Part 5

"Venhe, pian!" huusin minä, ja ennenkuin molemmat miehet olivat ehtineet kääntyäkään, olin minä hypännyt muutamaan venheeseen ja työntänyt sen vesille. Sousin vimmatulla vauhdilla sille suunnalle, josta kuulin huudon. Aallot, jotka kähisivät niin inhakasti minulle seistessäni rannalla, näyttivät nyt aivan kuohuvan raivosta, himoten sitä saalista, joka ikäänkuin tuli heille tarjolle. Olin tosin ollut hengenvaarassa monet kerrat, mutta koskaan en ole niin ajatellut kuolemaa kuin tein silloin.

Jokin musta esine ui aalloissa kappaleen matkan päässä minusta. Se oli kumolleen kaatunut venhe. Apuni näytti siis tulleen liian myöhään. Aivan venheen takana ui toinen esine, joka milloin nousi, milloin laskeutui.

Se oli miehen ruumis, ja minä onnistuin vetämään sen venheeseeni. Katselin ympärilleni enkö enää näkisi ketään; mutta se oli turhaa. Hän, jonka olin löytänyt, oli kietoutunut purjeliinaan, muuten en olisi tavannut häntäkään. Sillä välin oli myrsky raivonnut raivottavansa ja palausmatkalla oli tyynempää. Mutta pimeys esti minua näkemästä, kuka oli se onneton, joka makasi edessäni.

Vasta kun merimiehet, jotka seisoivat yhä rannalla, toivat lyhdyn, näin, kenen olin tuonut rannalle, ja kotvan aikaan en voinut puuttua mihinkään. Niin ällistyin. Hän ei näet ollut kukaan muu kuin Pietari Kauppasaksa.

Hänen rinnalleen oli tarttunut pieni ruusunpunainen silkkiliina. Luultavasti hän oli koettanut pelastaa tytärtään, vaikkei hän sitä voinut, ja silloin oli neula, joka piti kaulaliinaa yhdessä, tarttunut hänen nuttuunsa ja vetänyt liinan mukanaan.

Niinpä voi olla samantekevää, naiko kuningas vai ei, ajattelin minä molempien merimiesten kera viedessäni hukkuneen Pietari Kauppasaksan kotiinsa.

* * * * *

Sattuneiden esteiden tähden lykkäytyi kuninkaan matka parisen päivää, niin että hän astui laivaan vasta torstaina huhtikuun 27 päivänä. Kalmarin salmella tuli pfalzkreivin asepalvelija laivaan. Sydämeeni pisti hänet nähdessäni. Hän ei tiennyt mitään. Pieni punainen kaulaliina oli minulla huostassani, ja jossakin tilaisuudessa aioin antaa sen hänelle ja kertoa kuinka meidän herramme oli äkkiä vetäissyt viivan heidän laskujensa ylitse, mutta sopivaa tilaisuutta siihen ei ottanut tarjoutuakseen. Herrani, kuningas, piti muuten aikaani niin täpärällä, etten oikein voinut puuttua Melcher paran asiaan.

Kuningas itse oli kosintamatkalla, mutta suurimmassa salaisuudessa. Matkasta tiesivät ainoastaan aniharvat neuvokset ja luonnollisesti pfalzkreivi, joka oli mukana. Mutta hän erosi kuninkaasta samana päivänä, jona hänen piti ratsastaa Berliiniin, missä kuninkaalla oli valittunsa ja jonne hän ratsasti pikimmittäin samana vuonna kuin Ebba neidin häät vietettiin.

Kun pfalzkreivi meni kuninkaan luo -- olimme Sällendorpissa -- ottaakseen jäähyväiset, tuli Melcher juosten luokseni. Ilo loisti hänen silmistään, ja hän saattoi tuskin puhua, niin kuumasti kuohui veri hänen suonissaan.

"Kuningas on kosintamatkalla!" sanoi hän.

Minä nyökäytin päätäni ja näytin kaiketikin alakuloiselta, luullakseni, sillä hän tarttui kiihkeästi käteeni ja sanoi:

"Tiedätkö jotakin, joka koskee minua?"

"Jätä asiasi Jumalan haltuun, Melcher", sanoin minä perin liikutettuna ja lisäsin kiireesti: "Älä luota ihmisiin."

"Mitä tarkotat moisella puheella?" kysyi hän, ja hänen silmänsä paloivat, mutta samassa tulivat kuningas ja pfalzkreivi, ja me erosimme ja ratsastimme kukin tahollemme.

Kuningas matkusti yksinkertaisena kapteenina, ja kun me saavuimme Berliiniin, ratsasti hän ensimäiseen majataloon, jonka löysimme. Mutta sinne emme saaneet millään ehdolla asettua, Majatalon isäntä piti meitä englantilaisina sotilaina eikä tahtonut tietääkään sellaisista vieraista. Kuningas hymyili ystävällisesti kiivaalle isännälle ja taputti häntä olalle, mutta se ei auttanut. Hänen ravintolansa ei ollut laitettu englantilaista roistoväkeä varten, sanoi isäntä, eikä edes tahtonut uskoa, että kuningas oli upseeri, joka tahtoi tehdä selvän omasta ja väkensä puolesta.

Siten ei ollut mitään muuta keinoa kuin ratsastaa edelleen, ja niin saavuimme toiseen majataloon. Mutta siellä kävi samalla tavoin. Meitä pidettiin englantilaisina sotilaina, ja majatalon isäntä ei tahtonut millään ehdoilla antaa meille huoneita. Onnettomuudeksi oli juuri samana päivänä englantilaista sotaväkeä marssinut kaupungin lävitse, ja heidän keskuudessaan ei ollut samanlainen kuri kuin autuaan kuninkaan sotajoukossa. Jokainen kunniallinen mies ja nainen rukoili Jumalaa varjelemaan itseään kaikilta sotilailta.

Vihdoin kolmannessa paikassa sai kuningas asunnon. Kaikessa salaisuudessa ilmotti hän vaaliruhtinattarelle saapumisensa, ja illalla sovittiin, että hän seuraavana päivänä, joka oli sunnuntai, saapuisi linnaan.

Sunnuntaiaamuna yhdeksän aikaan meni kuningas sentähden linnaan. Minä seurasin mukana ja kannoin hänen vaippaansa, niin että saatoin nähdä ja kuulla minkä mitäkin siitä mitä tapahtui. Kuninkaan saapuessa piti saarnan juuri alkaa. Minä pysähdyin oven suuhun, mutta kuningas meni eteenpäin, ja minä voin tuskin kuvailla, kuinka suurta huomiota vieras sotilas herätti. Kukaan ei tuntenut häntä, mutta samalla kertaa yksinkertainen ja kallisarvoinen puku, kauniit ja ja jalot kasvot, ylevä ja majesteetillinen ryhti vetivät kaikkien katseet puoleensa, ja saatoin kuulla kuiskailtavan: "Kuka on vieras, kuka on tämä salaperäinen muukalainen, tämä muhkea mies?"

Yhä innokkaammiksi kävivät kuiskutukset ja kummastus kohosi kukkuroilleen, kun vaaliruhtinatar jumalanpalveluksen päätyttyä kutsui kuninkaan sisempiin huoneihinsa ja vain hänet yksin. Tänä hetkenä näkivät kuningas ja hänen kuningattarensa ensi kerran toisensa. Minä en luonnollisesti voi tietää, mitä tapahtui vaaliruhtinattaren huoneessa, mutta sen tiedän, että sinä hetkenä ratkaistiin autuaan kuninkaan ja Ruotsin kohtalo pitkiksi ajoiksi. Sillä silloin kihlattiin kuningas ja Maria Eleonora. Te tiedätte kaikki, kuinka kaunis hän oli, mutta tuskin on hän minusta milloinkaan näyttänyt kauniimmalta kuin hän silloin oli Berliinin linnankirkossa. Kuitenkaan ei hän kaikessa ihanuudessaan ollut sellainen kuin Ebba neiti, ja luullakseni kuningaskin oli sitä mieltä, vaikkei kukaan kuullut hänen koskaan sitä sanovan.

Parin päivän perästä lähti kuningas Berliinistä ja matkusti Reiniä alaspäin käydäkseen korkeain sukulaistensa luona Pfalzissa. Tälläkin matkalla noudatti hän samaa salaperäisyyttä ja käytti koko ajan nimeä kapteeni Gars. Minulle on sanottu, että tämä nimi on syntynyt sanojen "Kustaa Adolf, Ruotsin kuningas"[3] alkukirjaimista. Kun me saavuimme Heidelbergin vaaliruhtinaan hoviin, ei kukaan paitsi ruhtinashuoneen vanhimpia jäseniä tiennyt kuka hän oli ja nämä säilyttivät myös salaisuuden niin hyvin ja osottivat näennäisesti esiintymisessään niin suurta välinpitämättömyyttä, että jokainen piti häntä vain yksinkertaisena aatelismiehenä pfalzkreivin, hänen lankonsa, seurueessa. Sillä täällä yhtyi kuningas tämän lankonsa kanssa, ja täällä näin minä jälleen Melcherin. Mutta olisin toivonut, ettei hän sillä kertaa olisi ollut herransa seurueessa, niin pelästytti hän minua ja sellaisen hämmennyksen hän sai aikaan. Hän ei kuitenkaan voinut sille mitään, Melcher parka. Minä olisin kenties tehnyt kuten hän, jos olisin ollut hänen asemassaan.

Jo ensimäisenä päivänä saavuttuamme näin eräässä linnan käytävässä näyn, joka sai minut äkkiä pysähtymään. Se oli eräs nainen... se oli Monica! Tunsin kylmän hien virtaavan pitkin selkääni, ajatukseni seisahtuivat, en tiennyt uneksinko vai olinko valveilla. Mutta ilmestys näyttäysi ja katosi ennenkuin ehdin saada suustani sanaakaan. Ja entistä enemmän pelkäsin nyt kohdata Melcheriä enkä uskaltanut ajatellakaan, mitä tapahtuisi, jos hän saisi nähdä saman näyn. Kun sentähden tapasimme toisemme illalla, koetin kaikin tavoin suunnata hänen ajatuksiaan toisaalle.

Hovi oli illalla ulkona huvikävelyllä. Melcher ja minä seisoimme hieman syrjässä tieltä, kun he kulkivat ohitse, ja näimme kuninkaan muiden saattueeseen kuuluvain aatelismiesten joukossa kappaleen matkaa jälempänä ruhtinaallisia henkilöitä. Heidän kulkiessaan ohitsemme astui kuningas muutamia askelia edelle, ikäänkuin olisi aikonut liittyä edeltä kulkeviin, ja ruhtinatar Katarina kääntyi samassa ja sanoi jotakin ranskaksi sisarelleen, siksi ääneen, että kuningaskin kuuli sen. Sain sittemmin kuulla, että hän sanoi: "Nuo ruotsalaiset taitavat olla nenäkästä ja sietämätöntä väkeä!" -- Hän sai pian syytä katua tätä ajattelematonta arvosteluaan, hyvä ruhtinatar!

Seuraavana päivänä ei käynyt sen paremmin eikä hullummin kuin että muuan hoviherroista tahtoi tehdä tämän ruhtinattaren Ruotsin kuningattareksi, vieläpä kuninkaan itsensä välityksellä. Tämä hommamies oli kansleri Rusdorf. Kuninkaan ja niiden ruotsalaisten herrojen, jotka olivat hänen mukanaan, piti käydä katsomassa muuatta leiripaikkaa, ja kansleri oli valittu heidän saattajakseen. Retkellä hän aivan ihastui kuninkaaseen ja keskusteli vilkkaasti hänen kanssaan, aluksi kaikenlaisista asioista, mutta kuta enemmän hän huomasi kuninkaan läheisesti tuntevan Ruotsin kuningasta, sitä lähemmin puuttui hän tuumaansa hänen kauttaan valmistaa avioliittoa Ruotsin kuninkaan ja pfalzkreivillisen ruhtinattaren kesken. En voinut selvään kuulla kaikkea mitä puhuttiin, mutta kerran, kun pysähdyimme tielle katsellaksemme muuatta kaunista näköalaa, kuulin kanslerin sanovan:

"Kuninkaanne puhunee saksaa ja ranskaa aivan täydellisesti?"

"Kyllä", vastasi kuningas, ja silloin oli minun vaikea salata hymyäni. "Hän puhuu suunnilleen yhtä hyvin kuin minäkin!"

"Onhan sentään kummaa", jatkoi kansleri, "että ruotsalaiset sallivat kuninkaansa niin kauan olla naimatonna. Valtakunnan tyyneys kuitenkin riippuu vallanperijästä!"

"Sallivat?" keskeytti kuningas hieman kiihtyneenä. "Ruotsin kuningas aikoo naida oman eikä heidän tahtonsa mukaan."

Tällöin lähtivät he jälleen liikkeelle, ja keskustelu jatkui samaan suuntaan, ja kansleri jutteli pitkältä ja leveältä avioliiton edullisuudesta kuninkaan ja vaaliruhtinatar Katarinan kesken. Kun saavuimme illalla kotiin, sanoi kansleri ystävällisesti kumartaen kuninkaalle, -- minä seisoin aivan vieressä, sillä kuningas oli juuri laskeutunut hevosen selästä ja heittänyt ohjakset minulle sekä käskenyt minun irrottaa hänen levättinsä, -- että hän halusi saada tietää ruotsalaisen kapteenin nimen.

"Olisi hyvä, jos minulla olisi Ruotsissa teidänlaisenne ystävä, siinä tapauksessa, että herrani jostakin syystä lähettäisi minut siihen maahan!"

"Nimeni on Gars", vastasi kuningas, "kuninkaan henkikaartin kapteeni, ja lupaan teille, en ainoastaan ystävyyteni, vaan myöskin kuninkaani erityisen suosion, jos tienne joskus toisivat teidät isänmaahani."

Sitten he menivät linnaan sisälle.

Myöhempään illalla lähti hovi taasen huvikävelylle, ja silloin tapahtui se, minkä olisin toivonut mitä kauimmin tayahtumattomaksi.

Seisoimme, minä ja Melcher, jokseenkin samalla paikalla kuin edellisenä iltana, mutta kaunis ilma oli houkutellut liikkeelle joukon väkeä, joka käveli edestakaisin, nöyrästi tervehtien verkalleen eteenpäin taivaltavia ruhtinaallisia henkilöitä. Hyvän matkaa jälempänä heitä ja heidän palveluskuntaansa, jonka joukossa tänäkin iltana oli myös kuningas, tuli yksinäinen pari. Aluksi ei Melcher enkä minä katsonut sinnepäin, vaan suuntasimme katseemme ohikulkijoihin, mutta kun nämä olivat ehtineet loitommalle ja me käännyimme, silloin sattuivat katseemme yksinäiseen pariin.

Toinen oli kansleri Rusdorf, ja hänen rinnallaan kulki -- Monica.

Melcher tarttui kiihkeästi käsivarteeni, ja hänen silmänsä näyttivät tahtovan tunkeutua ulos kuopistaan.

"Elävän Jumalan nimessä... hän on Monica!" sanoi hän tahtoen syöstä esiin.

Malttamatta lainkaan harkita, ajattelematta sitä mahdottomuutta, että tyttö olisi täällä ja niin lyhyessä ajassa, tuskin kuukaudessa, olisi saavuttanut aseman, joka oikeutti hänet kävelemään hoviseurueessa kanslerin rinnalla, -- tahtoi Melcher syöstä esiin. Minä koetin häntä pidättää.

"Hän ei ole Monica!" sanoin hänelle aivan korvaan. Mutta Jumala tietäköön, että olin yhtä elävästi vakuutettu kuin hänkin, että näin Monican edessäni. Ne olivat hänen kasvonsa, hänen silmänsä, hänen mustat kutrinsa, hänen veitikkamainen hymynsä, koko hänen olentonsa. Ei sentähden ihme, että Melcher antoi itsensä eksyttää tunteidensa, jotka nyt kuohuivat kuin myrskyinen meri ja hukuttivat hänen järkensä kerrassaan. Hänen silmänsä suitsuttivat tulta, hänen ruumiinsa vapisi, ja joka lihas jännittyi. Minä tartuin lujasti hänen käteensä ja kertasin sanani, ettei se ollut Monica, sillä mitäpä muutakaan voin tällä hetkellä sanoa. Mutta kaikki oli turhaa. Kaikki voimani eivät riittäneet pidättämään häntä rinnallani.

"Ah, nyt ymmärrän", huudahti hän. "Olet oikeassa, ei pidä luottaa ihmisiin."

Ja näin sanoen riistäytyi hän minun käsistäni ja oli yhdellä hyppäyksellä tiellä, jota kansleri kulki Monican rinnalla. He pysähtyivät ja katsoivat hämmästyneinä hurjaan mieheen, joka tarttui Monican käteen ja tuimasti tempasi hänet tiepuoleen.

"Monica!" huudahti hän. "Silläkö tavoin pidät lupauksesi minulle?... Voi sinua, petturi, joka niin saatat leikkiä sydämillä!"

Kauhusta huudahtaen tarrautui Monica kanslerin käsivarteen, ja ympärille kerääntyi väkeä, jonka hätähuuto oli houkutellut paikalle. Kansleri näytti synkältä ja vihaiselta. Kehässä oli muutamia vaaliruhtinaan henkivartioitakin. Hän viittasi heille, ja he lopettivat jutun lyhyeen.

He riensivät esiin ja saarsivat nuorukaisen. Hän teki vastarintaa ja heitteli heitä luotaan kuin he olisivat olleet pahaisia poikasia. Mutta lisäksi tuli useampia, niin että hänen suuretkin ruumiinvoimansa lopulta kävivät riittämättömiksi, ja hänet vietiin pois vangittuna.

Kaikki kävi hyvin nopeaan. Se oli vain silmänräpäyksen työ. Minä en tiennyt mitä minun oli tehtävä, kun asia oli saanut tämän käänteen. Mutta jos nainen, joka piteli vaaliruhtinaan kanslerin käsivarresta, oli Pietari Kauppasaksan tytär, niin oli epäilemättä parempi niinkuin oli. Sillä mitään onnea ei Melcherille voinut konsanaan koittaa hänen rinnallaan. Raskain askelin menin linnaan ja pyysin saada puhutella vankia.

Hänet oli sulettu kuolemaantuomittujen torniin. Hänen rikoksensa oli sellainen, ettei sitä voinut sovittaa muuten kuin kuolemalla. Koko illan tuntui kaikki olevan aivan päin mäntyä. Minä koetin päästä kuninkaan puheille hovin palattua huvikävelyltään, mutta hän oli yhden hetken yksissä pfalzkreivin kanssa, toisen kanslerin kanssa, ja minun, alhaisen henkisotilaan, oli mahdoton saada häntä kallistamaan minulle korvaansa. Ainoa ajateltava pelastus oli kuitenkin siinä, että kuninkaan tietoon olisi saatu koko juttu alusta loppuun.

Vihdoin, kun jo olin menettämäisilläni kaiken toivoni, kutsuttiin minut kuninkaan luo. Näin jo ensi silmäyksellä, että hän oli kiihtyneessä mielentilassa. Hän antoi minulle aivan lyhyeen käskyn ratsastaa hänen asioilleen Schonauhin ja toimitettuani siellä tehtäväni ratsastaa suorinta tietä Lodenbergiin, jossa minun oli odotettava häntä, sillä hän aikoi viipymättä lähteä Heidelbergista ja matkustaa kotiin. Sen jälkeen viittasi hän kädellään merkiksi, että minä sain mennä. Mutta minä pyysin häntä hetkiseksi minua kuuntelemaan, ja hän katsoi kysyvästi minuun.

"Minä tunnen asian perin pohjin, teidän majesteettinne!" sanoin minä. "Ja tahtoisin, että teidän majestettinnekin sen tuntisi, sillä onhan elämässä hetkiä, jolloin ei kykene hillitsemään itseään."

Kuninkaan katse synkistyi, mutta hän antoi minun puhua, ja minä kerroin Melcherin tarinan. Kuninkaan kasvojen ankara vakavuus lieveni hieman, mutta hän ei virkkanut sanaakaan, ja kun olin lopettanut, viittasi hän taasen kädellään, että minun oli mentävä.

Hetkistä myöhemmin ratsastin pois Heidelbergista, mutta Jumala tietää, että tein sen raskain mielin. Tieni kulki pitkin Neckarin pohjoista rantaa, ja toisella puolen nosti majesteetillinen Königstuhl päälakensa taivasta kohden kuten synkkä jättiläinen, joka uhkasi ainaiseksi peittää varjollaan elämän hymyilevän kevään ja tehdä viheriöivästä kukkasniitystä kuivan ja aution erämaan.

Kuinka oli käyvä Melcherille, sitä en tiennyt enkä voinut aavistaakaan. Minä panin toivoni kuninkaaseen, mutta tiesin myös, kuinka ankara hän oli kaikessa, mikä koski kuria ja järjestystä.

* * * * *

Marraskuussa vietti kuningas häänsä Tukholmassa. Kun näin kaiken sen komeuden, jonka kuningas suurella huolella oli onnistunut saamaan aikaan morsiamensa vastaanottajaisiin, ja vertasin siihen vakavaa leskikuningatarta ja hänen mielipiteitään moisesta rihkamasta, johtui mieleeni laulu kuningatar Rikissan saapumisesta, kuinka hän sanoi Ruotsin rouville, jotka olivat tulleet rajalle häntä vastaan:

"Ja isäni maassa ollessain mä kultavaunuissa ajella sain",

sekä kuinka Ruotsin rouvat vastasivat hänelle "kaikella kunnioituksella": --

"Juuttien tapoja älä tuo meille. Hopeasatuloin, kultasuitsin ratsain kulkevat Ruotsin rouvat. Niin ollut on tapana vanhastaan, ja pysyä saakin se ennallaan." --

Paitsi ruhtinaallisia henkilöitä, jotka olivat kuningattaren mukana, nimittäin hänen äitiään, tätiään ja sisartaan, oli hänellä kolme hovimestaritarta, kahdeksan hovineitsyttä, hovimestari ja seitsemän hovijunkkaria. Kuningatar itse oli niin korea, ettei koskaan olisi luullut näkevänsä niin paljo koruja ja rikkautta yhtyneenä niin suureen kauneuteen. Sillä sorea hän oli, sitä ei voi kukaan kieltää, ja kuningas näytti ylen onnelliselta. Hänen veljensä, herttua Kaarle Filip, ja herra Holger Rosencrantz, Tanskan kuninkaan lähettiläs, saattoivat kuningatarta hääsaatossa.

Tukholmassa vilisi niinä päivinä väkeä koko Ruotsin valtakunnasta. Liivinmaaltakin saapui viisikymmentä aatelismiestä lisäämään hääloistoa. Vanha leskikuningatar Katarina Stenbock oli myös mukana, hän, joka omista häistään lähtien vanhan Kustaa kuninkaan kanssa muisti niin paljo kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut kuningashuoneessa. Kuninkaan äiti, jonka nyt olisi pitänyt olla sydämestään iloinen nähdessään suunnitelmansa täydelleen toteutuneena, kun Ebba neiti oli jo naitu ja hänen kuninkaallinen kosijansa nyt meni vihkituoliin, -- kuninkaan äiti ei tahtonut olla mukana autuaan kuninkaan häissä. Ainoastaan kuninkaan hartaimmat rukoukset saivat hänet vihdoin taipumaan. Minulla oli osani hoidettavana ja yllinkyllin tehtävää. Linna oli vieraita aivan täytenään, ja yksi juoksi sinne ja toinen tänne, kaikki toimittaen askareitaan. Vasta hääpäivän iltana sain hetkisen, jolloin voin sanoa olevani omilla hoteillani. Kulin verkalleen linnasta alas kaupunkiin, jossa oli vaikea päästä tungoksen tähden eteenpäin; luulen, että koko Tukholma oli sinä päivänä jalkeilla, puhumattakaan kaikista aatelisrouvista ja -palvelijoista. Kulkiessani Länsi-Pitkäkatua eteenpäin tulin sen talon luo, joka kerran oli kuulunut Pietari Kauppasaksalle.

Nähdessäni portin ja portaat, joita myöten kerran kannoin ylös kuolleen miehen, heräsi yhtäkkiä mielessäni elävästi muisto tuosta huhtikuun päivästä ja Monicasta. Surullisen päivän jälkeen Heidelbergissa on ollut voinut vapautua tästä rakkausjutusta, en myöskään saada selville, oliko se Monica, jonka siellä näin, todellakin hän vai ei. Enimmäkseen olinkin oleskellut kaukana Tukholmasta, niin etten todenteolla voinut ryhtyä asiaa tiedustelemaan. Niiden kertomusten mukaan, joita olin kuullut Melcheristä, en tiennyt muuta kuin että hänet todellakin oli rangaistu kuolemalla. Nimeä ei minulle oltu sanottu, mutta mies, jolta asiata kysyin, tiesi, että sellaisen rangaistuksen oli eräs mies kärsinyt siihen aikaan, ja kukapa muu se olisi voinut olla? Kuninkaalta en voinut kysyä, pfalzkreiviä en ollut nähnyt koko kesänä. Nyt johtui kaikki, mikä oli tämän asian yhteydessä, mieleeni uudella voimalla, ja ajattelin itsekseni, että ensi tilassa etsin käsiini herra Abraham Cabeljoun ja rouva Margaretan, jotka ainakin voivat antaa minulle varmuuden, oliko Monica kuollut vai elikö hän vielä.

Minä seisoin kauan katsellen vanhaa taloa, jonka ikkunaluukut olivat ruuvatut kiinni, ja sain silloin monta sysäystä ohikulkijoilta, jotka eivät voineet käsittää, mitä arvoa pimeällä rakennuksella saattoi olla minulle. Kun vihdoin käännyin lähteäkseni, näin vähän matkan päässä kookkaan miehen, kalpean kuin kuolema, seisovan käsivarret ristissä ja katselevan erääseen talon ikkunaan, jonka nyt vasta huomasin olevan auki ja siten ilmaisevan, että huone sen sisäpuolella oli asuttu. Minun mielessäni heräsi heti ajatus rientää taloon ja alkaa Monicaa koskeva kyselyni, kun kalpea mies pidätti minut lyömällä olalleni.

Hän ei ollut kukaan muu kuin Melcher, vaikkakin niin muuttuneena, että minun tarvitsi katsella häntä kauan, ennenkuin hänet oikein tunsin. Syvälle vajonneet silmät paloivat kuin tuliset hiilet mustien kulmakarvojen alla, ja puolet kasvoista peitti paksu parta. Tuska, viha ja epätoivo kuvastui hänen kalpealla, ryppyisellä otsallaan, ja samaa ilmaisivat hänen sisäänpainuneet poskensa ja yhteenpuristuneet hampaansa.

"Se on hän!" sanoi hän viitaten ikkunaan, samalla kuin hänen kasvonsa vetääntyivät katkeraan hymyyn.

"Hän?" kysäisin minä voimatta käsittää mitä tai ketä hän tarkotti. "Kuka hän?"

Mutta ylhäällä ikkunassa näin vilahduksen mustapukuisesta olennosta, joka nopeasti vetääntyi sisemmälle huoneeseen, ikäänkuin tahtoen välttää katseitamme.

"Se on Monica!" kuiskasi Melcher aivan korvaani ja veti minua samassa eteenpäin kadulla.

Hän kertoi nyt minulle, kuinka hän vältti sen kohtalon, joka oli häntä uhannut Heidelbergissa. Se, jonka siellä näimme, ei ollut Monica, vaan eräs ylhäinen saksalainen nainen, vaaliruhtinaan kanslerin kihlattu. Että saattoi olla kaksi niin samannäköistä ihmistä kuin tämä Fräulein ja Monica, sitä olen aina ihmetellyt, mutta eihän se ole aivan niinkään harvinaista. Autuas kuningas ja sotamarsalkka, herra Johan Banér olivat myös jokseenkin yhdennäköiset, ja taistelun tuoksinassa saattoi heihin nähden usein erehtyä. Kuningas oli tosiaankin kertomalla Melcherin tarinan, joka sitten kierteli kaikkien huulilla Heidelbergin hovissa ja herätti kaikkien mielissä sääliä onnetonta rakastajaa kohtaan, pelastanut hänet kuolemanrangaistuksesta. Mutta hänen tekonsa oli kuitenkin niin uhkarohkea, ettei häntä voitu jättää aivan rankaisematta, ja sentähden oli hänet pidetty vankeudessa koko kesän. Hänellä oli sitten ollut toimitettavana erinäisiä herransa, pfalzkreivin, asioita, ja vasta kuninkaan morsiamen Kalmariin saapumisen jälkeisenä päivänä oli hän tullut sinne.

"Ja Monica?" kysyin minä, uteliaana tietämään, kuinka hän niin varmasti saattoi sanoa, että mustapukuinen olento ikkunassa oli todellakin hän.

Hän katsoi minuun hymyillen synkkää epätoivon hymyä ja veti minut mukanaan kapealle kadulle, joka vei Pyhän Gertrudin kappeliin.[4] Hän kulki kiirehtien edelläni ikäänkuin hänellä olisi ollut mielessään päätös, jonka toteuttaminen nyt oli tapahtuva. Kun saavuimme kappelin luo, oli siellä verrattain äänetöntä ja hiljaista. Melcher meni suoraa tietä lukkarin asuntoon, josta hän sai avaimet hautaholviin kirkon alla. Sitten tarttui hän käteeni ja vei minut alas. Vaelluksemme oli kammottava täällä kuolleiden joukossa. Askeleet kaikuivat niin kumeina kiviholveissa, ja oli aivan pimeää muualla paitsi perimäisessä pohjukassa, jossa paloi pari kynttilää erään kirstun vieressä. Melcher oli viettänyt hyvän osan aamupäivästä tämän kirstun ääressä, joka sisälsi Pietari Kauppasaksan tomun, ja hän oli sytyttänyt kynttilätkin.

Kun me lähestyimme kirstua, juoksi hän luo ja suuteli sitä kiihkeästi kerran toisensa jälkeen. Sen jälkeen hän nousi ja kääntyi minuun, ja hänen kasvonsa olivat silloin niin juhlalliset ja hänen silmänsä paloivat niin tavattomalla loisteella, että minä tunsin kylmän väristyksen, aivan kuin mikäkin haamu olisi seissut edessäni.

"Tässä lepää ainoa, joka tahtoi minulle hyvää tässä elämässä!" sanoi hän laskien kätensä kirstulle.