Part 6

"Ja nyt menen hänen luoksensa... Älä kuitenkaan luule, että olen sinut ottanut mukaan ainoastaan todistamaan täältä lähtöäni... ei, tahtoisin pyytää sinulta jotakin... Kas tässä, tämän sormuksen antoi minulle Monica, lapsena... anna nyt se hänelle takaisin... olisin tehnyt sen itse, jos olisin saanut häntä tavata... Sano hänelle myös, että eräänä synkkänä hetkenä elämässäni ei ollut hänen sulhasensa ja kuoleman väliä pitemmältä kuin miekkani pituus... sano hänelle myös, että annan hänelle anteeksi ja toivotan hänelle onnea, jota hän ei minulle suonut!"

Käsitin nyt selvään, mitä intohimoinen mies aikoi kiihtyneessä tilassaan, ja tartuin hämmästyneenä hänen käteensä.

"Melcher!" sanoin minä. "Onko varmaa, että Monica elää?"

Minun kysymykseni aiheutti vastakysymyksen, ja minä kerroin nyt tapauksen taannoisena myrskyisenä yönä kohtauksemme jälkeen Waldemarin saarella huhtikuussa, ja minä kerroin myös, kuinka olin löytänyt pienen ruusunpunaisen kaulaliinan, joka minulla vielä oli tallessa ja jonka aioin jättää Melcherille.

Hän kuunteli tarkkaavaisesti, ja lopetettuani seisoi hän nyt vaiti hetken, mutta sitten syttyi taasen vanha liekki hänen silmiinsä.

"Kenties olisi ollut parempi", sanoi hän, "jos hän sinä yönä olisi mennyt isänsä mukana, parempi hänelle ja minulle... Mutta koska hän nyt elää, niin on hän tavalla tai toisella pelastunut... sillä hän elää, ja ennen vuoden loppua on hän morsian."

"Ja kuinka sen tiedät?"

"Kysyin siitä hänen sukulaiseltaan, rouva Margaretalta... ja hän sanoi sen tietävänsä varmasti... Monicaa itseään en ole saanut puhutella, en Benhamrassa, jossa hän on oleskellut isänsä kuoleman jälkeen, enkä täällä hänen isänsä talossa."

"Mutta täytyyhän sinun toki tavata hänet ja kuulla asia hänen omasta suustaan... en päästä sinua ennen kuin olet luvannut minulle sen."

"Liian myöhään!" huudahti Melcher ja tempasi lyhyen tikarin uumavyöstään.

Huomasin että täytyi käyttää väkivaltaa. Niin hurja oli katse, niin kiihkeä pieninkin liike, etteivät pelkät sanat ilmeisesti pystyneet saamaan mitään aikaan.

Mutta silloin lausuttiin yksi ainoa pieni sana, jolla oli voimaa muuttamaan kokonaan epätoivoisen miehen: -- se oli hänen nimensä. Ja äänessä, joka tämän nimen lausui, oli sellaista musiikkia, että voin hyvin ymmärtää puheen nuorukaisista, jotka linnanneitsyitten laulu lumoaa. Siinä oli surua, siinä oli iloa, toivoa, luottamusta, ja kaikki sulautui puhtaaseen, sydämelliseen rakkauteen.

Samassa astui Pietari Kauppasaksan talon musta hahmo pimeydestä esiin. Hän heitti taakse mustan hunnun, ja Monican kasvot, tosin kalpeampina kuin viimeksi nähdessäni, mutta äärettömän paljo kauniimpina, hymyilivät Melcheriä vastaan, jonka kädestä putosi tikari, ja hänen selälleen auenneet silmänsä ilmaisivat, että hän tuskin tunsi, kuka hänen edessään seisoi.

Mutta Monica meni hänen luoksensa ja ojensi hänelle kätensä.

"Kuninkaan hääpäivä on tänään!" sanoi tyttö. "Ja minä odotan sinulta lupauksesi täyttämistä, Melcher!"

"Kuninkaan hääpäivä!" änkytti Melcher. "Mitä tahdot, Monica?... Tämä on isäsi hauta, mitä täältä etsit?"

"Etsin sinua, Melcher... sinähän paikan olet valinnut, mutta minulle se on toki yhtä pyhä kuin sinullekin, ja kuulkoon isäni henki, jos se on täällä läsnä, ikuisen lupaukseni!"

Nyt heltisi side onnettoman Melcherin sydämen ympäriltä, ja vuodattaen kyyneliä virtanaan sulki hän kauniin tytön syliinsä.

Se oli omituinen kihlaus keskellä kolkkoa hautaholvia, mutta sillä oli Jumalan siunaus mukanaan, ja sehän sentään on paras asia tässä maailmassa. Me nousimme sanan varsinaisessa merkityksessä kuolleista elämään.

"Mutta kuka oli sitten mies, jonka sukulaisesi sanoi niin varmasti olevan kihlattusi?" kysyi Melcher, kun ensimäinen ihastus oli ehtinyt asettua ja me lähestyimme Pietari Kauppasaksan taloa.

"Se olit sinä itse", sanoi Monica. "Kun sinä olit palannut ja kun sinussa on miestä pitämään sanasi, ei hän toki voinut kuunaan uskoa muuta kuin että sinä kyllä saavut kuninkaan hääpäivänä... Ettet minua tavannut, johtui siitä, että olin kaupungissa, kun sinä menit Benhamraan, ja kun tulit tänne, olin minä siellä. Mutta niinpä olet täyttänyt lupauksesi siinäkin, ettet ole minua nähnyt ennen kuin kuninkaan hääpäivänä."

Ummelleen vuosi tämän jälkeen vietettiin Melcherin ja Monican häät, ja sen voin sanoa, että onni hymyili heille leppeämmin kuin kuninkaalliselle morsiusparille, jonka häät vietettiin samana päivänä, jolloin Melcher luuli Jumalan ja koko maailman hänet hyljänneen.

4.

Riian ketjukuula.

Venäläinen sota oli päättynyt Stolbowan rauhaan, ja koko Ruotsi odotti nyt ikävöiden saavansa nauttia rauhan siunauksia, kuten saattoi olla syytäkin puolen vuosisadan alituisten sotien jälkeen. Mutta niin hyvin ei käynyt. Kuningas Sigismund Puolassa antoi meille muuta ajateltavaa.

Hän ei tahtonut millään ehdolla tunnustaa autuasta kuningasta Ruotsin oikeaksi kuninkaaksi, vaan arveli, että hän oli kapinoitsijan poika, ja armosta ja suosiosta tahtoi hän tunnustaa hänet Södermanlannin, Neriken ja Värmlannin herttuaksi, eli sen herttuakunnan, joka hänen isällään oli ollut hallussaan. Kun autuas kuningas kirjotti hänelle ja tahtoi alkaa rauhanneuvottelut, vastasi Sigismund loukkaavaan sävyyn; mutta kuitenkin meni kuninkaamme niin pitkälle, että tahtoi suoda viholliselleen Ruotsin kuninkaan arvonimen, jos hän muuten luopuisi kaikista vaatimuksistaan valtakuntaan nähden. Mutta tämä puhe meni kuuroille korville, ja asia täytyi ratkaista miekalla.

Sentähden koottiin sotajoukko ja laivasto varustettiin kuntoon. Elfsnabbin satamassa kuningas antoi sotasäädöksensä, jotka tekivät Ruotsin sotajoukon sotakuriin nähden malliksi koko Europalle. Valtiokansleri luki ne koko sotajoukon edessä, joka oli asetettu taistelujärjestykseen Årstan niitylle. Kuningatar ja hänen äitinsä samoin kuin leskikuningatar olivat saapuvilla; niin myös kuninkaan veli, herttua Kaarle Filip, jonka nyt piti antaa ensimäinen opinnäytteensä sodassa. Kuningas ei ollut iloinen sinä päivänä. Häntä huolestutti niin hyvin kuningattarensa kuin rauhanhieronta Venäjän kanssa. Asianlaita oli näet niin, että venäläiset itse asiassa tahtoivat vain viivyttää asiaa, kunnes he voisivat päättää, kumpaako, Puolaa vai Ruotsia, vastaan he alottaisivat sodan uudelleen. Molemmille he olivat menettäneet paljon ja tahtoivat ottaa takaisin tappionsa. Alituinen vastatuuli, joka oli kestänyt lähes kolme viikkoa ja estänyt laivaston pääsemästä Elfsnabbiin, masensi puolestaan sekin kuninkaan mieltä.

Vasta heinäkuun 20 päivänä astui kuningas laivaan, ja sanottuaan jäähyväiset kuningattarelleen, joka oli kyyneliin sulamaisillaan ja erosta aivan epätoivoissaan, lähti hän purjehtimaan. Tämä tapahtui heinäkuun 24 pnä. Mutta tuskin olimme saaristosta päässeet ulapalle, kun jo nousi kova myrsky, joka hajotti laivaston. Kuningas ja herttua olivat "Scepter" nimisessä laivassa, ja heidän täytyi laskettaa Pernonlinnaan, jonne he ankkuroivat neljän päivän purjehduksen jälkeen. Sinne saapui muukin laivasto, joka oli vähitellen kokoontunut Ruhnunsaaren luo keskelle Riianlahtea. Pernosta lähti se kuninkaan käskyn mukaan Riikaan, jonne saapui elokuun 1 p:nä, ja joidenkuiden vastoinkäymisten jälkeen alkoi miehistö nousta maihin. Elokuun 9 p:nä saapui kuningas veljensä ja valtakunnan marskin Jaakko De la Gardien kera maitse Pernosta.

Mutta samat vastukset, joita tämä sotaretki säihin ja tuuliin nähden oli kohdannut alusta alkaen, näyttivät jatkuvan sen päästyä alkuun. Suuri kaupunki osotti päättäneensä pontevasti puolustautua, ja se voima, jonka kuningas levitti moniin leireihin muurien ympärille, ei tehnyt vähintäkään vaikutusta asukkaihin. Kohta kuninkaan saavuttua, kun hän parhaallaan merkitsi leiripaikkaa eräälle leirilleen kaupungin koillispuoliselle hietamäelle, putosi tykinkuula sille paikalle, josta hän juuri oli lähtenyt.

Kolmipäiväisen vallitustyön ja kanuunain sijotuksen jälkeen alkoi Riian pommitus. Kävi sellainen jyrinä kuin itse ukkonen olisi laskeutunut maahan ja ajaa jyristellyt ympäri kaupungin muureja. Yli tuhannen kuulaa päivässä singotettiin kaupunkia kohden. Jo oli Santaportti ammuttu maahan, ja kolme tornia oli pahoin vahingoittunut, kun kuningas uskalsi ryhtyä hyökkäykseen.

Se ei onnistunut, ja samassa mylläkässä näimme Väinäjoen toisella puolen ruhtinas Radziwillin tulevan puolalaisen ratsuväen kera kaupungille avuksi. -- Kaikella on kuitenkin aikansa, niin pahalla kuin hyvälläkin, sen olen huomannut.

Juuri se päivä, joka alkoi huonosti onnistuneella hyökkäyksellä, oli Jobinpäivä autuaalle kuninkaalle.

Vasta päivän koittaessa, kun ne komppaniat, jotka olivat olleet mukana yöllisessä hyökkäyksessä, palasivat leiriin, sai kuningas varmempia tietoja ruhtinas Radziwillista. Tämä odotti vain enemmän väkeä, jota oli tulossa, mennäkseen virran ylitse ja hyökätäkseen kasakkajoukkoineen piirittäjäin kimppuun, samalla kuin riikalaisetkin tekisivät hyökkäyksen. Kuninkaan vielä puhuessa tästä marskin kanssa, joka silloin oli hänen luonaan teltassa, saapui kirjeitä Tukholmasta. Kuningas avasi ja silmäili ne lävitse, ja hänen kasvonsa synkistyivät yhä enemmän. Muuan kirjeistä oli kuningattarelta. Hän oli samana päivänä, kuin laivasto lähti Elfsnabbista, synnyttänyt kuolleen tytön ja oli kuolemansairaana surusta kuninkaan poissaolon tähden.

Hetkistä myöhemmin lähti kuningas teltastaan. Hänen seurueessaan olin minäkin mukana, ja aivan minun edelläni kulki nuori mies nimeltään Stackelberg. Kuningas itse hoiti päällikkyyttä siinä leirissä, joka oli mäellä kaupungin koillispuolella. Hän lähti hietaharjua alaspäin mennäkseen virralle katsomaan, minkä vaikutuksen tekivät kanuunat, jotka olivat asetetut kolmelle saarelle, mitkä vasta suuren mieshukan jälkeen oli onnistuttu valtaamaan.

Hän oli ehtinyt jokseenkin samalle paikalle, missä ensimäinen kanuunankuula, joka näytti olevan aiottu hänelle, iski maahan, kun hän pysähtyi ja katseli kenttää pitkin, pitäen kättään silmillään suojellakseen niitä polttavalta auringolta.

Tuskin oli kuningas pysähtynyt, ennenkuin kaupungista sinkosi taas kuula ja heti perästä vielä yksi. Hiekka ja multa pelmusi ympärillämme. Aluksi en nähnyt mitään, mutta tyynnyin nähdessäni kuninkaan seisovan pystyssä. Ympärinsä makasi kuitenkin haavotettuja ja kuolleita, viimemainittujen joukossa nuori Stackelberg. Kuningas oli seissut aivan hänen vieressään, niin että hänen vaatteensa olivat kauttaaltaan veressä.

Näin syvästi surumielisen katseen kuninkaan silmissä, kun ne sattuivat hävitykseen hänen ympärillään. Sen jälkeen kulki hän rivakoin askelin eteenpäin...

Kun hän taasen palasi telttiinsä, kulki hän synkkiin ajatuksiin vaipuneena kiihkeästi edestakaisin. Hän huusi minua ja käski minun kutsua marskin, mutta samassa astui telttaan herttua, ja kuningas peruutti käskynsä. Herttua oli aina hiljainen ja umpimielinen ja näytti ylpeältä, vaikkakin lämmin ja miehuullinen sydän sykki hänen rinnassaan. Kuningas riensi häntä vastaan ja tarttui hänen käteensä. Lempeä hymy levisi silloin herttuan kasvoille, ja hän kysyi: "Mitä ajattelee veljeni tänään? Ei kaikitenkaan epäonnistunutta hyökkäystä, sillä tämä morsian ei näytä aikovan antautua ensi kutsulla... Se on siis jotakin muuta, tahdotko sanoa minulle sen...?"

"Puuttuu vain, että saapuu viesti rauhanhieronnassa olevilta herroilta, että venäläinen ei välitä hyvästä puheesta... mitä meidän silloin on tehtävä, veli Kaarle?"

Mutta kuten sanoin, kaikella on aikansa, ja vilpitön, joka uskollisesti pyrkii täyttämään velvollisuuksiaan, huomaa usein, että alkaa juuri silloin valeta, kun on pimeimmillään. Minä olin vetäytynyt takaisin, mutta seisoin teltanaukossa, niin että kuulin mitä korkeat veljekset puhuivat keskenään, ja Jumala tietää kuinka mielessäni paloi halu löytää jokin aine, joka saattoi keventää kuninkaan mieltä.

Silloin tuli Henrik Fleming käyden, ja sydämeni sävähti hänet nähdessäni. Hän oli yksi niistä, jotka olivat rajalla neuvottelemassa venäläisten kanssa. Epäilemättä toi hän mukanaan vastauksen kuninkaan kysymykseen, mutta oliko se ilahduttava vai ei, sitä en voinut lukea hänen kasvoistaan.

Hän oli pitkäkasvuinen ja kookas herra. Hänen kasvonsa olivat ankarat, melkeinpä tuimat. Hän oli urhoollinen soturi ja hän kunnostautui niin hyvin juuttilaisia kuin nyt viimeksi venäläisiä vastaan taisteltaessa, mutta hän oli lisäksi kitsas ja ahnas rahoihin ja näyttäytyi siinä suhteessa väliin sellaiseksi, että olisi saattanut kysyä, oliko hänellä sydäntä.

Hän tuli nyt suoraa päätä kuninkaan teltan luo, jossa seisoin, ja käski minun ilmottaa kuninkaalle saapumisensa. Se ei tosin kuulunut oikeastaan minulle, mutta kun ketään muuta ei ollut saapuvilla, salli kuningas sen tapahtua. Kun eversti astui sisään, jäi kuningas istualleen ja kysäisi kiihkeästi, millaisia sanomia hän toi mukanaan. Eversti ojensi kuninkaalle kirjeen rauhanhierojilta ja sanoi kumartaen:

"Teidän majesteettinne! Olen teidän käskynne mukaan luovuttanut Augdowin venäläisille, mutta siten onkin rauhanneuvottelut ja rajanmäärääminen saatu onnelliseen tulokseen!"

Nyt hypähti kuningas pystyyn, ja ilon välähdys loisti hänen silmistään. Hän tarttui kiihkeästi everstin käteen ja sanoi:

"Tuotte mukananne sanomia, Henrik Fleming, kuten kunnian mies ainakin!"

Sen jälkeen luki hän kirjeen ja hänen katseensa kirkastui yhä enemmän. Kun hän oli lopettanut, tarttui hän taasen everstin käteen. "Olette tuonut minulle tietoja", sanoi hän, "jotka ansaitsevat kiitoksen. Sentähden tahdon teille lahjottaa muutamia taloja, sanokaa vain, mistä ne haluatte!"

Sellaista kehotusta ei Henrik Flemingille tarvinnut lausua kahteen kertaan. Hän mainitsi heti ne talot, mitkä halusi, ja saikin ne. Minun käskettiin nyt uudelleen kutsua valtakunnan marski ja riensin matkaani, iloiten mielessäni kuninkaan ilosta. Valtakunnan marski saapui kohta, ja minä asetuin jälleen paikalleni teltan aukkoon. Olin seissut siinä hetkisen, kun hieman loitommalla näin kasvot, jotka muistelin nähneeni ennenkin, eikä minun tarvinnutkaan kauan haparoida muistossani.

Hän oli muuan Henrik Flemingin palvelijoista, lyhyehkö ja tanakka mies, ja hänelle oli suotu kasvot, jotka olisivat voineet pelotella kasakankin pakosalle. Mutta näillä kasvoilla lepäsi sellainen vakavuus, kuin kaikki elämän ilo olisi ainaiseksi paennut niiden omistajalta. Hän teki minuun tuskallisen vaikutuksen, kun näin hänet ensi kerran, ja kenties juuri sentähden, nähdessäni nyt hänet loitompaa, tuntui onnettomuus ikäänkuin kasvavan hänen ympärillään ja levittävän mustat siipensä peittääkseen itse auringonkin pimeyteen. Hän olikin kärsinyt paljon, sen tiesin, mutta en tiennyt kaikkea ennenkuin sinä hetkenä, jolloin hän ainaiseksi lakkasi kärsimästä. Eikä sitä tiennyt kukaan muukaan. Hän kulki kuin arvotus läpi elämän. Kukaan ei hänestä paljoa välittänytkään, ja ken osotti siihen taipumusta, hänkin kadotti pian halunsa. Niin äreä ja epäystävällinen hän oli.

Ensi kerran näin hänet viisi vuotta aikaisemmin. Sinä päivänä oli pelottava rajuilma; oli lokakuu, pimeä ja kylmä, ja kohisevia myrskynpuuskia kulki vähänväliin ikäänkuin ajaakseen pois raskaat pilvet, vaikkei se onnistunut. Sade alkoi jokaisen puuskan jälkeen yltyneellä vauhdilla.

Olin matkalla Lehtisten kartanoon, mutta en ehtinyt illalla perille, vaan täytyi minun mennä yöksi erääseen pieneen mökkiin hieman syrjässä tieltä. Mökin tuvassa makasi sairas ukko, vanhempi nainen seisoi askaroiden lieden ääressä, ja pienen huoneen etäisimmässä nurkassa, aivan mummon varjon pimittämänä, istui nuori tyttö kokoon kyyristyneenä. Aluksi en häntä paljoa tarkannut, mutta sitten huomasin, että hänelle oli suotu yhtä paljon kauneutta kuin veli oli ruma, sillä hän oli sen synkän miehen sisar, miehen, jonka näin jälleen leirissä Riian edustalla, ja vanhukset olivat näiden lasten vanhemmat. Pojan nimi oli Pertti, tyttären Marjatta. Väki oli ystävällistä ja soi minulle kernaasti tilaa takan ääressä ja hevoselleni suojaa katoksen alla.

Painostava alakuloisuus vallitsi tuvassa, enkä minä voinut saada keskustelua käyntiin kaikista yrityksistäni huolimatta. Ainoastaan sen verran sain tietää, että vanha herra Klaus Fleming[5] oli kuollut ja että hänen poikansa Henrik astuisi Lehtisten tilan hallintoon, vaikka vanhempi veli Herman olikin siihen asti asunut siellä isänsä luona, Henrikin asuessa Hannulassa. Mutta lisäksi sain aavistuksen jostakin suuresta onnettomuudesta, joka uhkasi torpanväkeä ja jonka otaksuttiin olevan yhteydessä kartanon herran vaihdoksen kanssa. Minun uteliaisuuteni oli kuitenkin herännyt enkä minä tahtonut niin helposti päästää käsistäni tilaisuutta oppia hieman lähemmin tuntemaan miestä, jonka urhoollisuutta ja karskiutta olin niin monessa tilaisuudessa ihaillut.

"Henrik herra on kuitenkin urhea herra!" -- sanoin minä, ja ukon vastaus antoi aineen uuteen kysymykseen, ja niin neuvoin jouduimme alalle, jolla ukko tuli vähemmän umpimieliseksi. Ainoastaan mummo heitti silloin tällöin terävän ja ikäänkuin varottavan katseen häneen. Kaikesta, mitä hän sanoi, saatoin ymmärtää, että torpanväen kohtalo riippui eräästä henkilöstä, jonka nimeä ei mainittu ja jota en silloin enkä myöhemminkään saanut kuulla. Tämä nimetön oli ollut erään Akseli Wachtmeisterin palveluksessa ja sitten tullut Henrik Flemingin palvelukseen.

"Se tapahtui kummallisesti", sanoi ukko, "mutta molemmat herrat olivat joutuneet riitaan keskenään ja kävivät kaksintaisteluun Haapsalossa. Akseli herra kaatui ja Henrik herran täytyi paeta, mutta hän putosi neljän sylen syvyiseen kaivoon ja olisi hukkunut, jollei..."

"Hänet pelasti Pertti?" -- keskeytin minä.

"Niin!" vastasi ukko. "Hänet pelasti Pertti, ja" -- lisäsi hän -- "kohta sen jälkeen tuli _hän_ Henrik herran palvelukseen!"

Sana _hän_ lausuttiin omituisella äänensävyllä. Se oli ainoa tapa, jolla nimetöntä miestä merkittiin koko keskustelun aikana.

"Siitä on nyt kymmenen vuotta", jatkoi ukko. "Se tapahtui kaksi vuotta ennen Henrik herran häitä... asia peitettiin hiljaisuuteen; niin, sanottiin, että Akseli herra oli kompastunut miekkaansa muutamassa kuopassa ja silloin saanut surmansa. Niin, Henrik herra oli siihen aikaan raisu ja huimapää herra eikä pitänyt suurta lukua itsestään. Kova ja ankara oli vanha Klaus herrakin häntä kohtaan..." Mummon pikainen katse sai hänet vaikenemaan, mutta minä onnistuin muutamilla ristikysymyksillä saamaan hänet jatkamaan.

"Hänellä ja hänen nuorella rouvallaan ei kahdeksan päivää häiden jälkeen ollut enempää kuin vaatteet yllään. Hän kutsui silloin luokseen muutamia ystäviä, ja heidän ja Ebba rouvan läsnäollessa vetäisi hän esiin rahakukkaronsa ja otti sieltä ainoan roposen. 'Siinä on kaikki, mitä minulla on enää jälellä', sanoi hän tarttuen vasaraan ja lyöden sen kiinni seinään. Sen jälkeen latasi hän pistoolinsa, sitoi tyhjän kukkaron latasimeen ja ampui sen ilmaan. 'Nyt, Ebba', sanoi hän tarttuen vaimonsa käteen, 'nyt saat pyytää Jumalalta hänen siunaustaan, sillä Henrik Flemingillä ei ole mitään'."

"Ja kuinka he sitten tulivat toimeen?"

"No ka, appiukko, herra Erland Bååt, auttoi häntä hieman leiville, ja sitten tuli hän tänne Suomen puolelle isänsä luo, joka antoi hänelle Hannulan tilan asuttavaksi, korjattuaan ensin kaiken viljan. Niin että Henrik herra on kyllä saanut kokea, miltä köyhän miehen elämä maistuu... Nyt hän on lopulta muuttunut; hänestä kyllä tulee varakas herra, se on varma se, ja kun vanha Klaus herra ummisti silmänsä, antoi hän hänelle Lehtisten kartanon. Mutta _hän_ on hänen luonansa."

Ukko huokasi, ja hänen vaimonsa pani kätensä ristiin ja tuijotti tuleen. Samassa aukeni ovi.

Sisään astuivat poika Pertti ja _hän_. Viimeksi mainittu oli kaunis mies. Hän katsoi ivallisen ja halveksivan näköisenä vanhuksiin ja meni sen jälkeen tyttären luo, joka kalman kalpeana painautui nurkkaan niin pitkälle kuin voi. Nimettömän kasvot kalpenivat myös silloin, ja ilkeä hymy väreili hänen huulillaan. Pertti seisoi äänetönnä ja synkkänä, kuten pimeä yö karkeloivan virvatulen takana. Hän näytti odottavan, että nimetön sanoisi jotakin, jopa hänen silmänsä näyttivät hiljaisesti rukoilevankin, että niin tapahtuisi: mutta nimetön ei käsittänyt mitään tai ei tahtonut mitään käsittää. Vihdoin sai Pertti sanoiksi: "Henrik herran tahto on, että te, isä, äiti ja sisko, muutatte täältä!"

Hän puhui nopeasti ja lausui sanat kuin hänen olisi ollut vaikea saada niitä suustaan ja olisi sentähden tahtonut kiiruhtaa. Nimetön katsoi Marjattaan, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "Sinä voit vielä kaiken muuttaa, se riippuu sinusta, sano sananen minun mieleni mukaan, ja sairas isäsi ja äitisi saavat asua edelleen tuvassaan." Ukko nousi vuoteelta ja katsoi poikaansa, äiti peitti kasvonsa käsiinsä, Marjatta istui kuin kivikuva. Kului katkerimman tuskan hetki, mutta kuka enimmän kärsi, sitä en voinut silloin aavistaa.

"Armollinen herra antanee sentään meille hieman aikaa?" änkytti vihdoin ukko. -- Poika pudisti päätänsä, mutta sanaakaan ei tullut hänen huuliltaan.

"Tänäkö iltana?" kysyi isä jälleen.

"Tänä iltana", mutisi Pertti ja lähti näin sanoen tuvasta. Minä paloin harmista ja riensin julmurin jälkeen lujissa aikeissa ottaa selko olosuhteista ja vaatia hänet vastuuseen siitä sydämettömyydestä, jolla hän antautui välikappaleeksi niin kammottavassa asiassa. Mutta tultuani pihalle mykistyin. Pertti seisoi nojaten päänsä seinää vasten, ja minä kuulin hänen nyyhkyttävän kuten lapsen. Kun olin selvinnyt kummastuksistani ja tahdoin häneltä kysellä, oli hän kadonnut.

Tuvasta kuului äänekästä ja kiihkeää puhetta. Kuulin, että puhuja oli Marjatta, mutta sanoja en voinut erottaa, ja kun astuin jälleen sisään, seisoi nimetön valmiina lähtemään. Kaunis tyttö seisoi keskellä lattiaa pystypäin ja käskevänä, ikäänkuin kuningasverta olisi virtaillut hänen suonissaan.

Ja ankara käsky kävi täytäntöön. Samana iltana täytyi näiden raukkojen lähteä majastaan sateeseen ja pimeään eivätkä he tienneet mihin astuisivat jalkansa tai päänsä kallistaisivat. Ah, ei siihen aikaan korkeat herrat köyhää väkeä säälineet. Herra Joachim Berndes Porvoon kuninkaankartanossa on koonnut raskaan kirousten kuorman päänsä päälle.

Herra Henrik Fleming Lehtisissä ei ollut paljoakaan parempi. Koetin auttaa onnettomia niin hyvin kuin voin ja annoin ukon istua hevoseni selkään ja vein heidät lähimpään taloon, jossa he saivat ainakin levätä yli yön. Mutta puhuimme tuskin sanaakaan.

Toimitettuani asiani Lehtisten kartanossa poistuin näiltä tienoin, ja vasta nyt, kuten sanottu, Riiassa näin Pertin uudestaan.

Illalla, kun Henrik herra lähti kuninkaan luota ja meni telttiinsä, seurasin häntä loitompaa. Hän ja Pertti kulkivat hietaharjun rinnettä ylöspäin, ja minä poikkesin eräälle polulle, joka kiemurteli vesakon välitse hieman alempaa. Herra oli iloisella mielellä, kuten saattoi ollakin kuninkaansa kohtaamisen jälkeen. Hän hyräili kävellessään koko matkan. Niin saapuivat he erääseen paikkaan, jossa olivat aivan kahden kesken. Silloin pysähtyi Pertti äkkiä ja huusi herraansa nimeltä. Tämä kääntyi ja katsoi kummissaan palvelijaansa. Näin Pertin silmissä saman hartaan rukoilevan katseen kuin hänen katsoessaan nimettömään isänsä tuvassa. Mutta äkkiä kääntyi taasen Henrik herra ja jatkoi kulkuaan.

Pertti huusi uudestaan, ja uudestaan kääntyi Henrik herra. Mutta tällä kertaa Pertti puhui.

"Herra!" sanoi hän ojentaen kätensä. "Herra, anna heille torppa takaisin!"

Henrik herra rypisti silmäkulmiaan ja singahutti vihaisen katseen Perttiin, joka seisoi yhä rukoilevassa asennossaan.

"Tiedättehän itsekin", jatkoi hän, "millainen _hän_ oli!"

Hän lausui sanan _hän_ samalla äänensävyllä kuin olin sen kuullut isänkin lausuvan.

Mutta Henrik herra ei näyttänyt ottavan heltyäkseen. Hän pyörähti kiihkeästi ympäri ja kulki nopein askelin lopun matkaa, eikä Pertti häntä enää pysähdyttänyt.

"Tunnetko enää minua, Pertti?" kysyin hänet hetken jälkeen tavattuani.

Hän nyökäytti päätään eikä näyttänyt olevan halukas antautumaan keskusteluun. Mutta minä en päästänyt häntä niin helpolla. "Kuinka voivat vanhukset ja Marjatta?" jatkoin kyselyäni. -- "Huonosti!" sanoi hän pudistaen päätään.

"Onko _hän_ vielä Lehtisissä?"