Hän pudisti epäilevästi päätänsä ja kuivasi pois kumpuavat kyynelet.

"Hän ei ole lapsi, ei... sitä hän ei ole; mutta hän ei saa koskaan tehdyksi sitä, mitä aikoi siellä maailmalla. Koko retki on hyödytön retki, ja varmaan ympäröivät häntä suuremmat vaarat kuin kukaan luulee. Sillä nuo mustat jesuiitat, he eivät häikäile Jumalan enkelinkään edessä, jos tämä asettuisi heidän tielleen, mitä he sitten välittäisivät pojastani; ja jesuiitta se täällä kävikin, aivan varmaan, vaikka hän oli puettu merisotilaan pukuun."

Nyt minäkin pelästyin ja olin utelias kuulemaan, kuinka kaiken laita oli; sillä puolalaiset urkkijat eli "koiransilmät", kuten autuas kuningas niitä nimitti, eivät olleet niinkään harvinaisia Ruotsin rajojen sisällä, ja erittäin täällä Strengnäsissä oli piispa salaperäisellä tavalla saanut kuningas Sigismundilta kirjeen, joka oli osotettu Ruotsin säädyille. Mistään sellaisesta ei tässä kuitenkaan ollut kysymys, kuten pian sain kuulla.

"Tänne saapui eräänä päivänä muuan merisotilas, jolla oli mukanaan kirje tyttäreltäni. Hän oli nyt korkean puolalaisen herran leski, ja hänellä oli suunnattomat rikkaudet hallussaan. Hän oli kirjottanut monta kirjettä, mutta ainoakaan ei ollut saapunut perille, ja sentähden lähetti hän nyt luotettavan kirjeentuojan. Hän tahtoi nähdä veljensä ja tehdä hänelle niin suuria lahjotuksia, että veli muistaisi häntä niin kauan kuin elää, vaikkakin surkutteli sokaistua poloista, joka samoin kuin minä, hänen äitinsä, oli tuomittu ikuiseen piinaan lutherilaisen kerettiläisyytensä tähden... niin, semmoista oli kirjeessä, jonka poikani luki minulle!"

"Ja niin lähti hän sisarensa luo?" kysyin.

"Niin hän lähti hänen luoksensa, ei kurjan mammonan tähden, vaan, kuten hän sanoi, koettaakseen onneaan, eikö hän voisi palauttaa sisartaan hänen harhateiltään ja tuoda hänet mukanaan kotiin, vaikka kaikki kulta ja hopea jäisi sinne merien taakse."

"Ja tästäkö aiotte puhua kuninkaalle?"

"Niin", vastasi hän, "jos on totta, kuten sanovat, että kuningas nyt kesäksi menee Preussiin, niin tahtoisin pyytää häntä käyttämään valtaansa pojalleni avuksi... Olen varma, että koko jutussa piilee ilkeä juoni, niin, niin olen!"

Oli totta, mitä vanhus oli kuullut sanottavan, että tänä vuonna oli kysymys Preussista, mutta ulottuiko kuninkaan valta pelastamaan hänen poikaansa vaarasta, sen jätin ratkaisematta. Kuitenkin lupasin hänelle mielessäni, että jos joutuisin hänen poikansa jälille, niin veisin hänen terveisensä pojalle ja koettaisin saada tämän luopumaan vaarallisesta hommasta, johon oli ryhtynyt, että keskellä umpikatolista Puolaa muka käännyttäisi rikkaan lesken. Lopuksi tarvitsin jotakin, johon voisin vedota pojan edessä, jotta hän luottaisi minuun, ja sen sainkin.

Vanhuksen asunto oli jokseenkin lähellä parin riippakoivun juurella, rauhan koti, kuten tuli ollakin sen, missä hurskas ja jumalinen henki asui. Kun astuimme kynnyksen ylitse, meni hän hyllyn ääreen takan luo ja otti sieltä raamatun, jonka kuluneet kannet osottivat kuinka paljon sitä oli käytetty.

"Tässä on nimeni, jonka on mestari Olavi kirjottanut omalla kädellään", sanoi hän, ja häneltä vierähti kyynel irtonaiselle lehdelle, jota hän piteli kädessään. "Jos tapaatte poikani, niin näyttäkää hänelle vain tämä lehti, niin hän kyllä luottaa teihin!"

Siinä oli kaikki, mitä hän voi antaa minulle ohjeeksi. Tyttärensä miehen nimeä ei hän voinut minulle sanoa. Kaikki riippui siis sattumasta. Kuitenkin lupasin hänelle, että jos löytäisin hänen poikansa, niin veisin hänelle äitinsä terveiset ja pyytäisin häntä palaamaan takaisin kotiin. Kuitenkin aiheutti tämä kohtaukseni vanhan mummon kanssa Strengnäsissä sarjan tapauksia, muutamat niin ihmeellisiä, etten voinut oikein ymmärtää niiden yhteyttä, ja olen väliin luullut, että olin noitaämmien leikkikaluna.

Juhannuksen aikaan lähdimme Ruotsin saaristosta ja purjehdimme Itämeren ulapoille. Harvat aavistivat, että oli kysymys Preussista, hedelmällisestä ja rikkaasta maasta monine kaupunkeineen alisen Veikselin ja kaikkien niiden pienten virtojen varsilla, jotka laskevat vetensä Itämeren lahtiin tällä rannikolla, niin sanotuilla Haffeilla. Siirtää sota tänne oli samaa kuin tarttua Puolan valtakunnan kurkkuun, ja kun ajattelee niitä pitkiä sotia, joita meidän maamme oli käynyt melkeinpä lakkaamatta, siitä pitäen kun vanha Kustaa kuningas sulki silmänsä, niin on jotakin suurenmoista tällaisessa astumisessa vihollisen nenän eteen, kuten autuas kuningas nyt teki. Mutta puolalaiset maat olivatkin ylen kurjassa tilassa. Jokainen tahtoi olla herrana eikä kukaan totella, ja sellainen ei käy laatuun ajanoloon.