Part 8

"Kylliksi puhuttu tästä asiasta, veli Knut", sanoi herra Johan lyöden kädellään veljensä polveen. "Kaikki tyyni ovat pelkkiä houreita, ja sitä paitsi sanoo eräs vanha sananlasku: älä puhu nahkasta, ennenkuin olet kaatanut karhun, -- ha-ha-ha. Älä suutu, veli, ei se minustakaan oikein sovellu, kun on puhe kauniista neitosesta, mutta ymmärräthän kyllä, mitä tarkotan..."

"Karhun... karhun!" matki Knut, ja ääni kuulosti sekä kiihtyneeltä että suuttuneelta. "Olitko unhottanut, mitä kerroin sinulle veljemme Anteron luona, kun olimme Fånössä yhdessä, ja neitsytkin oli siellä. Minä sanoin hänelle kaiken, ja hän hymyili ja puristi kättäni."

"Loruja, veli Knut", jatkoi Johan, "neitsyt Elisabeth on kahdeksan vuotta vanhempi kuin sinä, ja hänen huolenpitoansa naissukulaisensa, meidän kälymme, pikku langoista pidit sinä todistuksena siitä, että... rakas veli, sanon sulle, jätä houreet sikseen. Hänellä on toinen rakastettu, ja vähimmän kaikesta ajattelee hän nuorukaista, jonka korvantaukset ovat vielä tuskin kuivat!" Ja sitten nauroi hän makeasti sutkaukselleen.

Nuorempi veli kertoi edelleen pitkän jutun jostakin, mikä oli tapahtunut Fånössä herra Anteron luona, mutta sen hän jutteli koko joukon hiljaisemmin, ja herra Johan hymyili, eikä se kai sisältänyt muuta, kuin nuoruuden unelmia sekään. Mitään nimiä ei kuitenkaan mainittu, niin etten päässyt keskustelusta tietämään, kuka neitsyt Elisabeth oli, enkä myöskään, mikä hänen sukulaisensa oli naimisissa herra Anteron kanssa.

Kuten sanottu, välitin vähät tästä kaikesta, kun siitä puhuttiin, ja olisin sen unhottanut ainaiseksi, jollei samana iltana tai yönä olisi sattunut tapahtumia, jotka kiinnittivät sanat mieleeni.

Kun rajuilma oli mennyt ohitse, nousin lähteäkseni taipaleelle. Tippui vielä suuria, raskaita sadepisaroita, mutta ilma oli käynyt viileämmäksi, ja metsä ja niitty kimalteli kauneimmissa väreissä laskevan auringon säteilyssä. Hevoseni hirnui iloisesti minua vastaan, ja hetkisen kuluttua istuin taasen satulassa ja ratsastin Ingebystä tieheni. Juuri päästessäni talosta maantielle näin palveluspojan tulevan ulos tuvanovesta ja menevän katokseen, josta saatoin ymmärtää, että molemmat nuoret herrat pian seuraisivat esimerkkiäni. En kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota, vaan ratsastin iloisin mielin eteenpäin.

Niin aloin lähetä Sundbyn kirkkoa, jonka torni kuvastui vaaleaa yötaivasta vasten. Vähän ennen kirkkoa eroaa tie Sundbyholmaan, jonka omisti valta-amiraali Kaarle Kaarlenpoika Gyllenhjelm, joka oli nainut Kristina Sevedintytär Ribbingin. Minulla oli hieman tietoa suvusta, sillä vanha herra Seved oli valtiovarain hoitajana Kaarle kuninkaan kuollessa ja yksi autuaan kuninkaan holhoojista, ennen kuin tämä itse julistettiin täysivaltaiseksi Nyköpingin valtiopäivillä. Herra Seved oli nyt kuollut monta vuotta sitten, samoin kuin hänen rouvansakin. Pojat olivat maailmalla, vanhempi Suomessa, nuoremman piti muutaman suomalaisen rykmentin everstiluutnanttina lähteä mukaan sotaan. Kaksi tyttäristä oli naimisissa. Nuorin, neitsyt Elisabeth, oleskeli sisarensa luona Sundbyholmassa.

Kaikkea tätä en luonnollisesti ajatellut ratsastaessani Sundbyholman tiehaaran ohitse, mutta juuri siihen täytyi minun pysähtyä ja sain hyvää aikaa ajatella pitkin jos poikinkin.

Muuan ratsumies lasketti täyttä laukkaa minua vastaan. Ratsastin tiepuoleen, ja niin huimaa vauhtia hän meni ohitseni, etten voinut nähdä kuka ratsumies oli. Mutta hän oli tuntenut minut, ja tuskin oli hän päässyt parin hevosenpituuden päähän, kun hän pysähdytti yhtäkkiä ja huusi minulle. Äänen tunsin ja hätkähdin. Se oli herttuan ääni. Pyöräytin heti hevoseni ympäri ja menin hänen luoksensa. Hän oli tosiaankin herttua Kaarle Filip; hän hyppäsi satulasta ja heitti ohjakset minulle sanoen:

"Tiedän, että voin luottaa sinuun; ota hevoseni ja ratsasta kappaleen matkan päähän metsään ja pysy paikoillasi kunnes palaan. Mutta älä sano kenellekään, kenen hevonen on ja ketä odotat... Ymmärrätkö?"

Tietysti ymmärsin. Herttua nyökäytti päätään ja katosi puiden väliin tien toiselle puolen Sundbyholmaa kohden. Jos amiraali olisi ollut siellä kotosalla, ei tässä olisi ollut mitään ihmetyttävää, paitsi herttuan esiintymisen salaperäisyys, hän kun oli halvasti puettu, niin ettei kukaan, joka ei häntä enempää tuntenut, olisi voinut hämärässä nähdä, kuka hän oli. Mutta nyt tuli salaperäisyyden lisäksi se seikka, että amiraali oli kaukana kartanostaan laivastossa, jota varustettiin viemään sotajoukkoa Riikaan.

No, ei maksanut vaivata päätään asialla, jota ei kuitenkaan voinut saada selville, ja niin vetäysin minä herttuan hevosen kera metsään.

"Hehei!" kuului samassa huuto maantieltä.

Katsoin ympärilleni. Ilmeisesti molemmat veljekset nyt tulivat ratsastaen tietä pitkin. Metsä oli tällä puolen reunaltaan sangen harvaa, niin että he noustessaan mäkeä ylöspäin olivat ilmeisesti nähneet minun poikkeavan tieltä metsään.

Kun minä en vastannut mitään, vaan aivan tyynesti jatkoin matkaani puiden välitse, kannusti herra Knut hevostaan ja oli tuokiossa rinnallani. Hän oli sangen vihainen. Kenties oli veli häntä suututtanut.

"Kuka olet, mies, ja mitä ratsastat täällä metsässä?" kysyi hän.

Minä en vastannut mitään, katsoin vain häneen ja tahdoin jatkaa matkaani. Sitä tulisemmin kiehahti hänen verensä.

"Vastaa, mies, tai pidän sinut rosvona!" jatkoi herra Knut. "Kenen hevosta talutat ohjaksista?"

"Olen kuninkaan henkisotilas", vastasin minä, "ja olen rehellisillä retkillä. Enempää en voi teille sanoa, herra!"

Hän näytti epäilevän, mutta minä lisäsin, että jos hän tahtoi saada lähempiä tietoja, niin olin menossa Tukholmaan kuninkaan luo, ja kuninkaan edessä kyllä antaisin täydellisen vastauksen jokaiseen hänen kysymykseensä. Kenties ei hän kuitenkaan olisi rauhottunut, jollei hänen veljensä herra Johan olisi tullut ja saanut häntä jättämään minut, jotta sain ratsastaa tietäni, kuten hekin ratsastivat omaansa.

Poistuvain hevosten kavionkapse kuului kauan, sillä tuuli puhalsi sieltä päin, mutta kun se hälveni kuulumattomiin, oli ympärilläni aivan hiljaista. Ainoastaan rastas liversi, ja jokunen yöperhonen liihotteli keveästi kuin henkäys puiden oksien välissä.

Mitä herttualla mahtoi olla tekeillä Sundbyholmassa, sitä oli minun mahdoton käsittää; mutta mitä kauemmin hän viipyi, sitä useammin ajatukseni palasivat sille taholle ja yhä mukaansa tempaavampina tuntien pituuden mukaan. Sillä tunnit kuluivat niin vitkaan, niin vitkaan, ettei minusta valoisa kesäyökään voinut niitä lyhentää.

Niin alkoi vihdoin valeta idässä ja aamu koitti, mutta herttuaa ei vain kuulunut.

Laitoin hevosia hieman kuntoon ja talutin niitä perästäni hieman lähemmäksi maantietä.

"Hyvää huomenta, nuori mies, ja kiitos hyvästä vartiosta!" kuului silloin huudahdus takaani.

Hän oli herttua, ja siinä seisoin minä kummissani ja voin vielä vähemmän kuin ennen käsittää, mistä hän tuli ja missä hän oli ollut. Hän näytti onnelliselta, vaikkakin eräänlainen surumielisyys oli levinnyt hänen ylpeille kasvoilleen. Hänen ulkonäössään oli nimittäin yleensä ylpeyden tai ylevyyden piirre, kummaksi sen nyt tahtoikaan nimittää; mutta se ei ollut samanlainen kuin veljessä, autuaassa kuninkaassa, tässä majesteetissa, joka seisoo niin korkealla, ettei kenenkään mieleen johdu ajatella hänestä muuta kuin korkeaa. Herttuan ylhäisyys oli pikemmin sellaista, jota hän tarvitsi pysyäkseen yllä. Kuitenkin oli hän ruhtinas, jolla oli runsaita lahjoja ja josta oli hyviä toiveita, sen kuulin usein autuaalta herraltani, valtiokanslerilta. Hän olikin muuten hiljainen ja harvasanainen, ja hänen huulillaan näki harvoin saman lempeän, armiaan hymyn, joka lämmittää ja vetää puoleensa ja joka oli niin suuressa määrin kuninkaalle ominainen. Kuitenkin saattoi herttuakin, kun hän oli omaistensa piirissä, laskea leikkiä aika lailla, erittäinkin ollessaan sisarensa, neiti Katarinan parissa, sillä häntä rakastivat suuresti molemmat veljekset.

"Ratsasta nyt Sundbyholmaan", lisäsi hän ja taputti minua olalle, samassa tarttuen ohjaksiin ja laittautuen nousemaan satulaan. "Ratsasta Sundbyholmaan... sieltä löydät Tidölandista saapuneen purteni; sano, että tapasit minut tiellä Vallbyn ja Sundbyn välillä ja että ratsastan Edsbyhyn, josta aion lähteä vesille... ymmärrätkö?"

Nyt käsitin kyllin selvään, että hyvän herttuan oli toki täytynyt olla Sundbyholmassa, vaikkakin hän oli tehnyt kierroksen metsässä eksyttääkseen minut jäliltä. Minä en kuitenkaan ollut tietävinäni siitä mitään. Herttua istui pian ratsailla ja ratsasti pois Jäderiä kohden, josta tie eroaa pohjoiseen Fiholmaan ja Björnsundiin, ja sieltä hieman itäänpäin sijaitsee Edsby. Hän ratsasti aivan verkkaan, ja todennäköisesti oleskelivat hänen ajatuksensa enemmän niillä seuduin, jotka jäivät hänen taakseen, kuin niillä, mihin hän aikoi mennä. Katsoipa hän parisen kertaa taakseenkin, ja hänen katseensa oli unelmoiva, vaikkakin onnen hymy väikkyi hänen huulillaan.

Minä täytin hänen käskynsä ja ratsastin Sundbyholmaan. Halki puiston liihotteli naisolento, kookas, solakka ja suloinen. Kun ratsastin hänen ohitsensa, tunsin hänet neiti Elisabethiksi. Hänkin näytti unelmoivalta ja onnelliselta samalla. Hän ei toisin voinut kauneudessa vetää vertoja Ebba neidille, mutta sorja hän oli, ja hänen suurissa, tummansinisissä silmissään oli jotakin erittäin kiehtovaa. Kun ensin hänet huomasin, näin hänen suutelevan jotakin, jota hän piti kädessään, ja hän suuteli sitä yhä uudelleen. Se oli medaljonki, joka riippui kultaketjusta hänen kaulallaan, -- kuten voin nähdä tultuani lähemmäksi.

Hän näki puvustani, että olin kuninkaan palveluksessa, ja huusi sentähden minulle, kysyen mitä tahdoin ja ketä etsin. Ilmotin hänelle kohdanneeni hänen jaloutensa herttuan tiellä Vallbyn ja Stenbyn välillä, ja että hän oli aikonut lähteä vesille purrellaan täältä Sundbyholmasta, mutta oli muuttanut mielensä ja lähettänyt minut kutsumaan purttaan Edsbyhyn häntä vastaan. Neitsyt hymyili silloin vienosti, ja minä olin huomaavinani hennon punan lehahtavan hänen kasvoilleen.

Minä jatkoin matkaani rannalle, jossa pian näin herttuan aluksen purjehtivan navakassa länsituulessa ja laskettavan Sundbyholman rantaa kohden. Pursi oli runsaasti koristeltu maalauksilla ja kultauksilla ja lippuun oli ommeltu herttuan nimikirjaimet. Kun se tuli pitemmälle lahteen eikä tuuli enää ylttänyt purjeihin, tarttuivat miehet airoihin ja pursi läheni laituria. Huusin silloin perämiehelle herttuan määräyksen, jonka jälkeen pursi taasen käänsi kokkansa ulapalle.

Kun käännyin, seisoi neitsyt Elisabeth aivan takanani. Mikä hänet oli houkutellut rannalle, en silloin voinut aavistaa, mutta mikään onnellinen retki ei se hänelle ollut. Hän katsoi niin ikävöiden korean purren perään, kun se pistäysi lahdesta ulapalle ja purjeet taasen tuulessa pullistuivat, ja olin näkevinäni kyynelten kimaltavan hänen kauniissa silmissään. Mutta äkkiä hän vavahti ja kävi kalmankalpeaksi.

Hänen nimensä lausui joku, joka oli lehdistössä vierellämme, ja tuokion jälkeen seisoi nuori herra Knut Lilljehöök hänen edessään. Tämäkin oli kalpea, mutta hänen silmänsä paloivat ja hänen huulensa vavahtelivat. Hän ei näyttänyt voivan hillitä itseään. Ei edes minun läsnäolonikaan voinut häntä saada malttamaan mieltänsä.

"Elisabeth, Elisabeth", huusi hän, "oletko siis unhottanut minut?"

Elisabeth riensi häntä vastaan ja ojensi kätensä, kuten ojennetaan rakkaalle ystävälle ja lisäksi läheiselle sukulaiselle; toinen ei liikahtanut, mutta veti henkeään saadakseen jonkun sanan suustaan.

"Leikitkö kanssani, vai luuletko, että minä leikin sinun kanssasi?" puuskahti hän vihdoin. "Ei, Elisabeth, niin poikanen kuin olinkin, niin oli täyttä totta, mitä sanoin sinulle Fånössä sukulaisesi, rouva Annan, ja veljesi luona."

"Kuinka voit puhua noin?" sammalsi neitsyt Elisabeth parka eikä tiennyt kuinka hänen olisi käsitettävä nämä kiihkeät sanat tai kuinka vastattava niihin. "Kuinka voit luulla, että olen tahtonut leikkiä kanssasi, mutta, vielä enemmän, kuinka voit luulla, että minä olisin voinut sitoa itseni leikkipuheeseen Fånössä?"

Siihen tapaan puhui neitsyt hetken, ja hänen sanansa näyttivät tekevän ihmeen tyynnyttävän vaikutuksen nuoreen herraan. Hänen silmänsä katselivat lopulta aivan tyynesti koreaan neitoseen, kun hän sanoi:

"Jos silloin pidit puheeni veljeni luona leikkinä, mikä voi olla sekä luvallista että luonnollista, niin tahdon kuitenkin nyt sanoa täydellä todella, että sinun täytyy tulla omakseni, ja minä olen jo..."

"Ei, ei, Knut", keskeytti neitsyt Elisabeth sangen vakavasti, melkein käskevästi. "Ota takaisin ne sanat, se ei koskaan tule tapahtumaan!"

"Ei koskaan tapahtumaan? -- Olen kuitenkin saanut vanhimman veljesi lupauksen, ja hän on kuitenkin tietääkseni naittajasi."

"Knut, onko totta mitä sanot?"

"Niin totta kuin olen Niilo Antinpojan poika ja herra Antero Fånössä on veljeni!"

Hän oli tuskin lausunut sanat, kun neitsyt parka vaipui kalveten maahan, kuten lilja, jonka juurelta on puutarhurin lapio poistanut viimeisen turvesikkareen. Ja saman vaikutuksen, joka nuoren miehen sanoilla oli neitsyeen, näyttivät ne tämän johdosta olevan tekemäisillään häneen itseensäkin. Hän seisoi eteenpäin kumartuneena ja tuijottavan kalpeana; hänen kätensä olivat ojennetut eteenpäin, mutta ne vapisivat, ja hän näytti joka hetki olevan kaatumaisillaan maahan.

Minä hyppäsin hevoseni selästä, nostin hellävaroen pyörtyneen tytön maasta ja kannoin hänet ylös taloon, jossa hänen pikku piikasensa tulivat vastaani ja ottivat hänet hoiviinsa. Minun oli vaikea selviytyä kaikista kysymyksistä, jotka sinkoilivat ylitseni ristiin ja rastiin; mutta minä vastasin vain, että olin löytänyt neitsyt Elisabethin pyörtyneenä rannalta, jättäen tulisen Knut herran asiaksi selviytyä muusta miten parhaiten voi.

Hän kai oli ajatellut tarkemmin asiaa, sillä kun minä tulin alas rannalle, oli hän kadonnut, ja niin sai juttu jäädä minun lausuntoni varaan, sillä muut eivät olleet nähneet, mitä oli tapahtunut.

Leirissä Riian luona oli herttua Kaarle Filip mukana ja näyttäytyi ruhtinaaksi, jolla oli aito ruotsalaista verta suonissaan. Hänen oli ollut vaikea päästä mukaan. Leskikuningatar rakasti häntä kuten silmäteräänsä, ja vaikka hän sanoi, että "hänelle teki yhtä kipeää, kumpaako sormeaan hän leikkasi", niin tietää kuitenkin joka mies, että nuorempi poika oli paljo lähempänä hänen sydäntään kuin vanhempi, autuas kuningas. Mutta ei hän eikä kuningas, joka rakasti veljeään sydämestään, ollut kuitenkaan voinut vastustaa herttuan rukouksia päästä mukaan tälle sotaretkelle. Ylhäisimmät neuvosherratkin, sekä valtakunnan kansleri että amiraali, olivat herttuan pyynnöstä puhuneet siitä kuninkaalle. Herttua itse lausui, että hänen oli sopimatonta istua paikoillaan, eikä hän tahtonut lukeutua isänmaan hyödyttömäin ja kelvottomain asukasten joukkoon, vaan olla mukana tulessa ja saavuttaa hieman kokemusta sodassa.

Sotajoukossa olikin kaikkien ilo nähdä nuorta ruhtinasta, kuinka arastelematta hän keskellä kuulasadetta tarjosi rintansa alttiiksi kuninkaansa ja maansa puolesta. Hänen nähtiin usein kuninkaallisen veljensä rinnalla lapio kädessä ottavan osaa vallinluontiin ja muuhun kovaan työhön, niin että sotamiehet hurmaantuivat ihastuksesta ja voivat mennä vaikka tuleen osottaakseen rakkauttaan kuninkaaseen ja hänen veljeensä. Siellä sodassa näki jokainen selvään, mikä reipas ja miehekäs sydän sykki vakavan ja hiljaisen ruhtinaan rinnassa.

Mutta hän ei ollut ruumiiltaan yhtä vahva kuin autuas kuningas. Hän ei jaksanut kärsiä niitä rasituksia ja puutteita, joita leirielämä toi mukanaan. Kun olimme saaneet Riian haltuumme ja marssineet kaupunkiin, sairastui herttua. Kuningas oli usein hänen luonansa ja lyhensi hänen aikaansa rattoisalla keskustelulla. Sillä sairaus oli käynyt silmien kimppuun ja pimittänyt ne niin, ettei herttua voinut lukea kirjaakaan.

Kerran, kun herttua oli parantumaisillaan ja iloitsi siitä, että sai lähteä kuninkaan kera kotiin, seisoin käytävässä hänen kamarinsa edessä, kun kuningas tuli hänen luoksensa. Kuningas viittasi minulle ja käski minun odottaa herttuan etuhuoneessa. Minä tein niin. Kuningas tapasi herttuan istumassa pöydän ääressä ja kirjottamassa kirjeitä. Hän nuhteli hellästi veljeään tämän varomattomuuden tähden. Herttua nauroi sanoen:

"Minä kirjotan Kaisalle ja lähetän terveisiä sinulta, veli! Hän kirjottaa minulle ja pyytää minulta lainaksi rahoja, mutta minä sanon hänelle, että tämä sota on tehnyt kukkaroni niin tyhjäksi, että tosiaankin luulen sen voipumuksensa tähden aivan menevän pyörryksiin."

Herttua nauroi makeasti leikilleen, ja kuningas otti siihen osaa. He nimittivät sisartaan, Katarina neitiä, joka oli naimisissa pfalzkreivi Johan Kasimirin kanssa, Kaisaksi ollessaan oikein hyvällä tuulella.

"Soveliaammassa tilaisuudessa tahdon kuitenkin hänelle osottaa palvelevaisuuttani, josta pyydän häntä olemaan vakuutettu", lisäsi herttua.

Iloissaan siitä, että oli tavannut veljensä niin hyvissä voimissa, mistä hänen leikkisä tuulensa oli riittävänä todistuksena, erosi kuningas hänestä, kun he ensin olivat keskustelleet lähdöstä, joka oli tapahtuva muutamia päiviä myöhemmin.

Mutta vaikka herttua näyttikin joka päivä palaavan entiseen terveyteensä, ei toivo kuitenkaan ollut varma. Kuningas lähti Riiasta marraskuun loppupuoliskolla ja retkeili ympärinsä Liivinmaalla, missä joukko pikku linnotuksia -- kuningas sanoi niitä "pikku hökkeleiksi" -- joutui hänen käsiinsä. Herttua seurasi mukana, mutta ei ottanut osaa mihinkään sotatoimiin, vaan ajoi linnotuksesta toiseen pohjoiseen päin. Joulun aikaan oli kuningas Wolmarissa, jossa puheltiin paljo Jaakko De la Gardien ja valtakunnan amiraalin nuoruuden urotöistä, kun he kourantäydellä väkeä puolustivat pientä linnotusta koko puolalaista sotajoukkoa vastaan. Uunna vuonnakin 1622 retkeili kuningas ympärinsä linnotuksesta toiseen, mutta herttua ajoi Narvaan, johon kuningaskin sitten saapui.

Kukaan ei juuri enää ajatellut herttuan sairautta. Mutta kun luultiin, että hän oli päässyt pitkiksi ajoiksi kaikista kuoleman tuskista, silloin kävi kuten psalmissa sanotaan: "Silloin tulee kolkuttamaan vieras, jota meillä on tapana kuolemaksi kutsua." Hän kolkutti herttuankin ovelle ja painoi hänet sairasvuoteeseen tammikuun 12 p:nä. Herttua ei ollut valittanut mitään kipuja matkalla, mutta nähtävästi oli hän luullut itseään liian terveeksi ja tehnyt jonkun varomattomuuden. Narvassa täytyi hänen laskeutua vuoteelle. Kuitenkin uskoivat kaikki, jotka tulivat hänen kanssaan kosketukseen, että hänen pahoinvointinsa oli ohimenevää, ja sitä uskoa vahvisti lääkärikin, joka katsoi herttuan ensi sijassa tarvitsevan lepoa.

Tästä tyyntyi kuningas, joka, kun hän ensin tuli kotiin ja tapasi herttuan vuoteen omana, oli sangen suruissaan. Mutta herttua itse oli todennäköisesti jo alusta toista mieltä, vaikkakin tekeytyi huolettomaksi eikä tahtonut tehdä veljeään levottomaksi.

Nousin eräänä päivänä ylöspäin vanhan linnan portaita, linnan, joka seisoi niin synkkänä ja mustana, silmäillen lumen peittämän seudun ja meren ylitse. Olin vienyt viestejä kuninkaalta eversti Taubelle Wittensteiniin ja luulin, että tapaisin kuninkaan herttuan luota, kuten hänen kamaripalvelijansa, herra Lennart Torstinpoika, oli minulle sanonut. Vahti herttuan etuhuoneessa sanoi minulle samaa, ja kuningas oli tosiaankin ollut siellä sisällä, mutta mennyt pois toista tietä kuin oli tullut. Kaikki tunsivat minut ja kun sanoin, että minulla oli kuninkaalle sanomia, jotka eivät sietäneet viivyttelyä, niin neuvottiin minut huoneeseen, joka oli aivan sen huoneen vieressä, missä herttua makasi.

Sattumalta ei sisällä ollut ketään, mutta herttua kuuli, että joku kulki ovesta, ja huusi hiljaa, jonka tähden astuin sisään. Hän makasi niin kalpeana ja kuihtuneena tummanpunaisen vuodeuutimen takana, jota hän veti hieman syrjään paremmin nähdäkseen. Hän oli kai minut tuntenut, sillä hänen huulillaan häivähti hymy, ja hän viittasi minua tulemaan lähemmäksi.

"Teit minulle kerran palveluksen, ennenkuin lähdimme tähän sotaan", sanoi hän muistuttaen minua metsästä Sundbyholman luona.

Hänen sormessaan välkkyi kallisarvoinen sormus, ja hän tarttui siihen ja piti sitä silmiensä edessä, jotka katselivat sitä sellaisella ihastuksella kuin kokonainen onnen ja ilon maailma olisi vierittänyt kuviaan sormuksen ahtaan ympyrän lävitse. Kului pitkä hetki herttuan virkkamatta mitään, mutta sitten kohotti hän katseensa minuun.

"Olet vaitelias ja luotettava, tiedän sen", sanoi hän, "tee minulle vielä muuan palvelus..."

Kova tuska teki hänelle mahdottomaksi jatkamisen. Hän puristi huulensa yhteen, ja hiki helmeili hänen otsallaan. Minä tahdoin rientää kutsumaan hänen lääkäriään, mutta hän ymmärsi tarkotukseni ja viittasi minulle innokkaasti kädellään.

"Anna tämä", sanoi hän ojentaen minulle sormuksen, "anna tämä hänelle... Hän pyysi minulta sitä, kun viime kerran olimme yhdessä, ja minä sanoin hänelle silloin, että kerran antaisin sen hänelle, mutta silloin... silloin olisin minä mennyttä."

Hän pyyhkäisi pois pari silmistään kihonnutta kyyneltä. Minä odotin hänen jatkavan ja sanovan minulle, kenelle minun oli kallisarvoinen lahja jätettävä. Mutta hän sanoi vain:

"Näetkös, en luullut, kun kirjotin viimeisen kirjeeni... en luullut, että minut niin pian kutsuttaisiin... jaa, jaa, näyttää kuin päiväni olisivat lopussa... Älä sano sitä kenellekään, älä kenellekään, muistatko, mutta jos pääsen tästä eläville jaloille, niin voit antaa sen minulle takaisin, muussa tapauksessa anna se hänelle." -- --

Viereisestä huoneesta kuuluivat tarmokkaat askeleet. Tunsin aivan liian hyvin, kuka tulija oli, ja paloin kärsimättömyydestä, että herttua sanoisi sen nimen, jolle sormus oli vietävä. Mutta hänellä oli niin kiire puristaessaan kättäni kiinni kalleuden ympärille, jottei sitä nähtäisi, ja samassa astui kuningas huoneeseen.

Hän katsoi kummastuneena minuun ja herttuaan, mutta tämä hymyili niin lempeästi veljelleen, että kuningaskin hymyili vastaan ja viittasi minulle, että sain poistua.

"Ei, ei", sanoi silloin herttua, "minä jaksan kyllä kuulla, mitä sanomia hän tuo. Ovatko puolalaiset saaneet kelpolailla selkäänsä?"

"Ole huoletta, veli, me selviämme hyvin!" vakuutti kuningas, lisäten, että hän toivoi asiain paranevan päivä päivältä.

Mutta silloin nousi herttua vuoteessaan istualleen kyynäsvarteensa nojaten ja sanoi suurella innolla:

"En kuitenkaan luule veljeni aikovan tehdä totta puheestaan, että hän viipyy täällä ja odottaa minua?"

"Luuletko sitten, että on viipyvä niin kovin kauan, ennenkuin voit nousta jaloillesi ja seurata minua?" kysyi kuningas vastaan sekä lisäsi: "Kuinka veljeni voikaan toivoa, että minä saattaisin lähteä tieheni ennenkuin tiedän millaisen käänteen tämä tauti tulee saamaan?"

"Ruotsin valtakunta merkitsee sentään jonkun verran enemmän kuninkaalleni kuin herttua Kaarle Filip", vastasi herttua ja oli oikein kaunis istuessaan siellä tumman purppurataivaansa alla. "Sitäpaitsi tunnen voivani paremmin, paljon paremmin. Epäilemättä on hän oikeassa, oppinut tohtori, kun hän sanoo, että minä pääasiallisesti tarvitsen lepoa. Tee siis minulle mieliksi äläkä lisää levottomuuttani viipymällä minun tähteni täällä, kun tärkeät valtiohallinnolliset asiat kutsuvat sinua kotiin Ruotsiin... Ah, pelkkä ajatus, että sinä kuitenkin olet tahtonut olla luonani, antaa minulle voimaa kestämään kaipauksen."

Kuningas pudisti lempeästi päätänsä ja kääntyi minuun. Minä esitin asiani ja sain käskyn heti samana iltana ratsastaa takaisin, jonka jälkeen poistuin. Kun seisoin ovessa, nyökkäsi herttua minulle.

Sitten en nähnyt häntä enää koskaan tässä elämässä.

Tammikuun 16 p:nä otti kuningas veljeltään jäähyväiset palatakseen maitse Suomen kautta ja Pohjanlahden ympäri kotiin. Matka kävi onnellisesti. Geflessä oli kuningatar Maria Eleonora hänen vastassaan, ja hänen seurassaan jatkoi hän matkaa Tukholmaan, jonne hän saapui helmikuun 9 p:nä.