Part 4

Olimme leiriytyneet Pleskowin edustalle. Suuri kaupunki linnoineen, kirkkoineen ja lukemattomine luostareineen ynnä 3,000 puolustajineen lepäsi tulvivain virtojen peittämällä seudulla kuin koirien ympäröimä metsäsika, alituiseen kiihottaen hyökkäykseen, mutta kuitenkin mahdotonna siepata. Heinäkuun 30 päivästä syyskuun loppuun majaili kuningas tämän kaupungin edustalla, ympäröiden sen sotaväkineen kolmelta puolelta, ja tähän aikaan näin kuninkaan hymyilevän naiselle, joka ei ollut Ebba neiti. Hän oli neitsyt Margareta Cabeljou. Kukaan ei saata ihmetellä sitä, että kuningas, samoin kuin joka mies, pysähtyi katselemaan hänen kauneuttaan; mutta näkö herätti ihailua, ja niin kävi kuin leskikuningattaren hovineiti sanoi, että hän ihaili niin kauan, kunnes joutui ihastuksen valtoihin. Rakkautta ei se kuitenkaan ollut, vaan pikemmin epätoivoa, sillä hän kantoi sydämessään sen kuihduttavan varmuuden, ettei hänelle kuninkaana ollut suotu onnea kotilieden ääressä.

Rikas herra Abraham oli tullut, ja hänen tyttärensä oli mukana, aivan kuin kuulin tohtori Niilon puhuvan Tukholman linnassa; ja yhtä varmaa kuin on, että kuningas täällä Pleskowin edustalla teki tuttavuutta hänen kanssansa, yhtä varmaa on myös, ettei suinkaan hän itse etsinyt Margaretaa. Eikä tämä neitsyt tuonut hänelle onnea -- ah, minä sen parhaiten tiedän, sillä minä näin hänet yksinäisinä hetkinään! Hän lähti leiristä Pleskowin luota lokakuun 17 p:nä ja matkusti Narvan ja Inkerinmaan kautta Suomeen; ja jos Kyminkartanon muurit voisivat puhua, olisi niillä paljo kertomista Kustaa Adolfin nuoruudenrakkaudesta, hänen surustaan ja kärsimyksistään. Kun oikein tuntee kuninkaan mielenlaadun, kuinka harras ja syvä hänen rakkautensa Ebbaan oli, niin ei voi liikutuksetta lukea, kuinka hän ilmaisi surunsa laulussa:

Fahr hin Hoffnungh, was wilt du nuhn, Mich lenger izt aufthalten, Und wilt mich thun die Zeit so schön, Vergeblich hier vorwallten, Ihn liebe um ein medlein hardt, Welche ebn mein Schmertz gefallen hat -- Nein ich will lieber scheiden. --[1]

Minut lähetettiin kuninkaan asioille takaisin Liivinmaahan, kun hän purjehti Ruotsiin, ja minä oleskelin siellä, kunnes Venäjän kanssa solmittiin rauha. Mutta en vielä silloinkaan saanut palata kotiin ja herrani luo, vaan sain uusia käskyjä täytettäväkseni, niin että vasta syysmyöhällä, marraskuussa 1617, saavuin jälleen Tukholmaan. Sillä välin oli kuninkaan suru ja Ebba neidin muisto ehtinyt vaaleta, kunnes se taas yhtäkkiä elpyi tavalla, jota olin vähimmin kaikista odottanut.

Ensimäisenä iltana, päästyäni vapaaksi palvelustehtävistäni, vei tieni minut leskikuningattaren Katarina Stenbockin ikkunan alitse, jonka edustalle oli kokoontunut melkoinen ihmisjoukko, seisten ja katsellen ylös ikkunoihin.

"Mitä täällä on tekeillä?" kysyin eräältä vanhalta porvarilta, joka seisoi ahtaalle sulloutuneen joukon reunalla.

Hän katsoi minuun kummissaan, kun en tiennyt sitä, minkä koko kaupunki tiesi, ja minun täytyi uudistaa kysymykseni ennenkuin sain vastauksen: "Hm, siellä ovat Ebba neidin kihlajaiset, joita leskikuningatar viettää..." -- "Ebba neidin kihlajaiset?" kertasin minä enkä ollut uskoa korviani.

"Niin, niin", jatkoi mies innokkaasti -- "Ebba neidin ja sotaherra Jaakko De la Gardien kihlajaiset... odotamme vain, milloin aselupaus tapahtuu ja peitsi heitetään ulos... sinä näytät minusta vahvalta mieheltä, voisit heittäytyä joukkoon ja hankkia minulle palasen hopeakangasta!"

Kuulin tuskin mitä mies sanoi, niin kiintynyt olin siihen uskomattomaan ajatukseen, että Ebba neiti kihlautuisi Jaakko De la Gardielle, ja suuntasin silmäni ylöspäin ikkunaan mahdollisesti nähdäkseni sotapäällikön tutut kasvot. Vasta silloin tahdoin uskoa, mitä nämä ihmiset pitivät itsestään varmana. Mutta mies jatkoi: "Hopeaiseen taftisilkkiin kääritty peitsi kuuluu olevan otettu Suuresta Novgorodista, sillä ainoastaan sellaisen voitonmerkin päällä tahtoo urhoollinen sotaherra tehdä lupauksensa, kuten kerrotaan."

Vieläkin kärsimättömämpänä katselin ympäriltäni paikkaa, josta voisin nähdä suureen saliin, missä kihlajaisjuhlaa vietettiin, mutta sellaista paikkaa ei missään näkynyt. Silloin pisti äkkiä päähäni koettaa päästä taloon ja jos mahdollista nähdä läheltä mitä halusin. Ja se onnistui minulle. Kohdaten vain pikku esteitä tunkeuduin joukon lävitse eräälle takaportille. Vahti, joka siellä seisoi, tunsi minut ja päästi minut sisään, ja pian seisoin toisten palvelijain joukossa muutamassa sivuhuoneessa, jota käytettiin tarjoiluhuoneena.

Aselupaus tapahtui juuri, kun olin päässyt paikalleni. Sulhanen seisoi niin ylevänä ja onnellisena kauniin morsiamensa rinnalla. Mutta morsian... sydämeni oli särkymäisillään, kun näin sen surumielisen hymyn, jolla hän kohtasi rakastajansa säteilevän katseen. Peitsi kannettiin esiin, ja ympärille käärityllä hopealiinalla loistivat De la Gardien värit. Mutta korkealla ja lujalla äänellä lausui Jaakko herra lupauksen huomenlahjastaan. Morsian vavahti silloin hiukan, tai kenties olivat silmäni vain sen näkevinään, vaikkei todellisuudessa niin tapahtunutkaan. Kun peitsi senjälkeen, kuten tapa vaati, laskettiin morsiamen jalkojen juureen, kumartui hän eteenpäin, ja silloin olin näkevinäni parin kyynelen kimaltelevan hopeakankaalla. Oliko se kentiesi viimeinen ilmaus toivosta, joka täytyi tukehduttaa? Oliko hän viekkaiden juonien johdosta, oliko hän pakosta vai vapaaehtoisesti pettänyt sen uskollisuuden, jota ennen oli luvannut toiselle? Nämä ja senlaatuiset kysymykset tulvivat ylitseni, ja minä heräsin niistä vasta, kun ulkona seisovan väkijoukon ilohuuto täytti ilman ja tunkeutui suureen saliin. Peitsi kannettiin pois ja heitettiin väkijoukolle. Minä välitin vähät siitä, kuka tai ketkä pääsivät Jaakko De la Gardien lupausaseen käärerepaleiden onnelliseksi omistajaksi. Minusta tällä hetkellä revittiin repaleiksi aivan toinen vaate, nimittäin se, jolla alinomaa olin nähnyt kirjaimet G.A. ja E.B. yhdistettyinä kuninkaallisen kruunun alla. Ah, kuinka maailma pitääkään ihmistä ja hänen hymyilevimpiä toiveitaan leikkikalunaan!

Kuinka on tämä kaikki tapahtunut? -- kyselin yhä uudelleen itsekseni poistuessani raskain askelin leskikuningattaren talosta. Kuinka onkaan se suu puhunut, joka on saanut Ebba neidin ottamaan tämän askeleen?... Kuka johdattikaan Jaakko De la Gardien tämän neitsyen luo, kun hän kuitenkin tiesi, mitä kaikki tiesivät, että hänen kuninkaansa oli tämän katsonut morsiamekseen? Niin kyselin itsekseni ja tulin yhä varmemmaksi jokaisesta kysymyksestä, jonka tein. Ainoastaan yksi saattoi siihen pystyä, ja tämä ainoa oli kuninkaani oma äiti. Se oli minusta selvää, ja sittemmin sain sille vahvistuksen.

Kuningatar Kristina ei saanut rauhaa, ennenkuin oli avioliiton siteillä saanut sidotuksi joko poikansa tai neidin, ja viimeksi mainittuun nähden se hänelle onnistuikin, kun ensin kertomus siitä, mitä oli tapahtunut leirissä Pleskowin luona, oli tehnyt tarpeellisen vaikutuksensa. Ebba neiti ei ollut tahtonut kuulla puhuttavankaan mistään avioliitosta. Hän oli tahtonut pysyä ensi lemmelleen uskollisena, mutta sitten voitiin kertoa kuninkaan mieltymyksestä Margareta Cabeljouhon, ja nyt alkoi hän kuunnella ankaran kuningattaren puhetta ja uskotteluja, kuinka vähän oli luottamista niin nuoren ja huikentelevaisen kuninkaan uskollisuuteen. Ja kuta kauemmin hän niitä kuunteli, sitä uskottavammilta tällaiset puheet näyttivät, varsinkin kun niitä toisteli hänen koko ympäristönsä, Kustaa Vaasan vanha leskikuningatarkin, jonka luona hän silloin oleskeli Strömsholmassa. Kiihkeimmin puhui hänelle kuitenkin hänen loukattu ylpeytensä. Kuinka saattoikaan hän kilpailla sellaisen kuin Margareta Cabeljounin kanssa?

"Kivenkin kaikkein kovimman saa rauta kulumahan, ja eessä veden vuolahan se joutuu liikuntahan..."

lauloi kuningas muutamassa sepittämässään laulussa, ja niin kävi myös heille molemmille.

Kuningas kieltäytyi rakkaudestaan valtakunnan tähden, kun tämän välttämättömyys oli hänelle todistettu hänen isoisänsä ja setänsä esimerkillä. Ebba neiti kieltäytyi myös, koskei hän tahtonut tulla eripuraisuuden aiheeksi maassa, jota hänen Kustaa Adolfinsa hallitsi. Että hän silloin antoi enemmänkin perään ja meni askelta pitemmälle, antoi kätensä miehelle, jonka nimeä tosin kaikki ylistellen mainitsivat, se johtui loukatusta ylpeydestä.

Mutta kuningas käveli raskain askelin Tukholman linnassa eikä tiennyt mitä hänen oli ajateltava ja sanottava. Koskaan ei hän unhottanut nuoruutensa morsianta, sen verran on varmaa; mutta taistelu oman itsensä kanssa ja voitto antoi voimaa hänen sielulleen, että hän voi kantaa kahta suuremman kuorman kuin muut miehet. Sillä kotoista onnea, josta hän oli unelmoinut Ebba Brahen rinnalla, ei hän koskaan saavuttanut; mutta hän kesti kohtalonsa miehekkäin mielin ja asetti määränsä korkeammalle, kun pienempi temmattiin häneltä pois. Ruotsi oli hänen kotinsa, hänen morsiamensa, -- Ruotsin maa ja kansa ja se usko, jonka puolesta hänen isänsä ja isoisänsä olivat eläneet ja toimineet, -- kas siinä oli nyt hänen elämänsä päämaali, jolle hän antoi sydämensä lämpimimmän rakkauden ja uhrasi lopuksi henkensä. Se olikin ainoa morsian, joka voi täyttää Ebba Brahen paikan, sittenkin, kun oli tuonut kotiin Saksasta ruhtinaan tyttären, joka maailman silmissä oli kyllin arvokas kantamaan kruunua Ruotsin kuningattarena.

Seuraavana vuonna, itse juhannuspäivänä, vietettiin Jaakko De la Gardien ja Ebba neidin häät. Vihkiminen toimitettiin Suurkirkossa, joka sai lahjaksi 78 naulan painoisen hopeisen kynttiläkruunun.

Mutta kuinka onnellinen heidän avioliittonsa olikin ja kuinka uskollisesti Ebba täytti velvollisuutensa puolisona ja äitinä, ei hän kuitenkaan voinut niin kokonaan vapautua menneisyydestä, ettei joskus yksinäisinä hetkinä muistot nuoruuden unelmista ja toiveista olisi heränneet hänen sielussaan. Eräänä sellaisena hetkenä kirjotti hän tunnetut säkeensä ikkunaruutuun. Ja samoin kuin ne ovat siellä muistomerkkinä hänen sävyisästä, alistuvasta mielenlaadustaan, samoin ovat myös ne, jotka leskikuningatar on piirtänyt alle, muistona hänen lujasta, järkähtämättömästä ja ankarasta luonteestaan. Oli näkevinään hänen korkean vartalonsa ja suuret ankarat silmänsä lukiessaan:

"Sä toisin tahdot, toisin täytyykin, niin moiset seikat sattuu useimmin."

Nyttemmin ei ruutu enää ole jälellä, se hävisi suuressa linnanpalossa 1697; mutta siihen asti saattoi kuka tahansa lukea molemmat värssyt, hurskaan sielun hiljaisen huokauksen ja mahtavan tahdon ankaran muistutuksen.

Näin kerran kuninkaan itsensä seisovan tämän ruudun ääressä ajatuksiinsa vaipuneena ja käsi koholla, ikäänkuin hänkin tahtoisi piirtää jonkun rivin ennestään olevien lisäksi. Mutta käsi sai sitten vitkalleen laskeutua, ja hän meni pois tyynin ja lujin askelin, vaikka surumielinen hymy leikki hänen huulillaan.

Kuukausi Ebba neidin häiden jälkeen lähti kuningas Tukholmasta, purjehti meritse Kalmariin ja sieltä Itämeren ulapoille. Hänen sanottiin koettavan muutamia vasta rakennettuja laivoja, mutta itse asiassa oli hänen matkallaan aivan toinen päämaali.

Hän purjehti Saksaan ja viipyi poissa neljätoista päivää. Mutta sitä eivät tienneet muut kuin hänen kaikkein lähimpänsä, hänen äitinsä leskikuningatar, valtiokansleri ja aniharvat muut. Mitä hän teki siellä ulkomailla, en tiedä; mutta kerran kuulin valtiokanslerin virkkavan pari sanaa, jotka saivat minut uskomaan, että hän oli ollut Berliinissä, vaikkei kukaan siellä tiennyt, kuka hän oli ja mitä hän tahtoi.

Kun hän teki toisen matkansa meren taakse ja kosi ja sai suostumuksen, silloin olin minä mukana.

3.

Kuninkaan kosintamatka.

Kuninkaan lähettiläänä ratsastin kerran muutamain herrojen luo Uplantiin ja saavuin eräänä perjantaina iltapäivällä kreivi Abraham Brahen luo Rydboholmaan. Olin paluumatkalla Tukholmaan, jonne minun olisi välttämättä pitänyt saapua vielä samana päivänä, koska minun parin päivän perästä piti lähteä kuninkaan kera etelään. Nyt sattui kuitenkin niin, ettei kreivi Abraham ollut kotona, mutta häntä odotettiin myöhempään illalla, ja siitä oli seurauksena, että vasta seuraavana päivänä saatoin ajatella matkani päättämistä. Minun haluni paloi päästä taipaleelle, sillä oli kehno sää, tuulla huitoi, satoi vettä ja rakeita sekaan, niin että ratsastus yötä myöten oli kaikkea muuta kuin hauskaa.

Mutta kreivi Abraham ei palannutkaan illalla kotiin. Luultavasti oli paha sää viivyttänyt häntä matkallaan. Vasta lauantai-aamuna neljän ajoissa hän saapui kartanoon.

Aamun koittaessa oli taivas kirkas ja kevätilma mitä leppoisin, vaikka tuuli vielä. Erään purjealuksen piti lähteä kaupunkiin, ja kun tuuli oli myötäinen ja matka meritse kävisi joutuisammin, päätin minä seurata venheessä mukana. Heti kun sain kohdata kreivin, menin laivurin luo, ja alus lähti kohta vesille.

Olin kuitenkin suuresti pettynyt laskuissani. Tuuli, joka aamulla oli puhaltanut hyvällä puhdilla ja pullistanut purjeita tasaisella voimalla, alkoi päivemmällä tyyntyä, niin että meidän täytyi tarttua airoihin. Se kävi ajan oloon jokseenkin vaivaloiseksi, mutta vielä pahempaa tuli, kun tuuli äkkipäätä pyörähti ympäri ja alkoi puhaltaa aivan vastastamme. Suurimmilla ponnistuksilla onnistuimme kuitenkin neuvottelemaan salmesta Lindingin saaren vieritse, mutta sitten näytti myrsky uhittelevan kaikkia ponnistelujamme. Kulimme aivan läheltä rantaa ja minä mietiskelin parhaillani itsekseni, eikö minun ollut mentävä maihin ja Valdemarin saaren[2] poikki kulettava jalkaisin kaupunkiin, kun joku huusi minulle rannalta:

"Hei, toveri, mistä tulet ja mihin aiot mennä?"

Silmäsin rantapengermälle ja näin muutaman tammen juurella vanhan Pietari Kauppasaksan, kunniallisen kauppamiehen, jolle kerran olin onnistunut tekemään palveluksen, mitä hän ei koskaan unhottanut. Jollemme olisi olleet niin lähellä maan katveessa, en olisi voinut kuulla miehen sanoja, ja nytkin täytyi minun heristää korviani voidakseni ne käsittää. Viittasin kädelläni merkiksi, että tunsin hänet, mutta hän tuli kallion reunalle niin lähelle kuin pääsi ja huusi:

"Laske maihin, hyvä mies, laske maihin! Älä luulekaan venheellä pääseväsi kaupunkiin näin navakassa vastatuulessa... Tule juomaan kipponen olutta kerallamme!"

Minä noudatin neuvoa, ja saaristolainenkin piti parhaana laskea aluksensa rantatyyneen ja odottaa parempaa tuulta.

Kunniallinen porvari iloitsi sydämestään, kun oli kohdannut minut, ja me menimme yhtä matkaa keskemmälle metsäistä saarta. Tällä saarella, joka nykyisin on jokseenkin hyljättynä, liikuskeli siihen aikaan sunnuntaisin iltapuoleen joukottain Tukholman asukkaita, jonka tähden kuningas Kaarle X määräsikin laittamaan sinne puiston lammikoineen ja luolineen ja suihkulähteineen ja hakkauttamaan metsän ja istuttamaan puita, jotta siitä tulisi oikea huvitarha. Miksi tämä työ on keskeytynyt, en tiedä, enkä sitäkään, miksei samoin kuin ennen käytetä tätä luonnonkaunista saarta huvitteluun kesäkuukausina. Toisin oli laita, kuten sanottu, nuoruudessani. Silloin olivat sangen tavallisia huvimatkat Waldemarin saareen, ja useimmin paikoin kuului iloa ja riemua puiden siimeksestä, vanhemman väen istuessa yhdessä pakinoiden.

Seura, johon Pietari Kauppasaksa nyt vei minut, oli sekin käyttänyt kaunista kevätpäivää huvimatkaan, ja siinä laakson loivanteessa, johon oli asetuttu, oltiin myöskin turvassa myrskyltä ja nautittiin ainoastaan kevätpäivän lämpimästä. Aivan yksistään huvin vuoksi ei sentään oltu lähdetty liikkeelle, kuten sitten saatoin huomata, sillä Pietari Kauppasaksan sukulainen, mahdikas Abraham Cabeljou, oli mukana, ja hän oli aikeissa vuokrata molemmat kuninkaan latokartanot, joihin Waldemarin saarikin kuului, ja sittemmin saikin hän ne vuokralle.

Paitsi herra Abrahamia kiinnitti seurueessa kaksi henkilöä suuressa määrin huomiotani. Toinen heistä oli hänen tyttärensä, ihmeen kaunis Margareta, joka nyt oli naimisissa kuninkaan petardimestarin Drillon kanssa ja oli saanut läänityksekseen Iso-Benhamran kartanon Uplannissa. Hänen kasvoillaan oli surumielinen ilme, jonka tähden saatoin hänet nähdä vähemmällä vastenmielisyydellä kuin muuten olisi ollut laita. Toinen oli muuan pfalzkreivi Johan Kasimirin asepalvelijoista, muhkea ja säkenöiväsilmäinen mies, joka näytti syntyneen noustakseen ylöspäin. Tunsin häntä hieman ennestään, mutta tulin nyt hänen kanssaan enemmän tuttavaksi, varsinkin kun hän antoi minun ymmärtää, että hän seuraisi herraansa ja että tämä seuraisi kuningasta matkalle etelään. Hänen herransa näytti luottavan häneen suuressa määrin, ja epäilemättä hän sen ansaitsikin.

Hänen huomionsa oli kuitenkin enimmän kiintynyt erääseen nuoreen tyttöön, Pietari Kauppasaksan tyttäreen, vilkkaaseen ja kauniiseen neitsyeen, jonka silmät saattoivat kilpailla rouva Margaretan silmien kanssa. Hän näytti niin iloiselta ja raittiilta ja lämminsydämiseltä, että teki aivan hyvää mielelle, kun häntä katseli. Oliko hän yhtään mieltynyt pfalzkreivin asepalvelijaan, sitä en voinut nähdä, mutta sitä selvemmin näin, että tämä oli syvästi kiintynyt häneen. Hänellä oli kaulassaan ruusunpunainen silkkihuivi, joka oli edestäpäin kiinnitetty kallisarvoisella neulalla, osottaen isän rikkautta.

Monica, niin oli neitsyt nimeltään, oli isänsä silmäterä, ja vaikkakin ukko ilmeisesti suosi kauniin nuorukaisen kosintaa, -- hän epäilemättä toivoi suuria tämän tulevaisuudesta, ja siihen saattoi hänellä olla syytäkin, -- niin ei hän kuitenkaan tahtonut pakottaa tytärtään. Hän oli hyvin puhelias ja tänään mieleltään iloisempi kuin tavallisesti, niin että hän uskoi minulle koko joukon asioita, muiden muassa pfalzkreivin palvelijan kosinnan ja mitä oli sen yhteydessä.

Vaikkakaan en kauan viipynyt heidän seurassaan, muistan kuitenkin kaiken niin hyvin kuin se olisi tapahtunut eilen, sen johdosta, mitä sitten tapahtui ja mistä heti kerron.

Kaupungista saapui pikalähetti, joka kutsui kosijan pikimmittäin herransa luo, ja tämä ratkaisi asian. Vanha Pietari Kauppasaksa löi käsiään yhteen kutsuakseen kaikki läsnäolijat koolle ympärilleen, ja heidän asetuttuaan piiriin hänen ympärilleen kohotti hän vaahtoavan olutkipponsa ja sanoi, heittäen salavihkaan katseen tyttäreensä, jonka posket yhtäkkiä kävivät valkoisiksi kuin lumi:

"Sukulaiset ja ystävät, minulla on teille jotakin sanottavaa! Pfalzkreivin asepalvelija, Melcher, kosii tytärtäni Monicaa. Nyt on hänen lähdettävä pitkälle matkalle herransa mukana, ja sitä ennen tahtoisi hän kai mielellään saada tämän asian selville. Niin tahdon minäkin, ja Jumala tietää, että tämä kelpo poika on minulle rakas kuin poikani; hänen isänsä ja minä olimmekin parhaat ystävät, ja kun hän kuoli, pyysi hän minua olemaan isän sijaisena pojalleen... No niin, kuinka olen täyttänyt lupaukseni, sen Herra tuomitkoon"; tuon jalon miehen näin sanoessa vierähti hänen silmästään pari kyyneltä, jotka hän kuitenkin nopeasti kuivasi ja lisäsi sitten: "Kernaasti näkisin nyt, että saisin laskea sinun kätesi, Monica, Melcherin käteen... niin, niin, en pakota sinua, lapseni, saat noudattaa omaa mieltäsi, sillä ajatukseni on, ettei sydäntä voi pakottaa, mutta jos sydämesi vastaa myöntävästi Melcherin kysymykseen, niin tiedä, että vanha isäsi iloitsee sydämestään, lapseni... sano nyt, mitä mieltä olet asiasta!"

Monican posket olivat vuoroon punaiset, vuoroon valkoiset, ja povi kohoili kiihkeästi kiinninapitetun liiviröijyn alla. Hetkisen ajan näin kyynelten kimaltelevan hänen pitkissä silmäripsissään, mutta pian leikki hymy hänen huulillaan. Minusta hän oli vielä lapsi eikä näyttänyt voivan käsittää eliniän kestävän rakkauden vakavuutta. Viivyteltyään hetken aikaa vastaustaan kohotti hän silmänsä ja kiinnitti ne ensin isäänsä ja sitten Melcheriin.

"Koska annatte minun valita, rakas isä", sanoi hän, "niin en tahdo vastata myöntävästi enkä kieltävästi..."

"Monica!" huudahti isä. "Jompikumpi täytyy sinun tehdä!"

"En voi, isä", jatkoi tyttö. "Jos sanoisin ei, niin sanoisin valheen, samoin jos sanoisin jaa... tahdon saada ajatusaikaa!"

"Ajatusaikaa?" kysyi isä näyttäen huolestuneelta, mutta Melcher astui esiin ja tarttui neitsyen käteen, jonka tämä salli hänen pitää.

"Niin, isä Pietari!" sanoi hän. "Monicalle on annettava ajatusaikaa!... Hän on minulle liian rakas voidakseni hänet tahtoa ilman hänen vapaaehtoista suostumustaan... Sano siis, Monica, milloin tahdot antaa minulle vastauksesi, minä odotan kärsivällisesti!"

Se oli miehekästä puhetta, ja minä näin kuinka tuntuvan vaikutuksen se teki nuoreen tyttöön. Jos tämä pulska mies oli jo hänelle rakas ennaltaan, täytyi rakkauden nyt oikein lehahtaa lentimilleen. Hän punastui ja painoi silmänsä maahan. Sen jälkeen kohotti hän katseensa ja kiinnitti sen Melcheriin.

"Kun kuninkaan häät pidetään, tahdon minä antaa vastaukseni!" sanoi hän, ja silmät näyttivät sanovan: ole huoletta, minä sanon jaa, minä sanon jaa!

Oikukas tyttö hämmästytti kaikkia, mutta hän piti kiinni sanastaan, ja Melcher hymyili surumielistä hymyä, sillä hän luuli kuten kaikki muutkin siihen aikaan, ettei kuningas koskaan menisi naimisiin.

"Olkoon niin kuin olet sanonut, Monica", sanoi hän. "Kuninkaan hääpäivänä tulen luoksesi, jos silloin elän... sitä ennen et näe minua!"

Näin sanottuaan otti hän jäähyväiset ja lähti, ja minä lähdin hänen mukaansa. Kun tulimme kappaleen matkaa pois, seisoivat siellä vaunut, joissa Abraham Cabeljoun ja hänen tyttärensä piti ajaa kaupunkiin. Siellä pysähtyi Melcher ja tarttui minun käteeni katsoen silmiini aivan kuin tahtoisi nähdä lävitseni. Mutta hän ei sanonut mitään, vaan me jatkoimme äänettöminä taivallustamme.

Laskeutuessamme Brunkebergin rinnettä alaspäin ja nähdessämme linnan ja kaupungin edessämme pysähtyi hän taas ja tarttui käteeni. Nytkin katsoi hän minuun pitkään. Vihdoin hän sanoi:

"Sinulla on kuninkaan luottamus, tiedän sen!"

"Niin", vastasin minä, "kuningas on osottanut minulle luottamustaan!"

Sitten vaikeni hän hetken, jonka jälkeen hän virkkoi:

"Aikooko kuningas naida?"

Mitä tiesin asiasta, sitä ei minulla ollut oikeutta ilmaista, enkä minä tiennytkään muuta kuin minkä olin voinut päättää joistakuista yksinäisistä lauseista kuninkaan keskustellessa lankonsa pfalzkreivin tai valtiokanslerin kanssa. Mutta toiselta puolen ei minulla ollut sydäntä riistää mieheltä kaikkea toivoa, vaan sanoin:

"Kuningas on nuori... ja hänellä on sydän hänelläkin!"

Vastaus näytti tekevän tarkotetun vaikutuksen, mutta sanaakaan enempää emme puhuneet keskenämme ja kohta erosimme kaupungin portilla.

Melcherin täytyi samana päivänä ratsastaa kaupungista muutamille tärkeille herransa asioille, kuten sitten sain tietää.

Minun aikani meni linnassa koko aamupäivän, ja vasta myöhään illalla pääsin vapaaksi. Aamupäivän tapahtumat Waldemarin saarella, kaunis Monica ja hänen uljas kosijansa, kaikki oli niin elävänä silmieni edessä, että minä enempiä ajattelematta suuntasin askeleeni Pietari Kauppasaksan taloon. Mutta he eivät olleet vielä palanneet kotiin retkeltään. Menin silloin alaspäin laivasillalle. Ilta alkoi jo pimetä. Myrsky oli hieman asettunut, mutta meri lainehti kuitenkin vielä kovasti, ja navakat tuulenpuuskat kulkivat suurella kohinalla, niin että palausmatka Waldemarin saarelta näytti suuressa määrin vaaralliselta. Pidinkin aivan itsestään selvänä, että he olivat mieluummin palanneet maitse kaupunkiin, ja sehän selitti heidän viipymisensäkin. Näin ei kuitenkaan ollut laita. Seisoin hetken katsellen aaltojen leikkiä ja ajattelin kuinka pehmeitä, taipuvia ja kauniita ne olivat ja kuinka ne sentään saattoivat tuhota suurimmatkin laivat. Taivas oli sillävälin peittynyt pilviin, joten ilta tuli yhä pimeämmäksi, niin että lopulta saatoin erottaa ainoastaan lähimpäin aaltojen vaahtoharjat. Ja ne tulivat ulvoen ja kähisten, ikäänkuin tahtoen minut ajaa pois rannalta. Silloin kuulin läpitunkevan huudon.

Se oli jonkun onnettoman hätähuuto, jonkun, joka oli pimeässä merellä.

En aprikoinut kauan, vaan riensin lähimpään purjelaivaan, jossa tapasin pari merimiestä kuuntelemassa huutoa mereltä samoin kuin minäkin.