Part 7

"Ei!" vastasi hän kärtyisästi ja tahtoi poistua luotani. Mutta minä tartuin hänen käteensä ja sanoin:

"Minä suon sinulle ja heille hyvää, Pertti... kenties voin enemmän kuin luuletkaan."

Hänen silmistään näin, että hän tuli hieman leppyisämmälle tuulelle, mutta siltä ei hän ollut avomielisempi. Enemmän arvaamalla kuin suoraan hänen puheestaan sain selville, että nimetön oli jonkin vilpin tähden ajettu pois Lehtisten kartanosta ja että Pertti pelkäsi tai oikeammin sanoen oli varma siitä, että mies sentähden vaani tilaisuutta kostoon ja ettei Henrik Flemingin henki ollut turvattu niin kauan kuin nimetön oli elossa. Saatoin myös ymmärtää, että Pertti oli nähnyt hänet pari kertaa Augdowissa ja että hän oli varma miehen oleskelusta nyt Riiassa tai uskoi tämän hiipivän ruotsalaisten leirin ympärillä.

"Hän ei siis ole ruotsalainen eikä suomalainen?" kysyin.

"Hän on puolalainen", kuului vastaus, mutta kun edelleen kysyin, kuinka Henrik herra saattoi hänet ottaa palvelukseensa, oli Pertti kauan vaiti. "Pakosta!" sanoi hän vihdoin.

Erosin sillä kertaa Pertistä keskustelematta hänen kanssaan sen enempää. Vasta sittemmin sain varmuuden, että nimetön oli ollut Akseli Wachtmeisterin palvelija, ja saatoin silloin ymmärtää, että kaksintaistelun salaamiseksi Henrik herran oli siis täytynyt ottaa mies palvelukseensa.

Sitten en nähnyt Perttiä pitkiin aikoihin. Piiritystöitä joudutettiin lisätyllä vauhdilla, ja meillä oli kullakin tehtävää tahollamme. Tosin teki kaupunki yhä itsepäisesti vastarintaa, mutta kuningas oli itse iloisempi ja tyytyväisempi mieleltään, ja se vaikutti kaikkiin, jotka häntä ympäröivät. Hän sai viestin Tukholmasta, että hänen anoppimuorinsa, leskivaaliruhtinatar, oli suostunut hänen toivomukseensa viipyä jonkun aikaa, että kuningatar voisi jossain määrin rauhottua puolisonsa ollessa poissa. Sotamiehetkin rohkaistuivat suurimpiin ponnistuksiin. Ei ollut kyllin suurta vaaraa heitä pidättämään, kun he näkivät kuninkaan ja hänen veljensä tarttuvan lapioon ja ottavan osaa työhön.

Mutta syyskuun alussa, kun nurkkavarustus, luja linnotus Jaakobinportin, Santaportin ja Uuden portin luona oli ammuttu murskaksi, kävivät hyökkäykset tulisemmiksi ja taajemmiksi. Maan allakin, jonne kaivettiin miinoja muurien ja tornien räjäyttämiseksi, saatettiin käydä verisiä taisteluja. Niin tapahtui silloin, kun joku kaupunkilaisten miina osui vastakkain jonkun meidän miinamme kanssa, kuten joskus sattui. Kaupungissa oli keksitty myös eräs uudenlaatuinen heittoammus, joka teki meille suurta vahinkoa. -- Mutta vihdoin oli kaupungin muurin alle asetettu miinat kolmeen eri kohtaan, kolminurkkaiset miinat, joihin oli pantu neljäkolmatta tynnyriä ruutia kulkivat pitkin vallien alusta. Alkoi käydä selväksi, ettei kaupunki kauemmin voinut puolustautua, erittäinkin kun muurinaukot olivat niin suuret, ettei vihollinen ehtinyt laittaa särkymiä kuntoon. He olivat kyllä eräänä päivänä niissä hommissa, kun pitkällinen sade teki kaikki liikkeet mahdottomiksi meidän puoleltamme, mutta seuraavana hävittivät meidän kanuunamme korjaukset ja enemmänkin. Sinä päivänä, syyskuun 12 p:nä, salamoi ja jyrisi aamusta iltaan sekä maan että meren puolelta. Kuningas tahtoi saada taistelun loppuun, sillä häntä olivat ärsyttäneet riikalaisten vastaukset kehotuksiin, että kaupunki antautuisi. Yöllä oli tehtävä yleinen hyökkäys.

Kuningas oli iltapäivällä teltissään, ympärillään upseerinsa, joille hän jakoi määräyksiään sen hyökkäyssuunnitelman mukaan, jonka hän oli laatinut, suunnitelman, jota sitten olen kuullut suurimpien sotaherrojemme ihailevan sen viisauden ja kaikkien mahdollisuuksien laskemisen tähden, joka siitä kävi esiin. Minä seisoin teltanaukossa. Herttua Kaarle Filip tuli ratsastaen ohjakset höllällä ja meni kuninkaan luo. Kohta hänen jälkeensä tuli herra Henrik Fleming ja hänen mukanaan Pertti, joka pysähtyi teltin eteen luokseni.

Teltti sijaitsi ylhäällä hietaharjulla ja näkyi toisten telttien ylitse, ja tuuli, joka kävi pohjoisesta, vei ruudinsavun eteläänpäin, niin että kaupunginmuurilta saattoi sangen hyvin nähdä mitä tapahtui kuninkaallisen teltan edustalla ja ketkä menivät sinne. Sen tähden suuntasi vihollinen mielellään tulensa tähän suuntaan, ja niin tänäänkin.

Henrik herra oli tuskin astunut jalkansa telttiin, kun kuulimme tutun kuulanvinkunan, joka tuntui suhahtavan aivan korviemme ohitse. Teltistä kuului hämmästyksen huudahdus, ja useat herroista juoksivat ulos.

Se oli ketjukuula, ja oli kulkenut suoraan teltin poikki ja aivan kuninkaan pään vieritse. Minä vapisin kauttaaltani kauhusta ja saatoin kotvan aikaan tuskin selvästi ajatella. Silloin tuli Pertti teltin takaa esiin. Hänen silmänsä tähystivät pitkään ja terävästi minuun.

"Sen laukauksen ampui _hän_!" sanoi hän ja lisäsi: "Se ei ollut aiottu kuninkaalle, vaan Henrik herralle!"

"Kuinka sen tiedät?" kysyin.

"_Hän_ on kaupungissa, ja kaksi kuulaa on tavottanut Henrik herraa jo hänen tänne tullessaan. Toinen kulki aivan hänen editseen, toinen hänen ja minun välitseni. Ja varmempaa ampujaa kuin _hän_ ei ole ruotsalaisessa eikä vihollisten leirissä!"

Pertti puhui enemmän kuin tavallisesti, mutta hetken tärkeyden tähden en ollut halukas käyttämään hänen puheliaisuuttaan hyväkseni. Tapaukset seurasivatkin nopeasti toisiaan tänä iltapäivänä. Herttuan ja korkeimpain upseerien onnistui taivuttaa kuningas tarjoomaan vielä viimeisen kerran kaupungille tilaisuuden pakkosopimuksen hierontaan. Muuan torvenpuhaltaja lähetettiin viemään kirjettä pormestarille ja raadille. He saivat kuuden tunnin mietintäajan. Sen jälkeen saapui kaupungista torvenpuhaltaja ehdottamaan kahden päivän aselepoa, ja tähän suostuttiin. Sillaikaa päästiin niin pitkälle, että kaupunki tahtoi lähettää valtuutetut neuvotteluun, kun ensin panttivangit oli jätetty molemmin puolin. Herra Svante Banér, herra Henrik Fleming ja muuan kuninkaan kirjuri lähetettiin panttivangeiksi.

Näin Pertin kohta herrojen lähdettyä, ja hänen mustissa silmissään paloi synkkä tuli. En voinut uskoa muuta kuin että hän aikoi ryhtyä johonkin uhkarohkeaan yritykseen pujahtaakseen kaupunkiin. Sillä hänestä oli tietysti varmaa, että hänen herransa meni varmaan kuolemaan.

Mutta porvarit esittivät kuninkaalle asiansa niin liikuttavasti kuin voivat ja tahtoivat vedota hänen jalomielisyyteensä. He olivat vannoneet Sigismundille uskollisuutta, he eivät olleet koskaan tehneet Ruotsin valtakunnalle mitään pahaa, ja ennen kaikkea tahtoivat he muistuttaa kuninkaan mieleen, että Puola oli nyt joutunut sotaan Turkkia vastaan. Kuningas vastasi itse. Hän mainitsi, kuinka hän turhaan oli koettanut saada rauhaa Puolan kanssa, vieläpä suurilla uhrauksilla puolestaan. Sentähden oli hän pakotettu tähän sotaan.

"On kyllä totta", lausui hän, "ettei teidän kaupunkinne itse kohdaltaan ole tehnyt minulle mitään vääryyttä, mutta se on minun ja Ruotsin vihollisille pääpesänä, joka on edistänyt kaikkia hyökkäyksiä Ruotsia vastaan, jollei muuten, niin samoin kuin troijalainen hevonen. Sentähden on Riiasta tehtävä ruotsalainen tai se on hävitettävä. Ylpeästi olette hylänneet ensimäisen tarjoukseni, että teidän kaupunkinne jätetään rauhaan, jos itse tahdotte välttää kaikkea osanottoa sotaan. Nyt on piiritys vaatinut niin monien urhoollisten miesten hengen, ettette voi enää antaa mitään muuta vastausta kuin sen, tahdotteko luovuttaa kaupunkinne minulle vai ette."

Porvarit kääntelehtivät ja vääntelehtivät. Oikeastaan eivät he voineet väittää mitään kuninkaan puhetta vastaan, ja heidän ahdinkonsa suureni, kun kuningas kehotti heitä kiiruhtamaan ja sanomaan kumminko tahtoivat tehdä. Silloin pyysivät he kuukauden välirauhaa voidakseen saada lisäväkeä Puolasta.

"Teidän majesteettinne älköön panko pahakseen tätä pyyntöä", sanoivat he, "koska teidän majesteettinne on selvästi sanonut teidän majesteettinne olevan kylliksi vahvasti varustetun vallatakseen kaupungin, vaikkapa se saisikin lisävoimaa. Jos teidän majesteettinne sallii meidän saada apuväkeä, niin olemme syyttömät, jollei sellaista saada, ja päinvastaisessa tapauksessa on teidän majesteettinne voitto sitä suurempi."

Mutta silloin kuningas huiskautti kättään ja sanoi:

"Niin kalliilla en tahdo ostaa kunniaa enkä viivyttää voittoa, joka minulla on Jumalan avulla käsissäni."

Kun porvarit sittenkin tekivät edelleen esityksiään, loppui kuninkaan kärsivällisyys.

"Tahdon antaa teidän omin silmin nähdä miinat ja millaiset mahdollisuudet teillä on puolustaa kaupunkianne. Älkää liian kauan koetelko kärsivällisyyttäni älkääkä saattako kaupunkianne äärimäiseen perikatoon. Olen ainoastaan teidän naistenne ja lastenne tähden koettanut käyttää lievempiä keinoja, mutta jos pakotatte minut käyttämään väkivaltaa, niin langetkoon teidän päällenne kaikki se viaton veri, joka silloin tulee vuotamaan. Käyttäkää sentähden ajoissa hyväksenne sitä lempeyttä, jota teille tarjoan. Sitten tulee katumuksenne liian myöhään!"

Tämä vaikutti. Illalla palasivat lähettiläät kaupunkiin, ja seuraavana päivänä, joka oli lauantai, tulivat valtuutetut ja luovuttivat kaupungin avaimet.

Sunnuntaina marssi kuningas juhlallisesti kaupunkiin ja kuunteli kiitossaarnaa, joka pidettiin Pyhän Pietarin kirkossa.

Sitten päivällä olivat suuret vieraspidot, ja kuningas ja herttua ja kaikki korkeammat upseerit olivat läsnä. Myöskin herra Svante Banér ja herra Henrik Fleming. Heillä oli ollut oikeita pitopäiviä heidän ollessaan kaupungissa panttivankeina, niin että Pertin levottomuus näytti olleen aivan aiheeton.

Sanoinkin sen hänelle, kun tapasin hänet aamupäivällä, kuninkaan ja herrojen istuessa pöydässä.

"Päivä ei ole vielä lopussa!" vastasi hän katsoen minuun syvällä, ihmeellisen läpitunkevalla katseellaan.

Hämärissä seisoin muutamain kuninkaan henkivartiain kera portailla, jotka veivät taloon, mihin herrojen päivälliset oli järjestetty. Väkeä tuli ja meni, ja oli verraton hälinä ja surina. Alhaalla kadulla seisoi joukko porvareita, jotka keskustelivat keskenään katsellen ylöspäin ikkunoihin. Pienehkö ryhmä seisoi aivan lähellä minua. Heillä oli joukossaan mies, joka näytti tuntevan tarkoin ruotsalaiset herrat, sillä joka kerta kun jokin heistä näyttäytyi ikkunasta, tiesi hän sanoa, kuka se oli. Hän oli kaunis mies, ja muistelin nähneeni hänen kasvonsa jossakin ennen. Hänen musta tukkansa ja partansa oli hyvin hoidettu.

"Kas, tuolla on kuningas!" huudahti äkkiä muuan porvareista.

"Ei!" selitti kaunisnäköinen mies. "Ei, hän on herra Johan Banér!"

"Herra Johan Banér?... Silloin ovat he hyvin yhdennäköiset!"

"Niin, heistä voi helposti erehtyä... Mutta tämä on Johan Banér, ja hän, joka nyt tuli puhuttelemaan Johania, on Kustaa Horn..."

"Niin, niin... nyt tunnen heidät, nämä herrathan ne hyökkäsivät puolikuun kimppuun; ne taistelivat kuin leijonat, sen mainesanan tahdon heille antaa. Mutta kuka on sitten herra, joka nyt tulee heidän luoksensa? Hän näyttää komealta."

Kysytty ei vastannut, mutta näin kuinka hän yhtäkkiä kävi aivan kalpeaksi, ja hänen silmänsä paloivat omituisella loisteella. Epäilemättä teki tuon urhoollisia kenttäeverstejä lähestyvän miehen näkeminen häneen niin syvän vaikutuksen, että hän unhotti tykkänään vastata tehtyyn kysymykseen.

"Hänet toki tunnemme", puuttui puheeseen joku seurasta, joka tähän asti oli ollut vaiti. "Hän oli täällä panttivankina, hän on, jollen pety, herra Henrik Fleming. Mutta kas... mitä se merkitsee, näyttää kuin hän olisi jo saanut kestityksestä kyllikseen. Hän pitää hattuaan kädessään ja kumarteleiksen kuin olisi aikeissa lähteä."

Nyt valkeni minulle asia yhtäkkiä. Kauniskasvoinen mies ei ollut kukaan muu kuin _hän_, jonka näin torpantuvassa Lehtisissä. Ja nämä tuikkivat, kammottavat silmät, -- niin, Pertti oli epäilemättä oikeassa sanoessaan, ettei päivä vielä ollut lopussa.

Mies vetääntyi syrjään, toiselle puolen katua, missä talot heittivät vahvan varjon, mutta minä olin vielä näkevinäni väijyvät silmät, jotka hehkuivat murhanhalusta. Ylhäällä salissa olivat jo kynttilät sytytetyt, mutta eteisessä ja portaissa oli pimeää, sillä ilta alkoi hämärtyä. Silloin kuulin askelia takanani, ja porraskäytävä ja eteinen valaistiin yhtäkkiä soihduilla. Kuningas seurueineen tuli lähteäkseen pois vieraspidoista. Pimeys tuli yhtä synkemmäksi, kun valonkajastus poistui.

Henrik Fleming ei kuitenkaan ollut kuninkaan saattueessa. Mutta äkkiä kuului taasen askeleita portaissa, ja nyt tuli Henrik herra. Tein kuitenkin itsekseni sen huomion, että hänen oli täytynyt juoda pikari enemmän kuin tavallisesti, sillä hän kulki hieman etukumarassa. Ainakin näytti hän lyhemmältä kuin muulloin. Sillä välin asteli hän ohitseni, ja minä katsoin käsi silmillä ja aloin luulla, että olin itse saanut liiaksi miestä väkevämpää, sillä olin tuntevinani Pertin, vaikkakin vaatteet ja kaikki pukineet olivat Henrik Flemingin. Minä paloin kärsimättömyydestä saada tavata Perttiä ja kuulla, kuinka sen laita oli, ja päätin seuraavana aamuna etsiä hänet käsiin. Nyt täytyi minun huolehtia tehtävistäni kuninkaan palveluksessa.

Hetkistä myöhemmin olin sen talon portilla, missä kuningas asui, kun muuan porvari juoksi hädissään viereisestä talosta ja huusi henki kurkussa: "Murha, murha!" Hän juoksi katua eteenpäin yhä edelleen huutaen, mutta kun hän joutui minun kohdalleni, tartuin hänen käsivarteensa ja kysyin mitä hän tarkotti, kuka oli murhattu ja kuka oli murhaaja. Mieleeni ei johtunut uskoa muuta kuin että joku sotamies oli äkkipikaisuudessa käynyt käsiksi porvariin itseensä ja hän nyt tahtoi nostaa hälytyksen. Mutta porvari huusi kohti kurkkua, että eräs kuninkaan herroista oli murhannut kaksi miestä hänen omassa talossaan.

Kuningas oli äärimäisen ankara sotakuriin nähden yleensä, ja nyt sitä enemmän, kun hänen sotasääntönsä olivat niin äskettäin määrätyt noudatettaviksi. Hänen huoneensa ikkuna oli auki, ja hän oli kuullut niin porvarin huudon kuin minun kysymykseni ja porvarin vastauksen siihen. Ja nyt tuli hän kadulle, seurassaan ainoastaan Kustaa Horn ja hänen kamaripalvelijansa Lennart Torstinpoika.

"Viekää minut paikalle!" sanoi kuningas porvarille. Näin, että hän oli vihastunut. Hän puhui lyhyeen ja kiukkuisesti. Porvari vapisi kauttaaltaan, mutta noudatti heti kuninkaan käskyä ja vei hänet taloonsa. Minä seurasin mukana noudattaen nuoren Lennart herran viittausta. Juuri kulkiessamme portista pihaan kuului laukaus, mutta pamaus tuntui hiljaiselta.

Meitä kohtasi kauhun näky, kun saavuimme huoneeseen, jossa tapaus oli sattunut, ja saatoin tuskin pidättää kyyneliäni nähdessäni Pertin tutut piirteet.

Hän makasi kalpeana ja kuolevana lattialla, mutta hänen herransa oli polvillaan hänen vieressään ja oli nostanut ylös hänen päänsä. Pertti oli pukeutunut herransa pukuun.

Minä näin kyyneleitä Henrik Flemingin poskilla, ja hän oli niin vajonnut katselemaan kuolevaa palvelijaansa, ettei huomannut kuninkaan saapumista huoneeseen. Kuningaskin tuli liikutetuksi nähdessään, kuinka herra suri murhattua palvelijaansa.

"Pertti, Pertti!" sanoi Henrik herra, ja hänen äänensä oli murtunut ja lauhkea. "Saisipa Jumala tehdyn tekemättömäksi! En voi tätä sinulle koskaan korvata!"

Pertti katsoi herraansa syvällä katseellaan, ja koko hänen kasvoillaan lepäsi sellainen surumielisyys, että niiden tuimat piirteet näyttivät ikäänkuin siliävän puhtaimpaan kauneuteen.

"Antakaa torppa heille takaisin!" kuiskasi hän.

"Annan, annan!" huudahti Henrik herra. "Lupaan sen sinulle äitini hengen edessä yhtä varmasti kuin sinä pysyit äidilleni tekemällesi lupaukselle uskollisena kuolemaan saakka."

Pertin huulille levisi hymy. Hän sulki silmänsä. Kuului hiljainen huokaus, ja niin oli kaikki lopussa.

Silloin laski kuningas kätensä Henrikin olalle ja sanoi: "Olen kuullut uskollisen palvelijan rukouksen ja teidän lupauksenne... Mutta mitä tämä merkitsee?"

Ilmeisesti hämmästyksissään hypähti Henrik pystyyn. Tarvittiin hetkinen, ennenkuin hän oikein voi tyyntyä. Vihdoin viittasi hän kädellään huoneen toiseen päähän. Siellä makasi hän, kauniskasvoinen muukalainen. Hänellä oli syvä haava rinnassaan ja hän näytti vielä elävän. Lattialle ojentuneessa oikeassa kädessään piteli hän laukaistua pistoolia. Kasvot vääristyivät kuolintuskissa.

"Teidän majesteettinne", sanoi Henrik herra, "kaikki tämä on surullinen juttu alusta alkaen, ja että se päättyi uskollisen palvelijani kuolemalla eikä minun, kuten oli tarkotettu, se on Jumalan työ eikä ihmisten."

Hän kertoi nyt kuinka hän ja Akseli Wachtmeister viisitoista vuotta takaperin olivat eräässä juomaseurassa joutuneet vaihtamaan kiivaita sanoja keskenään ja se oli päättynyt siten, että herra Akseli oli haastanut hänet kaksintaisteluun. Haastaja sai surmansa, mutta herra Henrikin täytyi paeta. Silloin putosi hän syvään kaivoon, josta Pertti hänet pelasti. Hän luuli kauan, ettei kaksintaistelusta tiennyt kukaan, ja kaatuneen sukulaisetkin koettivat antaa tapahtumalle toisen värin, peläten kuninkaan rangaistusta. Mutta sitten saapui eräänä päivänä _hän_, joka oli ollut herra Akselin palveluksessa, ja antoi ymmärtää, että hän tiesi salaisuuden ja itse silminnäkijänä saattoi todistaa mitä oli tapahtunut. Hän oli kuitenkin taipuvainen vaikenemaan asiasta, jos Henrik herra tahtoi suostua hänen toivomukseensa ja ottaa hänet palvelukseensa. Henrik herra teki niin, ja kaikki kävi hyvin jonkun aikaa eteenpäin ja uusi palvelija saavutti vähitellen siinä määrin herransa luottamuksen, että hän lopuksi pääsi voudiksi Lehtisten kartanoon.

Syynä kaikkiin näihin hänen hommiinsa oli hänen rakkautensa Pertin siskoon, kauniiseen Marjattaan. Mutta tällä oli toinen rakastettu eikä hän tahtonut tietää voudista mitään. Silloin vimmastui hän ja vannoi kostavansa, ja hän piti sanansa. Hän osasi mainiosti tehdä mustan valkoiseksi, eikä kestänyt kauan, ennenkuin hän sai Henrikin häädättämään Marjatan isän mökistään, ja hän oli lisäksi niin julma, että pakotti häätäjäksi Marjatan oman veljen.

"Poika parka", sanoi Henrik herra, "toimi syistä, jotka sain tietää vasta hänen kuolinhetkenään. Hän ja minä olemme miltei kasvaneet yhdessä, ja äitini rakasti reipasta poikaa sydämestään. Kuolinvuoteellaan hän otti häneltä lupauksen, että hän pysyisi uskollisesti palveluksessani, mitä sitten mahtoi tapahtuakin. Ja tämän lupauksensa hän pitikin, niin raskasta kuin hänestä mahtoi ollakin toteuttaa sellaisia käskyjä kuin ajaa oma isänsä ja äitinsä pois heidän kodistaan. Hän toivoi kuitenkin aina voivansa saada mieleni heltymään. Mutta tuo samainen ilkiö oli minut sokaissut. Luulin Pertin olevan varkaan, ja olisin hänet ajanut pois, mutta äitini tähden annoin hänen jäädä palvelukseeni."

Hän tarttui, voimatta hillitä liikutustaan, kuolleen palvelijan käteen ja katseli kauan äänetönnä hänen kalpeita kasvojaan.

"Vihdoin sain selville", jatkoi hän sitten, "että oma voutini oli varas, ja ajoin hänet armotta pois. Hän uhkaili ilmaista salaisuuteni, mutta minä välitin siitä vähät, ja hän käsitti itsekin, ettei kukaan uskoisi poisajettua palvelijaa, vaan uskoisi hänen puhuvan kostaakseen. Mutta kostaa hän tahtoikin, ja sentähden on hän alinomaa väijynyt henkeäni, vaikkakin Perttini, kuten nyt ymmärrän, on uskollisena äidilleni antamalle lupaukselleen minua vartioinut. Nyt tulevat vanhukset saamaan torppansa, uudistan lupaukseni teidän edessänne, herra kuningas, ja kaunis Marjatta on saava sen, jota hän rakastaa ja joka voi turvata vanhuksia Pertin sijasta."

Lopuksi kertoi Henrik, kuinka Pertti, jolla oli ihmeellinen kyky väijyä herransa vihollisia, tänään oli koettanut houkutella miehen jälkeensä, kerrankin voidakseen tehdä lopun hänen vainoomisestaan ja omastakin puolestaan kostaakseen hänelle. Hän oli pukeutunut herransa pukuun ja niin täydellisesti osannut matkia hänen käytöstään ja ryhtiään, että murhaaja tosiaankin oli pitänyt häntä etsimänään ja hiipinyt hänen jälestään Henrik herran majataloon. Siellä antoi Pertti hänen hiipiä jälestään huoneeseen, jossa he nyt olivat, mutta samassa kuin hänen miekkansa kalahti, pyörähti Pertti ympäri, ja syntyi hirveä taistelu, joka kuitenkin päättyi siten, että murhaaja kaatui lattialle, saatuaan iskun rintaansa.

"Juuri kun palasin kotiin", sanoi Henrik herra, "seisoi Pertti keskellä huonetta miekka maalla ja pukeutuneena minun vaatteihini, minä olin viinistä kiihottunut, ja päähäni välähti onneton ajatus, että hän tahtoi pettää minua. Löin hänet lattiaan... niin, tahdon sen häpeäkseni tunnustaa. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, vaan viittasi syrjään. Silloin, kun näin tuon kurjan petturin, ymmärsin kaiken ja ojensin Pertille käteni. Samassa kääntyi näköjään kuollut mies ja ampui laukauksen, joka tosin oli aiottu minulle, mutta sattui parhaaseen sydämeen, mikä koskaan on sykkinyt tässä maailmassa."

Henrik herra kumartui ja laski kätensä Pertin otsalle. Kuningas ja kaikki läsnäolijat olivat syvästi liikutetut.

Porvari meni luo ja kiinnitti tutkivan katseen murhaajaan. Sen jälkeen kääntyi hän ja sanoi:

"Niin, palvelijanne on oikeassa, herra. Tämä mies on tosiaankin tavotellut henkeänne. Siitä ei ole monta päivää, kun itse näin hänen suuntaavan muurilla kanuunan toisensa jälkeen teitä kohden, kun näimme teidän kävelevän hietaharjua pitkin. Kolmannen panoksen latasi hän ketjukuulalla, ja näimme, kuinka hän sai sattumaan kuninkaan telttiin."

5.

Viimeinen herttua.

Sanon autuaan kuninkaan veljeä, Kaarle Filipiä, viimeiseksi herttuaksi, koska hän oli viimeinen Ruotsin valtakunnassa, jolla oli oma maa hallittavanaan ja vallittavanaan. Mitä aion kertoa, oli herttuan elinaikana salaisuus; ainakin siitä tiesivät vain muutamat harvat. Nyttemmin ei enää ole laita niin, ja sitä paitsi ovat kuolleet kaikki ne, jotka silloin paloivat toivosta ja pelosta, rakkaudesta ja vihasta. Sillä hetkisen aikaa oli vihakin mukana leikissä.

Suunnilleen noin kuukautta ennen kuin oli lähdettävä Liivinmaalle, olin taipaleella Arbogasta Tukholmaan ja ratsastin Mälarin eteläpuolitse. Päivä oli tavattoman lämmin, ja illemmalla kävi kuumuus aivan tukehduttavaksi. Olin ratsastanut Thorshällan kautta ja ehtinyt Vallbyn kirkon ohitse, kun nousi niin raju myrsky ja ukkossade, että olen harvoin nähnyt sen vertaista. Kiirehdin matkaani niin paljon kuin pelästynyt hevoseni salli, sillä hevosparka vapisi koko ruumiiltaan ja jokaisen salaman välähtäessä se lyyhistyi maahan. Lopulta päätin etsiä suojaa eräästä talosta tien varrelta; olen muistavinani, että talon nimi oli Ingeby.

Siellä seisoi jo kolme satuloitua hevosta katoksen alla, joten sinne oli jo tullut ihmisiä ennen minua ja epäilemättä samalle asialle, kuten pian sainkin tietää. He olivat nimittäin kaksi Lilljehöök veljestä, Knut ja Johan; viimeksi mainittu oli parisen vuosikymmentä myöhemmin urhoollisuudestaan niin tunnettu valtakunnan asemestari, joka kaatui sotamarski Torstinpojan aikaan Leipzigin luona. Veli kuoli maaherrana Turussa 1660-luvulla. Nyt olivat he vielä aivan nuoria, Johan kolmenkolmatta, Knut kahdeksantoista vuotias, mutta näköjään vahvoja ja kelpo poikia. Johanin piti tulla mukaan retkelle Liivinmaahan, ja veljen oli seurattava häntä Tukholmaan, lähteäkseen sitten ulkomaan matkalle. Palattuaan hän tuli Vaksalan kihlakunnan tuomariksi Uplantiin.

Kun astuin tupaan, istuivat molemmat veljekset kiintyneinä vilkkaaseen keskusteluun. Palveluspoika, joka seurasi heidän mukanaan, seisoi oven luona levitellen heidän viittojaan. Minä painauduin penkille ja ajattelin vain kuinka pian pääsisin uudestaan taipaleelle.

Mitä veljekset puhuivat keskenään, sen kanssa minulla luonnollisesti ei ollut mitään tekemistä, vaikkei heidän puhettaan pienimmälläkään tavalla häirinnyt minun saapumiseni eivätkä salamat, jotka korvia lumpaisevan jyrinän seuraamina tuon tuostakin valaisivat matalan huoneen. Mitä siis kuulin, olisin tykkänään unhottanut, jolleivät sittemmin tapahtumat olisi niin luontuneet, että jouduin mukaan ratkaistaessa sitä arvotusta, joka minulle silloin asetettiin.